Eturivin kuningattaren blogi

Viime sunnuntaina Jyväskylän kaupunginteatterin konsertissa kuultiin Johanna Kurkelan ja Johanna Iivanaisen yhteiskonsertti Gemini. Gemini tarkoittaa kaksosten tähtikuviota, eikä tarvita kovinkaan paljon mielikuvitusta jotta keksii, mihin kiertueen nimi viittaa: paitsi että solisteilla on sama etunimi, myös heidän äänensä ja lavaolemuksensa ovat hyvin samankaltaiset. Äänet sopivat kauniisti yhteen; kummallakin herkkä mutta vahva sointi. Konsertin avasi Johanna Iivanaisen laulama Soittajapaimen (eli Tein minä pillin pajupuusta). Ensimmäisellä puoliajalla solistit lauloivat vuoronperään - toisen laulaessa toinen vetäytyy istumaan ja kuuntelemaan, nauttimaan musiikista ja tarvittaessa laulamaan taustoja. Johanna Kurkela esitti monia suuria hittejään kuten Ainutlaatuinen, Sun särkyä anna en, Rakkauslaulu ja kylmät väreet nostattanut Kuolevainen. Ne sanoo mä oon keijukainen.  Ne sanoo mä en totta oo.  Mä oon joku outo tulokas, uusi asukas, niin ne puhuvat.  Ne sanoo mä oon mennin

Lauantaina Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koettiin Päivänsäteet-komedian ensi-ilta, joka oli samalla Suomen kantaesitys. Snoopi Sirénin ohjaama, Sandi Toksvigin käsikirjoittama (ja ohjaajan suomentama) näytelmä kertoo viidestä vanhasta naisesta, jotka ovat jäämässä nalkkiin vanhainkotiin tulvan alle. Näytelmässähän on - kuten ohjaaja käsiohjelman alkutekstissä sanoo - kolme eri tasoa; komediallinen taso, jännitysnäytelmä ja tragedia. Jokainen tasoista tulee esiin toimivasti. Näytelmässä on lukuisia teemoja, joista osaa käsitellään syvällisemmin, osaa ohimennen. Arvokas vanhuus ja laajemmin ihmisten arvostaminen sellaisena kuin he ovat on varmasti selkein teema, eikä mitenkään helppo asia näytelmän henkilöillekään toteuttaa - hyvin vaikeaahan se on elämässä ylipäätäänkin. Vaikka näytelmän henkilöt ovat toisaalta yhteiskunnan hylkäämiä, he osoittavat myös itse sen, miten toisia tulee tuominneeksi. Muita teemoja ovat muunmuassa elämän mielekkyys ja sisällöllisyys, rakk

Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähdään muutaman näytöksen vierailuna Tanssiteatteri Minimin esittämä Juha, jonka on Juhani Ahon romaanin pohjalta dramatisoinut Mikko Roiha. Tähän mennessä olen jo tullut siihen tulokseen, että Roiha on ohjaaja jonka töitä todella kannattaa nähdä - enkä pettynyt tälläkään kertaa. Kuvassa Antti Lahti Kuva: Petra Tiihonen Juha yhdistelee mielenkiintoisella tavalla näyttelemistä, tanssillista ilmaisua, videokuvaa ja ääniraitaa. Asioita ilmaistaan paitsi repliikein, hyvin paljon myös sanattoman ilmaisun, vahvan kehonkielen sekä tanssin keinoin. Ihastelen myös sitä, miten vuorovaikutteista näyttelijöiden työ videokuvan kanssa voi olla. Kuvassa Sampo Kerola Kuva: Petra Tiihonen Näytelmän kohtauksissa on aina voimakas lataus, oli kyse sitten illan istumisesta, intohimosta, äidin ja pojan intiimistä hetkestä, irvokkaista juhlista tai mistä tahansa. Läsnäolo on käsin kosketeltavaa, näyttelijät tekevät hienoa työtä. Aivan erityi

Kursivoidut lainaukset Tuomari Nurmion sanoituksista. Sunnuntaina kaupunginteatterilla oltiin aikalailla täyden suuren näyttämön katsomon voimin kuulemassa Tuomari Nurmiota. Kyseessä oli Helvetin ja taivaan välissä -niminen soolokonsertti, joita Dumari tekee nyt useammassa kaupungissa. Väkeä oli kuin pipoa ja tunnelma odottava. Tuomari Nurmio. Kuva: Perttu Saksa Konsertin alkaessa lavalla oli mikki, baarijakkara ja varakitara. Lava oli lattialtaan ja seiniltään musta, kuten paljas näyttämö on. Esityksen aikana takaseinälle heijastettiin välillä valoja, välillä livescreen-kuvaa esityksestä. Valoviikatteet taloja niittää Käsi hamuaa lautturin viittaa En osaa elämää syyttää, en kiittää Se jääköön, en piittaa Ja että voi yksi mies kitaran kera täyttää lavan! Tuomari Nurmion karisma on vastaansanomaton. Ääni soi karheana, sormet elävät kitarankielillä, jalka iskee tahdin. Kuulimme monta suurinta hittiä kuten Valo yössä, Ramona, Lasten mehuhetki, Tonnin stiflat, Kurjuude

Päivänsäteet-komedian ensi-iltaan on reilu viikko kun menen katsomaan 3. valmistavaa harjoitusta. Lavasteet vaikuttavat valmiilta - niissä on hieno harmoninen sävymaailma ja realistinen laitoskodin tuntu. Ennen läpimenon alkua äänimies testaa mielenkiintoisen oloista ääniraitaa. Esirippu lasketaan alas. Paikalla ovat ainakin ohjaaja Snoopi Siren, kuiskaaja, puvustaja Tuovi Räisänen, valo- ja äänimiehet, ja harjoituksen aikana katsomassa käy myös kampaamo-maskeeraamon väkeä. Ja sitten mennään. Anneli Karppinen ja Hegy Tuusvuori. Kuva: Jiri Halttunen En ole lukenut Sandi Toksvikin kirjoittamaa käsikirjoitusta enkä myöskään nähnyt tätä kokonaisena aiemmin, joten tekstikin on minulle uusi. Naurahdan ääneen useamman kerran. Näytelmässä on viisi pinnalta katsoen samantyyppistä roolihenkilöä; viisi vanhaa naista, jotka asuvat samassa vanhainkodissa. Anneli Karppinen, Hanna Liinoja, Piia Mannisenmäki, Jukka-Pekka Mikkonen ja Jouni Salo tekevät hahmoistaan kuitenkin hyvin selkeästi erot