tiistai 19. helmikuuta 2019

Tukkajengi tanssaa tasatantereella

Kävin katsomassa Hair-musikaalin lauantaina 16.2. eli kun sitä esitettiin ensimmäisen kerran suuren näyttämön nostolavarikon jälkeen. Näyttämö on nyt siis tasainen, tuettu paikalleen. Hairissakin käytettiin aiemmin nostolavoja, joten nostimen rikkoutumisen vuoksi näytöksiä jouduttiin perumaan ja esitystä muokkaamaan uusiksi.

Iso osa esityksestä on ennallaan; paljon tapahtumia sijoittuu tasaiselle etulavalle ja lavan takaosassa olevalle portaikkolavasteelle, jotka eivät muutu. Osa lavastuksesta on sen sijaan jouduttu muokkaamaan, samoin kuin toisen näytöksen alussa ollut "järistys" jossa lavastus muuttui katsojien silmien edessä. Ilmeisimpinä muutoksina ovat mainittu toisen näytöksen alku sekä Hare Krishna -kohtauksen toteutus. Aiemmin Hare Krishna -musiikkinumero tapahtui lavan takaosassa nostolavojen päällä, nyt se on tuotu lavan etuosaan. Kun Hairin on nähnyt ennenkin, etenkin isoimmat muutokset ovat toki helposti havaittavissa. Mutta jos esitystä ei ole nähnyt aiemmin, ei varmastikaan edes huomaa että jokin on alunperin suunniteltu olevan toisin. Työryhmä on lyhyessä ajassa ponnistanut todella hienoa työtä, mukautunut vallitseviin olosuhteisiin ja saanut homman toimimaan saumattomasti. Koska koreografiaa ja lavastusta on muutettu, myös valaistusta on muokattu samalla tarvittavilta osin. Valoilla onkin nyt entistä suurempi merkitys toisen näytöksen alun dramaattisen tunnelman luomisessa.

Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Juttelin erään pariskunnan kanssa asiasta; he olivat ensimmäistä kertaa katsomassa Hairia, ja sanoivat, että heidän kummankaan mielestä mistään ei huomaa, että tässä olisi tehty jotain pikamuutoksia. Itseasiassa pariskunnan toinen osapuoli sanoi, että Hair on hänelle ensimmäinen musikaali jonka hän eläissään on nähnyt - ja että hän on aivan myyty. Muuta teatteria, enimmäkseen komediaa, pariskunta on kuulemma käynyt katsomassa paljonkin.

Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Hair-musikaalin sydän ja taika on siis ennallaan. Loistava musiikki, mukaan imevä rakkauden ja läheisyyden tunnelma, värikäs riemukkuus - ja toisaalta lopun riipaisevuus. Jälleen kerran seurasin kuolemanvakavana, vesikierteet silmissä Ihmisen kohtaloa. Hair on loistava elämys täynnä tunnetta.

Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Työryhmä on siis tehnyt hienoa työtä, mukautunut ja venynyt. Samoin joutuvat tekemään tulevien produktioiden tekijät; mukautumaan siihen, että tekniikka ja tilat eivät toimi kuten tämäntasoisessa teatteritalossa odottaisi. On pakko sanoa, että pidän erittäin tympeänä sitä, että Jyväskylän kaupunki on antanut teatteritalon mennä tähän kuntoon. Peruskorjausta on jahkattu vuosikaudet, mutta rahoitus vedetty aina pois. Ei voi olla niin, että tällaisen taidelaitoksen tekijöiden tehtävä on paikata kaupungin laiminlyöntejä. Yleisötiloissa huomaa lähinnä pintojen kulumisen (purkautuvat istuimetkin on peitelty hupuin), mutta teatterin tekeminen käy aina vain vaikeammaksi kun tekniikka pettää ja mahdollisuudet kapenevat. Mitä huonompaan kuntoon teatteritalo menee, sitä kalliimmaksi korjaus käy - paitsi korjaukseen menevien rahojen suhteen, myös siinä että esityksiä joudutaan perumaan kuten nyt kävi kalkkiviivoilla kokonaan perutun Sydänmaan kohdalla. Joitakin näytöksiä piti perua Päivänsäteistä, ja useampia liki täyteen myytyjä myös Hairista. Päättäjät ehkä ymmärtävät taloudelliset lipunmyyntitappiot (joiden on sanottu nousevan jopa satoihin tuhansiin euroihin), mutta monia meistä kiinnostavat peruutusten kulttuuritappiot. Jyväskylä haluaa esittäytyä Aallon kaupunkina ja kulttuurikaupunkina, mutta kumpikaan ei tällä menolla kovin uskottavalta tunnu kaupungin puolelta - kulttuurin tekijät toki tekevät parhaansa hankalissakin olosuhteissa. Kaupunki on jo rakentanut ainutlaatuisen puoliksi maan alla olevan "tunnelin", ja tekeillä on ainutlaatuinen puoliksi maan alle rakennettava jalkapallostadion. Pitääkö teatterinkin sortua puoliksi maan alle että se alkaa kiinnostaa päättäjiä riittävästi?


perjantai 15. helmikuuta 2019

Rakkaudella "Hissimiehelle"

Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä -monologi sai uusintaensi-iltansa tänään perjantaina. Miestä esittää (edelleen) Jorma Böök. Näytelmän ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterissa oli syyskuussa 2016. Tuolloin kirjoitin harjoituksista ja itse näytelmästä useita juttuja. Ensi-iltajuttu, jossa näytelmää esitellään selkeimmin, löytyy täältä (linkki) ja koko juttusarja aukeaa tästä (linkki).

Kuva: Jiri Halttunen

Teksti ja visuaalinen esillepano ovat samoja kuin aiemminkin, mutta tunnelma on yhtäaikaa tuttu ja uusi. Oli mielenkiintoista mennä katsomaan näytelmää, jonka edellisellä esityskaudella näin useita kertoja. Teksti oli edelleen tuttu; muistin helposti tarinan ja myös alkavat kohtaukset aina muutamasta sanasta. Olikin mielenkiintoista samalla seurata yleisön reaktioita. Mutta tärkeämpää on, että edelleen tämä näytelmä koskettaa syvältä sisältä lujasti ja lämpimästi. Vesikierteet nousevat silmiin ja toisaalta nauran ihan aidosti.

Kuva: Jiri Halttunen

Jorma eläytyy niin vanhaan mieheen kuin pikkupoikaankin ilmeikkäästi ja lämmöllä. Yleisö tuntuu hengittävän kerronnan mukana; välillä ollaan aivan hipihiljaa, kuuluu vain muutama niiskaus. Ja kun surullisen latautunut tunnelma yhtäkkiä kevennetään nauruun, helpotus on käsinkosketeltavaa. Myötätuntoa, liikutusta, iloa, jännitystä - lyhyehköön näytelmään mahtuu paljon tunteita. Tällä kertaa yleisö aploodeerasi jo Jorman saapuessa lavalle, ja muutamat väliaploditkin kuultiin. Esityksen päätyttyä osoitimme kaikki seisaaltaan suosiotamme.

Kuva: Jiri Halttunen

Varmasti monelle Jyväskylän kaupunginteatterin väkikävijälle Jorma Böök on hyvin tuttu kasvo, onhan hän ollut tässä teatterissa vuosikymmeniä ja esiintynyt monissa rooleissa. Tämän kevätkauden jälkeen Jorma jää eläkkeelle, joten tässä vanhan miehen monologissa on nyt aivan erityinen tuntu. Mutta ei sitä tarvitse mennä katsomaan siksi, että se on hienon näyttelijän viimeinen rooli ennen eläköitymistä. Näytelmä kannattaa mennä katsomaan nimenomaan siksi, että se on vakavasta aiheestaan - vanhusten yksinäisyydestä - huolimatta lämminhenkinen, rakkaudella ja taidolla toteutettu näytelmä, josta jää hyvä mieli.

2 Kuva: Jiri Halttunen

Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä Jyväskylän kaupunginteatterin sivulla (linkki). Esityksiä on yhteensä kahdeksan, joista viiteen on vielä lippuja saatavilla.

Jorma Böök on keväällä myös Teatteritiistaissa 23.4. kertomassa pitkästä urastaan (linkki).

Kuva: Jiri Halttunen


perjantai 1. helmikuuta 2019

Miehen kylkiluu

Eilen pääsin katsomaan Miehen kylkiluu -näytelmän. Suuren näyttämön lavanostinongelmien vuoksi välillä ehdin jo jännittää, miten näiden näytösten käy, mutta Miehen kylkiluuta pystytään esittämään onneksi ihan suunnitelman mukaisesti. Näytelmä on Mikko Roihan ohjaama, ja jo aiemmin olen todennut - ja blogissakin julistanut - että Roihalla on sellainen ote ja näkemys ohjaamiseen, että aina kannattaa mennä katsomaan kun hänen ohjauksiaan esitetään. Enkä pettynyt tälläkään kertaa - sen sijaan yllätyin iloisesti siitä, miten erilainen tämä taas oli kuin häneltä aiemmin näkemäni ohjaukset. Monipuolinen taitelija! Maria Jotunin klassikkoteksti herää henkiin omalaatuisen erityisellä tavalla, karrikoituine hahmoineen, tanssimuuveineen ja korostetun kirjakielisine repliikkeineen.

Topias Kinkkunen (Paavo Honkimäki) ja Miina Salokannel (Ulla Reinikainen).
Kuva: Moe Mustafa

Paavo Honkimäki tekee kaksi roolia, apteekkari Jussi Ollenberginä sekä suutari Topias Kinkkusena - ja kyllä löytyy miehestä elastisuutta ja heittäytymistä molempiin rooleihin! Erityisen hulvaton on Topias hyvin määrätietoisena, vetävällä askelella etenevänä suomalaisena miehenä karrikoituine kehonkielineen. Myös seuranani ollut parisuhdemies oli aivan haltioitunut Topiaksen hahmosta; eräänkin huippukohtauksen aikana hän tuntui siinä vieressäni suorittavan jonkinlaista tukehtumista ja pyyhki vesiä silmistään. Anne Niilola tekee niin ikään kaksi roolia; apteekin emännöitsijä Amalia Oljanderina sekä apteekkioppilas Aina Zinkinä, joka tosin on pieni rooli vailla repliikkejä. Amalialla sen sijaan on hyvinkin topakka osuus näytelmässä, ja hän laukoo monia osuvia nasautuksia. Maija Siljander apteekkarska Elli Ollenberginä on varsinainen wannabe femme fatale, äärilaidasta toiseen myrskyävä naiskarikatyyri. Hannele Laaksonen apteekin työntekijä Lukassonina on oivallinen roolissaan surkuhupaisaan - enemmän kyllä hupaisaan - ihmissuhdeloukkuun jääneenä, itseaiheuttamassaan sotkussa räpistelevänä hahmona. Ulla Reinikainen tohtorin emännöitsijä Miina Salokanteleen roolissa antaa mennä täysillä, taitavasti ja hallitusti överiksi.

Lukasson (Hannele Laaksonen) ja Amalia Oljander (Anne Niilola).
Kuva: Moe Mustafa

Roolisuoritusten tasosta huolimatta kokonaisuus on ehdottomasti vielä enemmän kuin osiensa summa. Tämä ei ole kenenkään sooloshow, vaan nimenomaan oivallista ryhmätyötä, jossa jokainen auttaa kaveria kukoistamaan. Kaikki näyttelijät tekevät tarkkaa työtä niin, että vaikka näytteleminen usein on liioiteltua, se on kuitenkin täysin hanskassa ja tarkoituksenmukaista. Vaikutelma on aluksi hieman hämmentävä, mutta oikeasti hyvinkin riemukas. Heittäytymistä ja uskallusta ei todellakaan puutu keneltäkään, ja pokka pitää täydellisesti vaikka yleisö remahtelee nauruun vähän päästä. Osa kohtauksista nousee omalle absurdille tasolleen niin, että voin hyvin kuvitella, että nämä ovat nimenomaan työryhmätyöstämiseen hedelmiä; lähdetään kokeilemaan ja löydetään helmi.

Apteekkari Jussi Ollenberg (Paavo Honkimäki) ja hänen rouvansa Elli Ollenberg (Maija Siljander).
Kuva: Moe Mustafa

Karuhkon, selkeän lavastuksen on suunnitellut ohjaaja Mikko Roiha itse. Tämä näytelmä ei lavasteita paljon tarvitsekaan, vaan tarina kulkee nimenomaan näyttelijöiden varassa. Myöskään puvuilla ei koreilla, vaan ne ovat asiaankuuluvat ja käytännölliset - tosin joissain kohtauksissa niistäkin löytyy omaa hienovaraista komiikkaansa. Pukusuunnittelu on Taina Sivosen käsialaa.

Apteekkarska Elli Ollenberg (Maija Siljander).
Kuva: Moe Mustafa

Miehen kylkiluusta on Jyväskylän kaupunginteatterissa vielä useita näytöksiä tulossa. Tämä ei ole ihan tavanomaista teatteria, vaan tässä on oma ihanasti vinksahtanut absurdi vivahteensa joka kohtaa varsin perinteistäkin ilmaisua tarinan ollessa kuitenkin hyvin selkeä. Näytelmä on intensiivinen ja nopeatempoiset tapahtumat imevät mukaansa. Välillä katsoja istuu huuli pyöreänä, välillä kiekaisee naurusta, ja yhtään tylsää hetkeä ei ole. Lopputulos on virkistävän riemukas ja ehdottomasti näkemisen arvoinen!

Miehen kylkiluu Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla. (linkki)


perjantai 25. tammikuuta 2019

Supernaiivi (ensi-ilta)

Tiedättekö sen fiiliksen kun on nähnyt niin hykerryttävän hyvän mielen tuottavaa teatteria, että tekisi jotenkin mieli rutistushalata koko kokonaisuutta - ei vain työryhmän jäseniä, vaan jotenkin kaikkea? Sellainen tunne minulle jäi Supernaiivin ensi-illasta.

Johanna Sorjosen ohjaus on ihmisenlämmin ja sydämellinen. Tekstin on alunperin kirjoittanut Erlend Loe ja sen on dramatisoinut Tiina Lymi.

Supernaiivi (Aaro Vuotila) ja lelukauppias (Hegy Tuusvuori).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Aaro Vuotila pääroolissa Supernaiivina on aivan suvereeni itseään ja elämän tarkoitusta etsivänä kilttinä naapurinnuorukaisena (kun 25-vuotias ei enää ole ihan naapurinpoika). Roolissa on avoimuutta ja herkkyyttä, Supernaiivin suorapuheisuutta joka näyttäytyy yhtäaikaa hellyttävänä, koskettavana - ja ehkä joissain tapauksissa hieman kiusallisena, muttei koskaan ilkeänä. Supernaiivi on lavalla koko ajan, kaikessa mukana - mutta ei tyrkyttäydy kaiken keskipisteeksi, vaan antaa tilaa myös muiden tarinoille.

Isoisä (Jouni Salo) ja Supernaiivi (Aaro Vuotila.
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Jouni Salon rooleista kuusivuotias Panu on aivan yliveto! Muut roolit kuten charmantti isoisä ja leppoisa isä toimivat toki myös, lempeästi ja luontevasti. Panuun Jouni tekee uskomattoman tarkasti ja uskottavasti pikkupojan eleet, ilmeet (voi niitä virnistelyitä!), äänenpainot, lapsen suoruuden - ei ihme että loppuaplodien aikaan yleisöstä kuului huuto "Hyvä Panu!" Hegy Tuusvuori tekee monta erilaista roolia. Hegyn naisroolit ovat ihailtavan erottuvia - miten hän taipuu moneen ja heittäytyy jokaiseen rooliinsa absurdista lelukauppiaasta seksuaalisuutta korostavaan psykologianopiskelijaan ja tavalliseen, mukavaan nuoreen naiseen. Myös Henri Halkola pääsee revittelemään erilaisessa rooleissaan menestyneestä isoveljestä meteorologinörttiin, Einsteiniin ja itsekorosteiseen mensalaiseen - ja tekee sen huumorilla ja taidolla. Yksi näytelmän hienouksista ovatkin nämä - joskus hyvinkin nopeilla vaihdoilla tehtävät - lukuisat roolit, joissa näyttelijät pääsevät tekemään katsojien iloksi niin monta erilaista hahmoa; osa karrikoituja, osa arkipäiväisen tavallisia ja juuri siksi niin vetoavia.

Keke (Henri Halkola), Supernaiivi (Aaro Vuotila) ja Keken tyttöystävä (Hegy Tuusvuori).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Lavastus on pienelle näyttämölle harvinaisen iso; tilaa käytetään maksimaalisesti ja näkymät muuttuvat sujuvasti. Paitsi oivaltavan lavastuksen myötä, myös upeiden lavasteisiin heijastettavien videoiden avulla tehdään milloin puutarha, milloin New Yorkiin - ja avaruuskin on käsinkosketeltavan lähellä. Lavastus- ja videosuunnittelun on tehnyt Suvi Saari. Saumattomana osana tätä visuaalista kokonaisuutta toimivat myös Asko Konttisen suunnittelemat valot - en minä ainakaan osaa eritellä täsmälleen, mikä kaikki kuuluu valosuunnitteluun, mikä videoihin, joten voin vain todeta että hienoa yhteistyötä! Myös Jani Lappalaisen suunnittelema ja toteuttama ääniraita toimii hyvin yhteen muun kokonaisuuden kanssa, taustoittaen ja luoden tapahtumapaikkoja ja tunnelmia.

Einstein (Henri Halkola) ja Supernaiivi (Aaro Vuotila).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Tellervo Syrjäkarin suunnittelema puvustus on tärkeä osa hahmoja. Panun housunpolvien ruohotahrat, lelukauppiaan asussa käytetyt Lego-palikat, hahmojen tavallisuus tai liioittelu - kaikki on tarkkaan harkittua yksityiskohdista toimivaan kokonaisuuteen. Yhtälailla tärkeitä hahmoissa ovat Suvi Taipaleen luomat kampaukset ja maskeeraus. Saa siinä kulissientakainen pukija-, kampaaja- ja maskeeraajatiimikin huhkia, että roolinvaihdot toimivat sujuvasti!

Vasemmalta veli (Henri Halkola), äiti (Hegy Tuusvuori), isä (Jouni Salo)
sekä Supernaiivi (Aaro Vuotila).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Ensi-illassa seuranani oli äitini, joka myös piti näytelmästä todella kovasti! Aivan erityisesti hän sanoi, että Joppe Salon Panu kosketti niin, että olisi voinut itkeä siitä nöyrästä ihailusta ja liikutuksesta, minkä roolityö nostatti. Mutta että kaikki näyttelijät olivat todella taitavia, kokonaisuus toimiva ja näytelmä kaikkineen aivan huippu.

Supernaiivi (Aaro Vuotila) ja Panu (Jouni Salo).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Supernaiivi liikkuu monenlaisissa tunnelmissa; välillä katsomossa naurettiin äänekkäästi, välillä koettiin suurta myötätuntoa, välillä hiljennyttiin koskettavan tunnelman äärelle. Tyhjiä hetkiä näytelmässä ei ole, vaan tarina rullaa tiiviinä. Supernaiivi on paitsi hauska ja sydämellinen, myös ajatuksia nostattava. Varmasti aika moni on jossain muodossa käynyt läpi ajatuksia siitä, mistä elämässä oikeastaan on kyse. Mikä elämässä on hyvää? Mitä elämästä puuttuu? Mitä eri ihmiset, asiat ja tapahtumat elämään tuovat? Miten elämään voi löytää syvemmän merkityksen? Millä elämässä on ihan oikeasti väliä? Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti. Elämässä on hyvyyttä. Asioita ei kannata analysoida puhki, jos niistä voi nauttia hetkessä. Yksin ei tarvitsen pärjätä. Itselleen kannattaa olla lempeä; kun Supernaiivi juttelee linnulle, joka on elänyt ennen hänen syntymäänsä, osoittaako hän myötätuntonsa ja hellyyteensä pienille hauraalle eläimelle - vai omalle hauraalle itselleen?

Supernaiivista jää hyvä olo, hyvä mieli, usko siihen että elämässä tapahtuu hyviä, mielenkiintoisia ja innostavia asioita.

Kaiken tämän häpeämättömän hehkutuksen ja suoranaisen rakastuneisuuden fiiliksen jälkeen lienee tarpeetonta enää sanoakaan, että suosittelen. Etteköhän te sen ole jo arvanneet. :)

Supernaiivi Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


maanantai 21. tammikuuta 2019

Läpi sydämen ja maan

Kävin katsomassa Sydänmaa-näytelmän kolmannen valmistavan harjoituksen. Tästä on enää hieman reilu viikko ensi-iltaan. Ennen harjoituksen alkua luodaan uutta valotilannetta ja esitellään se näyttelijöille. Valoja testaillaan muutenkin. Soundcheckissä lauletaan kauniisti soiva perinteinen sävelmä. Näyttelijät kerääntyvät lavalle aloituspukeissaan ja treenaavat vielä "pomppua" - minullekin selviää piakkoin mistä on kyse.

Anni Pesonen edessä, hieman taempana Eino Heiskanen.
Kuva: Jiri Halttunen

Esirippu laskeutuu - ja ensimmäinen hieno näkymä nähdään jo ennen kuin se nousee uudelleen. Eikä mene montaa minuuttia ensimmäisiin kylmiin väreisiin. Tarina on väkevä ja kerronta kaunistelematonta. Näyttelijät eivät todellakaan säästele itseään ilmaisussaan. Ohjaaja Jarno Kuosa on edellisen kerran Jyväskylän kaupunginteatterissa vieraillessaan ohjannut näytelmän Kauas pilvet karkaavat, ja jotain samaa visuaalisessa "käsialassa" on myös Sydänmaassa tunnistettavissa, vaikkakaan tämä produktio ei tietenkään millään lailla matki aiempaa. Näytelmästä olisi tietysti paljonkin sanottavaa, mutta sen aika on sitten ensi illan jälkeen, kun näytelmä on valmis yleisölle esitettäväksi. Tällä reissulla tapaan myös Anni Pesosen ja Oliver Kollbergin, jotka molemmat ovat vierailevina näyttelijöinä Sydänmaassa ja loppusuoralla näyttelijänopinnoissaan oppilaitoksissaan - Anni Teakissa, Oliver Nätyssä.

Etualalla Hannu Lintukoski.
Kuva: Jiri Halttunen

Jään noin laajemminkin pohtimaan sitä, miten katsojana näytelmien henkilöihin yleensä tutustuu - ja tarkoitan nyt nimenomaan roolihenkilöitä, en näyttelijöitä. Joskus näytelmän henkilöt ovat hyvinkin tuttuja jo silloin kun näytelmää menee katsomaan. Ajatellaanpa vaikka syksyllä Turun kaupunginteatterissa näkemäni Taru sormusten herrasta -näytelmää; olen lukenut kirjan, nähnyt elokuvat moneenkin kertaan, lukenut ja nähnyt elokuvina myös Hobitin joka liittyy asiaan. Tämähän on todennäköisesti aika yleistä, että tunnetuissa tarinoissa henkilöt ovat katsojille jo ennestään tuttuja. Välillä henkilöihin tutustuu vasta näytelmän alkaessa ja edetessä. Silloin mukana ei ole ennakko-odotuksia eikä mielikuvia. Jossain tapauksessa henkilöt saattavat olla jopa hieman toissijaisia itse tarinaan nähden; esimerkiksi Huoneteatterin taannoin esittämän Sarasvatin hiekkaa -näytelmän tarina oli minulle hyvin tuttu, sillä pidän valtavasti Risto Isomäen kirjoista ja olin Sarasvatin hiekankin tottakai lukenut. Mutta siinä tarina jää mieleen, eivät niinkään henkilöt, vaikka näytelmässä kaikki tietysti tapahtuu henkilöiden kautta. Perusteellisimmillaan hahmot tulevat tutuksi silloin, kun ensin lukee näytelmän käsikirjoituksen, sitten pääsee monissa harkoissa seuraavan hahmojen heräämistä henkiin ja lopulta näkee valmiin näytelmän useampaankin kertaan. Tästä loistoesimerkki oli vuonna 2016 kaupunginteatterissa esitetty Nummibodarit, jonka valmistumista seurasin hyvin tiiviisti alusta loppuun ja kävin sen katsomassakin useamman kerran.

Jorma Böök, Hannu Lintukoski, Anneli Karppinen, Eino Heiskanen ja Anni Pesonen.
Kuva: Jiri Halttunen

Sydänmaan ihmisiin - perheen isään, äitiin, poikaan, tyttäreen, isoisään ja muihin suvun ja yhteisön jäseniin - olen nyt tutustunut kertaalleen. Läpimenossa ei ole muuta yleisöä (työryhmän jäseniä tietysti, mutta ei montaa eikä katsomossa ketään lähellä), joten kaikki vaikutelmani ovat omiani. Kun isompi yleisö on läsnä, saattaa käydä niin että katsojien yhdessä luoma ilmapiiri (joka on ihan kuultavissa esimerkiksi nauruna, hiljaisuutena, kohahduksina, ihmettyneinä hengenvetoina) voivat sävyttää omia havaintojani. On hyvin mielenkiintoista nähdä, miten näytelmä on kenties vielä muokkautunut ensi-iltaansa mennessä.

Sydänmaan ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä on lauantaina 26.tammikuuta. Sydänmaa teatterin sivulla (linkki).


perjantai 18. tammikuuta 2019

Esirippu aukeaa - kevät 2019

Tiistaina Esirippu aukeaa -tapahtumassa saatiin jälleen hyvä läpileikkaus siitä, mitä Jyväskylän kaupunginteatterissa on kevätkaudella tarjolla - sekä kurkistus syksyynkin. Näytelmät esiteltiin eloisasti haastatteluiden, kohtauspätkien ja trailereiden avulla. Tilaisuuden avasi teatterinjohtaja Hilkka Hyttinen ja juontajana sekä haastattelijoina toimivat teatterikuraattori Antti Niskanen sekä markkinointipäällikkö Jouni Huhtaniemi. Musiikkisäestyksestä vastasi kapellimestari Jari Puhakka.

Teatterinjohtaja Hilkka Hyttinen avasi tilaisuuden.
Vasemmassa laidassa kapellimestari Jari Puhakka.

Sydänmaa-draamasta nähtiin kuorolaulukohtaus sekä maistiainen perhedraamaa. Haastateltavina olivat ohjaaja Jarno Kuosa sekä taiteellisen lopputyönsä näytelmässä tekevä näyttelijäopiskelija Anni Pesonen (Teak).

Sydänmaa: kuorokohtaus.
Sydänmaa: Antti Niskasen (vas.) ja Jouni Huhtaniemen (oik.) haastateltavana ohjaaja Jarno Kuosa.

Supernaiivi-näytelmästä kertoi ohjaaja Johanna Sorjonen. Aaro Vuotila ja Jouni Salo esittivät yhden kohtauksen - tarkkaavaiset blogin lukijat huomaavat, että tämä on nyt kolmas kerta kun tästä samasta kohtauksesta on kuva blogissa!

Supernaiivi: haastattelussa ohjaaja Johanna Sorjonen.
Supernaiivi: Jouni Salo ja Aaro Vuotila kohtauksessa.

Miehen kylkiluu -näytelmä edusti Paavo Honkimäki, joka toimii Teatteri Eurooppa Neljässä. En ole miestä koskaan tavannut, mutta kylläpä hän antoi loistavan ensivaikutelman! Paavo kertoi prosessista sekä siitä, miten on pikkupojasta asti haaveillut pääsevänsä näyttelemään juuri tälle lavalle.

Miehen kylkiluu: haastattelussa Paavo Honkimäki.

Paluun tekevä Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä -monologi esiteltiin trailerin ja Jorma Böökin esittämän avauskohtauksen voimin. Jorma Böök on myös kevään viimeisessä teatteritiistaissa kertomassa työstään.

Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä: Jorma Böök kohtauksessa.

MC175 - Minna Canthin liike ja liekki on esitys, joka tehty taiteellisena yhteistyönä Tanssiteatteri Krampin kanssa. Esityksestä haastateltavana oli dramatisoija Marjo Airisniemi. Saara Jokiaho luki Minna Canthin voimallisen kirjeen, jossa Minna kertoi elämästään sekä siitä, miten huonosti yhteiskunta naisia elämään valmentaa. Ajatuksia herättävä oli myös tekstinä nähty vastaus Minnalle, jossa käsiteltiin nyky-yhteiskunnan tasa-arvokysymyksiä.

MC175: Saara Jokiaho eläytyy Minna Canthin kirjeeseen.

Näyttelijä Hannu Rantala oli paikalla kertomassa Luuseri-monologista ja siitä, millaisen vastaanoton se on saanut. Lisäksi Hannu kertoi koulukiusaamisenvastaisesta #kukaaneiooluuseri -kamppanjasta. Näimme myös kolmen minuutin tiivistevideon eräästä näytelmän kouluvierailusta.

Luuseri: näyttelijä Hannu Rantala kertoo monologista.
Ja #kukaaneiooluuseri

Hair-musikaalista kuultiin Piia Mannisenmäen esittävä kappale Vakaumukseni, sekä nähtiin traileri.

Hair: Piia Mannisenmäki laulaa, muu porukka ihastelee.

Päivänsäteet -komediasta Jouni Salo ja Jukka-Pekka Mikkonen esittivät kohtauksen. Näytelmästä nähtiin myös aivan uunituore - samana päivänä valmistunut! - traileri.

Päivänsäteet: Jouni Salo ja Jukka-Pekka Mikkonen kohtauksessa.

Kevään(kin) ohjelmistoon kuuluvat myös vierailuesitykset, suositut sunnuntaikonsertit sekä toistuva ilmaistapahtuma Teatteritiistai.

Kevään 2019 vierailut.
Kevään 2019 keikat ja konsertit.
Kevään 2019 Teatteritiistait.

Tällä kertaa Esirippu aukeaa -tapahtumassa kerrottiin jo nyt näin tammikuussa myös tulevan syksyn ohjelmistosta. Syksyllä ensi-iltansa saa musikaali Phantom - Pariisin oopperan kummitus - tämä tieto herätti ihastunutta kohinaa yleisössä. Toinen suuren näyttämön syksyn ensi-ilta on komedia Tämä on ryöstö! Lisäksi myöhemmin syyskaudella suurelle näyttämölle tulee lasten ja koko perheen musiikkinäytelmä Ella ja Paterock.

Silmäys syksyn ensi-iltoihin.

Illan päätteeksi esiteltiin vielä perinteinen Glamour&Glam -tapahtuma, jossa tällä kertaa teemana on Glamour&Glam goes Hollywood. Sen hengissä Henri Halkola lauloi kappaleen Eye of the Tiger kapellimestari Jari Puhakan säestyksellä, ja lopussa koko esiintyjäkaarti liittyi ilonpitoon lavalle.

Glamour&Glam goes Hollywood - ja porukka on mukana!

Kaikki ohjelmiston lisätiedot, päivämäärät ym tärkeät asiat löytyvät Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilta (linkki).

Ja vielä lopuksi muistutus teille, jotka olitte paikalla: tapahtuman pääsylipulla saa tammikuun ajan Jyväskylän kaupunginteatterin omiin tuotantoihin liput puoleen hintaan normihinnasta laskettuna! (Ei koske vierailuja eikä konsertteja.) Max kax lippua per ostaja. Ja lippuja siis voi ostaa koko kevään näytöksiin - katsomisen ajankohta ei rajoitu pelkästään tammikuulle. Ja jos et ollut paikalla ja nyt harmittaa, niin tule ihmeessä jatkossa - Esirippu aukeaa -tapahtumia järjestetään kahdesti vuodessa, aina näytöskauden alussa.


keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Aukkarit!

Aukkarit eli casting audition. Eli koe-esiintyminen musikaalin avustajan pestiin. Tämänkertainen blogijutun aihe oli siis aivan uusi kokemus minullekin; pääsin loppiaisena seuraamaan syksyllä 2019 ensi-iltansa saavan musikaalin Phantom - Pariisin oopperan kummitus aukkareita.

Alunperin musikaaliin avustajaksi haki 130 innokasta, joista oli valittu parisenkymmentä aukkaripäivään. Tuotantojärjestäjä Viivi Väisänen kertoo minulle, että hän on käynyt kaikki hakemukset lävitse ja valinnut aukkareihin pääsijät. Aivan kaikki valitut eivät päässeet paikalle, mutta päivässä mukana on neljä miestä ja toistakymmentä naista. Silmäillessäni porukkaa totean, että on siellä muutamat tutut kasvot; yksi hakijoista on ollut kaupunginteatterilla avustajana ennenkin, ja pari-kolme olen nähnyt paikallisissa harrastajateattereissa. Päivän mittaan käy ilmi, että osa hakijoista on tullut myös muilta paikkakunnilta - kun tahto päästä mukaan on kova, välimatkaa ei koeta esteeksi. Talon puolesta paikalla ovat teatterinjohtaja Hilkka Hyttinen, tulevan musikaalin ohjaaja Maiju Sallas, kapellimestari Jari Puhakka, koreografi Jouni Prittinen, lavastaja Annukka Pykäläinen, puvustaja Tuovi Räisänen, valosuunnittelija Japo Granlund ja tuotantojärjestäjä Viivi Väisänen. Varsinaisen arvosteluraadin muodostavat ohjaaja, kapellimestari, koreografi ja teatterinjohtaja.

Tuotantojärjestäjä Viivi Väisänen kertoi aukkareista ja avustajista laajemminkin: "Jokaisen produktion aukkarit ovat erilaiset: aina mennään proggiksen tarpeet edellä. Jyväskylän kaupunginteatterissa järjestetään auditioneja yleensä kerran vuodessa musikaalia varten, mutta aina välillä avustajia tai esimerkiksi lapsinäyttelijöitä saatetaan hakea muihinkin produktioihin. Esimerkiksi toiseen syksyn 2019 ensi-illoista - näytelmään Tämä on ryöstö! - laulatettiin laulunopiskelijoita tyttöbändin jäseniksi. Osa auditioneista on kaikille avoimia ja niitä mainostetaan julkisesti, välillä taas järjestetään ns. suljettuja auditioneita, joihin kutsutaan esimerkiksi tiettyjen oppilaitosten tai alojen opiskelijoita. Nämä nyt järjestetyt auditionit olivat avoimet ja niihin sai hakea kuka tahansa. Lisäksi tuotantojärjestäjä ylläpitää "avustajapankkia", johon liitetään myös avustajahaun ulkopuolella teatterille lähetettyjä avustajahakemuksia. Mukana on mm. lapsi- ja vanhusavustajia jotka ovat ilmoittaneet kiinnostuksensa päästä mukaan produktioihin. Mikäli johonkin tulevaan teokseen tarvittaisiin nopealla aikataululla avustajia, saatetaan mappi kaivaa esiin ja kutsua sieltä sopivia henkilöitä mukaan auditioneihin. Tätä musikaalia varten kävin yhdessä valitsijaraadin kanssa tarkkaan läpi speksit siitä, millaisia avustajia haemme tällä kertaa. Nyt pääpaino oli vahvassa lauluosaamisessa ja erityisesti klassispainotteisen tekniikan hallinnassa. Myös tanssi- ja esiintymistaidot otettiin huomioon esikarsinnassa. Yleisesti ottaen musikaaleissa avustajan tehtäviin kuuluu niin laulua, tanssia kuin näyttelemistäkin. Teoksesta riippuen avustajahaussa saatetaan painottaa vaikkapa tietynlaisen tanssityylin hallintaa tai akrobaattisia taitoja. Lainahöyhenissä-musikaalissa miehetkin tanssivat korkeissa koroissa, Phantom - Pariisin oopperan kummituksessa lauletaan korkealta ja kovaa. Avustajalla ei tarvitse olla tietynlaista koulutusta päästäkseen avustajan tehtäviin, osaaminen puhuu puolestaan. Toki lähes kaikki hakijat ovat esiintyneet ennenkin ja käyneet laulu- ja tanssitunneilla sekä mm. laulaneet kuoroissa. Moni on joko suuntautumassa tai jo opiskelemassa/valmistunut alalle. Musikaalin auditioneissa on yleensä laulu- ja tanssiosuudet. Välillä ohjaajan toiveen mukaan saattaa olla myös pieniä monologi- tai dialogitehtäviä jos esityksessä on luvassa vaikkapa enemmän replikointitehtäviä."

Tämähän se on mielikuva koelaulusta; yksin parrasvaloissa tyhjällä näyttämöllä.

Hakijat kerääntyvät aluksi suuren näyttämön katsomoon. Ilmassa sorisee iloisen jännittynyt puhe ja nauru. Joku availee ääntään, muutama venyttelee. Aluksi Hilkka pitää avauksen päivään; kertoo hieman työskentelystä teatterissa sekä päivän kulusta. Hän tiedottaa myös, että musikaalin valitaan yhdestä kolmeen miesavustajaa ja saman verran naisia. Hilkka käy myös läpi musikaalin harjoitus- ja esitysaikatauluja sekä toivottaa kaikille iloista päivää hyvässä hengessä. Seuraavaksi esittäytyy kapellimestari Jari. Sitten ohjaaja Maiju kertoo teoksesta ja valinnan tekemisestä. Lisäksi esittäytyvät Jouni, Annukka, Tuovi sekä Japo. Maiju vielä rohkaisee hakijoita olemaan omia itsejään ja nauttimaan päivästä. Alkupuheiden jälkeen tehdään porukalla äänenavaus Jarin johdolla; äänet soivat komeasti aina korkeisiin säveliin saakka. Ravistellaan, rentoudutaan. Jari ohjeistaa vielä "vetäkää omana itsenä, omaa ääntä, älkää matkiko ketään."

Hakijajengi äänenavauksessa Jarin pianon ympärillä.

Aluksi on siis lauluosuus. Hakijoille on ennalta ilmoitettu musikaaliin liittyvä kappale nimeltään Bistro, joka heidän on kuulunut ottaa haltuun. Lisäksi jokainen on valmistautunut esittämään vapaavalintaisen musikaalikappaleen. Kukin laulaa vuorollaan ensin Bistron, sitten vapaavalintaisen. Ensimmäisen säestys tulee nauhalta, jälkimmäiseen kappaleeseen saa tuoda säestyksen joko tallenteena (esimerkiksi puhelimella tai läppärillä) tai siihen on voinut lähettää nuotit etukäteen, jolloin Jari säestää pianolla. Seuraava laulaja on aina lähettyvillä odottamassa, ja voivat oleskella vapaasti taukotilassa sekä harjoitushuoneessa. Viivi kutsuu aina seuraavan vuorollaan ajoissa paikalle. Ensimmäisen laulajan kanssa pidetään soundcheck. Useimpia laulajia myös jututetaan hieman; soittavatko he jotain soittimia, millaista teatteri- tai laulukokemusta heillä on, millaisia suunnitelmia heillä kenties on. Näitä samoja asioita on käyty läpi myös hakemuksessa. Osaa laulajista selvästi jännittää, osalla on enemmän esiintymiskokemusta - joskaan tuskin tämä kellekään mikään läpihuutojuttu on! Osa kuitenkin selvästi nauttii esiintymisestä ja todellakin esiintyy, ei pelkästään laula. Useampikin kertoo kärsineensä flunssasta – eräälläkin kokelaalla puheääni on hyvinkin tukkoinen, mutta laulaessa ääni soi kirkkaasti. Muutamat kylmät väreetkin koen - miten kauniisti ihmisääni soi! Vapaavalintaisiin musikaalikappaleisiin hakijat ovat valinneet musiikkia esimerkiksi musikaaleista Oopperan kummitus (parikin eri kappaletta), My Fair Lady, Viulunsoittaja katolla, Tell me on a Sunday, Les Miserables sekä Jesus Christ Superstar.

Jari säestää ja koelaulaja laulaa.

Kun kaikki hakijat ovat lauluosuuden suorittaneet, pidetään tauko. Itsekin suuntaan evästämään taukohuoneeseen, jossa käy kova puheensorina. Puhutaan laulamisesta, kuoroista, omassa suorituksesta ynnä muusta asiaan liittyvästä. Tunnelma on hilpeä, osin helpottunutkin, mutta samalla jännitys tiivistyy tuloksia odotellessa. Tällä aikaa raati pohtii ketkä pääsevät jatkoon lauluosuudesta. Tauon aikana menen takaisin suuren näyttämön katsomoon. Näyttämölle saapuu koreografi Jouni Prittinen kertaamaan koreografiaa, jota aikoo hakijoiden kanssa työstää. Sitten koittaa ensimmäinen totuuden hetki: Viivi on menossa kertomaan taukohuoneeseen ketkä pääsevät jatkoon. Kaksi miestä ja yhdeksän naista saa ilouutisen - muiden tie päättyy tältä erää tähän. Kasvoilla näkyy iloisia ilmeitä, pettymystä, itsevarmuutta, yllättyneisyyttä...

Pienen hetken kuluttua on aika kokoontua jälleen suurelle näyttämölle. Porukka sorisee jälleen, hyräilee laulunpätkiä, venyttelee… ”Ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa” toteaa eräs. Nyt on siis vuorossa tanssiosuus tulevan musikaalin koreografi Jouni Prittinen vetämänä. Jouni saapuu lavalle, jututtaa porukkaa hieman, ja sitten aloitetaan vapaa lämmittely. Jouni näyttää koreografiaa pala palalta, vähän kerrassaan, ja aina edellisten palojen jatkeeksi otetaan uutta. Jokainen osanen käydään läpi muutaman kerran Jounin laskiessa tahtia, ja kun musiikki tulee mukaan, otetaan koko homma aina alusta. Koreografiaosuus tuntuu erottavan hakijoita nopeasti toisistaan; osa omaksuu asiat ilmiömäisesti, osa joutuu miettimään enemmän. Mutta kaikki kyllä tekevät täysillä, kukaan ei ole täällä turhan takia saati luovuttamassa! Jouni auttaa ja neuvoo, näyttää pätkiä ja aivan yksityiskohtaisia pikkuliikkeitäkin tarpeen mukaan. Häneltä saa aina kysyä. Tanssiosuuden jatkuessa porukka alkaa olla aika hengästynyttä - enkä yhtään ihmettele! Löysiä hetkiä ei ole, eikä liikkuminen mitään verkkaista sipsuttelua. Kun koreografia on käyty koko porukalla läpi, Jouni jakaa ryhmän puoliksi ja sitten mennään puolikkaina. Tosin osa sivussaolijoistakin ottaa joka hetkestä hyödyn irti ja treenaa koreografiaa myös lepovuorollaan. Lopuksi koreografia vedetään kahdessa ryhmässä kokonaan läpi musiikin kanssa. Nämä pätkät Jouni myös videoi itselleen muistiin. Kysyn Jounilta koreografiasta, ja hän kertoo että hänellä on ennestään valmiina lyhyitä koreografioita, joista hän valitsi tähän tilaisuuteen melko vaikean, koska hakijoilla on hyvää tanssitaustaa. Näin hän näkee kenen kanssa koreografian saa hiottua annetussa ajassa - ja sanoo vielä, että jos aikaa olisi käytettävissä enemmän, niin kaikkien kanssa se kyllä onnistuisi. Mutta tiukalla aikataululla - eli kun musikaalia sitten aikanaan harjoitellaan - omaksumisnopeudellakin on väliä.

Tanssiosuuden tunnelmia - etualalla Jouni tarkkailee ryhmää.

Tanssiosuuden toinen osio on valssikoreografia, jota tehdään pareittain. Tosin koska porukkaa on pariton määrä, yksi tekee yksinään. Jouni pyytää Jarin soittamaan samaa sävellystä joka oli koelaulukappaleena. Valssiin tietenkin kuuluu erityisiä liikkeitä perusvalssiaskelten lisäksi. Jouni käskee porukkaa kertaalleen myös vaihtamaan paria. Lopuksi kaikki parit miettivät oman lopetuksen koreografiaan. Jouni haluaa siis nähdä, mitä hakijoilla on näin äkkiseltään annettavana, kun koreografia ei olekaan loppuun saakka valmis. Kaikkiaan tanssiosuus kestää hyvinkin toista tuntia. Sen päätteeksi Hilkka pitää loppusanat, kiittää päivästä ja kertoo, että hakijat saavat tiedon valinnoista noin viikon sisällä. Huhtikuun alussa alkavat sitten intensiiviset harjoitukset.

Sehän käy kuin valssi!

Tämä päivä oli minullekin hyvin mielenkiintoinen ja uusi kokemus teatterin tekemisen saralla! Odotan kiinnostuneena, että pääsen sitten aikanaan seuraamaan musikaalin työstämistä ja valmistumista.

Phantom - Pariisin oopperan kummitus -musikaalin ensi-ilta on 7.syyskuuta 2019 Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Liput tulevat myyntiin 20. maaliskuuta.


sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Superia menoa naiiviuden läpi

Kävin katsomassa Supernaiivin valmistavaa harjoitusta. Ennen harjoituksen alkua pienen näyttämön katsomossa oli mukava tunnelma; paikalla oli muunmuassa valokuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen, jonka tapasin nyt ensimmäistä kertaa. Läsnä olivat myös pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari, lavastaja Suvi Saari sekä tietenkin kuiskaaja-järjestäjä Matti Salmela, äänisuunnittelija Jani Lappalainen, valosuunnittelija Asko Konttinen ja ohjaaja Johanna Sorjonen. Porukassa oli käynnissä monia keskusteluja; teatterista eri kulmilta mutta myös valokuvauksesta. Puhuttiin käsiohjelman tekemisestä - paikalla oli myös teatterin markkinoija, joka Supernaiivin käsiohjelman taittaa.


Yleensä ottaen näytelmää harjoiteltaessa loppupään virstanpylväisiin kuuluu siis kolme valmistavaa harjoitusta ja kolme pääharjoitusta, sekä niiden jälkeen ennakkonäytös ennen ensi-iltaa. Nyt vuorossa oli ensimmäinen valmistava harjoitus, ja ensi-iltaan on aikaa parisen viikkoa.


Kun harjoituksen on määrä alkaa, Matti kuuluttaa että nyt aloitetaan. Valmistavassa harjoituksessa mennään siis näytelmä läpi kuin esityksessä konsanaan - ohjaaja voi tietysti halutessaan keskeyttää, mutta tarvetta keskeytyksiin ei tullut.

Äänisuunnittelija Jani Lappalainen ajaa äänitiedostot tietokoneelta esityksen edetessä.

Valokuvaaja Hanna-Kaisa liikuskelee katsomossa ja osin lavallakin kameran raksuttaessa vinhaan tahtiin hänen kuvatessaan. Tässä vaiheessa näytelmässä saattaa vielä olla hiomista, mutta kaikki visuaaliset elementit - lavastus, puvustus, kampaukset, maskeeraus, valot - ovat jo niin valmiita että niitä voi kuvata, niihin tulee korkeintaan vain pienien yksityiskohtien muutoksia jos sitäkään. Näitä nyt otettuja kuvia käytetään sitten käsiohjelmassa, verkossa ja missä ikinä näytelmäkuvia halutaankaan käyttää - myös tässä blogissa sitten ensi-iltajutusta alkaen.

Hanna-Kaisa kuvaa.
Henkilökohtaisesti koin suurta iloa siitä, että juuri Henkalla on Lemmy-paita
- vrt. erään kapteeniroolin esikuva... ;)

Näytelmä tuntuu ainakin minusta jo hyvinkin valmiilta. On hyvin mielenkiintoista nähdä ne kohtaukset, jotka näin kun olin edellisen kerran katsomassa Supernaiivin harkkoja (linkki juttuun). Teksti on tietysti pääosin sama, mutta jotain on karsittu ja näyttelemiseen on tullut muutoksia, samoin kuin erään kohtauksen koreografiaan.


Harjoituksen loppuessa puidaan porukalla eteen tullutta - toki voitettavissa olevaa - haastetta. Ihailen erityisesti sitä, miten koko työryhmä ja myös valokuvaaja ovat yhdessä ratkomassa asiaa. Teatterin tekemisessä on upeaa toistuvasti huomata tällainen lämmin ja eteenpäinvievä yhteishenki.


Seuraava Supernaiivi-juttu kertookin sitten ensi-illasta - sitä innolla odotellessa!

Ja hei: kaupunginteatterin kevään ohjelmisto - mukaanlukien Supernaiivi - on esittelyssä tulevana tiistaina 15.1. klo 19 alkavassa Esirippu aukeaa -tapahtumassa. (linkki)


Supernaiivin ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on torstaina 24. tammikuuta 2019.
Supernaiivi Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).