sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Ella ja Paterock (ensi-ilta)

Eilen lauantaina Jyväskylän kaupunginteatterissa ensi-iltansa sai Timo Parvelan kirjan pohjalta Katriina Honkasen dramatisoima ja ohjaama koko perheen musiikkinäytelmä Ella ja Paterock. Koreografina on Anne Joutsimäki. Kyseessä on hilpeä, värikäs, reipas ja vauhdikas esitys, joka sopii kaikille jotka jaksavat pari tuntia katsomossa istua ja esitykseen keskittyä. Ensi-illassakin ikäjakauma oli laaja.

Hannu Lintukoski (opettaja), Henri Halkola (Tuukka), Markus Virtanen (Pate), Pekka Hiltunen (Samppa),
Hegy Tuusvuori (Tiina), Saara Jokiaho (Ella) ja Asko Vaarala (Pukari).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Musiikki on näytelmässä olennaisessa osassa ja sen on säveltänyt sekä sanoittanut ohjaaja-dramaturgi Katriina Honkanen. Joskus musiikkinäytelmien tai musikaalien ongelmana on, että laulujen sanoista ei välttämättä saa selvää, mutta tässä sanat kuuluvat hyvin. Musiikin äänitaso on pienillekin katsojille mukava. Musiikki soitetaan livenä; lavalla ovat muusikot Jani Lappalainen, Ville Lähteenmäki ja Heikki Isoniemi.

Isa Seppänen, Vilma Suonio, Saara Jokiaho (Ella), Vilja Ikonen ja Pekka Hiltunen (poliisi).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Huumori on olennainen osa näytelmää ja sitä löytyy koko perheelle. Ihan kaikkia vitsejä lapset eivät välttämättä ymmärrä, mutta aikuiset hyrähtelevät kyllä ilahtuneesti. Kaikki on kuitenkin tehty ehdottoman hyvällä maulla, eikä juonesta jää mitään puuttumaan vaikka jokin vitsi ohi menisikin.

Markus Virtanen (Pate) ja Jouni Salo (turvamies).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Näytelmän nimiroolia eli Ellaa esittää Saara Jokiaho, joka on juuri niin energinen ja aurinkoinen kuin kyseiseen rooliin sopii - tällaisen kaverin varmasti jokainen vanhempi toivoisi lapselleen. Markus Virtanen tekee onnistuneen roolityön Patena, joka toisaalta haluaa olla hieman rehvakas rokkitähti, mutta on oikeasti hyvin kiltti poika. Kaikki Ellan luokan lapset ovat omia persooniaan. Henri Halkola Tuukkana, joka on nero. Asko Vaarala pukarina, jolla on hurmaava ärrävika ja kova into uhota, mutta joka silti on hyvä kaveri. Hegy Tuusvuori fiksuna ja näppäränä Tiinana. Pekka Hiltunen Batman-poika Samppana. Kaikki "lapset" tekevät hyvin energiset roolityöt, iloa ja menoa riittää.

Henri Halkola (Tuukka), Saara Jokiaho (Ella) ja Asko Vaarala (Pukari)
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Toki monta muutakin hulvatonta hahmoa näytelmästä löytyy. Kaikkea en tietenkään halua paljastaa, mutta esimerkiksi Maija Andersson osoittaa jälleen muuntautumiskykynsä hissukkana opettajan vaimona, merimiehenä ja ihastuttavana idoli Elviirana. Hannu Lintukoski on työhönsä puutunut opettaja, mutta muun muassa myös aika messevä managerityyppi. Jouni Salo tekee monta roolia, joista etenkin isännöitsijä on erittäin mieleenpainuva. Näytelmässä käytetään juonen kuljetuksessa myös videoklippejä, joihin on tehty lisää herkullisia hahmoja, kuten uutistenlukija ja asiantuntijoita.

Hannu Lintukoski (opettaja) ja Jouni Salo (isännöitsijä).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Ella ja Paterock -näytelmän visuaalinen ilme on sanalla sanoen värikäs. Tellervo Syrjäkarin suunnittelema puvustus on täynnä lapsenmielistä väri-iloa. Toisaalta aikuisuutta ilmaistaan hienosti vähän hillitymmin sävyin, kuten isännöitsijän ruskea puku tai opettajapariskunnan toisiinsa sointuvat tummat vihreän ja violetin sävyt. Lasten puvustuksesta löytyy paljon sellaisia yksityiskohtia, joita uskon tokaluokkalaisten oikeastikin suosivan. Elviiran ja hänen tanssityttöjensä (joita esittävät Gradian opiskelijat) asuissa ei ole kimallusta säästelty, ja valosiipineen kaikkineen esiintymisasut ovat juuri sopivan överinä.

Maija Andersson (Elviira).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Lavastuksen on suunnitellut Suvi Saari ja värikylläisyys on esillä myös siinä. Muutenkin lavastus on toimiva, ja esimerkiksi Paten huone on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia. Jopa lavastuksessa on huumoria, kuten levy-yhtiössä.

Markus Virtanen (Pate), Saara Jokiaho (Ella), Asko Vaarala (Pukari),
Hegy Tuusvuori (Tiina), Pekka Hiltunen (Samppa) ja Henri Halkola (Tuukka).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Kaiken kaikkiaan Ella ja Paterock on hyväntuulinen, hauska, menevä, värikäs, seikkailullinen näytelmä, jossa tapahtuu koko ajan. Ja vaikka välillä kohdataankin haasteita, lopussa käy hyvin. Ensi-iltayleisö tuntui kovasti tykkäävän näkemästään; väliaplodejakin annettiin runsaasti. Esityksen jälkeen aulassa kävi kuhina, kun katsojat pääsivät tapaamaan näyttelijöitä rooleissaan - kaverikuvia otettiin vinhasti.

Ella ja Paterock Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).

Ylhäältä alas Saara Jokiaho (Ella), Hannu Lintukoski (opettaja), Henri Halkola (Tuukka),
Pekka Hiltunen (Samppa) ja Markus Virtanen (Pate).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen


maanantai 11. marraskuuta 2019

Eino Leinon eksät

Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kävi vierailulla monologi Eino Leinon eksät - enemmän ja vähemmän muusina. Monologin esittää Pinja Hahtola, joka on myös sen käsikirjoittaja. Ohjaus on Seppo Honkosen. Huumoripitoinen esitys kertoo runoilija Eino Leinon naisista - naistenmies Leinolla ehti olla lukuisia suhteita elämänsä aikana. Kyseessä on ikään kuin Eino Leinon eksien vertaistukikokoontuminen.

Käsiohjelman kansikuvassa Leinon eksiä.

Ääneen pääsevät Anni Swan, Aino Kallas, L.Onerva, Freya Schoultz, Kalliope, Maila Talvio, Aino Kajanus sekä Hanna Laitinen - suurin osa itsekin merkittäviä kulttuurivaikuttajia. Jokainen kertoo omasta suhteestaan Leinoon sekä omia näkemyksiään hänestä. Pinja Hahtola vaihtaa roolia lennossa ja tekee ennen kaikkea olemuksellaan, ilmeillään ja äänenkäytöllään karrikoituja hahmoja. Apuna on hieman rekvisiittaa, mutta ennen kaikkea kyse on eläväisestä, muuntuvaisesta näyttelijäntyöstä - naiset on ihastuttavan helppo erottaa toisistaan. Näytelmän loppupuolella ääneen pääsee myös sananmukaisesti nallekarhumainen Leino itse.

Esitys on myös hauska - vitsit toimivat hyvin nykypäivän kontekstissa. Leinon elämän ja tuotannon tunteminen toki korostaa niitä, mutta ei ole varsinaisesti pakollista. Yleisö hyrähteli naurua esityksen aikana ja lopussa annettiin innokkaat aplodit. Poistuessamme katsomosta kuulin takanani olevien juttelevan siitä, miten hyvä esitys tämä oli.


tiistai 5. marraskuuta 2019

Ella ja Pate ja harkat

Pääsin seuraamaan Ella ja Paterock -näytelmän harjoituksia. Kyseessä on koko perheen musiikkipitoinen näytelmä. Ennen harjoituksen alkua tapaan ohjaaja Katriina Honkasen, joka kertoo, että lavasteet ovat tähän vaiheeseen harvinaisen valmiita - yleensä ne valmistuvat myöhemmin. Hän sanoo myös, että toisaalta tämä on tietysti näyttelijöille hyvä, toisaalta siitä saattaa tulla tunne että koko esityksen tarvitsisi olla valmiimpi kuin tässä vaiheessa muuten. Toisaalta lavasteet eivät ole vielä täysin valmiit, samoin valaistus, videoklipit ja projisoinnit ovat vasta työn alla.

Koko luokka koolla eli (vasemmalta) Pekka Hiltunen, Hegy Tuusvuori,
Markus Virtanen, Saara Jokiaho, Henri Halkola ja Asko Vaarala.

Harjoituksen aiheena on käydä ensimmäistä puoliaikaa läpi. Ennen harjoituksen alkua bändi on lavalla virittäytymässä. Edellisenä päivänä se on kuulemma ollut kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa mukana. Visuaalisesti lavastus näyttää hyvin värikkäältä, ja harjoituksen alkaessa totean että myös puvustus on iloisen värikäs.

Opettaja Hannu Lintukoski sekä oppilaat Pekka Hiltunen, Hegy Tuusvuori, Markus Virtanen,
Henri Halkola, Saara Jokiaho ja Asko Vaarala.

Harjoitus alkaa reippaalla musiikkinumerolla. Eteneminen keskeytetään, jotta voidaan vielä muokata asemointia sen mukaan, miten ihan katsomon laidastakin näkee lavalle. Myös laulun ja soiton keskinäistä äänitasoa muunnetaan. Harjoitus on minulle sikäli hyvin antoisa, että toisaalta tapahtumat etenevät ja kohtaukset seuraavat toisiaan, toisaalta tässä vaiheessa tehdään vielä sitä hiomista jota on myös aina mielenkiintoista seurata. Puhekohtauksia otetaan uusiksi, lisätään tempoa ja toisaalta hiotaan yhteisten reaktioiden ja repliikkien yhtäaikaisuutta.

Taempana Maija Andersson, edessä Jouni Salo ja Hannu Lintukoski.

Näyttelijöiden ja ohjaajan välillä käydään keskustelua siitä, millaisia motiiveja hahmoilla on, miksi he toimivat näin ja onko toiminnassa jotain ristiriitaisuuksia. Kohtauksien edetessä ohjaaja antaa ohjeita ja kommentoi. Haetaan asemointeja, tapahtumien ja puheen rytmiä sekä täsmällisiä iskuja seuraavien tapahtumien aluiksi.

Maija Andersson ja Markus Virtanen.

Kohtauksia otetaan useampaan kertaan. Keskustellaan myös lavasteiden vaihdoista - osa niistäkin on vielä maalattavana, kaikki ei toki tässä vaiheessa ole valmista. Lavasteiden liikuttamisen ajoitusta ja tarkkuutta käydään läpi, ja ohjaaja muistuttaa myös näyttelijöitä varovaisuudesta lavasteiden liikkuessa - työturvallisuus on tärkeää.

Lapset ihastuttavan värikkäissä ja yksityiskohtaisissa lavasteissa.

Roolihahmojen ilmeet ovat välillä varsin liioiteltuja kun haetaan sopivia reaktioita. Näytelmässä on aivan hulvattoman oloisia hahmoja. Tässä vaiheessa näyttelijätkin välillä repeilevät nauruun kollegoidensa esiintymiselle. Muutenkin työryhmässä on hilpeä tunnelma; naljaillaan ystävällisesti, heitellään vitsejä ja pidetään kaikinpuolin henkeä yllä.

Saara Jokiaho näyttää miten kätevästi näyttelijöitä voi säilyttää!

Tässä näytelmässä tapahtumien ajoitus on ripeää ja tarkkaa kuin farssissa konsanaan. Nopeasti etenevän toiminnallisen kohtauksen asemointia ja toimintaa käydään läpi tarkasti, jotta kaikilla on tilaa toimia ja valmis kokonaisuus on sujuva.

Asko Vaarala, Saara Jokiaho, Hegy Tuusvuori, Markus Virtanen, Pekka Hiltunen ja Henri Halkola.

Ohjaaja Katriina Honkanen on säveltänyt näytelmän musiikin. Hän ohjaa myös bändin soitantaa; pyytää tiettyjä soittimia tai koskettimista tietynlaista soundia, nopeutettua teemaa tms.

Bändi eli Ville Lähteenmäki, Heikki Isoniemi ja Jani Lappalainen.

Kaiken kaikkiaan tämän harjoituksen perusteella Ella ja Paterock vaikuttaa hyvin iloiselta, pirteältä ja värikylläiseltä esitykseltä, josta ei vauhtia ja iloa puutu! Reipas musiikki tuo oman lisänsä esitykseen. Huumoria löytyy kaiken ikäisille, ja jos jokin viittaus saattaakin ehkä mennä lapsilta ohi, kaikki on hyvällä maulla tehtyä. Ensi-iltaa odotellessa!

Ella ja Paterock -musiikkinäytelmän ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterissa lauantaina 16.marraskuuta klo 15. Ella ja Paterock teatterin sivuilla (linkki).

Jyväskylän kaupunginteatterissa on tarjolla huomenna keskiviikkona 6.11. klo 12.30
avoin infotilaisuus Ella ja Paterock -musiikkinäytelmästä!


torstai 24. lokakuuta 2019

Samuli Putro: Isä, poika ja pyhät naiset

Jyväskylän kaupunginteatterin sunnuntaikonserttien sarjassa vuorossa oli Samuli Putro. Tupa täynnä, lava pimeäksi, yksi spotti kosketinsoittimeen. Putro kävelee aplodien saattelemana soittimen eteen ja aloittaa kappaleen Tuolla lentää pääskysiä.

Samuli Putro.

Lavalle mukaan tulevat aikanaan myös Jaakko Kujala, Minttu Hellsten ja Liisa Anastasiadis. He soittavat konsertin aikana kitaroita, rumpuja, Hellsten myös ukulelea ja koskettimia. Kujala on teatterin sivuilla olevan esittelyn mukaan livelooppaaja - he, jotka asiasta ymmärtävät, osaavat varmasti myös nimetä hänen instrumenttinsa. Myös Putro soittaa konsertin aikana useampaakin kitaraa, koskettimia, sekä jonkinlaista syntetisaattoria. Mukana on myös rahiseva vinyylilevysoitin. Ilmeisen olennainen rooli äänimaailmassa on äänisuunnittelija Kari Hyvärisellä.

Hellsten ja Anastasiadis ovat myös taustalaulajia useissa kappaleissa. Heidän äänensä soivat todella kauniisti, ja esimerkiksi kappaleessa Pienet rukoukset voisi kuvitella, että läsnä on isompikin, heleä-ääninen kirkkokuoro.

Samuli Putro ja Liisa Anastasiadis.

Esiintymisessä on ajoittain myös performanssin piirteitä, etenkin alussa. Mitenkään tyypilliseksi rokkikeikaksi esitys ei missään vaiheessa mene, vaikka perinteisempääkin tyyliä otetaan mukaan. Putro käyttää kokoa kehoaan ilmaisussaan ja eleissään, välillä taas keskittyy hyvin eleettömästi laulamiseen. Putro kertoo itsekin, että he ovat bändin kesken päättäneet, että showmeininkiä ei juuri ole, vaan esillepano on minimalistinen. Se on myös hyvin toimiva - spottivalo jokaiselle esiintyjälle. Kappaleessa Yö peitti sinut käytetään myös taustavaloa.

Putron välispiikit ovat vilpittömän aitoja. Välillä Putro myös korjaa itseään, tai toteaa eksyneensä liian pitkään spiikkiin. Kuitenkin selväksi käy se, miten paljon hän pitää Jyväskylässä esiintymisestä, miten tärkeää hänelle on Jyväskylän keikan onnistuminen. Toisaalta hän puhuu paljon myös siitä, miten tärkeää on pitää huolta niin itsestään kuin läheisistään ja ihmissuhteistaan.

Jaakko Kujala ja Samuli Putro.

Kappaleessa Anna nyt Putro laulattaa yleisöä "enhän anna" -kohdissa, ja virnuilee lopussa miten naiset taputtavat tälle kappaleelle enemmän kuin miehet. Välillä häntä itseäänkin naurattaa, ja kun setissä seuraavana on Älä huuda mulle, Putro repeilee jälleen nauruun ja ihmettelee ääneen "kuka näitä settejä oikein laatii?!" Kieltämättä noissa kahdessa kappaleessa on vähemmän kaunosieluista parisuhteen kuvausta - kylmennyt vonkaussuhde ja kyllästyminen kännäävään naiseen.

Varsinaiseksi revittelyksi esiintyminen ei missään vaiheessa muutu, mutta kappaleiden tunnelmissa on toki paljonkin eroja sen mukaan, mistä ne kertovat. Kohta pidetään hauskaa - bisnesmiesten sikailua ja naisen (tai "tytön") ahdistelun vähättelyä. Olet puolisoni nyt - riipasevan kaunis tarina vanhuksesta, joka menettää puolisonsa. Tavalliset hautajaiset - elämästä selviytyneen naisen reipas päännosto. Kellot kappelin - mietteitä juuri häiden edellä. Totutusta poiketen - yksinäisyyttä, yhteydenotto, käsinkosketeltava talven tulon tunnelma. Arktiseen limboon - yhteiskunnassamme esiintyviä julkisia ja yksityisiä pelonpaikkoja ja niistä selviytymisiä.

Minttu Hellsten ja Jaakko Kujala.

Ensimmäisen setin viimeisenä kappaleena kuullaan aina yhtä vaikuttava Elämä on juhla - sen Putro esittää yksin, itseään akustisella kitaralla säestäen. Koko konsertin viimeisenä kappaleena encoressa kuullaan täysin akustinen Älkää unohtako toisianne. Putro sanookin, että tämä on kokeilu jonka hän toivoo onnistuvan - ja että "onnistuuhan se kun niin halutaan".

Koko konsertin ajan yleisö on innokasta, ja kappaleita kiitetään aplodein ja ulvahduksin. Toisaalta kuuntelemiseen keskitytään hiiskahtamatta, etenkin herkimmissä kappaleissa. Lopussa suosiota osoitetaan seisten.

"Älkää unohtako toisianne."


Kuvat blogia varten otettu teatterin erityisluvalla.


* * * * *

Syyskauden keikat Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki), tulossa
  • Eino Grön 80-vuotisjuhlakonsertti
  • Ruuskanen Railio Klubi: Maria Lund - Kuudella kielellä
  • Jaakko Laitinen & Väärä raha, Wimme & Rinne
Kevään konsertit ovat tulossa myyntiin, joten sivua kannattaa seurailla!


sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Piina (Kuopion kaupunginteatteri)

Kuopion-vierailumme toisena esityksenä katsoimme Piina-näytelmän, joka perustuu Stephen Kingin romaaniin - näytelmäksi sen on kirjoittanut William Goldman. Kyseessähän on erittäin tiivis, lähinnä kahden hengen välillä tapahtuva tarina. Kirjan olen lukenut joskus kauan sitten.

Olli-Matti Oinonen on saanut ohjaukseensa painostavan tunnelman, joka tälle tarinalle on olennainen. Helpotuksen hetkiä ei juuri ole, vaan katsoja jännittää koko ajan mitä nyt tapahtuu. Muutaman kerran myös hyppäsin penkissäni.

Henna Haverinen ja Seppo Pääkkönen.
Kuva: Olli-Matti Oinonen.

Seppo Pääkkönen kirjailija Paul Sheldonina ja Henna Haverinen "ykkösfani" Annie Wilkesina tekevät hyvää työtä. Paulin ahdinko ja kivut ovat selkeästi esillä. Hänen puolelleen on helppo asettautua; katsoja sekä pettyy että iloitsee hänen kanssaan. Pääkkönen tekee hahmostaan sympaattisen, mutta ei pelkkää voimatonta uhria. Annieta kohtaan voi toisaalta löytää myötätuntoakin, mutta enemmän hän herättää aivan muita tuntemuksia. Haverinen ilmentää hienosti todellisuudentajun lipsumista ja mielialanmuutoksia laidasta laitaan. Ari-Kyösti Seppo sivuroolissa poliisipäällikkönä tekee sujuvaa työtä.

Ari-Kyösti Seppo ja Henna Haverinen.
Kuva: Olli-Matti Oinonen.

Olli-Matti Oinosen suunnittelema lavastus sekä Jaana Kurttilan suunnittelemat puvut ovat realistisia ja toimivia. Mökin metsästysmuistot ja toisaalta lukuisat viittaukset ilmeisen painostavaan uskonnollisuuteen luovat oman tunnelmansa. Erityishuomio ruhjeista myös maskeeraajalle (jonka nimeä en valitettavasti nettisivulta löytänyt) - maskeeraaminen ei todellakaan ole pelkkää naaman meikkaamista.

Erittäin olennainen osa tarinan jännitettä ovat myös valot ja äänet (valosuunnittelu Juho Itkonen, äänisuunnittelu Timo Pönni). Molemmat pitävät tiukasti tunnelmaa yllä täydentäen ja korostaen tapahtumia. Valolla ja pimeydellä luodaan tiukkoja kontrasteja, esiinnostoja ja piilotuksia.

Henna Haverinen ja Seppo Pääkkönen.
Kuva: Olli-Matti Oinonen.

Kaiken kaikkiaan Piina on napakka, otteessaan pitävä näytelmä. Stephen Kingin nimi merkitsee monille lähinnä kauhua ja osittain yliluonnollisia tapahtumia, mutta Piina perustuu nimenomaan siihen, millaisia ihmiset saattavat toisilleen olla - näin voisi tapahtua.

Yleisössä oli harvinaisen paljon nuoria katsojia - useinhan teatteri tuntuu olevan enemmän keski-ikäisten ja siitä vanhempien harrastus. Loistavaa että myös uusia harrastajia saadaan katsomoon!

Seppo Pääkkönen.
Kuva: Olli-Matti Oinonen.

Koska Kuopion-matkamme oli kaksipäiväinen, siihen sisältyi tietysti myös yöpyminen. Majoituimme Scandic Atlaksessa, jonka sijainti on "Kuopion kätevin" - torin laidalla, joten hotelli on helppo löytää, läheiseen toriparkkiin on helppo pysäköidä ja hotellilta on lyhyt matka teatterille. Aamupala on aina olennainen osaa hotelliyöpymistä, ja on ihanaa kun se on viikonloppuisin tarjolla klo 10.30 saakka - aamu-unisten kulttuuriharrastajienkaan ei tarvinnut herätä liian aikaisin saadakseen aamiasta. Ja kyllä muuten oli makoisia syömisiä vaikka minkälaisia! Kuopiossa on toinenkin Scandic-hotelli, Kallaveden rannalla sataman kupeessa. Molemmat tarjoavat Kuopion kaupunginteatteriin myös teatteripaketteja - lisätiedot ks. scandichotels.fi (linkki).

Edellisenä päivänä kävimme siis katsomassa Cabaret-musikaalin, josta juttu täällä (linkki).

Piina Kuopion kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


Cabaret (Kuopion kaupunginteatteri)

Aina välillä on virkistävää käydä muuallakin teatterissa. Suuntasimme parisuhdemiehen kanssa Kuopioon, koska siellä on ohjelmistossa kaksikin erittäin kiinnostavaa - ja keskenään täysin erilaista - esitystä: Cabaret-musikaali ja Piina-näytelmä. (Ei sillä etteikö muukin ohjelmisto kiinnostaisi, mutta nämä pistivät ihan erityisesti silmään jo keväällä kun tutkailin tarjontaa.)

Ensimmäisenä vuorossa oli Cabaret. Musikaali perustuu Christopher Isherwoodin romaaniin, ja sen on käsikirjoittanut Joe Masteroff, säveltänyt John Kander ja sanoittanut Fredd Ebb. Kuopion kaupunginteatteriin musikaalin on ohjannut Péter Forgács. Koreografiasta vastaa Gergely Csanád Kováts.

Hely Nylund, Elina Haikka, Annamari Eerola, Mikko Rantaniva, Leea Lepistö, Annukka Waara ja Maija Pihlajaoja. Taustalla Ritva Grönberg ja Kai Hyttinen.
Kuva: Sami Tirkkonen

Tarina sijoittuu 1930-luvun lopun Saksaan, KitKat-klubille ja sen läheisyyteen, kertoen cabareen ihmisistä ja heidän läheisistään. Aika ja paikka ovat erityisen merkityksellisiä siksi, että jokainenhan tietää, mitä kohti Saksassa ja koko maailmassa oltiin tuossa vaiheessa menossa - mutta näytelmän ihmiset eivät sitä tiedä.

Johanna Kuuva ja Atte Antikainen.
Kuva: Sami Tirkkonen

KitKat-klubi on paikkana kimmeltävä mutta jopa brutaali, groteski, pintaa palvova (ja nuoleva) maailma. Showbisneksen lait ovat ankarat, ja heitä kannattaa miellyttää joilla on rahaa ja valtaa. Kontrastin klubille muodostavat hotelli ja hedelmäpuoti, joissa eletään tavallisempaa elämää - mikä sitten kenellekin on tavallista. Joskin elämä on kyllä osittain tavatontakin. Lavastukset ovat tarkkoja ja yksityiskohtaisia, nähtävää on paljon. Musikaalissa paljon käytetty pyörölava on upea tehoste, näyttämökuvat vaihtuvat hetkessä.

Edessä Annukka Waara, Mikko Rantaniva ja Leea Lepistö. Taustalla Ilkka Pentti, Riina Björkbacka, Sari Harju, Virpi Rautsiala ja Annukka Blomberg.
Kuva: Sami Tirkkonen

Rooleja ja väkeä lavalla on paljon, mikä luo tällaiseen musikaaliin olennaisesti kuuluvaa näyttävyyttä. Isoissakaan kohauksissa hahmot eivät ole toistensa kopioita, vaan jokaisella on oma juttunsa.

Aivan erityisesti haluan nostaa esiin seremoniamestari MC:n, jota esittää maagisesti Mikko Rantaniva. Hän on ihmisiä kuin marionetteja ohjaileva nukketaiteilija, kaiken keskellä ja kuitenkin sivussa, yläpuolella, näkyvä ja kuitenkin näkymätön vaikuttaja, aina seuraamisen arvoinen. Ilmeikäs paitsi kasvoiltaan, myös koko olemukseltaan - ja ääneltään, niin laulaessaan kuin puhuessaankin. Kädet liikkuvat runollisen kauniisti kuin itsenäiset elävät olennot.

Mikko Rantaniva.
Kuva Sami Tirkkonen

Toisen mieleenpainuvan roolityön tekee Kai Hyttinen vaivattoman suvereenina laulajana, charmanttina Herr Schultzina. Hyttinen ja Ritva Grönberg Fräulein Schneiderina ovat yhdessä kovin sympaattisia, viattomia ja herttaisia.

Kai Hyttinen ja Ritva Grönberg.
Kuva: Sami Tirkkonen

Pääparina Sally Bowlesina ja Cliffort Bradshaw'na nähdään Johanna Kuuva ja Atte Antikainen. Heissä on juuri sopivasti nuoruuden intoa ja naiiviutta, jotka kuitenkin saavat kolauksen tarinan edetessä.

Musiikkinumerot ovat oikein toimivia - itsehän pidän aina eniten ison joukon muhkeista, komeasti soivista numeroista. Suuria suosikkejani oli hyvin tunnettu Raha maailman saa pyörimään, jossa vauhti ja näyttävyys vievät mukanaan. Vaikuttava oli myös ensimmäisen puoliajan päättävä musiikkinumero, jossa kansallissosialistinen aate nousee esiin - osa lähtee mukaan silmät palaen tai tyhjin katsein, osa seuraa kauhuissaan. Vahvimmin mieleeni painui yksi viimeisimmistä kohtauksista, aivan huikea maailmanlopun karuselli, jossa asiat sulautuvat toisiinsa kaikessa järjettömyydessään seremoniamestarin loikkiessa kaiken läpi.

Mutta eihän Cabaret missään nimessä synkistelyä ole. Mukana on paljon raisua menoa, ilottelua ja huumoria. Jalat nousevat korkealle, musiikki soi ja laulu raikaa. Toisista välitetään, rakastutaan ja halutaan hyvää.

Elina Haikka, Leea Lepistö, Hely Nylund, Sari Harju, Mikko Rantaniva, Annamari, Eerola, Jesse-Joonas Kemppainen ja Annukka Blomberg.
Kuva: Sami Tirkkonen

Mika Paasivaaran johtama bändi soi hyvin, ja pidin siitä, että se on nostettu näkyviin - etenkin cabaree-kohtauksissahan tämä suorastaan kuuluu asiaan. Jossakin kohdin tosin laulujen sanoista ei harmillisesti saanut selvää.

Taina Natusen suunnittelema puvustus on kaunis ja hyvin ajankuvassa kiinni. Cabareen puvut ovat sopivalla tavalla yliampuvia, kun taas tavalliset vaatteet ovat realistisia. Puvuilla myös kerrotaan tärkeitä asioita, etenkin loppua kohti. Hahmojen ilmettä täydentää Sanna Virkkulan suunnittelema maskeeraus.

Annukka Waara, Maija Pihlajaoja, Hely Nylund, Mikko Rantaniva, Annamari Eerola, Elina Haikka ja Leea Lepistö.
Kuva: Sami Tirkkonen

Myös valosuunnittelu (Lassi Gröger ja Juha Westman) tukee niin irrationaalisia kuin realistisia näkymiä. Valoilla nostetaan esiin ja häivytetään, korostetaan, kaunistetaan - ja rumennetaan.

Esityksen edetessä katsojan valtaa sydäntäsärkevä taju siitä, mihin historia on etenemässä. Näytelmässä on pieniä jippoja, joilla kansallissosialistinen aate nousee pintaan siellä täällä, huomaamattomasti kuin homeen kukinnot - mukana on myös viittaus Chaplinin elokuvaan Diktaattori. Mieleen nousee kylmäävä tunne siitä, miten totta tämä on nykyäänkin monien kohdalla. Tottele, niin saat olla rauhassa. Hymyile, hyväksy, älä kysy.

Mikko Rantaniva.
Kuva: Sami Tirkkonen

Cabaret teki minuun monella tasolla syvän vaikutuksen. Siinä on hilpeän kepeää, viihdyttävää, kimmeltävää menoa, mutta paljon myös riipaisevaa sanomaa ja ajattelemisen aihetta.

Mikko Rantaniva, Atte Antikainen, Johanna Kuuva ja Sari Harju.
Kuva: Sami Tirkkonen

Kaksipäiväisellä teatterimatkalla tarvitaan tietysti myös yösija. Majoituimme Scandic Atlaksessa, jonka sijainti torin laidalla on Kuopion kätevin teatteriin nähden. Hotellilta oli erittäin helppo kävellä teatterille; suoraa tietä torin kulmalta niin kauan että teatteri on edessä, matkaa reilu puoli kilometriä. Hotellin respasta saa halutessaan kartan ja ohjeita. Kuopiossa on toinenkin Scandic-hotelli, Kallaveden rannalla sataman kupeessa. Molemmat tarjoavat Kuopion kaupunginteatteriin myös teatteripaketteja - lisätiedot ks. scandichotels.fi (linkki).

Seuraavana päivänä kävimme katsomassa Piina-näytelmän, josta juttu täällä (linkki).

Cabaret Kuopion kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


torstai 17. lokakuuta 2019

Love Her Madly

Jyväskylän kaupunginteatterin sunnuntaikonserttien sarjassa viime sunnuntaina 13.10. nähtiin bändi, joka ei ylettömästi ole lavoja kuluttanut - edellisestä kiertueesta on 35 vuotta. The Doorsin musiikkia soittava Love Her Madly ilahdutti yleisöään monipuolisella setillä. Myös yleisön koostumus oli harvinaisen monipuolinen; osa todennäköisesti heitä, jotka ovat Doorsia jo aikanaan aikalaisina fanittaneet, osa sitten paljon tuoreempaa fanikuntaa.

Love Her Madlyssa soittavat ja laulavat Tapio Liinoja (laulu), Seppo ”Kala” Alajoki (kitara), Jyrki Honkonen (urut), Juuso Nordlund (basso) sekä Raimo Raappana (rummut). Solistin esitellessä bändiä kävikin ilmi, että kokemusta on yhteensä vaikka mistä ja pitkältä ajalta. Ja kyllä se kuului myös osaamisena.

Vasemmalta Jyrki Honkonen (urut), Tapio Liinoja (laulu), Juuso Nordlund (basso),
Raimo Raappana (rummut) sekä Seppo ”Kala” Alajoki (kitara).

Love Her Madlyn esiintyminen oli rentoa ja rauhallista. Kun soitto ja laulu kulkevat näin kokeneen itsevarmasti, ei tarvita mitään lisätehosteita. Tietenkään esiintymisessä ei ollut myöskään sitä nuoruuden hurjuutta ja uhoa mikä Doorsiin ja Jim Morrisoniin liittyi, mutta toisaalta kappaleiden musiikillinen anti pääsi hyvin esiin bändin ottaessa kappaleet haltuun omalla tyylillään. Eikä bändi muutenkaan yritänyt olla Doorsin suora kopio. Tapio Liinojan ääni ja laulutyyli sopivat mielestäni Doorsin musiikkiin todella hyvin.

Vas. Raimo Raappana (rummut) sekä oik. Seppo ”Kala” Alajoki (kitara).

Settiin kuului niin hitaampia kuin menevämpiäkin kappaleita, sekä suuria hittejä että ei-ehkä-niin-ilmeisiä valintoja. Saimme kuulla mm. kappaleet Cars Hiss By My Window, Been Down So Long, Hyacinth House, The Crystal Ship, Waiting For The Sun, Love Street, Alabama Song, People Are Strange, Hello I Love You, Roadhouse Blues, Summer's Almost Gone, L.A.Woman, Five to One sekä tietenkin bändin nimikappaleen Love Her Madly. Parissa kohtaa setissä oli myös Jim Morrisonin runoutta, jonka Liinoja esitti suomeksi. Runous kietoutui My Wild Love -kappaleen tunnelmaan. Riders of the Storm -kappaleessa Jyrki Honkonen soitti upean huilusoolon, josta sai ansaitut väliaplodit. Light My Fire -kappaleessa esiin pääsivät hienot syntikka- ja kitarasoolot. Moonlight Drive kuultiin suomennoksena, jossa puhuttiin luisesta kuusta. Varsinaisen setin viimeinen kappale oli ihastuttava Yes, The River Knows, jossa bändi laulajineen tunnelmoi kauniisti. Koko illan viimeisenä kappaleena encoressa kuultiin Lost Little Girl, jossa basso soi erityisen komeasti.

Vasemmalta Jyrki Honkonen (urut), Tapio Liinoja (laulu) sekä Juuso Nordlund (basso).

Konsertin visuaalinen ilme oli levollinen; ainoa muuntuvampi elementti oli taustan videokuva, joka vaihteli abstraktista 60-70-lukujen ajankuviin.

Kappaleiden välillä yleisö taputti ja huudahtelikin innokkaasti, ja myös loppuaplodit olivat kiittävät.

Kuvat blogia varten otettu bändin ja teatterin erityisluvalla.


* * * * *

Syyskauden keikat Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki), tulossa
  • Samuli Putro: Isä, poika ja pyhät naiset
  • Eino Grön 80-vuotisjuhlakonsertti
  • Ruuskanen Railio Klubi: Maria Lund - Kuudella kielellä
  • Jaakko Laitinen & Väärä raha, Wimme & Rinne
Kevään konsertit ovat tulossa myyntiin, joten sivua kannattaa seurailla!


tiistai 8. lokakuuta 2019

Jarkko Martikainen puhuu ja soi

Jyväskylän kaupunginteatterin syksyn sunnuntaikeikkojen sarjan avasi 15.9. (lähes) soolona esiintynyt Jarkko Martikainen. Minulla oli ilo ja kunnia päästä haastattelemaan herraa päivällä ennen keikkaa. Aika hurahti nopeasti; Jarkko on erittäin ilmeikäs puhuessaan ja aiheet rönsyilevät vaikka mihin. Niinpä minäkin annan jutun rönsytä ja toivon, että ajatuksenkulku välittyy lukijoille mahdollisimman aitona - otan ilon irti siitä, että blogi on hyvin vapaamuotoinen ilmaisualusta. Osaa kerrotuista asioista kysyin, osa tuli lahjaksi.

Haastattelu


Miten Jarkko Martikainen valmistautuu keikkaan? Hän kertoo, että harjoitteli edellisenä iltana sekä yksinään että Petri Tiaisen kanssa. Yleensäkin, jos edellisen keikan jälkeen on ollut vaikkapa viikon tauko, Jarkko käy läpi niitä kappaleita joita aikoo laittaa settilistaan, sekä joita harkitsee mahdollisiksi encoreiksi. Tosin aina yleisön toivekappaleet eivät ole mitään sellaista mitä hän on ajatellut; "silloin joutuu hieman taistelemaan itsensä kanssa jos jotain laulua ei ole soittanut vaikkapa vuoteen - joskus menee paremmin, joskus huonommin". Kun keikkapaikalla laitetaan lava kuntoon ja tehdään soundcheck - tähänkin menee useampi tunti - tilassa ollaan paljon, ja se luo jonkinlaisen pehmeän laskeutumisen sen illan keikkaan. Jarkko kertoo soittavansa vielä lisää vähän ennen keikan alkua; "mitään muuta hyvää keinoa en ole koskaan keksinyt kuin että yrittää motorisesti toistaa perusajatusta siitä, mitä kohta tekee ihan työkseen." Lisäksi Jarkko pitää esiintymisasua eli pukua päällä jo ennen keikkaa - pitäisi kuulemma mielellään enemmänkin, mutta Suomen sää ei sitä aina salli. Hän pohtii myös, että pukua varmaan kannattaisi käyttää myös treeneissä ja studiossa, jotta puku olisi myös keikalla suoraan liitoksissa kokonaiseen rituaaliin; "kun ei ole arkissa kamppeissa niin siihen liittyy heti tunne että on noussut henkisesti muutaman portaan ylemmäs". (Bloggaajan sivuhuomautus: kuulostaa paljonkin siltä mitä näyttelijät tekevät; puvustukseen ja kenkiin otetaan tuntumaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa harjoituksia.)

Jarkko kertoo useimmiten rakentavansa biisisettiä vasta kun tullaan keikkapaikalle. Tänään on toimittu toisin, koska Janne Teuronen halusi suunnitella talon valot, omat valonsa ja ylipäätä koko näyttämön esillepanon vielä tarkemmin kuin hän yleensä tekee. Jarkko sanoo joustaneensa omasta hetkessä elämisestään ja antaneensa Jannelle karkean luonnoksen setistä jo viikkoa aiemmin, jotta tämä pystyi olemaan yhteydessä teatterille ja sopimaan kaikenlaisia teknisiä asioita. "Ihmiset voivat luulla että kun keikalle tullaan, saavutaan lännenmiehinä varttia ennen ja soitellaan pois. Ja sitten takavalot vilkkuu 10 minuuttia keikan jälkeen. Mutta tosiasiassa tämä on pitkä työpäivä - Janne on tänä aamuna lähtenyt ajamaan 6.30 ja haki meidät. Tämä työpäivä loppuu joskus puoli kympiltä." Yötä myöten ei kuulemma sentään ajettu kotiin, vaan miehet jäivät hotelliin yöksi.

Esiintymisen jälkeen bändikeikalla bändi miettii keskenään mikä onnistui ja mikä kenties ei - ja mistä syystä. Samanlaista jäsentelyä Jarkko tekee myös soolokeikkojen jälkeen; miksi tänään meni kuten meni. Jarkko ja Janne käyvät myös yhdellä tai parilla soolokeikkojen jälkeen. Ja kun Janne tekee sekä pohjustus- että purkutöitä enemmän kuin Jarkko, Jarkko on hänelle seurana ja apuna. Jarkko kertoo myös, että joskus nuorempana - esimerkiksi 90-luvulla - tuli ryypättyä paljonkin keikkojen jälkeen, mutta nykyään se olisi seuraavasta työpäivästä pois, eikä ainakaan keikkoja haluta vaarantaa sillä ettei oltaisi täydessä terässä.


Jarkko puhuu siitä, miten tämä työ on ensisijaisesti leikkivän lapsen toimintaa - tai oikeastaan soolokeikoilla kahden leikkivän lapsen eli Jarkon ja Jannen. (Paikallinen äänimies hoitaa äänet.) "Mehän ollaan leikkiviä lapsia, mutta samalla meidän on pakko ottaa huomioon myös se, että tässä on olemassa molemmilla meidän ikämme puolesta aikuisen vastuu - eli sen leikin pitää olla kuitenkin sen tasoista, että ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä leikistä, jotta me pysytään maksamaan meidän laskut. Ja silloin meidän on huolehdittava joistain asioista vähän rationaalisemmin kuin sen minun, joka aikanaan oli pieni poika ja piirteli sarjakuvia." Toki Jarkko toteaa, että samanlainen ammatillinen vastuu koskee ketä tahansa työssäkäyvää. "Pitää yrittää löytää tasapaino. Toisaalta on se leikkivä lapsi, joka kaivaa omasta mielikuvituksestaan uusia lauluja, jäsentää niitä että ne olisivat mahdollisimman tosia, toteuttaisivat niitä asioita joita niiden täytyy toteuttaa. Mutta sitten on myös se kaikki muu, niin sanottu metatyö, josta on monen kollegan kanssa puhuttu." Ennen oli helpompaa kun oli erillinen promoottori ja monet alan rakenteet toisenlaisia. Nyt artistin on pakko tutkia sähköpostejaan tarkemmin pysyäkseen kartalla keikoista ja muista tapahtumista - eivätkä tällaiset "virkamiesmäiset, harmaat jutut" ole kovin kiinnostavia vaikkakin ovat pakollisia. Hyvin harvalla tekijällä nykyään on esimerkiksi erilliset kotisivujen pitäjät - joko artisti päivittää niitä itse tai ne eivät päivity.

Itse olen nähnyt Jarkko Martikaisen esiintymässä soolona tai bändin kanssa viimeisen reilun vuoden aikaan sekä ilta- että päivätilaisuuksissa kuten Heinolassa Jyrää ja Kihveli soikoon! -tapahtumissa, sunnuntai-iltapäivänä seurakuntatilassa sekä jazz-klubilla iltakeikalla. Nyt edessä on keikka teatterilla, jossa on numeroidut istumapaikat - eli yleisön oleminen on hyvin määriteltyä. Millainen on Jarkon oma suosikkiaika ja -paikka esiintymiseen? "Ei ainakaan umpiyöllä, jos väki on kovin halunnut paeta arjen harmauttavaa vaikutusta tai muuten ottanut rajusti voitelujuomia - etenkin soolokeikan tekeminen tällöin on työlästä. Settilistan suunnitteleminenkin on melko turhaa; sillä ei tee oikeastaan mitään, kun ihmiset ovat niin humalassa etteivät jaksa keskittyä ja heidän halunsa ottaa osaa on niin raivokas - he ovat vaipuneet hyvin lapsenomaiseen tilaan ja huutelevat omia toivekappaleitaan." Jarkon suosikkikeikka ei myöskään ole ilmaiskeikka - etenkään yöllä ja ilmainen. Jarkko toteaakin sanoneensa keikkamyyjälle jo aikaa sitten, että keikoista kuulijoiden tulee pitää maksaa edes "nimellinen veriraha" - se luo sopimuksen yleisön ja hänen välilleen, että yleisö edes hieman malttaa kuunnella. "Tämä on isolta osin tarinankerrontaa, ja jos sitä tarinaa ei malta kuunnella, muita ainesosia ei jää loputtomiin." Näistä siis päästään siihen, että esimerkiksi tämä illan teatterikeikka edustaa hyvinkin Jarkon lempikeikkaa; "tämä alkaa varhain, joten ihmiset pääsevät täältä varhain kotio, huomenna useimmat heistä menevät duuniin. Ja kun tullaan teatterinomaiseen tilaan - oli se sitten tällainen konkreettinen teatteritalo tai joku muu vastaavantyyppinen paikka - tässä on voimassa vähän samantyyppinen sopimus. Ihmiset tulevat paikalle seuraamaan esitystäni kuin teatteriesitystä, se veriraha ei ole heille ongelma jolloin me päästään tosi hyvään alkuun. Ei ole niin paljon väliä kuinka paljon sitä yleisöä on, mutta se sanaton sopimus on paljon terveempi ja eheämpi, ja minulle paljon luontevampi lähteä liikkeelle, kun se että minä joudun niin haastetuksi keskellä yötä kun keikka alkaa vasta seuraavan vuorokauden puolella." Jos keikka alkaa vasta puolenyön jälkeen ja loppuu puoli kolmen-kolmen maissa, on ymmärrettävää että 48-vuotiasta Jarkkoakin jo väsyttää - ja se on huono juttu, kun pitäisi pystyä olemaan koko ajan siinä hetkessä kiinni ja yrittää lukea ihmisten kasvoista, mitä mieltä he mahtavat olla ja voisiko esitystä jotenkin muuttaa lennosta, että saisi kaikki väsyneimmätkin innostumaan. Jarkko sanoo ymmärtävänsä, että joitakin voi tylsistyttää istua sillä numeroilla paikalla, mutta tämänkin illan kappaleesta kaikilla on hyvin elimellinen syy miksi Jarkko on niitä ryhtynyt tekemään, joten hänelle on tärkeää että yleisö oikeasti kuuntelee. Jarkko sanookin, että tällainen teatterimiljöö on nykyään hänelle paljon aidompi kuin vaikkapa joku festari - festarit muuttuvat ja niiden kuuluukin muuttua. Festarit myös tarjoavat sellaista musiikkia ja sanomaa, mikä sopii parikymppisille festarikävijöille, mutta ne lavat eivät välttämättä ole enää viittäkymmentä lähestyvän tarinankertojan paikkoja.


"Kun alan tehdä kappaletta, en yleensä tee sävellystä ja ryhdy sitten vasta pohtimaan mikä sen teema olisi, mitä se minulle kertoisi musiikillisesti. Minulla on vähintään otsikko ja selkeä perusajatus tarinasta; että tässä perhe menee ehkä kesäloman ajaksi kellariin tai yritetään ratkoa jotain rakkauden mysteeriä. Punchline on olemassa ja tietty ajatus jonkinlaisesta summauksesta. Siinä vaiheessa voin tehdä kappaleen valmiiksi pitkälti instrumentaalina ja hakea harmonioita ja saada sen soimaan musiikillisesti niin, että se ei olisi pelkkää tekstin viemään, ettei mennä aina sanoma edellä."

Jarkko kertoo kohtaamisesta erään vanhemman henkilön kanssa. Mies oli ollut kovin otettu tavatessaan Jarkon ja päässään keikalle, ja vertasi Jarkkoa Eino leinoon. Jarkko toteaa, että ei hän nyt aina niin surumielinen ole, vaan usein "Sherwoodin iloinen veikko" - vaikka joskus toki murhetta kantaakin - mutta tiettyä samankaltaisuutta on. Jarkko on Eikkansa lukenut ja kuullut; isä kuunteli Loirin Leino-levyä "sekopäisen paljon" hänen ollessaan pieni, joten tiettyä leinoutta on imeytynyt jo poikasena verenkiertoon.

Jarkko puhuu myös laulujensa aitoudesta ja uskottavuudesta. Hän kertoo näyttäneensä hiljattain uusia tekstejään Riku Mattilalle ja saaneensa loistavaa palautetta; tekstin rehellisyyden kyseenalaistamista. Jarkko oli yrittänyt kirjoittaa sellaisen tekstin jossa kaikki on onnellista ja auvoista vailla epäilyksen häivää, mutta ihminen joka hänet tuntee hyvin - on tuntenut 90-luvulta saakka - kysyi että oletko sinä oikeasti tällainen? Uskottavuus ja rehellisyys ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin söpö auvoisuus. Sen myötä syyt, joiden vuoksi toiset ihmiset pitävät Jarkon lauluista, ovat samoja syitä miksi toiset eivät voi sietää niitä. "Silloin on oikealla tiellä koska uskaltaa olla se kuka on kulloinkin." Vaikka toisaalta tulee sellainen olo että tekstien kirjoittaminen uudestaan on työlästä, toisaalta Jarkko näkee uskottavuuden niin arvokkaana että lisätyö kannattaa.

Jarkko pohtii, että olemme hyvin tekstivetoinen kansa, ainakin silloin kun lauletaan suomeksi. Hän miettii esimerkiksi Hectorin kappaletta Lapsuuden loppu; miten Hectorilla on täytynyt olla sielussaan aikamoinen haava, jotta jo nuorena miehenä toteaa "loppunut aika on lapsuuden / kavioista, sorkista tunsin ihmisen / loppuu lapsuus, alkaa pitkän pitkä yö." Toisaalta J.Karjalainen laulaa "Väinö, Väinö missä on se Väinö" ja se on hänelle luontevaa. Jarkon mielestä Jii on todennäköisesti sielullisesti tasapainoisempi kuin suurin osa suomalaisista lauluntekijöistä, ei mikään Rauli Badding joka laulaa "tähdet, tähdet, luoksenne tahtoisin pois". "On aivan kauheaa, miten pahoin ihminen voi kokea elämän - että kuoleminen tuntuu niin kauniilta ajatukselta."

Tästä päästään ajatukseen siitä, miten tärkeää on oikeasti elää. Esimerkkinä Jarkko käyttää Vesa-Matti Loirin elämästä kertovaa kirjaa, jonka perusteella Loirin elämää useine liittoineen ja päihteenkäyttöineen on paheksuttu. Jarkko tuumaa isänsäkin sanoneen, että ei Loiri välttämättä mikään sellaisenaan seurattava esimerkki ole, mutta ainakin hän on elänyt. Jarkon isä, patologi ja syöpätutkija, oli sanonut avanneensa paljon ihmisiä, jotka "syntyivät, olivat elossa kyllä jonkin aikaa, tulivat säikyiksi, tekivät aina niin kuin käskettiin, ja viimeiset vuosikymmenet olivat vain olemassa". Ei se tavoiteltavalta kuulosta.

Jarkko sanoo, että mitä enemmän vuosia vierii, sitä enemmän hän on ihmisille auki - kuten viimeisimmän levyn otsikkokin sanoo. "Ei viitsi enää piilotella itseään, ei ole mitään hävittävää - voin kertoa niin hyvät kuin pahatkin asiat." Usein ne verhotaan johonkin muuhun draamaan, etteivät kaikki laulut kerro suoraan vain Jarkosta ja Jarkon elämästä "mutta tottakai minun on pakko upottaa niihin iso osa itseäni - muuten ne laulut eivät herää eloon". Silloin Jarkko myös muistaa sen, ettei "penikkana" olisi uskonut ikinä tienaavansa mitään lauluillaan - hän ryhtyi hommaan vain, koska rakasti lajia niin paljon. "Minä olen halunnut tätä tehdä, minulla on ollut tähän mielenkiintoa, minä en ole koskaan halunnut lopettaa työntekoa - koska se ei useinkaan ensisijaisesti maistunut työnteolta. Minä tekisin sitä joka tapauksessa jos minulla vain olisi siihen mahdollisuudet, vaikkei minulle siitä palkkaa maksettaisikaan. Voi ottaa riskin, voi selvitä, ei se välttämättä ole tuhon tie. Ei ole pakko olla rationaalinen. Ei ole pakko ajatella järkevästi. En halua saarnata enkä tuputtaa, mutta minun tekemiseni toimii elävänä esimerkkinä siihen, että jos rakastaa jotakin asiaa kyllin paljon ja haluaa käyttää siihen voimavarojaan, on ihan mahdollista selviytyä - siitä voi tulla ammatti. En ole käynyt mitään kouluja tähän, olen täysin itseoppinut - enkä tarkoita ylpeillä, niin vain sattui käymään. Olennaista on että tämä työ tuottaa minulle suurta iloa. Minä koen tehneeni täällä niitä asioita, joita minun on tarkoitus tehdä. Jos joku ajattelee että 'vielä se viittii, ennen se oli sentään kunnon mies' niin eihän sellaisiin tarvitse tarttua. Minä tuotan ihan hyvää verotuloa tälle valtiolle - eli jos joku haluaa ajatella, että ei siitä Martikaisesta ole mitään hyötyä, niin on minusta ainakin verohyöty. Monet asiat mitataan nykyään rahassa, raha on niin tärkeää. Ja ei minusta ainakaan haittaa kenellekään ole, en minä tuhoa mitään."

Entäpä jos Jarkko ei tekisi töitä musiikin tai taiteen parissa - mikä muu voisi tulla kyseeseen? "Sitten on kyllä vaikeeta jos ei se taiteita olisi" Jarkko tuumaa - ja jatkaa ihailevansa teatteritaiteita. "Olen viime vuosina oppinut ajattelemaan, että se on minulle korkein taidemuoto - ja rakkain nykyään." Etenkin Ryhmäteatteri on Jarkon sydäntä lähellä, ja hän on käynyt katsomassa sen kaikki esitykset viimeisen kuuden-seitsemän vuoden aikana. Teatteriesitystä ei myöskään tarvitse aina välttämättä läpikotaisin ymmärtää jotta siitä voisi silti pitää valtavasti. Jarkko muistelee ryhmäteatterin esittämää näytelmää Mielipuolen päiväkirja "Se oli jännä kokemus; aikuisilla on ihan liian vähän vilpitöntä hohottavaa olemassaoloa. Lapsilla sitä riittää, mutta aikuisilla oleminen menee helposti puunaamiseksi ja puljaamiseksi - kuljetaan vähän kyyryssä, työnnetään kärryä marketissa työpäivän jälkeen. Ollaan vähän raskautettuja ja on ruuhkavuodet. Mielipuolen päiväkirjasta sanoin ystävälle ensimmäisen puoliajan jälkeen että en ymmärtänyt, että olisi pitänyt ottaa rasvaa mukaan - nauroin niin paljon että silmäkulmat rohtuivat! Toisella puolella tarina kääntyy rajusti ja on hyvin draamallinen ja tosi surullinen. Kun sitten lähtee kotiin, niin miettii, miten poikkeuksellisen hyvä tämä oli." (Bloggaajan  välikommentti: vaikka Ryhmäteatterin projektia ei olisi nähnyt, näihin kommentteihin on jyväskyläläisenä teatterinharrastajana sikäli mahdollista saada kosketuspintaa, että Mielipuolen päiväkirjaahan esitettiin Jyväskylän kaupunginteatterissa keväällä 2018, eli ainakin tarina on tuttu - ja täälläkin loistava - vaikka eri toteutuksena.) Jarkko jatkaa "Tällaisessa näytelmässä - tai kuten vaikkapa jossain Chaplinin mestarielokuvassa - suru ja onni ovat kuin sormet limittäin; kääntyilevät niin, että se mikä naurattaa nyt, itkettää hetken päästä. Perspektiivi muuttuu kun me kierrämme sitä kehää, ymmärrämme että se mille äsken nauroin onkin tosi surullista - ja toisinpäin. Se on sitä tragikomediaa mitä elämä oikeastaan on." Jarkko kertoo, miten Jacques Breliä oli aikanaan tultu haastattelemaan suoraan tv-lähetykseen erään keikan jälkeen. Toimittaja tuuppasi mikin naaman eteen ja kysyi "pidätkö elämästä?" Brel tuumasi "minä nyt vain satuin syntymään tänne, ei minulta ole kysytty, joten pakko yrittää ottaa tästä irti se paras minkä voin."

"Jostain syystä teatteri ei ole joutunut ihan siinä määrin siihen samaan limboon - varmasti ammatillinen paine on raju, kun pitäisi saada penkit täytettyä ja siinä vaiheessa ruvetaan miettimään että missä määrin tehdään kompromisseja. Kompromissi on aina surkea juttu jos tehdään taidetta - se alkaa helposti löyhkäämään sellaiselle, että se pitäisi lakaista ulos. Ymmärrän sen, että isossa talossa on valtavat kulut ja kaikille pitäisi saada palkat maksettua. Pienemmissä yksiköissä on helpompi olla juuri sitä, mitä pitäisi ja haluaa olla."

Jarkko sanoo välillä kuuntelevansa radiota ihan vain tietääkseen mitä siellä nykyään soitetaan. Hän pohtii myös sitä, kuinka paljon artistit joutuvat kapeuttamaan omaa taiteilijuuttaa mahtuakseen siihen ahtaaseen muottiin joka radiosoittoon pääsee. "Ihmiset tietävät liian tarkkaan miten ahdas on se väylä, että pääsee soimaan eetteriin, joten he todennäköisesti pienentävät sitä omaa taiteellista kunnianhimoaan, jotta he sinne sitten pääsisivät luikahtamaan pikkuruisina tekijöinä, jotka saisivat kuitenkin isoja tulovirtoja. Siinä ollaan vaikeassa tilanteessa, että missä määrin pitäisi viihdyttää ja missä määrin olla itselleen rehellinen ja ylväästi ilmoittaa 'minä aion tehdä taidetta'. Sillä on totta kai hintansa, ei silloin voi olla koko maan suosituin artisti ainakaan kovin pitkään. Ehkä vuoden tai kaksi se onnistuu, mutta jos siinä oikeasti haastaa itsensä ja muut, niin auttamatta ei voi olla se koko kansan suosikki. Mutta juuri silloin kun ollaan jotain muuta ja työryhmä tai ihminen itse tohtii olla sitä mitä oikeasti on, silloin voidaan saavuttaa jotain sellaista mikä pitkässä juoksussa osoittautuu elinkelpoiseksi vaikka se ei heti tavoittaisi juuri ketään." Jarkko puhuu muun muassa riihimäkeläisestä Samuli Parosesta, joka on tehnyt aforismikokoelman, joka saattaa kuulema olla paras mitä Jarkko on lukenut. Jarkko siteeraa kirjan nimirunoa; "50 vuotta asiaa mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että maailma on sana." Ei tuollainen ole kovin myyvää, mutta heille joihin se iskee, se kulkee mukana ehkä läpi koko elämän. Yhtenäiskulttuuri on mennyttä, asiat ovat pirstaloituneita, ihmisillä omat pienet maailmansa ja verkko toimii ehkä tärkeimpänä muutosvälineenä. Silloin on vaikea tehdä niin taiteellisesti värikästä mutta myös verrattain viihdyttävää romaanisarjaa kuin vaikkapa Täällä Pohjantähden alla - ja olla oikeasti koko Suomen kuningas kirjallisuudessa tai missään taideympyröissä.

"Jos poissuljetaan taiteet, minun on hyvin vaikea nähdä mitä jaksaisin pitkään tehdä. Lukioaikoina tein iltatöinä siivousduunia jotten olisi alituiseen niin rahaton. Siinä näkee työnsä jäljen, se on motorisesti simppeliä - eli teoriassa minä voisin siivota. Mutta pitkässä juoksussa minusta voisi tulla aikamoinen henkinen puolikuollut, koska olen niin tottunut siihen, että työni haasteet tarjoavat minulle sekä sielun ruokaa että töitä pääkopalle. Kun esimerkiksi nyt, saatuani Riku Mattilalta palautetta, pitää kirjoittaa muutamia juttuja uusiksi, se tuntuu aluksi työläältä. Mutta kun työ etenee, huomaan, että niistä tulee paljon parempia. Se innostaa minua - ja ilman tallaisia haasteita henkilökohtainen elämäni olisi paljon tyhjempää. Minä en elä riittävästi muista ihmisistä, vain siitä että yrittäisin palvella muita ihmisiä ja ottaa heidät huomioon. Kyllä minä pyrin siihen, mutta minun täytyy ensin saada tehdä omia liikkeitäni, jotta minulla on sitten voimavaroja. Sama asia on siinä, että jos ihminen ei pysty rakastamaan itseään, hänen on vaikea rakastaa muita - hänessä on jokin sellainen tyhjiö jonka vähintään aistii, vaikkei siitä tietäisi. Jokaisen pitäisi löytää jokin sellainen asia joka häntä yksilönä onnellistaa niin, että siihen ei välttämättä tarvita ketään muuta. Jotain sellaista, mikä ravitsee omaa minuutta niin syvästi, että sen tekemisen jälkeen on onnellisempi kuin ennen sitä. Silloin on myös helpompi ottaa vieraita vastaan, antaa itsestään muille."

Juttu kaartuu siihen, miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa. Jarkko sanoo joskus harvoin lukevansa nettikeskusteluja, jossa joku kommentoi ja räyhää milloin mistäkin. Ja ihmettelevänsä, että nyky-yhteiskunnassa elämä on niin helppoa että se on liki tylsää, jolloin ihmisillä on aikaa suunnata fokuksensa räyhätäkseen jostain asiasta, jolla ei pitäisi olla heille mitään väliä - hyvä etteivät itkuun pillahda kun sateenkaarilippu liehuu tangossa. Kaikki ihmiset ovat erehtyväisiä, eivät mitään jumalia, mutta Jarkko sanoo että mitä enemmän ikää kertyy, sitä enemmän hän pyrkii siihen, että siivoaisi tällaiset asiat mielestä pois. "Pyrin tekemään ihmisille hyvää, ottamaan ihmiset vastaan ihmisinä. Ja juuri niin kuin viisaasti on laitettu nasaretilaisen miehen suuhun - ehkä hän on niin sanonutkin - pitäisi muille tehdä se, minkä itselleen toivoo tehtävän. Jos tämä lauseke laitettaisiin kaiken toiminnan päälle ja sen mukaan toimittaisiin, niin sodat loppuisivat, terrorismi katoaisi, hirmuhallitsijoita ja diktaattoreita ei olisi. Kuitenkin hyvän tekeminen jää käytännössä lilliputtitasolle verrattuna siihen, kuinka paljon teemme välillisesti pahaa toisillemme. Ihmisen viisaus kypsyy niin hitaasti, että kun hän hänellä lopulta olisi oikeaa sanottavaa, hän on vanhus joka helposti painetaan syrjään - ja väki tuijottaa jotain muodokasta takapuolta Instagramissa. Silloin viisaus jää nuorena saavuttamatta ja se kypsyy vasta iän myötä, kunnes elämä loppuu." Siinä on Jarkon näkemyksen mukaan ihmiskunnan suuri dilemma, miksi aina teemme samat virheet: koska viisaus karttuu hitaasti ja siihen nähden ihmisen elämä on lyhyt - ja siitäkin iso osa menee opiskellessa aivan perusasioita. Jarkko sanoo "En väitä olevani mitenkään tasapainoinen enkä esimerkki kellekään - en haluakaan olla. Haluan elää omaa elämääni - ja siinä kaikki." Vaikka ihmiset tavoittelisivat korkeita ihanteita - ja osa ne saavuttaakin - ei ihminen kuitenkaan tule koskaan valmiiksi. Jarkon mielestä taiteet kertovat meille nimenomaan siitä, mitä on olla ihminen, ja siksi taiteet ovat arvokkaita. Usein taiteessa on mukana melankoliaa, synkkiä näkymiä, mutta onneksi toisaalta myös iloa, riemua ja elämisen onnea.


Mutta hypähdetään vielä illan settilistaan; miten illan setti on koostettu, ja onko Jarkolla jotain omia lempikappaleita joita hän tykkää esittää? "Kyllä mulla joitain sellaisia on, jotka ovat osoittaneet kiinnesiteensä minuun ihmisenä. 13 vuodessa en ole muuttunut niin paljon, etten haluaisi soittaa vaikkapa Myrsky-nimistä kappaletta Rakkaus-levyltä. Samoin kuin levyn nimikappale, jonka soitan tänään myös - koska se kaksikko edustaa sitä, että asetan pelimerkkini pöytään: 'tällaiset ne ovat'. Kummassakaan ei ole selkeää kertosäettä, ei jaksoa jossa voisi laulaa mukana, ne ovat kerronnallisesti vuolaita ja kertovat tärkeistä aiheista; mitä on olla ihminen silloin, kun on kaikkein tiukemmassa paikassa. Kun hyvä ihminen joutuu puun ja kuoren väliin, mitä hän tekee. Tällaiset asiat ovat minulle tärkeitä. Toisaalta, kun Janne puhui minulle valodraamoista, se vaikutti siihen, että tänään tulee kosolti hidastempoisia biisejä, joissa kerronta yhdistettynä valotaiteeseen voisi toimia. Koska te istutte tuolla, te ehkä jaksatte kuunnella. Mietin kuka minä olen ja mitä soitan kun tulen Jyväskylään. Tähän liittyy päätös soittaa kappale Hämärän peitossa, jota en ole soittanut vähän aikaan. Siihen liittyi myös valinta soittaa Blondi-niminen biisi. Blondi itse asiassa saattaa olla originaalein biisi-idea mitä minulla on koskaan ollut; Blondihan kertoo Hitlerin koirasta." Jarkko kertoo, että häntä ovat pikkupojasta asti kiehtoneet esimerkiksi Hitlerin ja Stalinin teot, ja miten tällaiset ihmiset saattavat saada niin valtavaa kannatusta kuin he aikanaan saivat. Helpointa olisi ajatella että kyse on psykopaateista, jotka eivät kykene minkäänlaisiin lämpimiin tunteisiin. Mutta toisaalta Jarkko oli nähnyt dokumentin, jossa Hitler leikki Blondi-koiransa kanssa. Jarkko totesi (itsekin koiranomistajana, eli koiran ja ihmisen välistä suhdetta hyvin ymmärtävänä) että Hitler rakasti aidosti koiraansa - samaan aikaan kun murhautti massoittain ihmisiä. Blondi-kappale on tehty levylle Koirien taivas - Jarkko kertoo pohtineensa sitä, miltä Blondista tuntui kun se kuoltuaan meni taivaaseen ja kaikki muut koirat tiesivät että siinä on Hitlerin koira. "Siinä kappaleessa ei myöskään ole juurikaan sarkasmia - esimerkiksi YUP:n kappaleet Homo sapiens ja Lihavia luurankoja ovat aikamoista hihaan hymyilyä. Kappaletta minä Vien roskat pois olen tutkaillut viime aikoina uudestaan; mistä siinä oikein on kyse - se myös sopii kahden edellä mainitun seuraan. Settilistaa varten olen myös pohtinut esiintymistilaa; olin nähnyt siitä kuvia ja Janne oli kertonut - asiasta selvää otettuaan - millainen paikka tämä on. Valitsin mietteliäitä, verkkaisehkoja kappaleita, joihin kuitenkin yritän soittimia vaihtelemalla ja tietyin pienin reflektoinnein syventää kunkin laulun perusolemusta. Syventämistä tapahtuu myös valitsemalla oikean temmon, ettei kappaletta tulee juostua läpi. Osa kappaleista on valittu mukaan siksi, että ne ovat tuoreita ja läheisiä. Tällainen on esimerkiksi Kiitos kaikesta, joka kertoo Toivo-koiran kuolemasta - eihän siitä niin kauaa ole, pari vuotta. Minulle se on vielä tuore ja veres juttu." Jarkko kertoo, että kotona hänellä on Toivon pahasti raappaama seinä, jota hän ei tullut remontoineeksi vaan peitti jäljen valokuvasuurennoksella, jossa Toivo on vielä melko pentu ja syö hänen kenkäänsä. "Minä näen Toivoa koko ajan, vaikkei sitä ole ollut enää pitkään aikaan olemassa - ja Toivo oli hyvin leimallisesti nimenomaan minuun kiinnittynyt... On siis itsekkäitäkin syitä, miksi valita joku laulu settiin, mutta yritän esittää sen niin että siitä kuuluu läpi miksi kappale on tehty. Silloin sellainenkin ihminen, joka ei piittaa elukoista vähääkään - muuten kuin lautasella - voisi kuitenkin resonoida siihen." "Ymmärrän nostalgian ja ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat kuulla tiettyjä vanhoja kappaleita, mutta minä en halua olla se joka esittää ikivanhoja lauluja eikä edes tunne silloista itseään enää, eli muuttuu pahimmillaan vain ulkolukijaksi. Minä haluan katsoa huomiseen päivään. Arvostan edelleen monia juttuja joita olemme tehneet YUP:n kanssa, samoin kuin omia vanhoja keksintöjäni. Mutta jos ne tuntuvat minulle täysin vierailta, en tunne sitä ihmistä joka ne aikanaan teki, silloin haluni soittaa se kappale ei ole kovin suuri. Pelkään pahoin, että jos täytän setin niillä biiseillä, niin kyllä kuulija sen alitajunnassaan käsittää."

Kuitenkin Jarkko esittää keikoillaan paljon yleisön toivekappaleita. Mistä tämä kumpuaa? "Kun teen lauluja, haluan neuvoja itseäni viisaammilta, mutta itse minä ne silti kirjoitan. Kun sitten tulen keikalle, tehtäväni on tottakai viihdyttää, joten otan myös jonkin verran kappaletoiveita vastaan. Mutta ei setti voi myöskään olla täysin yleisön laatima; täytyy olla tasapainossa, molempia riittävästi. Silloin minä pysyn tyytyväisenä, minusta ei tule hapan, että olisin vain joku tyhmä jukeboksi joka soittaa aina vain juuri sitä mitä pyydetään. Enkä ole lieassa kuin koira, joka ei pääse remmiään pidemmälle. Minulla on kuitenkin tietty määrä vapautta - tai ainakin vapauden illuusio - ja silloin minä pysyn tyytyväisenä ja haluan tehdä tätä. Rahaa tarvitaan, mutta ensisijaisesti en halua tehdä tätä rahan tai muun ulkoisen syyn takia. Minun täytyy saada päättää riittävässä määrin itse asioista - tai ainakin uskoa siihen illuusioon. Mistä sitä tietää vaikka me kaikki olisimme kauko-ohjattuja yksilöitä, joita Jumala tanssittaa kuin marionetteja, ja minä vain luulen että minulla on oma tahto."

Puhumme jälleen eläimistä. Olemme erittäin yhtä mieltä siitä, kuten Jarkko sanoo, että "eläimet ovat puhtaita pahasta; eivät ne ilkeyttään käyttäydy huonosti. Jos koira on pahapäinen, se on koulutettu huonosti tai piesty sekopäiseksi. Villieläin hyökkää vain saadakseen ravintoa tai puolustautuakseen - ei vahingoittamisen halusta." Jarkollahan on monia kappaleita joissa puhutaan eläimistä, kuten Toivo-koirasta. Hän kertoo, että myös Vanhene kanssamme on kirjoitettu kulkevaiselle kissalle. Nuorena miehenä Jarkko kertoo tehneensä paljon sellaista musiikkia, jossa on vähintään ajatuksena jokaisella rivillä huutomerkki. Vanhemmiten hän ei enää halunnut huutaa, ja mietti, mikä voisi olla antiteesi tällaiselle kovalle rockille. "Kaikkein banaaleinta on pyytää jotakuta vanhenemaan kanssaan, koska siinä haisee pitkälle jo otsikossa että ihminen on vähintään aikuinen, jolla alkaa olla toiveita verkkaisuudesta ja tasapainosta." Mainittu kissa lähti hyvin retein ottein kylälle ja siitä sai usein olla huolissaan. Kotona se oli hyvin itseriittoinen ja nyrpisteli naamaansa milloin millekin, vaikkapa vaatien parempaa ruokaa. Jarkko sanoo, että kissa olemuksellaan antoi laulun hyvin kokonaisena hänelle. Kappaleeseen liittyy myös se, että vaikka kuinka tykkää työstään, sitä on joskus liikaa ja yöunet saattavat jäädä vähäiseksi. "Siinä kun aamulla tekee lähtöä lyhyiden unien jälkeen ja on ollut huolesta sekaisin että missä kissa, niin mitä se tekee - maata rötköttää tyytyväisenä pitkin pituuttaan siinä minun paikallani sängyssä ja nukkuu syötyään hyvin, ei mitään vastuuta eikä huolta. Siinä sitä sitten miettii miten hyvää tuonkin elämä on. Ja miten paljon minä sitä rakastankaan, vaikka se ei tunnu juurikaan rakastavan minua. Mutta minä rakastan sitä pyyteettömästi, minä kaikkeni sen eteen teen. Mietin, miten kaiken tämän saisi lauluksi. Mietin, että tämä olisi viehko aihe johon liittyy paljon ristiriitaisuuksia; kaikki sekoilu kun kaahaa ympäri taloa ja turmelee sitä. Kun on juuri päällystänyt kaksi tuolia ja ensimmäisenä kissa menee raapimaan niitä. Kuukauden jälkeen jo katsoo että 'nyt ne ovat tuossa kunnossa - voi Luoja sentään'. Kuitenkaan materiaa ei halua laittaa kissan edelle, ja silloin joutuu miettimään itseään. Kun pohjimmainen pyyntö on, että kunpa eläisit pitkään kanssamme, jostain omituisesta syystä rakastan sinua kuitenkin aika paljon - niin se on se vyyhti tässä kappaleessa." Ihmisillä on omat (taloudelliset) realiteettinsa, mutta kuitenkin suhteessa eläimiin kiteytyy oudolla tavalla rakkaus, kun sanotaan että kaiken se kestää. "Jos taloudessa olisi ihminen joka koko ajan nilvisi jotain paikkoja rikki, olisi koko ajan tyytymätön ruokiinsa, menisi ja tulisi ihan miten sattuu, ei koskaan toisten eteen tekisi mitään - korkeintaan toisi kuolleen hiiren kenkäsi sisään - niin ei sellaisesta ihmisestä pitäisi kovin paljon. Mutta kun se on eläin, sitä rakastaa - ja siinä on jotain hyvin mielenkiintoista. Eläimet merkitsevät ihmiselle - esimerkiksi koirien tapauksessa - pyyteetöntä iloa, jota ne parhaimmillaan levittävät ympärilleen. Eläimet merkitsevät myös pyyteetöntä kiinnesidettä; että vaikka olisit mokannutkin pahasti, niin ei koira sitä edes rationaalisesti pysty ymmärtämään - ellei se kohdistuu nimenomaan siihen koiraan. Toisaalta, esimerkiksi kissasta puhuttaessa mietin sitä, että tuossa näen mitä elämä parhaimmillaan. Ehkä joudumme arvioimaan uudelleen sitä, mikä lopulta on tärkeää täällä, ja kuinka paljon me teemme turhia asioita. Minkä takia emme ota rennommin, kun ei täällä loppumattomiin olla? Luulen, että kotieläin voisi olla olemassa sen takia, että isolle osalle niin sanotuista 'omistajistaan' - vai onko se kuitenkin enemmän palvelijuutta - eläin osoittaa  elämän värikylläisyyttä ja mahdollisuuksia sekä sitä hyvää, mitä elossa oleminen on. Ihminen niin helposti harmaantuu kun yhteisömme muuttuu aina vaan monimutkaisemmaksi - etenkin jos ihminen peilaa verkossa näkemiään asioita itsensä ja ajattelee omaa osaansa väheksyvästi. Eläin sen sijaan tarjoaa puhtaan perspektiivin, jossa ei ole likimainkaan näin paljon painotuksia, vaan elämää eletään nimenomaan päivä kerrallaan. Sitähän aina hoetaan, mutta suurin osa aikuisista ei voi elää sillä tavoin - suurin osa aikuisista on täynnä huomisen huolta vähintään alitajuisesti. Eläin ei uskoakseni mieti ja suunnittele kovin paljon tulevaa. Eläin pystyy synnynnäisesti paljon meitä paremmin ajattelemaan ei ainoastaan päivä, vaan hetki kerrallaan - ja ehkä juuri siksi monet meistä pitävät eläimistä."

Viimeinen kysymys: onko Jarkolla vielä jotain suuria unelmia tai tavoitteita, joita haluaisi tehdä musiikissa tai muussa taiteessa? "No kyllä minä olen miettinyt sitä teatterihommaa. Olen puhunut parinkin lahjakkaan ja ihailemani ohjaajan kanssa yhteistyöstä, mutta nämähän ovat aina pitkiä prosesseja - pitää löytyä oikea aihe ja oikea aika. Unelma on myös ihan se, että saisi tehtyä parempia levyjä. Kun tein hiljattain Facebookiin päivityksen Rakkaus-levystä, monet olivat sitä mieltä että se on paras levyni. Vaikea sanoa. Yhdelle kaverille juuri kirjoitin, että olen niin naiivi, että haluan uskoa tekeväni vielä paremman levyn. Aina minua kiehtovat enemmän ne jutut jotka ovat vähän oraalla, joissa on lupaus sisäänrakennettuna, joista en ole ihan varma miten niiden pitäisi mennä. Niitä metsästän edelleen ja se tekee minun elämästäni kiehtovaa. Ajattelen, että minulla on rikas sisäinen elämä. Se pyrkii siihen, että tekisin lauluja, joista tulisi laulusarja, joista tulisi hyvä äänite - mieluusti paras äänitteeni. Ja sitten tietysti keikkoja. Siinä ammatillinen pyrkimykseni onkin. Kun en ole keksinyt mitään kummempaa, mikä on voisi olla jotenkin rikkaampaa, palkitsevampaa ja täydellistävämpää minulle, niin unelmani ovat aika pieniä suuressa mittakaavassa ajatellen. Mutta minullehan ne ovat todella suuria unelmia! Nytkin olen miettinyt mikä levyn nimeksi pitäisi tulla, millainen kuva sen täsmentäisi. Minulla on onneksi singlekansi, näen sen mielessäni ja laitoin graafikolle toteutettavaksi. Minusta tuntuu että se on elimellinen elementti jos se onnistuu riittävän hyvin. Ihminen näkee sen logon, se on sama logo kuin viimeisimmän levyn kannessa. Kirjoitan käsin biisin nimen - on tärkeää että se tehdään nimenomaan käsin. Ja sitten kun se laulu kuunnellaan, ne ovat yhtä. Kansi raottaa oven kohti sitä aihetta, laulun struktuuria, mitä minä tulen laulamaan siinä, mitkä laulun harmoniset elementit ovat sekä minkä takia siellä on tietynlaisia stemmoja ja tietty värikylläisyysetsintä päällä elimellisimmissä jaksoissa. Mikä on tavallaan sen biisin ydinmehu." (Bloggaajan lisäys: haastattelun tekemisen jälkeen Soita isälle, Helena -singlen kansi on julkaistu Jarkko Martikaisen Fcebook-sivulla.) "Toivon tietysti, että saan saman onnistumaan isäntien kanssa koko albumin mitassa. Toivon että siitä tulee sellainen, että olemme tosi ylväitä ja ylpeitä kun laitamme sen liikkeelle ja lähdemme taas keikoille." "Eli tavallaanhan mikään ei muutu", Jarkko naurahtaa, "mutta kuitenkin tämä on minulle paljon kiehtovampaa kuin joku 15 tai 20 vuoden takainen juttu jonka olen suurelta osin jättänyt taakseni. Kuten sanottua, en minä niiden arvoa väheksy, ne ovat vaihtelevissa määrin onnistuneita."

"Toivoisin että jokainen pystyisi jahtaamaan omia pieniä unelmiaan, koska niiden mittakaava voi olla kaiken muun yllä kuin sateenvarjo sateisena päivänä, niin että kaikki muukin näyttää paremmalta. Kun se oma pieni yksityinen päämäärä tulee tavoitettua, silloin näkee maailman eri tavalla. Mutta jos jää sen kanssa limboon, roikkumaan tyhjän päälle, niin silloin se muukaan ei näyttäydy niin innostavana, ja koko olemassaolo ei ehkä ole ihan niin palkitsevaa."

Iso kiitos haastattelusta, Jarkko!
Kuva: Japo Granlund

Konsertti


Illalla oli sitten vuorossa konsertti. Alussa lava oli pimeä, vain yksittäinen lamppu paloi pimeydessä. Martikainen marssi lavalle, sai ylleen valospotin ja alkoi soittaa. Illan ohjelmistoon kuului niin rauhallisia pohdiskelevia kappaleita - kuten Hämärän peitossa ja Vahvin riippuvuus - kuin menevämpääkin osastoa kuten uudemmat kappaleet Aina auki sekä Hän vietti syksyt selällään.


Tarinat ovat Martikaisen kappaleissa aina tärkeässä osassa. Hitlerin koiran näkökulmaa valottava Blondi, isänmurhasta kertova Rakkaus, Martikaisen oman Toivo-koiran elämästä ja kuolemasta kertova Kiitos kaikesta, kuulemma vitosella ostettu tositarina Huominen on kaukana. Martikaisen oman isän jutusteluun pohjautuva Jatkakaa soutamista. Slummikaupunginosan asukkaan kitkeriä tuntoja luotaava Minä vien roskat pois.

Martikainen kertoili paljon myös kappaleiden taustoja sekä viittasi lapsuuteensa, johon ovat osaltaan vaikuttaneet myös psykiatriäidin ja patologi-isän ammatit.

Martikaisella on vahva ääni ja karisma, joten hän onnistui vallan mainiosti täyttämään yksinään suuren näyttämön lavan. Kauniita sieluja -kappaleen hän esitti a cappella, ja ääni soi komeasti. Toisaalta Martikainen hieman velmuillen totesi yleisölle, että "teitä on huijattu"; neljään kappaleeseen hän sai seurakseen lavalle Petri Tiaisen soittamaan pianoa. Kappaleet olivat YUP:n Lihavia luurankoja, Homo Sapiens, Mitä Luoja teki ennen kuin loi maailman sekä Väärinkäsityksiä merellä. Miesten yhteistyötä oli ilo seurata; vaikka Martikainen vaikuttaa viihtyvän lavalla soolonakin hyvin, yhteissoitanossa oli selvää yhdessä tekemisen mielihyvää.


Korvanilon lisäksi tässä konsertissa oli silmänilona aivan erityisen hienot valot. Kuten Martikainen haastattelussa kertoi, ne oli suunniteltu hyvissä ajoin etukäteen, kun tilakin tarjosi siihen hyvät mahdollisuudet. Valoista vastaa Janne Teuronen.

Yleisö otti esityksen vastaan innokkaasti. Kappaleiden aikana keskityttiin hiiskahtamatta kuuntelemaan, mutta niitä tervehdittiin aplodein ja huudahduksin - osin jo ennen kappaletta ja jokaista sen jälkeen. Lopussa osa katsomosta aploideerasi seisten. Viimeisenä encorena kuultiin Myrsky, joka on aina kuulunut omiin suurin suosikkeihini.

Kun voimattomuus on olemuksesi herra
etkä keskustella jaksa hetken verran
Kun tuhoisa taivas on kaikkeutes yllä
minä näen sen hyvin ja käsitän kyllä
ja kanssasi kiroan elämän ilveet
ja luoksemme pyydän nuo synkimmät pilvet
Ne pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrskyn nostattaa
ja myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua


Kun pelkäät että sulle jäi vain jämä
että petosta on ihmisen elämä
Minä lakaisen roskat ja puhdistan pöydän
ja toivon rippeitä nurkista löydän
ja vien sinut parhaiden ystävien luokse
jotka eivät milloinkaan karkuun juokse
jotka avosylin sinut vastaanottaa
niin muistat myös sen että hyvyys on totta
ja unohdat pettymykset, turhat työskin
Näet elämän arvon ja omasi myöskin
ja saapua saavat nuo synkimmät pilvet
ja ilmatarten inhottavimmat ilveet
ja pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrsky nousta saa
myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua




Kuvat otettu keikalla Jarkko Martikaisen ja Jyväskylän kaupunginteatterin luvalla.


Syksyn kaikki sunnuntaikeikat Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).