perjantai 24. heinäkuuta 2020

Korjataan teatterinpuutostilaa Korjaamolla

Korona katkaisi teatterin kevätkauden - samoin kuin paljon muutakin - yht'äkkiä maaliskuussa, ja sen jälkeen elämässä on ollut tyhjä kolo. Nyt pääsin pitkän tauon jälkeen fiilistelemään teatteria - aluksi näin harkkojen merkeissä. On hieno tunne tuntea teatteritalon tuoksu, kulkea tuttuja käytäviä, tavata teatterin väkeä ja asettautua katsomoon!

Kyseessä on pienellä näyttämöllä 2.9. ensi-iltansa saava Korjaamo, joka siis avaa Jyväskylän kaupunginteatterin syyskauden. Näytelmän on kirjoittanut Mika Myllyaho ja Jyväskylän kaupunginteatteriin sen ohjaa Anssi Valtonen. Tämä on kahden miehen esitys ja rooleissa nähdään Jalluna Hannu Lintukoski ja Olana Jukka-Pekka Mikkonen. Harjoituksessa paikalla on myös kuiskaaja/järjestäjä Matti Salmela. Tässä vaiheessa näyttämöharjoituksia on käyty viikon verran; keväällä vain luettiin tekstiä. Tuukka Toijanniemen suunnittelema lavastus on vielä kesken. Tässä lavastuksessahan mikään ei ole aitoa, vaan kaikki on Tuukan piirtämää. Korjaamon tavaraa pursuava näkymä kuulema vastaa pitkälti teatterin verstasta. Kuvat on ensin piirretty pienempänä ja sitten printattu isoon kokoon.

Jallu (Hannu Lintukoski) ja Ola (Jukka-Pekka Mikkonen).

Kesken on myös puvustus; näyttelijät ovat harjoituksissa lähinnä omissa vaatteissaan. Ääniraitaa on hieman hahmoteltu. Valaistuksena ovat stabiilit harjoitusvalot.

Harjoituksissa paino on tässä vaiheessa tekstin opettelussa. Aluksi kohtaus luetaan läpi istuen tai seisten. Kertaluvun jälkeen siirrytään lavalle ja kun kohtaus on menty läpi, Anssi ohjeistaa mitä kannattaisi muuttaa; ainakin tempoa hieman rauhoittaa. Tässä vaiheessa kuiskaajaa tarvitaan tietenkin vielä melko usein. Matin todetessa, että repliikki kuuluu "sellainen tuli vaan mieleen..." näyttelijä vastaa "no kato ku ei tullu!" Mennään kohtaus uudestaan ja Anssi kehuu tehtyjä muutoksia.

Ola (Jukka-Pekka Mikkonen) vauhdissa "MacWoodin" kanssa.

Kun toinen näyttelijöistä sekoittaa roolihahmojen vaimojen nimet, toinen nappaa heti kiinni tilanteesta ja reagoi roolissaan "että mitä vaimoni sinulle sanoi?!" Kaikenlaista keskinäistä naljailua ja huumoria on ilmassa paljon - hyvässä hengessä tietysti.

Siirrytään seuraavaan pätkään lukemalla ja sen jälkeen taas lavalle. Anssi ohjaa muun muassa kohtaukseen kuuluvien joogaliikkeiden, puheen ja hengityksen yhteispeliä sekä huomioi, että näyttelijän ei kannata olla kovin pitkään lattiatasossa, jotta yleisö näkee hänet kunnolla. Anssi ohjaa myös puheen sävyä ja painoa; miten helppo puheenaihe vertautuu vakavaan. Harjoitusvaiheessa todellakin käydään kaikki pienetkin yksityiskohdat läpi.

Tasapainoista taiteentekemistä.

Luettu osuus käydään lavalla läpi kolmessa osassa, kukin osa kahdesti - näin huomioitaviin asioihin on helpompi puuttua ja toisaalta kerralla ei vielä tarvitse yrittää suorittaa tekstiä niin paljon. Kuiskaaja Matti muistuttaa pysähdysten aikana pienistä korjauksista repliikeissä. Vahvan tunnelatauksen aikana Anssi ohjaa, miten kumpikin näyttelijöistä ilmentää tunnetasoa. Hän kertoo myös mitä kannattaisi hioa, mitä korostetaan, miten puheen sävy muuttuu. Lukeminen ja näytteleminen vuorottelevat kohtausten edetessä. Ennen paussia tehdään vielä kertaalleen kaikki tähän asti nähty läpi, jotta saadaan parempi tuntuma kokonaiskuvaan.

Ola (Jukka-Pekka Mikkonen) ja Jallu (Hannu Lintukoski).

Tauon jälkeen otetaan jälleen uusi kohtaus, joka on Olan monologi. Tässä näkee jälleen hienosti sen, miten teksti muuttuu eläväksi - minusta on aina hyvin kiehtovaa seurata tätä prosessia. Ensin luetaan, sitten lavalle, jossa pätkä otetaan moneen kertaan. Anssi ohjaa ja tilanne elävöityy kerta kerralta. Mietitään muun muassa liikkeen ja taustamusiikin merkitystä puhevetoisille tapahtumille.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita - ettei nyt vaan sattuisi mitään.

Jallu palaa lavalle, luetaan seuraava kohtaus pariin kertaan ja lähdetään tekemään. Anssi ohjaa asemointeja ennen ensimmäistä lavavetoa. Koska teksti on uutta, näyttelijöillä on aluksi plarit käsissä. Pohditaan jälleen asemointeja sekä miten äsken tehtyä kannattaisi muuttaa. Anssi ohjaa tunnetilan kasvua; missä kohtaa se tapahtuu ja miten se ilmenee.

Kohta saa plari kyytiä...!

Vaikka yhden harjoituskerran aikana tekstiä ei valtavan paljon mennä eteenpäin, jo näissä pätkissä on koskettavia ajatuksia esimerkiksi omanarvontunnosta ja luokkayhteiskunnan kokemuksesta. Toisaalta on toki myös ystävyyttä ja huumoria.

Jallua (Hannu Lintukoski) niiiiiin kiinnostaa vaikka Ola (Jukka-Pekka Mikkonen) kuinka selittää.

Harjoituksen lopussa keskustellaan vielä tekstin teemoista, harkkojen etenemisestä sekä tekstin omaksumisesta ja omalta tuntumisesta. On aivan ihana aistia, miten näiden neljän miehen - kuiskaaja/järjestäjän, ohjaajan ja näyttelijöiden - kesken valitsee levollinen, luottavainen, kannustava ja toverillinen ilmapiiri. Mokailuihin suhtaudutaan huumorilla, yhdessä nauretaan välillä aika räkäisestikin mutta aina toisia kannustaen ja kunnioittaen.

Odotan todella näkeväni aikanaan miten tarina etenee - ja tietysti ylipäätään teoksen kokonaisuudessaan.

Korjaamon ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2. syyskuuta 2020. (Linkki teatterin sivuille.)


En malta olla laittamatta bonukseksi tätä kuvasarjaa Jukkiksesta läppärin ääressä
- käsi pystyyn, kuinka monelle tulee mieleen koronakevään Skype-palaverit?
(Kiitos, voitte laskea kätenne.)


maanantai 16. maaliskuuta 2020

Red Nose Company: Babylon

Viikko sitten maanantaina Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähtiin Red Nose Companyn vierailuesitys Babylon - klovni vallankahvassa. Esityksessä puitiin klovnerian keinoin monenlaista valtaa naisnäkökulmasta. Esityksen ovat käsikirjoittaneet ja dramatisoineet Minna Puolanto, Marielle Eklund-Vasama sekä työryhmä ja sen on ohjannut Marielle Eklund-Vasama. Lavalla nähtiin Minna Puolanto (Babylon) ja Hanna Seppä (Ré). Suhteellisen simppelin mutta toimivan lavastuksen ovat suunnitelleet Minna Puolanto ja työryhmä. Puvustus on monipuolinen ja kaunis - sen on suunnitellut ja toteuttanut Virve Karoliina Balk. Valo- ja äänisuunnittelusta on vastannut Juha Tuisku.

Näin laitetaan nainen muottiin!
Ré (Hanna Seppä, vas.) ja Babylon (Minna Puolanto).
Kuva: Mark Sergeev

Babylon käsittelee monenlaista valtaa; poliittista valtaa, rahan valtaa, auktoriteettiaseman valtaa... Katseen valtaa, jossa jossain tilanteessa valta on hänellä jota katsotaan, joskus taas hänellä joka katsoo. Valta voi olla myös puhetta tai puhumattomuutta. Babylon puhuu tilan käytöstä ja ruumiinkielestä vallan merkkeinä. Valta on myös antamista ja saamista, palvelemista ja käskemistä. Valta näkyy vaatteissa, tunnusmerkeissä - tai kyvyssä rajoittaa toisen ihmisen luontaisuutta tietynlaisella vaatetuksella. Kun näitä on esityksessä esitelty, niitä myös toteutetaan hienosti Babylonin ja hänen avustajansa Rén välisessä suhteessa. Siinä missä Babylon vie tilaa ja huomiota reilusti, Rén tehtävä on toimia hänen taustanaan - mutta voi niitä Rén leveitä hymyjä, hämmentyneitä ilmeitä, suuresta pieneksi kasvavaa monologia ja kaikenlaista omaa toimintaa!

Vallanpitäjä hieman vallattomassa asennossa.
Babylon (Minna Puolanto, vas.) ja Ré (Hanna Seppä).
Kuva: Mark Sergeev

Valtaosa seksuaalisesta vallankäytöstä on miesten käyttämää valtaa naisia kohtaan, ja tähänkin Babylon pureutuu. Vain muutaman vaatekappaleen vaihto ja ennen kaikkea näyttelijäntyö hahmojen luomisessa, ja näemme muutamia erilaisia vallankäyttötilanteita, jotka eittämättä tuntuvat iljettäviltä. Näiden kohtausten jälkeen sitä oikeastaan hienoisella vastenmielisyydellä odottaa, vieläkö aihe jatkuu vai joko päästään siitä pois. Juuri nuo vastenmielisyys ja iljettävyys tekevät aiheesta niin tärkeän; jos se tuntuu tältä katsojasta turvallisessa tilassa, punanenällä höystettynä, miltä se tuntuu siitä tytöstä tai naisesta joka tilanteeseen oikeasti joutuu.

Esityksessä myös vinoillaan jokseenkin aikansa eläneelle missi-instituutioille, ihastellaan vahvojen naisten kykyä ottaa tilansa ja valtansa, nähdään tuokiokuvia nuoren Babylonin elämästä. Mukana on riehakasta heittäytymistä, tietoisen ylilyövää itsekorostusta, hyvin kehollista ilmaisua... Liikkeistä näkee, että Puolannolla olisi selvästi käytettävissä paljon enemmänkin tanssillista ilmaisuvoimaa.

Missikauneutta Babylonin malliin.
Babylon (Minna Puolanto, vas.) ja Ré (Hanna Seppä).
Kuva: Mark Sergeev

Näyttelijät luovat hienoja ristiriitoja klovnerian esiintymistavan ja osin vakavienkin aiheiden välille. He pistävät itsensä likoon itseään säästelemättä, asettautuvat naurunalaiseksi. Mutta esityksen teemaan sopien voikin pohtia, kummalla on valta - esiintyjällä, joka haluaa itseään katsottavan, vai yleisöllä, joka katsoo, tulkitsee ja arvioi? Yleisö taputtaa kiltisti mukana kun käsketään, välillä nauraa remakasti - ja välillä ollaan aivan hiirenhiljaa. Loppuaplodit ovat pitkät ja innostuneet.

* * * * * *

Niin sitten kävi, että Babylon jäi viimeiseksi tänä keväänä Jyväskylän kaupunginteatterissa nähdyksi esitykseksi. Tulevan syksyn esityksistä ym tulee tietoa teatterin nettisivuille sekä somekanaviin.


maanantai 9. maaliskuuta 2020

Arkuttajat (Teatterikone)

Lauantaina koettiin Teatterikoneen ensi-ilta Arkuttajat - tragikomedia kuolemasta. Minäkin olin siellä vierailulla. Näytelmä on Teatterikoneessa toimivan Annu Sankilammen käsikirjoittama ja ohjaama. Lavalla nähdään Aaro Vuotila, Kirsi Sulonen, Annu Sankilampi ja Minna Tuomanen. Kyseessä on kantaesitys.

Henkilöt esitellään kuten satunnaisesti tavatun ihmisen kohtaisi - ensivaikutelma on ensivaikutelma, mutta tutustumisen syventyessä pinnan alta löytyy paljon monisyisempi kokonaisuus, ihmisyys kokemuksineen, reaktioineen, pelkoineen, suruineen ja toiveineen. Miten elämä on kutakin kuluttanut - mutta myös antanut. Näyttelijät tekevät hyvää työtä paitsi jokainen omassa pääroolissaan, myös sivurooleissa. Vaihdot tapahtuvat sujuvasti ja roolista toiseen hypättäessäkin jokainen rooli pysyy ehjänä.

Edessä Raisa Kärsämäki (Annu Sankilampi). Taustalla Jaakoppi Junkkaala (Aaro Vuotila), Arska Perälä (Kirsi Sulonen) ja Minttu-Liina Makkonen (Minna Tuomanen).
Kuva: Matti Partanen.

Ääniraita elävöittää esitystä toimivasti nousematta kuitenkaan liikaa esiin - joissakin kohtauksissa yksikin lyhyt ääni riittää selittämään valtavasti (äänisuunnittelu Aaro Vuotila). Lavastus on enimmäkseen melko simppeli, mutta hyvin toimiva ja valaistus tukee esityksen kulkua (valosuunnittelu Jouni Lindgren). Puvustus tukee hyvin jokaista henkilöhahmoa; luo tietynlaisia stereotypioita, joiden alta kuitenkin löytyy aidon oloisia ihmisiä.

Esityksessä osallistetaan yleisöä kevyesti, mikä etenkin pienten repliikkien kohdalla toimii loistavasti, jotta kohtaukseen saadaan moniäänisyyttä. Osallistamista ei kuitenkaan tarvitse kenenkään pelätä, se on vapaaehtoista.

Edessä Arska Perälä (Kirsi Sulonen)-
Kuva: Matti Partanen.

Näytelmän tunnelma vaihtelee surusta nauruun - kuten sana "tragikomedia" tietysti antaa osviittaakin. Nauruun tuntuu usein sisältyvän pieni vino hymy; juuri tällaisia ihmiset ovat. Nauru ei kuitenkaan koskaan ole ilkeää, ennemmin oivaltavaa. Kovin sydämeenkäypinä koin esimerkiksi lemmikkikaniin liittyvän painostamisen (sekä ihmistä että eläintä kohtaan) tai kohtauksen, jossa nainen palaa töihin - ja miten hänet siellä otetaan vastaan. Läheskään aina elämässä ei päde ajatus siitä, että muut hyväksyisivät yksilön sellaisena kuin tämä on. Moni muukin kohtaus kosketti tai ilahdutti - ja usein myös yhtä aikaa molempia. Henkilöihin ja tapahtumiin suhtaudutaan lämmöllä ja lempeydellä.

Jaakoppi Junkkaala (Aaro Vuotila), Arska Perälä (Kirsi Sulonen), Raisa Kärsämäki (Annu Sankilampi) ja Minttu-Liina Makkonen (Minna Tuomanen).
Kuva: Matti Partanen.

Esityksessä käydään läpi monenlaisia tunteita - ovathan kaikki tunteet teemaan liittyen sallittuja. Tässä käy hienosti ilmi se, miten erilaisista tilanteista voi kummuta samansuuntaisia tunteita - esimerkiksi syyllisyyttä tai itsensä suojelemista vetäytymällä omaan kuoreensa. Toisaalta myös myötätuntoa, hyväksymistä, ystävyyttä ja iloa. Rakkaus on tärkeä voima, kohdistuupa se kauan sitten kuolleeseen omaiseen tai vaikkapa luontoon. Menetyksestä ja surusta on tärkeää saada puhua, jotta sen kanssa voi oppia elämään - ja selvitä siitä. Esitys herättää monenlaisia ajatuksia, jotka pysyvät mielessä pitkään.

Ihminen kovettuu jos ympäristö rankaisee herkkyyden ilmaisemisesta. Tai jos ei kovetu, murenee. Mutta onneksi muutosta voi tapahtua myös toiseen suuntaan. Arkuttajien teemana on kuolema - oma kuolevaisuus tai ihmisen kokemus toisen kuolemasta. Kuitenkin monet näytelmässä käsitellyt asiat, tilanteet ja tuntemukset voi helposti liittää myös muuhun suruun tai vaikkapa vaikean sairauden kanssa elämiseen - sikäli näytelmä tarjoaa vielä teemaansakin laajemmalti kosketuspintaa ja mahdollisia samaistumisen hetkiä. Kaikkiaan Arkuttajat käsittelee arkaa aihettaan kauniisti, mutta ei tabuna. Kuolemasta pitää voida puhua.

Arkuttajat Teatterikoneen sivuilla (linkki).
Esityskausi 9.4.2020 saakka.


tiistai 25. helmikuuta 2020

Ellan ja kavereiden ystäväkirja

Miten Ella ja Paterock -näytelmän lapset vastailivat "ystäväkirjakysymyksiin"? Entä millaisin kuvin he itse esittäytyvät? Kas näin:

Nimeni: Ella

Ikäni: 8v
Harrastukseni: Sirkuskoulu
Lempiruokani: Spagetti
Lempiaineeni koulussa: Äidinkieli
Henkilö jota ihailen: Sanna Marin
Asia jota ihmettelen: Missä laivat ovat talvisin?
Asia josta en pidä: Riiteleminen
Kaikkein eniten maailmassa tykkään: Meidän luokasta
Minusta tulee isona: Pääministeri

Tiina (Hegy Tuusvuori) ja Ella (Saara Jokiaho).
Kuva: työryhmä

Nimeni: Tiina

Ikäni: 8v
Harrastukseni: Ratsastus
Lempiruokani: Makaronilaatikko
Lempiaineeni koulussa: Kuvaamataito
Henkilö jota ihailen: Elviira
Asia jota ihmettelen: Miksi muurahaisilla on monta jalkaa?
Asia josta en pidä: Valehteleminen
Kaikkein eniten maailmassa tykkään: Äidistä
Minusta tulee isona: Hammaslääkäri

Pate (Markus Virtanen) ja Tiina (Hegy Tuusvuori).
Kuva: työryhmä

Nimeni: Pate

Ikäni: 8vee!
Harrastukseni: jalkapallo ja musiikin kuuntelu ja kännykällä pelailu
Lempiruokani: hajuvesilihapullat ja limsa
Lempiaineeni koulussa: välitunti
Henkilö jota ihailen: ELVIIRA
Asia jota ihmettelen: miksi makea vesi ei oo makeaa?
Asia josta en pidä: kertotaulu
Kaikkein eniten maailmassa tykkään: kavereista
Minusta tulee isona: rokkitähti ja jalkapallon maailmanmestari

Pate (Markus Virtanen), Ella (Saara Jokiaho) ja Pukari (Asko Vaarala).
Kuva: työryhmä

Nimeni: Pukari

Ikäni: 8-vuotta
Harrastukseni: Nyrkkeily
Lempiruokani: Perunamuusi
Lempiaineeni koulussa: Liikunta
Henkilö jota ihailen: Julkisesti Mike Tyson (salaa Eino Leino)
Asia jota ihmettelen: Mikä on pönkki?
Asia josta en pidä: Luokalle jääminen
Kaikkein eniten maailmassa tykkään: TIINASTA!!!
Minusta tulee isona: Raksamies!

Iso kiitos Ellalle (Saara Jokiaho), Tiinalle (Hegy Tuusvuori), Patelle (Markus Virtanen) ja Pukarille (Asko Vaarala)!

Ella ja Paterock Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).
Seuraava näytös jo ylihuomenna torstaina 27.2. klo 12 - liput tavallista edullisempia ja katsomossa tilaa!


maanantai 17. helmikuuta 2020

Tavat ja toiveet - Jane Austenin matkassa (ensi-ilta)

Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koettiin viime lauantaina Tavat ja toiveet - Jane Austenin matkassa -näytelmän ensi-ilta, joka oli samalla Pohjoismaiden kantaesitys. Britanniassa näytelmää on esitetty nimellä The Watsons ja se on saanut siellä suurta suosiota. Tekstin on kirjoittahut Laura Wade, pohjautuen Jane Austenin keskenjääneeseen teokseen, ja sen on suomentanut Aino Piirola. Tämän produktion on ohjannut Johanna Freundlich.

Vasemmalta Anneli Karppinen (Mary Watson), Saara Jokiaho (Margaret Watson), Maija Andersson (Emma Watson) ja Piia Mannisenmäki (Elizabeth Watson).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Näytelmä alkaa hyvin perinteissä 1800-luvun epookkitunnelmissa. Tosin esimerkiksi lordi Osbornen (Markus Virtanen) karrikoidussa esiintymisessä tai uljaiden upseerien (Asko Vaarala, Panu Ilén ja Ville Lähteenmäki) vähemmän perinteisissä "ratsuissa" näkyy jo alusta asti merkkejä siitä, että ihan perinteikkäässä ilmaisussa ei pysytä. Henkilöt esitellään oivaltavasti. Jo ensimmäisellä puoliajalla menneeseen aikaan sekoittuu nykyaikaa. Toinen puoliaika lähteekin liikkeelle varsin hulvattomasti, ja koko katsomo hyrähteli nauruun useamman kerran.

Vasemmalla Jukka-Pekka Mikkonen (Tom Musgrave) ja Markus Virtanen (Lordi Osborne).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Mukana on pukudraamaa, komediaa, absurdeja kaikuja ja ajoittain läsnä tuntuu olevan kokeellistakin teatteria henkilöiden pyöriessä ja pyörittäessä henkilökohtaista hullunmyllyään. Johanna Freundlichin ohjaus toimii sekä kurinalaisemmassa maailmassa että sekopäisemmässäkin menossa.

Kuvassa Anna Ackerman (Laura).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Näyttelijät tekevät taitavaa työtä. Anna Ackerman nykyaikaisena naisena, Laurana, tykittää menemään koko kehollaan ja ilmeillään - tästä naisesta ei todellakaan energiaa puutu! Hänelle oivallisen vastaparin - tai kanssakulkijan - tarjoaa Maija Anderssonin Emma Watson, joka toki on austenilaiseen ajankuvaan sopiva, hyvin kasvatettu neiti, mutta jolla on myös oma tahto ja omia ajatuksia - sivujuonteena jopa niitä siveettömiäkin (hui sentään!) joista entisaikoina ei olisi sopinut pihahtaakaan. Saara Jokiaho heittäytyy roolissa Margaret Watsonina tehden itsestään aluksi yksiulotteisen tuntuisen koomisen hömelön, jollaiseksi rooli on nimenomaan kirjoitettu - eihän näytelmän henkilö voi olla muuta kuin mitä hänen annetaan olla. Paitsi että myöhemmin voi ja on. Näytelmässä on laaja kaarti näyttelijöitä, joista jokainen tekee oman henkilönsä erottuvaksi muista. Henkilöt ovat sekä vakavasti otettavia että koomisia, itsetietoisia ja ohjailtavissa - ihan kuin ihmiset konsanaan!

Taina Reponen (Lady Osborne), Maija Andersson (Emma Watson), Pekka Hiltunen (Herra Howard), Anneli Karppinen (Mary Watson), Hannu Lintukoski (Robert Watson), Asko Vaarala (Bertie) ja Markus Virtanen (Lordi Osborne).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Näytelmän puvustuksen ja lavasteet on suunnitellut Mark Väisänen. Puvut ovatkin todellista silmäkarkkia; kauniita ja komeita, kuten henkilöhahmotkin. Hahmoja täydentävät kampaukset ja maskeeraukset on suunnitellut Suvi Taipale. Pukujen värimaailma on sopusointuinen. Henkilöiden arvoasema ja varallisuus tulevat puvustuksessa hyvin esille. Lavasteet toimivat hyvin, tukevat näyttelijäntyötä sekä ovat kauniita katsella. Kaikessa yksinkertaisuudessaan loppukuvan unenomaisen lavastus jäi erityisesti mieleeni. Lavastusta tukee Antti Silvennoisen valosuunnittelu, joka hienovaraisesti ohjailee tunnelmia. Esityksen koreografiat niin 1800-luvun tanssiaisista räväkämpään menoon on suunnitellut Sara Elgland.

Lennossa Panu Ilèn (Gil). Hurraamassa vasemmalta Taina Reponen (Lady Osborne), Hanna Liinoja (Nanny), Jouni Salo (isä Watson), Alma-Ruut Karjalainen (Neiti Osborne), Jukka-Pekka Mikkonen (Tom Musgrave) ja Maija Andersson (Emma Watson).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Näytelmällä on paljon sanottavaa oman itsen ja oman äänen löytämisestä. Naisen asema ja päätösvalta ovat myös erityisen mielenkiinnon kohteena. Ihmisen elämässä tavoitteet ja unelmat voivat olla muiden antamia tai itse löydettyjä - mahdollisuuksia on lukemattomia. Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä.

Tavat ja toiveet Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).

Kuvassa Hannu Lintukoski (Robert watson) ja Anneli Karppinen (Mary Watson).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen


keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Chicago-musikaalikonsertti / Gradia

Kävin katsomassa Chicago-musikaalikonsertin Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näytämöllä. Chicago-musikaali on minulle vuosien takaa tuttu elokuvana ja jokunen vuosi sitten Lahden kaupunginteatterin lavalla nähtynä. Olen aina tykännyt Chicagon musiikista, joten tämä konsertti kiinnosti jo ennakkoon kovasti. Mukana olivat mm. suuret suosikkini Cell Block Tango sekä All That Jazz.

Kuva: Eveliina Harjuhahto

Gradian muusikon koulutuksen opiskelijoita oli suuri joukko esiintymässä niin tanssien ja laulaen kuin soittamassakin. Laulua ja bändiä on ohjannut Tuija Kiviranta, bändiä myös Outi Jussila ja koreografiaa Noora Kolanen. Numerot vaihtelevat sooloista ison porukan joukkonumeroihin. Eri esiintyjien välillä näkyi toki erilaista energiaa, läsnäoloa ja koreografiasta taitoa, mutta kaikkiaan esitys oli oikein viihdyttävä. Bändi soitti taitavasti - minulle erityisesti mieleen jäivät lyömäsoittimet, joita soitti Oscar El Husseini. Laulaminen tuntui olevan hyvin hallussa, joskin harmillisesti äänentoistossa oli ilmeisesti ongelmia, koska kaikin paikoin laulua (tai repliikkejä) ei tahtonut kuulla.

Kuva: Lotta Niskanen

Koska Chicago-musikaalin tarina on minulle tuttu ja muistin nämä kohtaukset siitä yhteydestä, niistä oli helppo saada kiinni. Seuralaiseni, joka ei ole Chicagoa koskaan nähnyt, totesikin, että kaikesta ei saanut niin paljon irti, kun ei tiennyt mihin irralliset repliikit tai muu vastaava liittyvät, mitä kohtauksessa yritetään kertoa.

Kuva: Jenny Albrecht

Ennalta odottamieni numeroiden lisäksi erityiseksi suosikikseni nousi We Both Reached For The Gun. Siinä aivan erityisesti loistivat solisti Billy eli Saku Taittonen sekä Roxie, jonka tähän numeroon kuuluvaa todellista nukkemaisuutta Kamilla Kavala ilmensi loistavasti. Numeroon kuuluu tietysti myös suuren kuoron tuoma vauhti ja näyttävyys. Samoin esimerkiksi soolokappale Mr. Cellophane, solistina Juuso Porras, toimi paljon kiinnostavammin kuin aiemmin näkemissäni yhteyksissä. Myös useammat eri Roxiet, Velmat, Billyt ja muut hahmot kuoroineen olivat iloista seurattavaa.

Kuva: Lotta Niskanen

Kaikkiaan konsertti oli vauhdikas, viihdyttävä ja virkistävä. Tuntiin oli pakattu huima määrä taitoa ja tekemisen riemua!


lauantai 8. helmikuuta 2020

Kohtauksia eräästä avioliitosta (ensi-ilta)

Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä sai torstaina 6. helmikuuta ensi-iltansa näytelmä Kohtauksia eräästä avioliitosta. Näytelmän on kirjoittanut Ingmar Bergman, suomentanut ja sovittanut Pasi Lampela ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen. Rooleissa nähdään Hegy Tuusvuori Mariannena ja Henri Halkola Johanina.

Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne).
Kuva: Jiri Halttunen

Alkuperäinen teksti on liki 50 vuotta vanha, mutta yhtä aikaa ikiaikainen ja tiukasti tässä päivässä kiinni - etenkin tällaisena toteutuksena. Näytelmä on hyvin täynnä tunnetta, kuten aiheesta sopii olettaakin Johanin ja Mariannen ravistellessa parisuhdettaan, halujaan, toiveitaan, pelkojaan, kumppanuutta, vapautta... Elämän suurissa käänteissä tulee helposti satuttaneeksi niin itseään kuin muita, ja lopputulos voi olla hyvinkin erilainen kuin luulisi. Hahmoja esiteltäessä tulee esiin ensimmäinen herkullinen stereotypia siitä, miten mies kuvaa oman itsensä itsenään, nainen suhteessa muihin - ja kumpikin työnsä kautta. Mutta eihän tämä kummankaan kohdalla koko totuus ole.

Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne).
Kuva: Jiri Halttunen

Hegy ja Henri tekevät todella vahvaa, taitavaa näyttelijäntyötä säästämättä itseään hetkeäkään. Tunneskaala on kummallakin laaja; intohimoa, rakkautta, vihaa, epätoivoa, kaipausta... Tunteet näkyvät niin ilmeistä, puheesta kuin koko kehon ilmaisustakin. Hegyn ja Henrin yhteistyö on myös ihailtavaa; miten he tukevat toinen toisensa suoritusta silloinkin - tai oikeammin erityisesti silloin - kun roolihahmot repivät toisiaan kappaleiksi. Kaikessa näkyy hyvä työtoveruus, luottamus ja ammattitaito.

Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne).
Kuva: Jiri Halttunen

Tässä näytelmässä lavastus, valaistus ja videosuunnittelu tuntuvat erityisen tiiviiltä visuaaliselta paketilta, jota äänisuunnittelu täydentää yhtä olennaisena osana. Lavastuksen on suunnitellut Karmo Mende, videot Joonas Tikkanen, valot Asko Konttinen ja äänet Jani Lappalainen. Lavastus on realistinen pariskunnan koti, mutta sielläkin on hienot jipponsa. Valaistus korostaa, peittää, luo tunnelmaan lämpöä ja kylmyyttä, yksinäisyyttä ja yhteisyyttä. Ja kun pariskunta pystyy puhumaan rehellisesti, läpinäkyvyyden näkee myös valojen ja lavasteiden hienossa oivalluksesta.

VIDEOVALO Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne).
Kuva: Jiri Halttunen

Videoita käytetään esityksen visualisoinnissa komeasti. Niissä näkyy muistojen ylilyövä hyöky, mutta toisaalta myös muistoista luopuminen. Niissä näkyy vapaudenkaipuu. Ja niissä näkyy myös nykyhetki. Läsnä on ajatus siitä, miten paljon ihminen nykyään tallentaa muistojaan digitaalisesti. Kaikesta pitää olla kuvallinen todiste, mutta toisaalta kuvaaja myös määrittää, miten ja mitä kuvaa. Ääniraita luo tunnelmia omalla tavallaan. Hyvin yksinkertaisetkin musiikit ilmaisevat muutamalla sävelellä riipaiseviakin tunteita, sävyttävät olennaisesti sitä mitä lavalla nähdään.

Myös puvustus on Karmo Menden suunnittelema ja se yhdessä Anniina Saaren kampausten ja maskeerauksen kanssa luo ulkoiset puitteet hahmoille, jotka elävät monella mittarilla menestynyttä elämää.

Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne).
Kuva: Jiri Halttunen

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama teos on ihastuttava myös siinä, että mitään ei ylikorosteta, millään ei mässäillä, vaan kokonaisuus on tasapainoinen. Kohtauksia eräästä avioliitosta sisältää niin riitakohtauksia, eroottisia kohtauksia, epätoivoa, suurta rakkautta, kuin paljon muutakin, mutta kaikki käsitellään hyvällä maulla ja ihmistä ymmärtäen.

Henri Halkola (Johan).
Kuva: Jiri Halttunen

Ensi-illassa yleisö naurahteli useassa kohdassa. Toki minäkin välillä - mukana on kohtauksia ja repliikkejä, jotka koin aidosti huvittavaksi. Toisaalta pohdin ajoittain kovaakin ristiriitaa siinä, mille yleisö nauraa ja miltä näytelmän henkilöstä tuntuu esimerkiksi kuulla sanottavan tiettyjä asioita. On mielenkiintoista, miten eri tavoin eri ihmiset mieltävät ja reagoivat näkemäänsä tai kuulemaansa - eikä tietenkään ole mitään väärää tapaa.

Ensi-illassa seuranani oli ikääntyvä äitini. Hän oli äärimmäisen vaikuttunut esityksestä - sekä aiheen käsittelystä että näyttelijäntyöstä, jota hän ihasteli aivan erityisen paljon. Hän sanoi myös, että kokonaisuus lavasteineen, videoineen, valoineen ja äänineen osui aivan nappiin. Tämä on hänelle kuulema yksi niitä harvoja näytelmiä, jotka painuvat mieleen niin, että elämyksen muistaa kirkkaana koko ikänsä.

Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne).
Kuva: Jiri Halttunen

Tuntuu kovin haikealta ajatella, että tämä näytelmä on sekä Henri Halkolan että Karmo Menden tähän tietoon viimeinen ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterissa - kumpikin heistä on tämän kauden jälkeen siirtymässä toisaalle. Mutta onhan tämä kummaltakin todella komea lopetus.

Kohtauksia eräästä avioliitosta ei ole mitään kevyttä viihdettä, vaan tunnepitoinen vahva elämys, syvä ja antoisa. Aika menee yhdessä hujauksessa kun nauliutuu seuraamaan Johanin ja Mariannen suhdetta sekä koko esitystä kaikkine visuaalisine ja äänellisine oivalluksineen. Mikään tekninen kikkailu ei kuitenkaan missään vaiheessa ole itsetarkoitus, vaan kaikki palvelee samaa päämäärää. Kokonaisuus on todellakin suurempi kuin upeiden osiensa summa. Ja kyllä yleisökin kiitti näytelmän lopuksi pitkin aplodein ja kannustushuudoin.

Kohtauksia eräästä avioliitosta Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


maanantai 3. helmikuuta 2020

Vielä kerran kummittelua

Kävin hiljattain vielä kertaalleen katsomassa Phantom - Pariisin oopperan kummitus -musikaalin. Tällä kertaa halusin erityisesti nähdä Johanna Isokosken Christinen roolissa - vaikka tottakai musikaalin kokonaisuus on aina enemmän kuin upeiden osiensa summa. Kyseisessä roolissahan vuorottelevat Johanna Isokoski ja Saara Jokiaho - molemmat ihailtavan taitavia esiintyjiä. Johannan näin viimeksi ennakkonäytöksessä.

Riku Pelo (Erik) ja Johanna Isokoski (Christine).
Kuva: Jiri Halttunen

Johanna on ehtinyt urallaan olla monessa mukana - mm. Suomen Kansallisoopperassa, Åbo Svenska Teaterissa, Vaasan kaupunginteatterissa, Ilmajoen musiikkijuhlilla sekä eri orkestereiden solistina. Hän on tietenkin esiintyjänä paljon kokeneempi kuin roolihahmonsa Christine, mutta tavoittaa kuitenkin hyvin vasta uransa ensiaskelia hapuilevan roolihahmonsa sekä tämän kasvun. Johannan kaikkein vahvin laji roolissaan on tietysti laulaminen. Ääni soljuu tarpeen mukaan herkkänä, vahvana, lempeänä... Aina kauniina ja vaivattomana. Tottakai tämä vaatii valtavaa osaamista, sillä juuri silloinhan asiat vaikuttavat vaivattomalta kun ne osaa näin hyvin.

Johanna Isokoski (Christine).
Kuva: Jiri Halttunen

Yhtenä erityisenä hetkenä mieleeni on jäänyt kohtaus, jossa Christine arastelevan alun jälkeen saa näytettyä osaamistaan; kuinka hento ääni kasvaa upeaan kukoistukseensa kuulijoiden ihaillessa - esimerkiksi juuri tässä Johannan äänenkäyttö toimii loistavasti ujosta täyteen tykitykseen. Tämä on kylmien väreiden hetki katsojalle, joka saa täydellä tunteella eläytyä Christinen onnistumiseen.

Johanna Isokoski (Christine).
Kuva: Jiri Halttunen

Kaiken kaikkiaan Phantomin lumo kestää ja kantaa. Musikaalia esitetään 9.5. saakka. Osa esityksistä on jo täyttymässä, mutta lippuja saa vielä hyvin. Tätä ei kannata jättää näkemättä!

Phantom - Pariisin oopperan kummitus Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).