perjantai 7. joulukuuta 2018

Hairia kuultuna ja nähtynä

Minulta on kysytty, kuinka paljon Jyväskylän kaupunginteatterin Hair-musikaalissa on samaa musiikkia kuin "siinä alkuperäisessä elokuvassa". Yksinkertainen vastaus on että paljon. Joskin täytyy korjata, että alkuperäinen Hair on nimenomaan teatterimusikaali, jonka ensi-ilta oli New Yorkissa vuonna 1967. Musikaalin pohjalta tehty Hair-elokuva ilmestyi vuonna 1979. Musikaalin ja elokuvan tarinat kuitenkin poikkeavat toisistaan, joten on luontevaa että musiikkikaan ei ole yksi yhteen. Lisäksi - noin yleensä ottaenkin - musikaaleja lavalle tehtäessä kaikkia musiikkinumeroita ei välttämättä oteta jokaiseen produktioon mukaan, vaan produktion tekijät pystyvät jossain määrin tekemään valintaa itsekin. Kappaleet voivat myös olla eri järjestyksessä, mikäli se on juonenkuljetuksen kannalta luontevaa. Toki on myös ilmeistä, että elokuvan musiikki on ihmisille tutuinta - etenkin kun nykyaikana minkä tahansa elokuvan katsottavaksi saaminen on kohtalaisen helppoa, ja niiden levitys ja leviävyys ovat ihan toista luokkaa kuin elävänä esitetyn teatterin.

Hair-musikaalin käsiohjelman musiikkilistaus.
Kuvassa Aaro Vuotila John Wilkes Boothin roolissa.
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Mutta käydäänpä musiikki läpi. Alla olevassa listassa ovat musikaalin lauletut kappaleet ja vieressä elokuvan kappale, silloin kun elokuvasta vastaava löytyy. Kuten huomaatte, vastaavuutta löytyy kovasti - mutta sekä elokuvassa että musikaalissa on myös kappaleita joita toisesta ei löydy. (Listaan en merkinnut instrumentaaleja enkä samojen kappaleiden kertauksia.)
Jos löydätte listasta virheitä/puutteita, ne ovat ihan omiani - ja niistä saa toki huomauttaa!
  • Aquarius - Aquarius
  • Donna - Donna
  • Hassis - Hashish
  • Sodomia - Sodomy
  • Manchester Englannissa - Manchester
  • Ei mitään oo - Ain't Got No
  • Nyt seis!
  • Uskon rakkauteen
  • Ei ruohoa
  • Ilmaa - Air
  • Nimikirjaimet - L.B.J.
  • 1930-luku
  • Elämää - I Got Life
  • Hiukset - Hair
  • Vakaumukseni - My Conviction
  • Ilman sydäntä - Easy To Be Hard
  • Frank Mills - Frank Mills
  • Hare Krishna - Hare Krishna
  • Minne mä meen - Where Do I Go?
  • Valon antaja
  • Avaruuskävely - Walking In Space
  • Herra hyvä - Abie Baby / Fourscore
  • Sota / Hylkää maalliset halusi
  • 3500 - 3-5-0-0
  • Ihmeellinen ihminen - What A Piece Of Work Is Man
  • Kuinka ne kehtaa
  • Huomenta tähdet - Good Morning Starshine
  • Vuode
  • Anna valoo - The Flesh Failures / Let The Sunshine In

Hair-elokuvan soundtrack-levyn kansi.
Hair-elokuvan soundtrack-levyn sisäkansi kappaleluetteloineen
- tästä voitte ihan itse tihrustaa mitkä kappaleet puuttuvat musikaalin listasta. ;)

Aina välillä minulta kysellään myös, mistä kohtaa katsomoa tietyn näytelmän esitykseen kannattaisi paikat hankkia. Tämä on toki mieltymyskysymys, mutta aina kysyjille vastaan, että itse tykkään istua suht' edessä (esim. rivillä 3) - haluan nähdä näyttelijöiden ilmeet, puvustuksen yksityiskohdat ym. Tosin musikaaleissa ihan edestä katsottuna koreografiat eivät välttämättä näytä niin hyviltä kuin hieman taempaa, mistä näkee kokonaisuuden paremmin.

Viime lauantaina tuli jälleen todettua, että ainakin jos on mahdollisuus käydä katsomassa sama esitys useampaan kertaan, kannattaa hieman vaihdella istumapaikkaa - yhdestä kohdasta näkee vain yhden näkökulman. Tällä kertaa istuimme neljännen rivin oikean laidan tuntumassa. Hairissa nuo paikat ovat erityisiä sikäli, että oikeasta laidasta kahdella ensimmäisellä rivillä on näyttämön jatke, ja kolmattakin riviä näyttelijät käyttävät, eli siihen ei katsojille myydä paikkoja. Kuten tuttu lipunmyyjä hilpeästi tuumasi, kun pyysin paikkoja siihen "lavanjatkeen viereen": "Nää on niin liki että tulee ihan hiki!" Ja istumapaikka tosiaan vaikuttaa kokemukseen. Tuosta kohtaa Hairissa näkee lisälavan tapahtumat, näyttelijöiden ilmeet ym todellakin läheltä - ja tuntuu, että on ihan eri tavalla niissä tapahtumissa mukaan. Ja onhan se nyt ihan julmetun komeaa kun Joel Mäkinen Clauden roolissa vetää Minne mä meen -kappaleen jyhkeän lopun ihan siinä pääni yläpuolella! Varsinkin tällaisten runsaudensarvi-henkisten esitysten kohdalla suosittelen lämpimästi - etenkin jos käyt useamman kerran katsomassa - välillä luopumaan niistä "lempipaikoista" ja katsomaan eri näkökulmasta! Siitä voi hyvinkin löytää jotain uutta!

Kuva paikalta jossa istuin - sattui olemaan kuiskaajan takana.
Kuva otettu heti saliin päästyä, reilusti ennen esityksen alkua - esityksen aikanahan ei saa kuvata.

Hairin kevään liput ovat olleet jo hollin aikaa myynnissä, mutta vielä löytyy runsaasti hyviä paikkoja.
Hair-musikaali Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki)


keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Johanna Kurkela & Johanna Iivanainen: Gemini

Viime sunnuntaina Jyväskylän kaupunginteatterin konsertissa kuultiin Johanna Kurkelan ja Johanna Iivanaisen yhteiskonsertti Gemini. Gemini tarkoittaa kaksosten tähtikuviota, eikä tarvita kovinkaan paljon mielikuvitusta jotta keksii, mihin kiertueen nimi viittaa: paitsi että solisteilla on sama etunimi, myös heidän äänensä ja lavaolemuksensa ovat hyvin samankaltaiset. Äänet sopivat kauniisti yhteen; kummallakin herkkä mutta vahva sointi.

Konsertin avasi Johanna Iivanaisen laulama Soittajapaimen (eli Tein minä pillin pajupuusta). Ensimmäisellä puoliajalla solistit lauloivat vuoronperään - toisen laulaessa toinen vetäytyy istumaan ja kuuntelemaan, nauttimaan musiikista ja tarvittaessa laulamaan taustoja. Johanna Kurkela esitti monia suuria hittejään kuten Ainutlaatuinen, Sun särkyä anna en, Rakkauslaulu ja kylmät väreet nostattanut Kuolevainen.

Ne sanoo mä oon keijukainen. 
Ne sanoo mä en totta oo. 
Mä oon joku outo tulokas, uusi asukas, niin ne puhuvat. 
Ne sanoo mä oon menninkäinen. 
En lihaa enkä verta oo. 
Mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat.
Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi.
Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy 
mä vapisen niin kuin jokainen ihminen
kuolevainen.

Ensimmäinen puoliaika sisälsi siis suomenkielisiä kappaleita - kaipauksen, haikeuden ja romantiikan täyteisiä sanoja. Useampikin kuulija näytti pyyhkivän silmäkulmiaan - musiikki selvästi osui ja upposi.

Kuva: Mikko Iivanaisen Facebook

Paitsi laulusolisteilla, yhtälailla soittavilla muusikoilla oli erittäin tärkeä rooli konsertin vaikuttavuudessa. Koskettimia soitti taitavasti Tomi Aholainen. Kitarassa Mikko Iivanainen, joka osoitti kykyjä niin herkkään tunnelmointiin kuin hevimeininkiinkin. Basso (myös pystybassoa) ja selloa soittanut Juho Kanervo loi soittimillaan ihanaa pehmeyttä musiikkiin. Rummuissa Marko Timonen teki hienoa työtä. Johanna Kurkela soitti joissakin kappaleissa kauniisti viulua.

Toinen puoliaika sisälsi englanninkielistä musiikkia; solistien yhteislaulua, mystisiä, maagisia sovituksia. Puoliajan avasi kelttiläishenkinen, keskiaikaisen tuntuinen sävelmä, joka minulle nosti konsertin vireyden ihan uudelle tasolle. Kuultiin myös mm. rauhallinen duetto Fields of Gold (alunperin Stingin kappale) sekä hyvin mielenkiintoinen Kate Bushin kappale Hello Earth.

Kuva: Johanna Kurkela Official

Konsertin päättyessä koko katsomo aploodeeraasi seisten ja huuteli kannustuksia. Esiintyjät vaikuttivat olevan otettuja suosionosoituksista, ja ne palkittiin encorella. Ensimmäisen encoren lopussa meno kiihtyy suorastaan heviksi. Toisen encoren, Johanna Iivanaisen kappaleen Mustarastas laulaa Johanna Iivanainen ja Johanna Kurkela esittivät kahdestaan Iivanaisen säestäessä pianolla. Salista poistuva yleisö oli aivan ilmeisen tyytyväinen kuulemaansa ja kokemaansa - kyllä näin taidokkaita esiintyjiä kelpaa kuulla!

Kuvat eivät ole Jyväskylän konsertista vaan aiemmista. Jyväskylän kaupunginteatterissa esitysten kuvaaminen on kielletty.

* * * * * * * * * *

Teatterin sunnuntaikonserteissa vielä tänä vuonna vajaan kahden viikon kuluttua Jussi & The Boys 9.12. klo 18.

Ensi vuodelle tähän mennessä tiedossa ovat sunnuntaikonsertit
  • Yhdessä 40v. - Eija Ahvo, Susanna Haavisto ja Esa Helasvuo 17.2.2019 klo 17
  • Miljoonasade: Karkumorsian-konsertti 17.3.2019 klo 18 
  • Semmarit 31.3.2019   (Bloggari huutaa HIIIIIII! :D )
  • Tapiola Big Band feat. Mari Palo - Diiva Svengaa! 7.4.2019 klo 18
  • FORK on Tour 2.0 5.5.2019 klo 18

Konsertit, muut vierailut ja yhteistyöt Jyväskylän kaupunginteatterin sivulla (linkki).


keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Päivänsäteet (ensi-ilta)

Lauantaina Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koettiin Päivänsäteet-komedian ensi-ilta, joka oli samalla Suomen kantaesitys. Snoopi Sirénin ohjaama, Sandi Toksvigin käsikirjoittama (ja ohjaajan suomentama) näytelmä kertoo viidestä vanhasta naisesta, jotka ovat jäämässä nalkkiin vanhainkotiin tulvan alle. Näytelmässähän on - kuten ohjaaja käsiohjelman alkutekstissä sanoo - kolme eri tasoa; komediallinen taso, jännitysnäytelmä ja tragedia. Jokainen tasoista tulee esiin toimivasti. Näytelmässä on lukuisia teemoja, joista osaa käsitellään syvällisemmin, osaa ohimennen. Arvokas vanhuus ja laajemmin ihmisten arvostaminen sellaisena kuin he ovat on varmasti selkein teema, eikä mitenkään helppo asia näytelmän henkilöillekään toteuttaa - hyvin vaikeaahan se on elämässä ylipäätäänkin. Vaikka näytelmän henkilöt ovat toisaalta yhteiskunnan hylkäämiä, he osoittavat myös itse sen, miten toisia tulee tuominneeksi. Muita teemoja ovat muunmuassa elämän mielekkyys ja sisällöllisyys, rakkaus, omasta itsestä kiinni pitäminen, periksiantaminen ja -antamattomuus sekä se, että läheskään kaikille naisille lasten hankkiminen ei ole se elämän tarkoitus.

Etualalla May (Jukka-Pekka Mikkonen) ja June (Jouni Salo).
Kuva: Jiri Halttunen

Vahva näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Kuuden naisen ja yhden miehen rooleja näyttelee kolme miestä ja neljä naista. Jukka-Pekka Mikkonen (May Trickett) on erityisen elementissään komediassa, jota esitetään täysin vakavalla naamalla -  hänelle onkin suotu monet tekstin parhaista repliikeistä. Oman haasteensa näyttelemiseen tekee pyörätuolissa istuminen eli liikekielen rajoite, mutta kyllä tuolinkin liikkeellä voi asioita ilmaista - sekä tietysti etenkin ilmeillä ja rajat huomioiden muullakin kehon kielellä. Sekä Mikkonen että Jouni Salo (June Partridge) tekevät hyvää työtä rooleissaan; he ovat uskottavia vanhoja naisia lyömättä naisroolia yli. Salo onkin ihastuttavan aidosti ulkokultainen.

May (Jukka-Pekka Mikkonen) ja Hope (Hegy Tuusvuori).
Kuva: Jiri Halttunen

Anneli Karppinen (St. Michael) istuu myös pyörätuolissa ja tekee pitkälti dementoituneen hahmonsa hyvin uskottavasti ja sydämellisesti. Liikkeet ja ilmeet ovat uskottavan aitoja, ja Karppisen monologipätkä koskettava. Hanna Liinoja eläytyy vakuuttavasti kärttyisään, nuoruuttaan muistelevan Gloria Bernhardt'n rooliin. Piia Mannisenmäki esittää ikääntynyttä näyttelijätärtä Maureen Cooksonia hyvinkin antaumuksella. Hegy Tuusvuori on mitä eläväisin avustaja Hope Daily, joka on jatkuvassa liikkeessä kontrastina vanhusten niukemmalle liikkeelle - mennään siinä rajoilla, onko vipellystä välillä liikaakin. Pekka Hiltunen tekee hauskan pienen roolin nuorena Jedinä, joka vierailee vanhainkodissa.

Kuvassa vas. Hope (Hegy Tuusvuori), May (Jukka-Pekka Mikkonen), June (Jouni Salo),
Maureen (Piia Mannisenmäki), Gloria (Hanna Liinoja) ja St. Michael (Anneli Karppinen).
Kuva: Jiri Halttunen

Karmo Menden suunnittelema lavastus sopii näyttelemään loistavasti; "rauhoittavanvärinen" kliininen laitoskoti, jossa hetket kuluvat hitaasti aikaa nakertaen. Näyttämökuva pysyy samana koko esityksen läpi. Ajankulua, tapahtumia ja säätilaa kuvastavat Antti Silvennoisen suunnittelevat valot ja täydentää Mika Filpuksen luoma ääniraita. Tuovi Räisäsen suunnittelema puvustus on realistinen ja toimiva; vanhusten - Liinojan Gloriaa lukuunottamatta - asut ovat pastellisävyisiä ja nuori avustaja Hope on värikkäämpi. Kampauksista ja maskeeraarauksesta vastannut Suvi Taipale on tehnyt todella hyvää työtä naamioidessaan Mikkosen ja Salon naisiksi sekä koko kaartin nimenomaan vanhoiksi naisiksi. Seuranani ollut parisuhdemies kyseli väliajalla kuka kukin on; ihmetteli muunmuassa Anneli Karppisesta että "kyllä siinä jotain tuttua oli, mutta ei häntä olisi Karppiseksi arvannut!" Kerrassaan pätevää muuntautumista niin päältä kuin sisältäkin!

Etualalla St. Michael (Anneli Karppinen) ja Gloria (Hanna Liinoja).
Kuva: Jiri Halttunen

Ensi-iltayleisö otti Päivänsäteet riemastuneena vastaan. Naurua hyrähteli katsomossa tiuhaan tahtiin, ja lopussa aplodit olivat innokkaat. Päivänsäteet toimii useammalla tasolla ja sopii varmasti monenlaisille katsojille. Salista poistuessa kuulin sivukorvalla useammankin katsojan iloisia, kehuvia kommentteja. Parisuhdemies tuumasi, että näytelmässä ei ole yhtään suvantohetkeä, vaan se vetää kokoajan mukaansa ja eteenpäin. Kyllä tästä iloa todellakin saa, ja hyvää mieltä. Ajattelemisen aihettakin löytyy - koskettavastikin, kun teeman äärelle yhtään pysähtyy. Eikä se suinkaan ole taiteesta pois että näytelmä on viihdyttävä - päinvastoin, laadukas viihdyttäminen on taitolaji.

Edessä Hope (Hegy Tuusvuori), takana vas. May (Jukka-Pekka Mikkonen), Gloria (Hanna Liinoja),
June (Jouni Salo) ja Maureen (Piia Mannisenmäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Päivänsäteet Jyväskylän kaupunginteatterin sivulla (linkki).


sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Tanssiteatteri Minimi: Juha

Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähdään muutaman näytöksen vierailuna Tanssiteatteri Minimin esittämä Juha, jonka on Juhani Ahon romaanin pohjalta dramatisoinut Mikko Roiha. Tähän mennessä olen jo tullut siihen tulokseen, että Roiha on ohjaaja jonka töitä todella kannattaa nähdä - enkä pettynyt tälläkään kertaa.

Kuvassa Antti Lahti
Kuva: Petra Tiihonen

Juha yhdistelee mielenkiintoisella tavalla näyttelemistä, tanssillista ilmaisua, videokuvaa ja ääniraitaa. Asioita ilmaistaan paitsi repliikein, hyvin paljon myös sanattoman ilmaisun, vahvan kehonkielen sekä tanssin keinoin. Ihastelen myös sitä, miten vuorovaikutteista näyttelijöiden työ videokuvan kanssa voi olla.

Kuvassa Sampo Kerola
Kuva: Petra Tiihonen

Näytelmän kohtauksissa on aina voimakas lataus, oli kyse sitten illan istumisesta, intohimosta, äidin ja pojan intiimistä hetkestä, irvokkaista juhlista tai mistä tahansa. Läsnäolo on käsin kosketeltavaa, näyttelijät tekevät hienoa työtä. Aivan erityisesti ihastuin Antti Lahden nimirooliin. Siihen, miten hän toisaalta on juro, rujo, suoraselkäinen suomalainen mies. Ja samaan aikaan soljuva elekieli on komeaa katsottavaa; jo alkupuolen lintuimitaatio herätti erityisen kiinnostuksen. Harvoin pääsee myöskään ihailemaan tanssijan lihasten työtä ihon alla niin selvästi kuin Lahden kohdalla joissakin kohtauksissa. Riikka Puumalainen Marjana on yhtäaikaa herkkä ja kova, vietävissä ja omapäinen. Sampo Kerola Shemeikkana on lipevästi hymyilevä maailmanmies, joka ottaa mitä haluaa ja pistää metsäläisten päät pyörälle. Marja Myllylä Juhan äitinä on kova ja katkera vanha nainen - silmät palaen hän puolustaa ennen kaikkea suvun taloa ja sen kunniaa. Anjan roolissa Myllylä osoittaa aivan erilaista pehmeyttä ja riehakkuutta.

Kuvassa Sampo Kerola, Riikka Puumalainen ja Antti Lahti.
Kuva: Petra Tiihonen

Mikko Roihan ja Jukka Horsmanheimon suunnittelema lavastus on yksinkertainen ja karsittu; kiinteä vene keskellä näyttämöä, lisäksi muutama penkki. Illuusio vaihtelee tuvasta saunaan ja venäläiseen taloon, mutta myös veneeseen. Veneily koskessa on selkeän uskottava näyttelijöiden liikkeen ja videokuvan yhteistyönä. Horsmanheimon tekemä videosuunnittelu, Sami Silénin äänisuunnittelu sekä Roihan ja Sam Siltavuoren valot ovat tärkeitä elementtejä esityksessä, samoin kuin Jaana Kurttilan suunnittelema puvustus, joka vaihtuu notkeasti tilanteen mukaan.

Kuvassa Antti Lahti ja Sampo Kerola
Kuva: Petra Tiihonen

Juha on syvä ja raskaasti koskettava tarina miehistä, joista toinen rakastaa niin paljon kuin osaa, toinen lempii hetken - sekä naisista, jotka eivät osaa olla tyytyväisiä siihen mitä on.

Esityksiä on vielä kolme, kaikki nyt alkavalla viikolla; torstaina 22.11. klo 12 ja klo 19 sekä lauantaina 24.11. klo 19. Menkää ihmeessä katsomaan.

Juha Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


torstai 15. marraskuuta 2018

Tuomari Nurmio: Helvetin ja taivaan välissä

Kursivoidut lainaukset Tuomari Nurmion sanoituksista.

Sunnuntaina kaupunginteatterilla oltiin aikalailla täyden suuren näyttämön katsomon voimin kuulemassa Tuomari Nurmiota. Kyseessä oli Helvetin ja taivaan välissä -niminen soolokonsertti, joita Dumari tekee nyt useammassa kaupungissa. Väkeä oli kuin pipoa ja tunnelma odottava.

Tuomari Nurmio.
Kuva: Perttu Saksa

Konsertin alkaessa lavalla oli mikki, baarijakkara ja varakitara. Lava oli lattialtaan ja seiniltään musta, kuten paljas näyttämö on. Esityksen aikana takaseinälle heijastettiin välillä valoja, välillä livescreen-kuvaa esityksestä.

Valoviikatteet taloja niittää
Käsi hamuaa lautturin viittaa
En osaa elämää syyttää, en kiittää
Se jääköön, en piittaa

Ja että voi yksi mies kitaran kera täyttää lavan! Tuomari Nurmion karisma on vastaansanomaton. Ääni soi karheana, sormet elävät kitarankielillä, jalka iskee tahdin. Kuulimme monta suurinta hittiä kuten Valo yössä, Ramona, Lasten mehuhetki, Tonnin stiflat, Kurjuuden kuningas ja Rannanjärvi elää. Täytyy tunnustaa, että kovin perusteellisesti en itse ole Dumarin tuotantoon perehtynyt, joten minulle esimerkiksi hänen "nimikappaleensa" Dumari oli uusi - mutta hyvin vakuuttava.

Dumari on iso ja väkivaltanen
enemmän koneen kuin ihmisen kaltanen
Sill'on robottikädet
sill'on moottoripää
sill'on sähköpumppu joka jyskyttää!
Aina siin roiskuu kun räppäri rappaa
mut kun Dumari tulee - Dumari tappaa!

Kappaleiden välillä Dumari kommentoi niitä ja kertoili tarinoita niiden synnystä; muistoja lapsuudesta, nuoruudesta, keikkaelämästä, tarinoita taiteilijaelämästä muutenkin.

Muistatko Virran Olan joka kiipes Otavassa
Roikkui humalassa joka tähden sakarassa
Aasta oohon asti uhkarohkeasti
Kunnes putosi ja loppui satumaa

Tuomari Nurmio sanoi myös, että on hienoa päästä esittämään kappaleita niin, että yleisö keskittyy kuuntelemaan - toisin kuin hälyisessä kapakassa. Muutamaan kappaleeseen hänen seuraansa lavalle liittyi Folk Liisa soittamaan jotain kitaran tyyppistä soitinta sekä laulamaan. Reilut pari tuntia väliaikoineen meni hujauksessa ja tuntui kyllä, että on saanut olla todistamassa hienoa tapausta. Yleisö aploodeerasi ja huuteli ihastuneesti, ja lopussa suurin osa meistä taputti seisaaltaan. Tuomari Nurmiosta itsestään näki, että hän oli otettu huomiosta - jonka oli kyllä ansainnut.

Illan biisikattaus listoina.

* * * * * * * * * * *

Teatterin sunnuntaikonserteissa tänä syksynä tarjolla vielä
  • Johanna Kurkela & Johanna Iivanainen: Gemini 25.11. klo 18 (tällä hetkellä loppuunvarattu, mutta peruutuksiahan voi tulla)
  • Jussi & The Boys 9.12. klo 18

Ensi vuodelle tähän mennessä tiedossa ovat sunnuntaikonsertit
  • Yhdessä 40v. - Eija Ahvo, Susanna Haavisto ja Esa Helasvuo 17.2.2019 klo 17
  • Tapiola Big Band feat. Mari Palo - Diiva Svengaa! 7.4.2019 klo 18
  • FORK on Tour 2.0 5.5. klo 18

Konsertit, muut vierailut ja yhteistyöt Jyväskylän kaupunginteatterin sivulla (linkki).


maanantai 12. marraskuuta 2018

Säteitä läpi päivän

Päivänsäteet-komedian ensi-iltaan on reilu viikko kun menen katsomaan 3. valmistavaa harjoitusta. Lavasteet vaikuttavat valmiilta - niissä on hieno harmoninen sävymaailma ja realistinen laitoskodin tuntu. Ennen läpimenon alkua äänimies testaa mielenkiintoisen oloista ääniraitaa. Esirippu lasketaan alas. Paikalla ovat ainakin ohjaaja Snoopi Siren, kuiskaaja, puvustaja Tuovi Räisänen, valo- ja äänimiehet, ja harjoituksen aikana katsomassa käy myös kampaamo-maskeeraamon väkeä. Ja sitten mennään.

Anneli Karppinen ja Hegy Tuusvuori.
Kuva: Jiri Halttunen

En ole lukenut Sandi Toksvikin kirjoittamaa käsikirjoitusta enkä myöskään nähnyt tätä kokonaisena aiemmin, joten tekstikin on minulle uusi. Naurahdan ääneen useamman kerran. Näytelmässä on viisi pinnalta katsoen samantyyppistä roolihenkilöä; viisi vanhaa naista, jotka asuvat samassa vanhainkodissa. Anneli Karppinen, Hanna Liinoja, Piia Mannisenmäki, Jukka-Pekka Mikkonen ja Jouni Salo tekevät hahmoistaan kuitenkin hyvin selkeästi erottuvat. Vanhuksille oivallisena vastavoimana toimii nuorempi polvi, jonka rooleja esittävät hyvin energisesti esiintyvä Hegy Tuusvuori sekä pienemmän roolin tekevä Pekka Hiltunen.

Piia Mannisenmäki, Anneli Karppinen, Jukka-Pekka Mikkonen ja Jouni Salo.
Kuva: Jiri Halttunen

Edellisessä Päivänsäteiden harjoituksessa (linkki juttuun) käytiin yhtä pätkää läpi uudelleen ja uudelleen. Nyt onkin mielenkiintoista nähdä, miten kyseinen minullekin tutuksi tullut osuus istuu kokonaisuuteen - ja miten se on kehittynyt. Tällä harjoituskerralla kuiskaajaa tarvitaan vielä jonkin verran. Näytelmästä ei kuitenkaan sen enempää tässä vaiheessa - tarkemman esittelyn ja ruotimisen aika on sitten ensi-illan jälkeen. Mutta hyvältä tämä vaikuttaa!

Hanna Liinoja, Jukka-Pekka Mikkonen ja Anneli Karppinen.
Kuva: Jiri Halttunen

Harjoituksen jälkeinen ohjaaja antaa kommentteja siitä, mitä vielä täytyy tarkentaa. Samalla kampaamon väki irrottelee näyttelijöiltä peruukkeja, tarpeistonhoitaja kokoaa irtaimistoja ja äänimies kerää mikit pois. Ohjaaja Snoopi kysyy näyttelijöiltä heidän omia kokemuksiaan läpimenosta; miltä tuntui, mitä haluaisi ehkä muuttaa ja miten. Jokainen kertoo omia näkemyksiään. Tästä sukeutuukin hyvin paneutunut keskustelu. Puhutaan muunmuassa siitä, miten tiettyjä asioita korostetaan - ja mitä korostetaan. Miten tunnetilat ja energia vaihtelevat tarinan edetessä. Mihin pitää vielä kiinnittää huomiota; esimerkiksi puheen rytmiikkaan, joidenkin kohtien tempoon, suuntimiin. Puhutaan myös eri kohtausten sävyistä, sekä tekstin rakenteesta ja eroista ensimmäisen ja toisen puoliajan välillä. Pohditaan sekä fyysistä ilmaisua että artikulaatiota. Sekä ohjaaja että näyttelijät kertovat omia näkemyksiään ja kokemuksiaan harjoituksen kulusta. Näyttelijöiden poistuessa keskustelun jälkeen ohjaaja ja valosuunnittelija puhuvat vielä lyhyesti valoista.

Seuraavan kerran näen Päivänsäteet sitten lauantaina 17.11. ensi-illassa. On hyvin mielenkiintoista nähdä, millaisia muutoksia ja tarkennuksia siihen on tehty vielä viimeisen harjoitusviikon aikana. Odotan ilolla ensi-iltaa!

Päivänsäteet Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


tiistai 30. lokakuuta 2018

Pelle Miljoona United

Teatterin sunnuntaikonsertit jatkuvat - viime sunnuntaina vuorossa oli Pelle Miljoona United. Kokoonpanossa ovat Pelle, Tumppi Varonen, Pekka Oinonen sekä - kuulema erityisenä Jyväskylävahvistuksena - joissakin kappaleissa viulisti Esko Eerola. Ennen esityksen alkua yleisössä on selkeästi innostunut vire - vaikka aika ja paikka eivät ihan niin punk ja rock ehkä olekaan, on silti latauduttu kuulemaan idolia pitkältä ajalta. Itsehän aina arvostan numeroituja istumapaikkoja.

Pelle Miljoona United:
vasemmalta Tumppi Varonen, Pelle ja Pekka Oinonen.
Kuva: Pekka Rantakangas

Ensimmäinen puoliaika soitetaan akustisesti. Itse muistin omasta nuoruudestani (jolloin olen Pelleä enemmän kuunnellut) ainakin kappaleet Yli tuhat vuotta sitten sekä Pikkupoika ja pikitie. Minut yllätti Partisaanivalssi, mutta hyvin sekin toimii viulusooloineen kaikkineen. Ensimmäisellä puoliajalla Tumppi soittaa tietenkin bassoa, Pekka Oinonen kitaraa sekä Pelle akustista komppikitaraa ja huuliharppua. Esko Eerola viuluineen liittyy joihinkin kappaleisiin, ja viulu sopii näihin hyvin. Ensimmäisen puoliajan päättää kappale Rakkauden karavaani, ja Pelle ihmettelee miten kuluneena kesänä ei mediassa paljonkaan huomioitu sitä, että rakkauden kesästä -68 tuli kuluneeksi 50 vuotta. Mietin, mahtaako hän tietää että kaupunginteatterissa, jonka lavalla hän juuri esiintyy, esitetään samalla lavalla myös kyseistä kesää kuvastaavaa Hair-musikaalia.

Välispiikkejä ei ylettömän viljalti jutustella, mutta huuliharppuongelmien kohdatessa solistin yleisö kuulee ainakin muistelo ilmeisen legendaarisesta huuliharpunkunnostajasta. Selkeästi bändi on tullut soittamaan, ei puhumaan lämpimikseen.

Väliajan jälkeen toinen puoliaika soitetaan sähköisempänä ja kieltämättä tunnelma jotenkin virkistyy entisestään. Pelle on siirtynyt rumpuihin, ja Tumppi sekä Pekkakin vaihtaneet soittimia (siis eivät keskenään vaan... no kyllä te käsitätte). Toisella puoliajalla kuullaan myös kattava setti suuria hittejä kaikki joita jo odottelinkin; mm. Lanka palaa, Juokse villi lapsi, Nuoret sankarit, Olen kaunis, Tahdon rakastella sinua sekä tietenkin Moottoritie on kuuma. Uutta tuotantoa edustaa ainakin kappale Tää on tunne. Pekka Oinonen vetää upeita sooloja - niitä kehuu kovasti myös perehtynyt musiikkiharrastaja parisuhdemies, joka konsertissa on seuranani. Myös viulusoolo käy hyvin Tahdon rakastella sinua -kappaleeseen, ja muissakin viulu elää reippasti mukana.

Encorena kuullaan ensin jatsahtava versio Katupoikien laulusta. Aivan viimeisen encoren avaa viulu - bändi soittaa hitaan mutta silti rokisti soivan kappaleen Hyvää yötä maailma, joka sopiikin loistavasti päätöskappaleeksi - ja jonka kovasti toivoin kuulevani. Pelle päättää kappaleen yleisölle osotetuilla Elviksen tunnetuksi tekemillä sanoilla "wise man say / only fools rush in / but I can't help falling in love with you".

Läpi keikan yleisö tuntuu elävän mukana, joskin hillitysti - istumakatsomo ei kannusta riekkumaan. Sivuilleni vilkaistessani huomaan kyllä, että liki koko rivi taputtaa mukana käsillään polviaan, ja vieressäni istunut mies laulaa antaumuksella mukana suunnilleen toisesta kappaleesta alkaen. Eikä sillä, itsekin teputin rytmijalkaa pontevasti. Ja aplodit ovat reippaat jokaisen kappaleen jälkeen sekä konsertin lopuksi.

* * * * * * *

Sallittakoon bloggaajalle vielä pieni nostalgiatrippi; on sitä ennenkin oltu Pelleä kuulemassa. Ruisrock 1995, ekat festarit missä olen ollut. Seurana mitä parhain ystävä. Roadtripin makua, kun matkustusvälineenä ja yöpymispaikkana oli isältä lainattu pakettiauto. Kaksi päivää musiikkia, aurinkoa, huoletonta iloa - ja yhteensä neljän päivän reissu. Pelle Miljoona esiintyi kertaalleen virallisesti (kokoonpanoa en muista), mutta lisäksi hänellä oli bändeineen ihan oma pikkuteltta, "Voimapaikka", jossa oli kumpanakin päivänä useampi esitys - "Pöllö-show", kuten Pelle itse niitä nimitti. Koska ystäväni oli hc-tason Pelle-fani, kävimme katsomassa niitä useammankin kerran. "Rintaa pakottaa, sydän tahtoo lentää" - ja maailman ääni oli voimakas. Tästä kuvasta erityisen tekee vielä se, että se on Tumppi Varosen ottama.

Minä ja Pelle Ruisrockissa -95.
Kuva: Tumppi Varonen

* * * * * * *

Teatterin sunnuntaikonsertit jatkuvat puolentoista viikon päästä 11.11. klo 18, jolloin lavalle nousee Tuomari Nurmio. Tämän tekstin julkaistaessani jäljellä on jonkin verran lippuja (hyvillekin paikoille!), joten nopeimmat ehtivät vielä mukaan.

Tänä syksynä teatterilla konsertoivat vielä
  • Johanna Kurkela & Johanna Iivanainen: Gemini 25.11. klo 18 (tällä hetkellä loppuunvarattu, mutta peruutuksiahan voi tulla)
  • Jussi & The Boys 9.12. klo 18

Ensi vuodelle tähän mennessä tiedossa ovat sunnuntaikonsertit
  • Yhdessä 40v. - Eija Ahvo, Susanna Haavisto ja Esa Helasvuo 17.2.2019 klo 17
  • Tapiola Big Band feat. Mari Palo - Diiva Svengaa! 7.4.2019 klo 18

Konsertit, muut vierailut ja yhteistyöt Jyväskylän kaupunginteatterin sivulla (linkki).


torstai 25. lokakuuta 2018

Sateisen päivän harjoitussädehtijät

Viime viikolla erästä sateista, harmaata syyspäivää valaisi kummasti ajatus siitä, että illalla menen seuraamaan Päivänsäteiden harkkoja. Näytelmän ensi-iltaan on hieman vajaa kuukausi. Lavasteet ovat pääpiirteittäin valmiit, yksityiskohtia hiotaan vielä ja muunmuuassa lavasteiden lattia puuttuu - lavassa sentään on lattia! Kuitenkin liikkumiseen, suuntiin ym tarvittavat elementit ovat kasassa. Harjoituksessa käytössä ovat tällä kertaa vain staattiset harjoitusvalot, eli tasainen valo niin lavalla kuin katsomossakin. Ennen harjoituksen alkua tapaan ensimmäistä kertaa teatterin uuden kiinnityksen, Hegy Tuusvuoren. Hänen lisäkseen lavalla nähdään Hanna Liinoja, Anneli Karppinen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Jukka-Pekka Mikkonen ja Pekka Hiltunen. Tapaan myös produktion vierailevan ohjaajan Snoopi Sirenin.

Hanna Liinoja ja Jukka-Pekka Mikkonen.
Kuva: Viivi Väisänen

Harjoituksen aluksi treenattava kohtaus luetaan läpi. Tässä vaiheessa tekstiä vasta opetellaan, kaikki ei ole vielä päässä. Kuiskaaja auttaa aina tarpeen mukaan - myös siinä vaiheessa, kun eräs näyttelijä itkee äänekkäästi ulisten ja kuiskaaja painottaa "käsikirjoituksessa kyllä sanotaan että nyyhkii hiljaa itsekseen" - työryhmässä nauretaan iloisesti.

Anneli Karppinen.
Kuva: Viivi Väisänen

Kohtausta siis luetaan eteenpäin, mutta ohjaaja keskeyttää sen sopivassa kohdassa. Sitten keskustellaan kohtauksesta; mikä siinä on erityisen huomionarvoista, mitä henkilöillä on taustallaan. Samalla mietitään tarpeistoa; mitä kohtauksessa tarvitaan. Sitten lähdetään liikkeelle; haetaan asemia, suuntia, liikeratoja. Samalla haetaan puheen sävyä, rytmiä, dialogin kulkua. Kokeillaan erilaisia kulkureittejä, liikkeen kokoa, ilmeitä, kehollista ilmaisua. Kohtaukseen kuuluu monologipätkä, jota Snoopi ohjaa erityisesti sävyn ja raskauden-/keveydentunteen osalta. Ohjaajan johdolla kohtaukseen etsitään komediallisuuden tasoa, joskin myös tragedian sävy kulkee siellä seassa. Komedia ei ole helppo laji; ei pidä lyödä yli jotta uskottavuus säilyy, mutta ei vaipua liikaa vakavuuteen saati synkkyyteen. Kohtausta tehdään useaan otteeseen. Aluksi Snoopi keskeyttää usein, ja kohtausta edetään hyvinkin pienissä pätkissä. Yksityiskohtia hiotaan tarkemmiksi ja sen myötä mennään aina vain pitempiä osioita samaa kohtausta edelleen läpi. Välillä remahdetaan porukalla nauruun milloin millekin. Keskustellaan myös monologipätkän kulusta; miten monologeeraaja puhuu ja toimii, entä miten muut. Kun monologihetkessä lavalla kuitenkin on useita näyttelijöitä, myös muilla on tärkeä osuus siinä, millainen painoarvo ja sävy monologiin muodostuu.

Vasemmalta Jouni Salo, Anneli Karppinen, Hanna Liinoja ja Hegy Tuusvuori.
Kuva: Viivi Väisänen

Kohtaus rakentuu ja alkaa elää siinä silmien edessä - tätä kohtaa ei ole tehty ennen. Tunnetta tulee harppauksittain lisää. Näyttelijät tekevät ehdotuksia tekstiin ja toteutukseen, ja niistä keskustellaan. Työstämisessä onkin hyvin keskusteleva ote; pohditaan, kuka roolihahmo tekee mitäkin, minkä vuoksi, miksi juuri tietyllä tavalla. Näitä keskusteluja käydään harjoituksen kuluessa moneen kertaan eri kohdissa. Harjoituksen edetessä Snoopi kehuu ratkaisuja, analysoi mikä oli erityisen hyvää. Sopivaa sävyä haettaessa hän ohjaa kesken puheenkin, ja on hienoa nähdä miten näyttelijä muuttaa lennosta ilmaisuaan haluttuun suuntaan kesken repliikin. Pohditaan myös dialogin energiatasoa; milloin pidetään vauhti yllä, milloin rauhoitetaan ja syvennytään jonkin asian äärelle. Liikettä ohjatessaan Snoopi sanoo kertaalleen "tehkää miten luontevalta tuntuu, ettei näytä liikaa siltä että ohjaaja on käskenyt". Eli kun ohjaaja käskee näin, niin miten se pitäisi ymmärtää? Ei sillä, näyttelijät kyllä selkeästi ymmärtävät. Ohjaajan ja näyttelijöiden keskinäinen henki onkin hyvä ja porukalla hauskaa keskenään.

Jukka-Pekka Mikkonen.
Kuva: Viivi Väisänen

Tähän harjoituskertaan osuu myös toinen monologipätkä, ja sekin herää tekstistä eloon. Jälleen aluksi Snoopi keskeyttää usein, ohjaa yksityiskohtia, kehuu. Näyttelijä kokeilee jopa yksittäisiin sanoihin eri sävyjä ja painoja, kyselee ohjaajalta mitä tietyissä kohdissa perimmältään halutaan sanoa. Kohtauksen vaihtuessa käsitellään tunnetilan purkua; miten siirrytään luontevasti seuraavaan hetkeen, erilaiseen energiaa ja jännitteeseen. Näytelmä on täynnä pieniä yksityiskohtia, joihin kaikkiin paneudutaan harjoitusvaiheessa; miten näyttelijä katsoo toiseen, miten hän lähtee tilanteesta, kuinka ottaa etäisyyttä. Kaikki tämä tuntuu valmista näytelmää katsoessa lähes itsestäänselvyydeltä, mutta asioita on mietitty ja harkittu moneen kertaan. Ihailen näyttelijöitä siitä, miten he muistavat paitsi tekstin, myös kaikki ne pienet vivahteet jotka näyttelemiseen kussakin kohtauksessa kuuluvat.

Snoopi käyttää paljon viittauksia ja lainauksia kirjallisuudesta sekä näytelmistä anekdootteina, esimerkkeinä ja merkityssisältöjen vertauksina. Poimin illan mittaan ainakin kirjavinkin ja parikin musikaalivinkkiä ajatellen seuraavaa reissuani Lontooseen - milloin se sitten onkaan.

Työryhmässä keskustellaan vielä siitä, että näytelmän viimeiseen kolmannekseen on tehty aika erikoinen ratkaisu tapahtumien ja tarinan kuljetuksen kannalta - etenkin ottaen huomioon että kyseessä on komedia. Todetaan, että kirjailija luottaa näyttelijäntyöhön, jotta näytelmän imu kestää ja jännite pysyy yllä. Kyllä minäkin luotan.

Jouni Salo, selin Anneli Karppinen.
Kuva: Viivi Väisänen

Harjoituskerran lopuksi otetaan koko illan anti putkeen; siitä mistä lukeminen aloitettiin, siihen mihin lopetettiin. Teksti, hiottu ilmaisu, kaikkea on rakennettu yhteen tämän pätkän osalta. Valmiiksi kohtaus ei kerralla tule, asioita jätetään myös hautumaan. Ja seuraavassa harjoituksessa taas jatketaan tarinaa eteenpäin siitä mihin nyt jäätiin.


Päivänsäteiden ensi-ilta, Suomen kantaesitys Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä lauantaina 17.11. klo 19.
Päivänsäteet Jyväskylän kaupunginteatterin sivulla (linkki).