sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Merille kera gorillan!

Ensikosketukseni Merten gorilla -näytelmään tapahtui 2. valmistavassa harjoituksessa. Näytelmän ensi-ilta on syksyllä, mutta se harjoitellaan jo varsin pitkälti tänä keväänä. Näytelmä perustuu Jakob Wegeliuksen romaaniin, ja sen ohjaa Jyväskylän kaupunginteatterin suurelle näyttämölle Perttu Leinonen.

Istuessani katsomossa ennen harjoituksen alkua lavalla kävelee hahmo, jota en todellakaan tuntisi ellen tietäisi; Piia Mannisenmäki siinä astelee muina gorilloina. Päähenkilö Sally Jonesin ulkoinen toteutus on kampauksista ja maskeerauksista vastaavien Minttu Minkkisen ja Suvi Taipaleen taidonnäyte!

Gorilla Sally Jones (Piia Mannisenmäki).

Muutenkin pidän visuaalisesta ilmeestä jo tässä vaiheessa; kokonaisuudessa on käytetty värejä paljon, mutta ei räikyvästi. Karmo Menden suunnittelema lavastus vaihtuu ja elää. Näkymät ovat paikoittain hyvinkin yksityiskohtaisia, mistä itse tykkään kovasti - ja minkä uskon kiinnostavan myös lapsia. Tuovi Räisänen on suunnitellut puvustuksen, ja etenkin maharadzan palatsin henkilökunnan kohdalla on pistetty menemään iloinen täyslaidallinen! Toisaalta tavallisemmat hahmotkin on tehty miellyttäviksi katsoa.

Maharadzan palatsin väriloistoa.
Hannu Lintukoski, Hannu Hiltunen, Jukka-Pekka Mikkonen,
Aaro Vuotila, Hanna Liinoja, Saara Jokiaho ja Henri Halkola.

Lavasteiden uudelleenkäyttö on taitolaji!
Kuka tunnistaa tämän elementin?

Hämmästyttäviä näkymiä...?
Piia Mannisenmäki ja Jukka-Pekka Mikkonen.

Karmon suunnittelemaa yksityiskohtaista lavastusta.
Hannu Hiltunen ja Piia Mannisenmäki.

Tarinassa on aitoa seikkailun makua. Ainakin erilaisuuden hyväksymisen ja oikeudenmukaisuuden teemat ovat vahvasti läsnä. Tekstistä tarttuu mieleen myös yksittäisiä lauseita, kuten "toivottomuutta pahempaa on vain turha toivo". Tässä toivo kuitenkin kantaa kauan ja kauas. Myös huumoria on mukana.

Jotain jännää tekeillä..?
Hannut Hiltunen ja Lintukoski.

Michael Jacksonko se siinä...?
Ei, vaan Hande suorastaan loistaa roolissaan!

Suurin osa näyttelijöistä tekee useita roolitöitä. Vaikka prosessi on vielä kesken, suunta on vahva - ja onhan tässä näytelmässä ihana, osaava kaarti lavalla! Tässä vaiheessa kuiskaajaa tarvitaan vielä ajoittain, ja välillä näyttelijät pistelevät hieman omiaankin - mikä aiheuttaa tyrskähtelyä katsomossa. Monta aivan loistavan herkullista hahmoa nähdään, ja ei voi kuin ihailla näyttelijöiden muuntautumiskykyä! Mutta näyttelemisestä ei oikeastaan tässä vaiheessa sen enempää - keskityn sen ruotimiseen sitten kun esitys on valmis suurelle yleisölle.

Tuleeko kenellekään muulle tästä mieleen Arnold Schwarzenegger ja Danny DeVito elokuvassa Identtiset kaksoset?
Henri Halkola ja Jorma Böök.

Pukuloistoa.
Hanna Liinoja ja Henri Halkola.

Merten gorillan ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä on lauantaina 22. syyskuuta 2018. (Linkki teatterin sivuille)

Näääin innokkaasti yleisölle vilkutetaan tervetuloa syksyllä!


torstai 29. maaliskuuta 2018

"Jotakin hyvää tapahtuu vielä"

Joskus, kun menee katsomaan tuttua esitystä teatteriin, on vähän kuin menisi tapaamaan kavereita; kokemus on yhtäaikaa tuttu ja silti tuore, uusia näkökulmia asiaan jonka jo ennestään tietää mukavaksi. Mielipuolen päiväkirjan harjoituksia seurasin jonkin verran, ja harkoista aivan erityisesti mieleen jäi leppoisanlämmin, kaverillinen tunnelma. Toki sielläkin nauroin ja kosketuin, mutta aivan erityinen fiilis oli minulle se paras osa harkoista. Hiljattain näin Mielipuolen päiväkirjan kolmannen kerran - jos myös läpimeno lasketaan mukaan. Viimeksi olen tätä näytelmää ollut katsomassa ensi-illassa.

Kun yleisö oli asettumassa katsomoon ennen esityksen alkua, sattui varsin erikoinen tapaus - huomasin, että pari riviä minua edempänä istunut mies luki tätä blogiani puhelimestaan! Aina se lämmittää mieltä että nämä juttuni kiinnostavat. (Ja lukija oli toki hyvin käyttäytyvä; laittoi puhelimensa huolellisesti pois hyvissä ajoin ennenkuin katsomon valot himmenivät.)

Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmä oli käytännössä tietenkin ennallaan, mutta pieniä säätöjä siihen oli tullut - ja yksi sivuhahmo oli tainnut vaihtaa nimeään. Roolityöt olivat hioutuneet entistäkin suvereenimmiksi. Edelleen mielenkiintoni vangitsi Arkadi Iivarinpoika Putkosen tarina, jossa monet muut loistavat hahmot ovat myös tärkeässä osassa. Yleisössä naurettiin ääneen ja annettiin väliaplodejakin. Ennen kaikkea Putkosen usko siihen, että jotakin hyvää tapahtuu vielä, herättää myötätuntoa. Riittääkö nykyajan työelämässä - ja elämässä ylipäätään - se, että tsemppaa, uskoo unelmiinsa ja tekee kovasti töitä? Entä jos ei riitä?

Kuva: Jiri Halttunen

Seuranani minulla oli tällä kertaa parisuhdemies, joka tuumasi että tämä oli yksi parhaista näytelmistä joita hän on nähnyt. Miehen mielestä tässä oli monia huippukohtauksia - mutta ei niistä sen tarkemmin ettette spoilaannu. Tarina oli realistinen (ja kuitenkaan ei), mutta esitys on myös hauska. Näyttelijöitten suoritukset olivat kuulema ylivoimaisia; tietysti näkyvimpänä Jukka-Pekka Mikkonen Putkosena, mutta myös Jorma Böök Snushuvudina, Hanna Liinoja poliisina ja Aaro Vuotila Mönkkösenä olivat miehen erityisiä suosikkeja. Lavasteita hän ihaili myös; niiden suunnittelu ja toteutus niin, että ne vaihtuivat nopeasti moneksi, oli häkellyttävän hyvä. Musiikista ja äänimaailmastakin nousi kuulema monta oivaltamisen iloa, mutta jätetään niistäkin teille oma löytämisen riemu.

* * * *

Jukka-Pekka Mikkonen on yhtenä viidestä ehdolla Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden teatteriteko 2018 -palkinnon saajaksi. Kaikki loistavat ehdokkaat, ehdokkuusperustelut ja linkin äänestykseen löydät teatterin sivuilta (linkki). Äänestämällä voit myös voittaa mm. teatterilippuja.

Kuvat: Jyväskylän kaupunginteatteri ja Keskisuomalainen, kooste Minna Rosti


perjantai 23. maaliskuuta 2018

Luuseri (ensi-ilta)

Tiistaina 20.3. nähtiin Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä koulukiusaamismonologi Luuserin ensi-ilta. Teksti on Henrik Ståhlin kirjoittama, ja se perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa yläasteelta.

Kuva: Miikka Tuominen

Näytelmän alku imaisee mukaansa. Paidoissa on määreitä, jotka on helppo heittää puolihuolimattomasti jonkun päälle, mutta jotka sen jälkeen voivat leimata henkilöä muiden silmissä - ja hänen omissaankin - pitkän aikaa. Katsojana alan piankin toivoa, että kaikkien kerrosten jälkeen ydinmääreeksi jäljelle jäisi jotain positiivista, jotain hyvää.

Kuva: Miikka Tuominen

Näytelmän on ohjannut Miikka Tuominen, joka käsiohjelmassa kertoo halunneensa tutkia ihmisen erilaisten roolien merkitystä ja vaikutusta yhteisöissä; kuinka ihminen joutuu toimimaan roolinsa mukaan, vaikkei sitä olisi itse valinnut. Tämä tuleekin hyvin esille näytelmässä; miten erilainen päähenkilö on roolissaan kiusattuna luuserina, omassa vertaisryhmässään, kotonaan, omassa mielessään. Ja kuinka kouluaikana saatu leima voi vaikuttaa surullisen vahvasti vielä aikuisenakin, vaikka yhteisö ympärillä on muuttunut moneen kertaan.

Näyttelijä Hannu Rantala esittää näytelmän kaikki roolit - ja muuntuu moneksi yhdessä pyörähdyksessä. Koulun vähemmän intellektuellin öykkärin, kestohymyilevän ammattiymmärtäjän, luhistetun aikuisen miehen, yläkoulutytön ja monien muiden hahmot ilmaantuvat silmänräpäyksessä esiin ja vaihtuvat taas muuksi. Hän käyttää monipuolisesti niin ilmeitään, eleitään, liikkumistaan, asentoaan kuin ääntäänkin.

Kuva: Miikka Tuominen

Tellervo Syrjäkarin suunnittelema visualisointi ja Jani Lappalaisen sävellykset, ääni- ja videosuunnittelu sekä piirrokset luovat puitteet esitykselle. Huolimatta siitä, että kaikki on täytynyt suunnitella helppoa kuljettamista silmällä pitäen, esillepano on toimiva. Kun pääpaino on tarinaansa kertovassa henkilössä, vähillä elementeillä saadaan luotua hyvä tausta.

Kuva: Miikka Tuominen

Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus, jossa käytiin läpi tuntemuksia ja kokemuksia niin esityksestä kuin kiusaamisesta muutenkin - sekä keinoista puuttua siihen. Keskustelua heräsi tällä kertaa jonkin verran. Eräs katsoja kertoi riipaisevan esimerkin näkemästään koulukiusaamisesta. Muutamakin sanoi, miten tärkeää on, että aihetta käsitellään tällä tavoin; kiertävällä esityksellä, teatterin keinoin, toivottavasti mahdollisimman monen yläkoululaisen ja heidän opettajiensa nähtäväksi ja ajateltavaksi.

Kiusaamisen järjettömyys ja vaikutukset tulevat selkeästi osoitetuiksi, ja esitys herättää monenlaisia tunteita. Turhautumista siitä, miten on mahdollista, että tätä samaa tarinaa käydään läpi päivästä toiseen monissa kouluissa, monien lasten ja nuorten kohdalla, eikä se silloin ole näytelmää vaan täyttä totta. Surua. Myötätuntoa. Mutta myös iloa silloin, kun henkilö löytää itsestään sellaista voimaa, mitä muut eivät kaikesta yrittämisestä huolimatta saa häneltä vietyä. Ja on näytelmässä myös hauskojakin hetkiä - nauru vapauttaa tunnelmaa.

Todella toivon, että mahdollisimman monet yläkoululaiset sekä heidän opettajansa ja vanhempansa - ynnä muu vastaava lähipiiri - näkisivät tämän esityksen. Jospa tästä olisi osaltaan apua loputtomalta tuntuvassa taistelussa koulukiusaamista vastaan, tai sen uhrien hyväksi. En tiedä, voiko tämä läpäistä kiusaajien kuoren - kovasti niin toivoisin. Ehkäpä tämä voisi kannustaa puuttumaan kiusaamiseen, tai ettei uhria jätetä yksin. Ehkäpä tämä voisi antaa toivoa siitä, että raadollisimmillaankaan kouluaika ei kestä ikuisesti, ja sen jälkeen - tai toki jo sen aikana - elämä voi kohentua. Voimia ja jaksamista kaikille, joita asia koskettaa.

Kuva: Miikka Tuominen

Luuseri Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).
Tänä keväänä Luuserista oli vain kolme näytöstä teatterilla, ja ne ovat jo menneet. Esitys on mahdollista tilata kevätkaudella Jyväskylän kouluihin. Syksyllä on luvassa lisää näytöksiä myös teatterissa.


keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Kaseva - Tänään ja eilen -juhlakonsertti

Sunnuntai-iltana Jyväskylän kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomo oli jälleen täpötäynnä. Tällä kertaa tosin oltiin teatteriesityksen sijaan kuulemassa konserttia - esiintymässä Kaseva, joka on olemassa aina 70-luvulta lähtien. Bändin kokoonpanoon kuuluvat nykyisellään Mikko Jokela (akustinen kitara, laulu), Jouko "Jokke" Järvinen (basso, laulu), Nils Jokela (rummut) sekä Tommi Kekoni (sähkökitara, laulu).

Kaseva lavalla.
Kuva: Tuukka Toijanniemi

Bändin kävellessä lavalle heitä tervehditään innokkain aplodein. Konsertin muoto on jäyhän selkeä; yleisölle tarjoillaan musiikkia, ei lavakomiikkaa tai muuta kosiskelua. Välispiikit - silloin kun niitä on - ovat hyvin lyhyitä, ja niissä kiitetään yleisöä sekä kerrotaan, mikä kappale on kyseessä.

Avauskappaleena kuullaan Pena. Kun päästään kappaleeseen Mari, yleisö taputtaa ensi tahdeista mukana. Setissä kuullaan vanhoja hittejä kuten Tyhjää sekä Stripteasetanssija, mutta myös uudempia kappaleita - kuten Miljoona ja Baby Baby - viime vuonna ilmestyneeltä Eilen ja tänään -albumilta. Yleisö tunnistaa monet kappaleet helposti heti alkutahdeista ja tervehtii niitä aplodein. Naula läpi pään saa myös hyvin innostuneen vastaanoton. Mikko Jokela laulaa pääsolistina, mutta yksi omia suosikkejani on myös Kekonin solistina laulama Julie.

Seuranani konsertissa on parisuhdemies, joka on hyvinkin innostunut aiheesta. Hän kertookin, että parhaimmillaan tunne on suorastaan pakahduttava. Ja kun Kasevaa on kuunnellut levyltä, on nyt mielenkiintoista kuulla miten äänet ovat muuttuneet - kuten mies sanoo "siihen on tullut semmoista hyvää Johnny Cashia".

Sali täynnä ennen esityksen alkua.
Löysin itseni ja parisuhdemiehen kuvasta, löydätkö sinä itsesi? ;)
Kuva: Tuukka Toijanniemi

Bändin miesten välillä vallitsee selkeästi syvä kumppanuus. Jossain vaiheessa Tommi Kekoni sanoo vaihtavansa kitaraa, johon Mikko Jokela tuumaa "Hyvä! Kenen kanssa?" johon Kekoni kuittaa "no en ainakaan sun, sulla on vaan huonoja". Sananvaihdon sävy on veljellisen naljaileva.

Sähkökitaristi Kekonin kitarasoolot ovatkin ilo korvalle! Niitä kuullaan monessa kappaleessa. Erään kappaleen alkuun hän soittaa pätkän Dire Straitsia - hetken jo ihmettelen, alkaako laulukin englanniksi, mutta soitto vaihtuu lennossa Kasevaan.

Rumpali Nils Jokela soittaa iloisesti ja osin kai improvisoidenkin - kun tekemisensä tietää ja tuntee läpikotaisin, sitä on varaa muunnella eksymättä.

Monen vuoden jälkeen -kappaleen kohdalla en voi olla miettimättä, kuinka omakohtaiselta se voikaan tuntua laulajasta ja bändistä, joka on ollut yhdessä vuosikausia: "Mennyt aika mielessäin mä laulan laulun vanhan." Ja tämäkin on sentään julkaistu yli 40 vuotta sitten.

Viimeisenä encorena kuullaan uudelleen Mari - osa yleisöstä paitsi taputtaa, myös laulaa mukana. Jälkeenpäin väki sorisee tyytyväisenä; on taas saatu nauttia hieno palanen kulttuuria.

* * * * * *

Teatterin sunnuntaikonsertteja on tarjolla jatkossakin:
  • su 11.3. klo 15 Suomi-filmin sävelin (linkki), esiintymässä Arja Koriseva (laulu), Hannu Lehtonen (laulu), Minna Lintukangas (piano) ja Jarno Kuusisto (harmonikka)
  • su 18.3. klo 18 Agents & Vesa Haaja (linkki)
  • su 15.4. klo 18 ASA & BAND -  Huom! Juuri tänään vahvistettu lisäys konsertteihin! Tapahtumalla ei vielä ole nettisivua, mutta lippuja saa lippu.fi:stä (linkki) tai teatterin lippumyymälästä, puh. 014 266 0110
Maaliskuun konsertteihinkin on vielä lippuja saatavilla, mutta aikailla ei kannata!


sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Kun isoisä Suomeen hiihti (ensi-ilta)

Vuorossa on jälleen ensi-ilta, tällä kertaa suurella näyttämöllä. Kun isoisä Suomeen hiihti perustuu Daniel Katzin samannimiseen romaaniin, ja sen on Jyväskylän kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ohjannut ja dramatisoinut Tommi Auvinen. Kävin tällä viikolla katsomassa sekä henkilökuntaennakon (torstaina) että ensi-illan (lauantaina). Auvisen ohjaus on hilpeä ja menevä, mutta vakavoituu vakavien teemojen äärellä - olematta kuitenkaan synkistelevä tai ahdistava. Toisaalta jopa vakavistakin asioista saadaan iloa irti - kuten Suomen hallituksen kohdatessa natsi-Saksan. Kokonaisuus on tiivis ja reilu kaksi tuntia meni yhdessä hujauksessa - kummallakin kerralla!

Benno (Ari-Kyösti Seppo) vauhdissa!
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelijät tekevät hienoa, sydänlämmintä työtä. Ari-Kyösti Seppo on ilmeikäs, jässikkämäinen nuori Benno, heittäytyen täysillä rooliinsa. Arja Koriseva hänen vaimonaan Werana on parhaimmillaan lauluissa, kuten herkässä Rakkauslaulussa mutta myös iloisen reippaassa kappaleessa Ollaan matkalla Smolenskiin. Vanhempana Bennona Jouni Innilä tekee taattua laatutyötä; laulaa, ilvehtii, ilmeilee, liikkuu - ei ikinä uskoisi että näin vetreän eläväinen mies on tekemässä viimeistä rooliaan ennen eläkkeelle jäämistä! Vanhempana Werana Anneli Karppinen on ihastuttava, topakka, omanarvontuntoinen juutalaisvaimo ja -äiti. Jouni ja Anneli ovat tehneet pitkään töitä yhdessä ja se yhteys näkyy.

Hammua (Juho Rantonen) huvittaa isoäiti Weran (Anneli Karppinen) ja isoisä Bennon (Jouni Innilä) meno.
Kuva: Jiri Halttunen

Juho Rantonen tekee ihastuttavan roolityön kertojapoika Hammun hahmossa. Hän myös laulaa ja tanssii hienosti - silmät oikein loistavat tarinan pyörähtäessä käyntiin ja ensimmäisten reippaiden musiikkinumeroiden alkaessa. Ja kyllä siinä lantio liikkuu! Kertojapojan ominaisuudessa Juho on lavalla lähes koko ajan, ja näyttää viihtyvän. Olen varma että tästä nuoresta miehestä - joka on Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitoksen (Näty) opiskelija - kuullaan vielä paljon hyvää! Monta muutakin hienoa roolityötä ja suoritusta toki nähdään. Henri Halkolan laulusoolo lihakauppias Weissenberginä kajahtaa komeasti luihin ja ytimiin saakka. Miikka Tuominen tekee toisistaan varsin poikkeavat roolit hilpeänä rabbina ja vastuuta kantavana Arjena. Anne-Mari Alaspään Meeri sopeutuu paikkaansa perheyhteisössä miniänä ja vaimona, ja tietenkin laulaminen on yksi myös hänen vahvuuksistaan. Saara Jokiaho on ilmeikäs Leena, Weran topakka ja päättäväinen ystävätär, sekä kovaluontoisempi, rivakka sairaanhoitaja. Saara myös muuntaa lauluaan hienosti kuulostamaan siltä, miltä juutalaislaulu elokuvien ja tv:n muovaaman käsitykseni mukaan kuulostaa. Hannu Lintukoski tekee takuutyötä niin sotaan joutuvana Wolf Blonderina, "leikkausmestari" Telefojanskina kuin hohtavahampaisena Pilka Tartakinakin. Piia Mannisenmäki tekee monta pienempää roolia ja laulaa kauniisti. Itse asiassa lähes kaikilla näyttelijöillä on useampia pieniä sivurooleja. Muutamia hyvin pikaisia vaihtoja jään ihmetellen ihailemaan - muunmuassa roolinvaihdokset sotamiehestä pikkupojaksi tai sotilaista poliiseiksi ovat niin nopeita, että siinä ei turhiin liikkeisiin ole varaa.

Siellä jossakin. Juho Rantonen, Miikka Tuominen, Henri Halkola, taustalla Jani Lappalainen.
Kuva: Jiri Halttunen

Sari Kaasisen säveltämä ja sanoittama klezmer-musiikki saa jalan teputtamaan ja osan yleisöstä taputtamaan innokkaasti mukana. Musiikin sovitus ja johto ovat kapellimestari Lasse Hirven taattua käsialaa. Jouni Prittisen koreografiat, juutalaiset tanssit ovat vauhdikkaita ja viihdyttäviä musiikkinumeroita. Toisaalta yksi ihokarvoja nostattava musiikkihelmi on naisten a cappella laulama surumielinen kehtolaulu. Musiikista pitää ehdottomasti mainita myös bändi, joka soittaa lavalla; Matti Ekman, Jani Lappalainen ja Markus Lajunen / Henri Haapakoski ovat toimiva combo. Lisäksi näyttelijät Saara Jokiaho, Jouni Innilä ja Henri Halkola osallistuvat ajoittain musisointiin.

Juhlaväen keskellä hilpeä rabbi (Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Tuovi Räisäsen suunnittelema tummanpuhuva puvustus on koreilematon ja toimiva. Karmo Menden suunnittelema lavastus on melko viitteellinen, mutta taipuu sujuvasti moneksi taustaksi tapahtumille - hautausmaaksi, kodiksi, sotatantereeksi... Valaistus toimii hyvin lavastuksen kanssa, nostaa esiin yksityiskohtia lavalta, luo tunnelmia - valot on suunnitellut Jukka Väisänen. Äänimaisema on Mika Filpuksen suunnittelema, ja se on luonteva osa tapahtumia.

Kuva: Jiri Halttunen

Väliajalle lähdettäessä sekä esityksen jälkeen katsomosta lähettyviltä kuului paljon innokasta jutustelua siitä, miten hyvää työtä esiintyjät tekevät ja miten hyvä esitys oli - kaiken kaikkiaan hauska ja taitavasti tehty.

Etualalla Benno (Ari-Kyösti Seppo) ja Wera (Arja Koriseva).
Taempana heidän lapsensa (Saara Jokiaho, Anne-Mari Alaspää, Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Henkilökuntaennakossa seuranani oli äitini. Hän piti näkemästään, joskin ihmetteli hieman näytelmän nimeä. Arja Korisevan näkemistä hän odotti etukäteen erityisesti, ja totesi hänkin että etenkin lauluosuuksissa Arja oli omimmalla alueellaan; vapautunut, luonteva ja sädehtivä - ja tietysti todella hyvä laulaja. Näyttelemisessä jännitys vielä ennakossa näkyi ammattinäyttelijöihin verrattuna, vaikka Arjakin on toki esiintymisen ammattilainen. Äidin mukaan Arjahan on huumori-ihmisiä, ja tämä näkyi kun hänellä oli humoristisia repliikkejä. Äiti ihasteli myös Saara Jokiahon ja Anne-Mari Alaspään laulua. Lavasteisiin hän kiinnitti huomiota - ne olivat toimivat ja muuntuvat. Kaikkiaan äidin mielestä tämä näytelmä todella kannattaa käydä katsomassa!

Nuori Wera (Arja Koriseva) ja Leena (Saara Jokiaho) ovat matkalla Smolenskiin.
Kuva: Jiri Halttunen

Ensi-illassa teatteriharrastin yhdessä parisuhdemiehen kanssa. Laajamakuisena mutta vaativana musiikinharrastajana hän piti aivan erityisesti musiikista, joka rullaa vetävästi eteenpäin - sitä olisi kuulemma kuunnellut paljon pidempäänkin! Ja laulajathan olivat hänen mielestään huippuja. Tarina oli mielenkiintoinen, etenkin kun se on tosi. Myös huumori osui ja upposi. Parisuhdemies suosittelisi näytelmää "kaikille jotka pitää semmoisesta ripeästä ja musiikillisesta".

Sotamiehiä. Edessä Wolf Blonder (Hannu Lintukoski) ja Benno (Ari-Kyösti Seppo).
Takana Jouni Innilä ja Miikka Tuominen.
Kuva: Jiri Halttunen

Kaiken kaikkiaan Kun isoisä Suomeen hiihti on viihdyttävä näytelmä, josta jää hyvä mieli. Sen musiikki tarttuu jalkaan ja korvaan pirteästi ja kauniisti (korvassani asuva mato laulaa tälläkin hetkellä olevansa matkalla Smolenskiin). Osin vakavista teemoista huolimatta synkkyyteen ei vaivuta missään vaiheessa. Olennainen osa esityksen vetovoimaa on yhteisöllisyys perheen ja suvun kesken - välillä toisiin kyllästytään, mutta silti aina pidetään yhtä, pidetään huolta. Uskon, että tämä lämmöllä ohjattu näyttelijäkaarti, tarina, musiikki ja kokonaisuus tulevat ilahduttamaan monia katsojia jotka kaipaavat teatterilta sekä iloista menoa että elämänmakuista kertomusta! Itse viihdyin mainiosti kahtena iltana liki peräkkäin, samoin kuin molemmat seuralaiseni.

Isoisä Benno (Jouni Innilä).
Kuva: Jiri Halttunen


tiistai 13. helmikuuta 2018

Kiviä taskussa (jälleen)

Tämä on nyt kolmas kerta kun kävin katsomassa Martti Suosalon ja Mika Nuojuan tähdittämän näytelmän Kiviä taskussa. Edellisestä kerrasta on pari vuotta, ja tuolloin esitysjutun lisäksi myös haastattelin Martti Suosaloa (linkki). Näytelmä on kymmenettä kertaa vierailulla Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, ja jälleen kerran tupa oli "piripintaan" täynnä. Tämän näytelmän näkeminen on nopeuslaji - liput varattiin jälleen loppuun ennen kuin suurin osa halukkaista taisi edes herätä siihen ajatukseen että pitäisi toimia.

Kuva: Tapio Vanhatalo / Helsingin kaupunginteatteri

Kolmannellakin katsomiskerralla Kiviä taskussa antaa uutta nähtävää. Toki tarina - jossa on melko traaginenkin pohjavire - on tuttu ja sikäli osa elementeistä on menettänyt yllättävyytensä. Mutta esitykseen mahtuu sekä paljon helmiä jotka näkee mielellään uudelleenkin, että improvisaatiota, joten kokemus tuntuu tuoreelta. Muutaman kerran miehet yllättivät niin itsensä kuin toisensakin - näytti lavallakin olevan pokassa pitelemistä. Yksi suurta hilpeyttä sekä lavalla että katsomossa herättänyt hetki oli, kun Mika Nuojuan hahmo totesi spontaanisti Martti Suosalon hahmolle "Mene muualle pitämään niitä monologejasi!" (Monologejahan Martti paljon tekee.) Ihailin myös sitä, miten valoilla yksinkertaisilla tempuilla luodaan ero esimerkiksi tavallisen oleilun ja elokuvan filmaaminen välillä. Näyttelijöiden ja äänimiehen yhteistyö oli saumatonta - kun käsi kääntää ilmassa "nappulaa", ääni "stereoissa" muuttuu täsmälleen samalla hetkellä.

Kuva: Tapio Vanhatalo / Helsingin kaupunginteatteri

Koko homman ydin on kuitenkin Suosalon ja Nuojuan yhteistyö. Yhteiset vuodet ovat tietysti hioneet tätä työskentelyä, ja kyllä miesten keskinäinen kemia, energia, ilo ja taimaus ovat aina näkemisen arvoisia. Tälläkin kertaa he olivat todella vauhdissa heti esityksen alusta alkaen  - tällainen energia ei ole millään lailla itsestäänselvyys. Moneen kertaan on toisteltu sitä, miten monia rooleja miehet esittävät - ja kyllä he vaihtavat hahmoja todellakin lennosta asennolla, ilmeellä, äänenkäytöllä, hieman vaatteita muuntamalla. Jotkut hahmot menevät turhan paljon naamanvääntelyn puolelle, mutta suurin osa on osuvia. Osa hahmoista on aivan hulvattomia - oma suosikkini on Suosalon esittämä näyttelijätärdiivatar. Ja yleisöhän tykkäsi! Välillä koko sali räkätti naurusta ja väliaplodejakin annettiin. Sekä väliajalle poistuttaessa että näytöksen jälkeen lähettyviltä kuului useita kommentteja siitä, miten hyvä esitys on. Jokunen kertoi myös olleensa aiemminkin tätä katsomassa - silloin ihan takarivissä, sittemmin oli kirinyt että pääsee eteen. Ja kyllä minäkin suosittelen tämän näkemään - sikäli kun tilaisuuksia taas tulee ja ehditte saada liput. Vain nopeat näkevät!

Nääääääiiin vauhdikasta menoa kannattaa pitää jos jatkossa haluatte päästä yleisöön!
(Tosin ketään ei pidä mennä hutkimaan.)
Kuva: Tapio Vanhatalo / Helsingin kaupunginteatteri


torstai 8. helmikuuta 2018

Mielipuolen päiväkirja (ensi-ilta)

Näytelmän Mielipuolen päiväkirja on Sami Keski-Vähälän ja Esa Leskisen tekstistä Jyväskylän kaupunginteatterin pienelle näyttämölle sovittanut ja ohjannut Seppo Honkonen. Ensi-ilta oli eilen, keskiviikkona 7. helmikuuta. Aihe on monelle liiankin tuttu; pienen ihmisen osa työelämän jauhannassa. Putkonen, jonka Excel-osaaminen on erinomaista, uskoo, että "jotakin hyvää tapahtuu vielä". Josko vaikka projektipäälliköksi tai toimitusjohtajaksi, tai organisaatiouudistusten myllerryksessä johonkin korkeammalle oksalle kumminkin.

TJ Snushuvud (Jorma Böök) ja Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen).
Kuva: Jiri Halttunen

Seppo Honkosen ohjaus on tiivis ja kokonainen. Ilo otetaan irti usein pienistäkin asioista, mutta näytelmä ei yritäkään olla pelkkää ilonpitoa. Moniin sinänsä yksinkertaisiin tapahtumiin liittyy yksityiskohtia niin, että katsojan kannattaa olla koko ajan hereillä saadakseen irti mahdollisimman paljon. Tupatun oloinen näytelmä ei kuitenkaan ole.

Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen).
Kuva: Jiri Halttunen

Jukka-Pekka Mikkonen on suvereeni rooleissaan. Kokovartaloilmaisu, puhe, ilmeet - aivan ihailtava paketti! Putkosen muutos alun pikkutärkeästä pikkuvirkamiehestä loppua kohti on taitavaa erityisesti siinä mielessä, että Putkonen ei muutu vain yhteen suuntaan, vaan erilaisissa todellisuuksissaan eri tavoin. Mikkonen onnistuu säilyttämään näiden "eri Putkosten" erot ja yhtäläisyydet kokonaisuutena, jossa näkyvät hajoavan todellisuuden eri pirstaleiden kuvajaiset kosketuksissa toisiinsa.

Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen).
Kuva: Jiri Halttunen

Mutta ei tämä suinkaan mikään yhden miehen show ole! Vaikka Mikkonen on eniten esillä, hänen varjoonsa eivät millään lailla jää muutkaan näyttelijät. Kaikki pistävät itsensä likoon useissa rooleissaan. Aaro Vuotila on erityisen monikasvoinen - hän muuntautuu kolmeentoista rooliinsa kuin ihmiskameleontti. Hanna Liinoja poliisina ja Jorma Böök TV-shown juontajana ovat oivallisia esimerkkejä hahmoista, jollaisia en heiltä muista ennen nähneeni. Hahmoja kulkee lavalle hengästyttävää tahtia, ja näyttelijöiden loistavaa muuntautumiskykyä tukevat ulkoisen olemuksen muutokset - myös lavan laidalla näkymättömissä tehdään takuulla kovasti töitä!

Nuorisorikollinen (Aaro Vuotila), poliisi (Jorma Böök),
Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen) ja poliisi (Hanna Liinoja).
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelijöiden lukuisia rooleja tukevatkin hienosti Salli Karin pukusuunnittelu sekä kampaukset ja maskeeraukset, joista vastaavat Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale. Osa hahmoista on ulkoasultaan melko realistisen oloisia, osa hulvattomasti karrikoituja.

Tukka (Jukka-Pekka Mikkonen) ja kitukasvuinen vasemmistolainen (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Salli Karin suunnittelema lavastus elää ja muuntuu kätevästi eri tapahtumapaikoiksi, joiden tunnelmia Asko Konttisen luoma valaistus ja Ari Lampisen äänisuunnittelu korostavat. Myös Karin ja ohjaaja Honkosen ideoimat projisoinnit tuottavat hetkessä uusia tiloja. Jani Lappalaisen hypnoottinen musiikki Putkosen tietyissä mielentiloissa tukee hyvin tilanteiden kehittymistä, ja muutenkin näytelmän musiikki juttelee katsojalle oivaltavasti.

Mönkkönen (Aaro Vuotila) ja Kirsti (Hanna Liinoja).
Kuva: Jiri Halttunen

Ensi-illassa minulla oli seuranani kaveri, joka käy melko harvoin teatterissa. Konttorielämä sen sijaan on hänelle hyvinkin tuttua sekä oman että miehensä työn kautta. Hän oli erittäin ihastunut ja sanoi, että tämä oli parasta teatteria mitä hän on koskaan nähnyt. Yhdessä pohdimme sitä, miten monet näytelmän naurattavista kohdista perustuvat nimenomaan siihen, että ne ovat aivan täyttä totta nykyajan suomalaisessa työelämässä; absurdiudessaan hupaisia ja todenmukaisuudessaan raadollisia.

TJ Snushuvud (Jorma Böök), Kirsti (Hanna Liinoja),
Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen) ja Mönkkönen (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Mielipuolen päiväkirja esitellään komediana, ja kyllä siitä monta hauskuutusta löytyykin - helmiä nousee niin tekstistä kuin muustakin ilmaisusta, etenkin kun näyttelijät heittäytyvät niin pidäkkeettömästi rooleihinsa. Välillä yleisö nauroi niin kovaa, että jokunen sana näyttelijöiden repliikeistä peittyi. Eräälle kohtaukselle annettiin myös väliaplodit. Kuitenkaan kyseessä ei ole läpinaurattava näytelmä, vaan välillä liikutaan hyvinkin tummasävyisissä, syvissä vesissä. Loppu on tunnelmaltaan toisaalta odotettavissa, toisaalta yllättävä. Näytelmän aihepiirihän on lähtökohtaisesti vakavamielinen - tai surkuhupaisa - ja vaikka teemoista saadaan paljon iloa irti, tuntuu oikeutetulta että näytelmä myös herättää monenlaisia ajatuksia. Työn merkitys yksilölle, arvostuksen kaipuu ja puute, johonkin kuuluminen, se, että on jollekin tärkeä ja läheinen - nämä ovat isoja teemoja sekä tässä näytelmässä että nyky-yhteiskunnassamme, ja hauskuutusten ohella niitä jää pohtimaan pitkäksi aikaa. Voi vain toivoa, että jotakin hyvää tapahtuu vielä jokaiselle oman elämänsä putkoselle.

Kirsti (Hanna Liinoja) ja Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen).
Kuva: Jiri Halttunen


sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Läpi mielen molemmista puolikkaista

Vuorossa on Mielipuolen päiväkirjan ensimmäinen pääharjoitus - aikaa ensi-iltaan on viikko ja päivä. Katsomassa on paljonkin porukkaa, sillä Kun isoisä Suomeen hiihti -näytelmän työryhmällä on tänään ristiinkatselu, eli he pääsevät isolta näyttämöltä seuraamaan pienen näyttämön harjoituksia. Nyt minäkin näen tämän lopulta kokonaan, kun aiemmin olen nähnyt vain ensimmäisen puoliajan ja irrallisia kohtauksia.

Talon näyttelijöiden reaktioita katsomossa on hauska seurata, sillä he ilakoivat jo nähdessään kaverin olemuksellaan hilpeyttä herättävässä roolihahmossa, ennen kuin tämä edes sanoo tai tekee juuri mitään. Reaktiot vaikkapa tekstimokiin ovat iloisia ja ehdottoman kannustavia. Toisaalta myös lavalta kuittaillaan välillä katsojille tavalla, jota varsinaisissa näytöksissä ei ehkä tapahdu.

Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmän ensimmäinen puoliaika on muuttunut jonkin verran siitä, kun sen kolmisen viikkoa sitten viimeksi näin. Joitakin asioita on jätetty pois, joitakin tullut lisää. Toinen puoliaika on minulle osittain tuttu, mutta siitäkin näkemiäni kohtauksia on muutettu, ja osa on minulle ennennäkemättömiä. On erittäin mielenkiintoista nähdä tämänhetkinen toteutus verrattuna aiempaan, ja yhtä kiinnostuneena odotan millainen näytelmä on sitten ensi-illassa! Loppukohtauksenkin olen nähnyt aiemminkin, mutta tällä kertaa se tuntuu hyvin erilaiselta. Erinomaisen kiinnostava esimerkki siitä, että vaikka teksti pysyy samana ja tapahtumat sinällään ovat samat, asian voi esittää hyvin eri tavalla, eri valossa. Tällä kertaa toteutus on yllättävänkin tummasävyinen ja sellaisena kovasti ajatuksia herättävä. Saapa nähdä, pitäydytäänkö tässä vai millaiseksi näytelmän loppu on muovattu ensi-iltaan mennessä.

Näyttelijät eli Jukka-Pekka Mikkonen, Hanna Liinoja, Jorma Böök ja Aaro Vuotila tekevät huiman määrän rooleja ja vetävät itsestään esiin aina vain uusia puolia. Harjoituksen jälkeen Hanna kommentoikin, että välillä taustalla käy aikamoinen sutina kun hahmoja pitää vaihtaa nopeasti. Lavastus elää ja liikkuu sujuvasti.

Kuva: Jiri Halttunen

Esityksen jälkeen kyselen sekä katsojilta että esiintyjiltä, miltä tuntui kun toisellakin puolella on tuttuja. Miltä tuntuu katsoa näytelmää kun näyttelemässä ovat omat työkaverit, verrattuna siihen että katsoisi vieraampien näyttelijöiden esitystä? Piia Mannisenmäki kommentoi, että tuttujen katsominen on sikäli erilaista, että tuntee niin hyvin heidän tapansa näytellä. Mutta ennenkaikkea Piia painottaa, miten ihana on nähdä toisten onnistuminen, olla aidosti iloinen heidän puolestaan siitä miten hienoa juttua he ovat tekemässä. Miikka Tuominen sanoo, että näin tuttuja näyttelijöitä seuratessa on välillä vaikeampi unohtaa henkilö ja uskoa illuusioon - vieraampia näyttelijöitä on helpompi ajatella roolihahmona. Tutuista näyttelijöistä myös tietää, milloin he tekevät jotain uutta ja erilaista - vieraampien työtavoista ei tietenkään tiedä. Entä miltä sitten tuntuu näytellä kun katsomo on täynnä tuttuja? Jorma Böök sanoo, että tuntemattomalle yleisölle on helpompi näytellä - tutuille näytteleminen jännittää enemmän kuin edes ensi-ilta. Jukka-Pekka Mikkonen sen sijaan toteaa, että tutuille on helpompaa näytellä - he "osaavat nauraa oikeissa kohdissa" ja tietävät, että ainakin yritys on kova. Harjoitusesityksen päätyttyä tunnelma on hyvin lämminhenkinen, kun katsomon ja lavan porukat sekoittuvat ja sorisevat iloisesti keskenään. Pian on sitten ensi-ilta - sitä odotellessa!

Kuva: Jiri Halttunen

Mielipuolen päiväkirjan ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä keskiviikkona 7. helmikuuta 2018. Näytelmä teatterin sivuilla (linkki).