perjantai 19. tammikuuta 2018

Yksin Berliinissä

Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtiin Yksin Berliinissä -näytelmän vierailun ensi-ilta. Näytelmä perustuu Hans Falladan samannimiseen romaaniin. Tuotannon ovat yhteistyössä toteuttaneet Vapaa Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet, Tanssiteatteri Minimi ja Riihimäen Teatteri. Esityksen on ohjannut, lavastanut ja dramatisoinut Mikko Roiha. Anna ja Otto Quanqelin rooleissa nähdään Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen.

Tarina itsessään kertoo pienen ihmisen elämästä suuren mielipuolisen - ja silti ihmisten luoman - koneiston hampaiden jauhettavana. Rakkaudesta, luona pysymisestä, siitä ettei luovu itsestään eikä rakkaistaan - ei ainakaan ilman vastarintaa.

Kuva: Mohammed Moe Mustafa

Näytelmä on todellista näyttelijätyön juhlaa - ilmaus saattaa olla jo kliseinen mutta erittäin tosi tässä esityksessä. Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen tekevät kerrassaan upeaa työtä aina pienistä vivahteista voimakkaimpaankin ilmaisuun saakka. Tunnelma on intensiivinen, vangitseva, viipyilevä ja herkeämätön. Yleisö elää ja hengittää mukana hiirenhiljaa - muutamaa naurunhyrähdystä lukuunottamatta. Näyttelijöistä näkee miten syvälle he uppoavat rooliensa tunnetiloihin. Viistossa valossa poskella kimmeltää kyynelvana. Kohtauksen vaihtuessa nopeasti huomaan kerran, että kun näyttelijän äänen tulisi olla kova ja iskevä, se alkaa pehmeänä ja paksuna - tämä ei yhtään häiritse vaan oikeastaan lisää kunnioitustani siihen miten syvällä näyttelijä roolissaan kulkee. Miten hän päästää näytelmän tapahtumat syvälle itseensä ja samalla avaa itsensä meidän katsojien nähdä.

Näyttelijätyön lisäksi ihailen aivan erityisesti valaistusta; hyvin pienilläkin elementeillä luodaan todella suuria eroja lavan tunnelmaan. Pimeys, varjot, valo maalaavat, peittävät, paljastavat. Kuinka erilaiselta näyttääkään näyttelijä jonka silmät hukkuvat varjoihin kuin hän joka katsoo räikeässä valossa.

Kuva: Mohammed Moe Mustafa

Valojen lisäksi äänillä on paljon merkitystä niin tapahtumapaikkojen kuin tunnelmankin luomisessa. Äänisuunnittelusta vastaa Marcello Lussana. Yksinkertainenkin musiikki luo omanlaisensa tunnelman toistuessaan. Radiosta kuuluva lähetys kertoo selkeästi ajankuvasta.

Myös mukana ollut parisuhdemies piti näytelmästä kovasti; sen tiiviydestä, tunnelmasta, ajoittaisesta jännittävyydestä. Tarina oli vahva, ja näyttelijät tekivät hienot roolityöt.

Tämä on kertakaikkiaan upea, intensiivinen, vaikuttava, jännitteinen kokemus. Elegantisti eleetön; kaikki turha on riisuttu. Todella hienoa teatteria joka vetää hiljaiseksi ja mietteliääksi mutta ei kuitenkaan ahdista, vaikka meneekin ihon alle ja jää mieleen hautumaan. Olen kiitollinen. Menkää ihmiset katsomaan.


Yksin Berliinissä Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla. (linkki)
Esityksiä on vielä viisi, 14.2. saakka.



sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Mieli½ puoliksi

- eli olisiko se sitten neljännesmieli vai...? ;)


Kysyin, saanko tulla Mielipuolen harkkoihin, olin tervetullut ja pölähdin paikalle. Ja kuulin, että illan ohjelmassa on ensimmäisen puoliajan läpäri. No mutta, sehän sattui!

Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen) päiväkirjansa parissa.

Harjoitusajan alkaessa näyttelijät ovat vielä valmistautumassa asiaankuuluvasti maskissa - tämäkin on toki työaikaa. Pienen näyttämön tiloissa käydään keskustelua mm. lavasteista ja kahvista sekä esitykseen kuuluvasta tekniikasta. Mietitään tv:n sijoittelua ja videoklippejä. Samalla näyttelijätkin saapuvat paikalle - joku kertaa alkureplojaan kuiskaajan kanssa, toinen liittyy keskusteluun vaatteista ja käsiohjelmasta, joku lukee plariaan. Pohditaan vielä sitäkin, miten näkyvyys lavalle ja kulissien taakse muuttuu sen mukaan, missä kohtaa katsomoa katsoja istuu - ja miten mahdollisia eroja tasoitetaan.

Tekninen mies leikkii telkkaria. Ja myös idoli on kuvassa mukana!

Ohjaaja Seppo Honkonen kuuluu opastavan, että "mennään vaan eteenpäin vaikka menisi kuinka pieleen". Nyt halutaan saada aikaan kokonainen puoliaika, ei pysähdellä korjaamaan ja hiomaan vaan tutkaillaan niitä tarpeita sitten jälkeenpäin.

Paikalla on tänään vain yksi näyttämömies, joten lavasteiden vaihdot ovat hieman hitaampia. Toisaalta tässäkin näkee, miten kaikki osallistuvat - lavasteita ovat tarpeen mukaan siirtelemässä niin ohjaaja, tarpeistonhoitaja kuin näyttelijätkin.

Tuolileikki...?

Läpäri alkaa. Edellisellä harjoituskerralla näin joitakin kohtauksia molemmilta puoliajoilta, mutta paljon tässä on uuttakin. Kuiskaajaa tarvitaan tässä vaiheessa vielä kohtalaisen usein. Tapahtumat rullaavat ja vievät mukanaan, ja välillä räkätän ääneen. Tekstissä on helmiä, ja näyttelijät tuovat ne todeksi taitavasti niin ilmeissä, puheessa kuin kehonkielessäkin. Teen itsekin tietotyötä toimistossa, joten aivan erityisesti minua sykähdyttivät kohtaukset, joissa on osuva tuttuuden tunne - että tämän minä olen kyllä nähnyt ennenkin, mutta ihan muualla kuin teatterissa...

Ilon kautta, hyvällä pöhinällä, tsemii... Mitä näitä nyt on.
(Rooleissa Jukkiksen lisäksi Hanna Liinoja, Jorma Böök ja Aaro Vuotila.)

Kun ensimmäisen puoliaika on menty läpi, pidetään tauko. Tässä vaiheessa suurin tuntemukseni on, että ettehän te voi tähän lopettaa! Minä haluan nähdä tämän loppuun! Vaikka loppukohtauksen olen nähnyt, haluaisin ilman muuta nähdä myös toisen puoliajan. Mutta ei auta, sitä täytyy vielä odottaa johonkin toiseen kertaan.

Kun tauko on pidetty, koko työryhmä kokoontuu keskustelemaan. Ohjaaja antaa palautetta siitä, miten meni - ja kehuu että hienosti sujui. Hän käy muistiinpanojaan läpi, ja myös muut kertovat tuntojaan ja kommenttejaan. Mietitään mikä on jo kohdallaan, mitä pitää muuttaa ja miten.

Harjoituksen loppupuoliskolla mennään vielä yksittäisiä kohtauksia läpi hieman eri tavoin, sitä parasta etsien. Erityisesti Jukka-Pekka Mikkonen lisää kierroksia kokovartaloilmaisuunsa, ja tulos on entistä hilpeämpi. Samalla kokeillaan myös lavastemuutoksia sekä lisätään ja hiotaan kohtauksiin kuuluvaa musiikkia.

Lopuksi jutellaan vielä näkemyksiä toteutuksen tilanteesta, ja ohjaaja kertaa viikon harjoitusohjelmaa ja aikatauluja.

Virkamiehen jäykkämielisempi hetki.
Virkamiehen hellämielisempi hetki.

Mielipuolen päiväkirjan ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä keskiviikkona 7. helmikuuta 2018. Näytelmän sivu teatterin sivuilla (linkki).


sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Teatterin lavastussuunnittelu ja Karmo Mende

Pääsin jututtamaan Karmo Mendeä, Jyväskylän kaupunginteatterin lavastussuunnittelijaa. Juttelimme ensin siitä, millaista lavastussuunnittelijan työ on ja miten produktion lavastus syntyy.

Karmo Mende.
Kuva: Jiri Halttunen

Kun näytelmä on valittu ohjelmistoon, Karmo tapaa ohjaajan ja työryhmän. Ideoita lavastuksesta voi syntyä milloin vain ja missä vain. Ideakuvastoja Karmo ei käytä. Aluksi Karmo piirtää ideansa, ja ne kehittyvät ja jalostuvat pikkuhiljaa myös työryhmän kanssa keskustellessa. Seuraaviin suunnittelukokouksiin ideat materialisoituvat enemmän. Karmo tekee tässä vaiheessa pienoismallin lavastuksesta - siinä lopullinen malli on konkreettisemmin ja selkeämmin esillä kuin piirustuksissa. Sitten Karmo tekee verstasta varten työpiirustukset, ja niiden pohjalta verstas toteuttaa lavasteet - suullisiakin ohjeita käytetään ohessa. Toisaalta tekovaiheessa myös verstaalta tulee ehdotuksia, jolloin lopputulos paranee entisestään. Karmo painottaakin, että lavasteiden valmistumisessa jokainen osa-alue on tärkeä. Lavasteiden käytännön toteutukseen Karmo osallistuu seuraamalla rakentamisen eri vaiheita ja vastailemalla mahdollisiin kysymyksiin. Pienemmässä teatterissa lavastussuunnittelija saattaisi myös rakentaa lavasteet itse, mutta kaupunginteatterissa saa antaa tilaa muille osaaville tekijöille.

Ansa-musikaalin lavastuksen pienoismalli v.2016.
Kuva: Jouni Huhtaniemi
Ansa-musikaalin menoa - ja lavastusta v.2016.
Kuva: Jiri Halttunen

Materiaalit lavastuksiin hankitaan monesta eri paikasta, aina tarpeen mukaan. Nykyään netistä tilaaminen on usein se helpoin tapa. Perusmateriaalit kuten vanerit ja metalliosat saadaan rautakaupasta. Saksasta on tilattu suurkokoisia kankaita (6*20 m) hyvällä neliöhinnalla. Kaikenlaista pienempää tilpehööriä Karmo kertoo hankittavan "ihan mistä sattuu" - netissä ja kaupoissa kannattaa aina olla "silmät auki". Taloon jo aiemmin hankittuja tavaroita kierrätetään, ja kun tarvitaan jotain uutta, kannattaa aina kysellä "onko joku sattunut näkemään..." ja sitten voidaan tehdä vaikkapa kirpputorilöytöjä - tämä voi olla aikamoista onnenpeliä. Myös Ikeasta saadaan edullisesti tavaraa.

Entisiä lavastuksia kierrätetään jonkin verran. Esimerkiksi suuren näyttämön lavasteiden runkoja voi käyttää pohjana seuraaville lavastuksille. Kauppamatkustajan kuolema -näytelmään vuonna 2014 toteutettiin pyörivällä näyttämöalustalla oleva rakennus, joka vaati paljon työtä. Samasta rakenteesta muokattiin sitten Prinsessa Ruususen linna samannimiseen näytelmään vuonna 2015. Jos kaupunginteatterilla ei ole käyttöä lavasteille, niitä saatetaan myydä pienemmille teattereille tai kesäteattereille - tähän tarkoitukseen sopivan kokoisia ovat yleensä pienen näyttämön lavasteet. Mutta muuten produktion esitysten päättyessä teatterille tilataan roskalava ja lavasteet hävitetään.

Kauppamatkustajan kuoleman lavastusta v.2014.
Kuva: Jiri Halttunen
Prinsessa Ruusunen, taustalla näkyy linna v.2015.
Kuva: Jiri Halttunen

Kyselin myös Karmon omasta urasta ja työstä. Ollessaan peruskoulun kahdeksannella luokalla Karmo oli päättänyt, että hänestä tulee isona teatterin lavastaja - muita vaihtoehtoja hän ei kokenut omakseen. Hänen isäpuolensa tuumasi tuolloin, että ensin täytyy hakeutua taidekouluun ja sen jälkeen taideakatemiaan. Valmistuttuaan taideakatemiasta Karmo teki ensimmäisen ammattimaisen lavastus- ja pukusuunnittelunsa vuonna 1991. Karmo sanoo, että työn saamiseksi kaikkein tärkeintä tuolloin oli rohkeus ottaa yhteyttä teatteriin ja kysyä töitä.

Jyväskylän kaupunginteatteriin Karmo tuli kuukausipalkkaisena töihin tammikuussa 2014. Ensimmäinen kiinnityksessä tehty lavastus oli Kauppamatkustajan kuolema. Aiemmin hän oli vieraillut talossa - ensimmäinen vierailutyö oli 33 variaatiota vuonna 2012. Kysyn, onko lavastussuunnittelijan työ ehtinyt tänä aikana muuttua jotenkin. Karmo toteaa, että työ sinänsä ei ole muuttunut, mutta eri teatterinjohtajan aikana tehdään hieman erilaisia produktioita.

    33 variaatiota v.2012.
Kuva: Jari Kuskelin

Karmo on tehnyt tänäkin aikana vierailijana töitä myös muualle. Vuonna 2013 hän teki Kansallisteatteriin lavastus- ja puvustussuunnitelmat näytelmään Kun kyyhkyset katosivat. Marraskuussa ensi-iltansa Tartossa Vanemuine-teatterissa saaneeseen Les Misérables -suurmusikaaliin hän on myös tehnyt sekä lavastus- että puvustussuunnitelman. Les Misistä Karmo mainitsee, että sen työstäminen on tapahtunut harvinaisen pitkällä aikajänteellä - suunnittelu alkoi jo kaksi vuotta sitten. Seuraavaksi Karmon suunnittelemia lavastuksia nähdään Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä Carmen-oopperassa - johon Karmo on tehnyt myös pukusuunnitelmat - sekä helmikuussa ensi-iltansa saavassa Kun isoisä Suomeen hiihti -musiikkinäytelmässä. Karmo sanoo, että hänestä on mukava tehdä visuaalista kokonaisuutta eli sekä puvustus- että lavastussuunnitelmat samaan produktioon - vaikka siinä silloin onkin tuplatyömäärä. Tehdessään molemmat Karmo suunnittelee lavastuksen ensin ja sen jälkeen henkilöhahmot lavasteen sisään.

Tartolaisen teatteri Vanemuinen suurmusikaali Les Misérables,
johon Karmo Mende on suunnitellut lavastuksen ja puvustuksen.
Kuva: Maris Savik

Lavastussuunnittelijalla ei ole varsinaista työaikaa. Ideoita voi tulla milloin vain. Karmon päivä muodostuu esimerkiksi niin, että hän on seuraamassa päiväharjoituksia klo 10-14. Sitten hän tekee suunnitelmia, valmistelee muita produktioita ja asioi verstaan kanssa. Lopuksi hän seuraa vielä iltaharjoitusta klo 18-22. Tosin aina päivät eivät ole näin täysiä - työryhmän kanssa sovitaan, milloin Karmon läsnäolo harjoituksissa on tarpeen, esimerkiksi läpimenoissa.

Tartolaisen teatteri Vanemuinen suurmusikaali Les Misérables,
johon Karmo Mende on suunnitellut lavastuksen ja puvustuksen.
Kuva: Maris Savik

Mitä hyviä puolia lavastussuunnittelijan työssä Karmon mielestä on? Työnkuva on vaihteleva produktioittain - kuten myös lavastuksia toteuttavilla puusepillä. Työssä tapaa paljon uusia ihmisiä - kuten vierailevia ohjaajia ja näyttelijöitä - eikä se ole koskaan tylsää. Luominen innostaa, ja onnistumisen tunteet ovat tärkeitä. Ja aina silloin tällöin on ensi-ilta, jolloin saa nauttia siitä että työ on valmis. Huonoksi puoleksi Karmo nimeää sen, että jokaisen uuden produktion kohdalla täytyy aloittaa aivan alusta - paperi on täysin tyhjä. Silloin saattaa iskeä myös "en osaa, en tiedä" -fiilis. Kuitenkin Karmo sanoo, että tämä on ammatinvalintakysymys, ja siksihän tätä työtä tehdään että se kiinnostaa. Ammatillinen vireys pysyy yllä vaikkapa siten, että pääsee katsomaan muiden tekemiä töitä - näkee hienoja onnistumisia ja saa tuntea positiivista kateuttakin. Harmillista kyllä, työhön ei kuulu matkustelua niin että esimerkiksi Carmen-oopperaan voisi käydä aistimassa etelämaalaista ilmapiiriä.

Toki Karmo on suunnitellut lavastuksia myös pienelle näyttämölle.
Täti ja minä -näytelmä v.2017, lavastussuunnittelu yhteistyössä Merja Levon kanssa.
Kuva: Jiri Halttunen

Kysyn Karmolta, onko hänellä jotain erityisiä suosikkitöitä. Hän nimeää Kauppamatkustajan kuoleman, sillä klassikoita on hänen mielestään aina mukava tehdä, ja tämä produktio oli hänen ensimmäinen kiinnitystyönsä Jyväskylän kaupunginteatterissa. Toisaalta myös Les Misérableson ollut hieno työ; iso kakku pureskeltavaksi. Klassikoissa on sekin viehätys, että niistä moni on tietävinään, miten ne muka pitäisi tehdä - silloin lavastussuunnittelija pääsee heittämään kivan haasteen niin itselleen kuin katsojillekin, toteuttamaan omaa näkemystään. Mieleenpainuva produktio on ollut myös Kauas pilvet karkaavat; ensin ei ollut mitään tietoa miten Kaurismäkeläinen fiilis saavutetaan, mutta sitten tuli idea - ja lopputuloshan oli todella kaunis. Karmo sanoo, että lavastussuunnittelijalla on usein jonkinlainen "käsiala", mutta silti työt uudistuvat kerrasta toiseen. Entä onko Karmolla ollut tehtävänä sellaisia produktioita, jotka eivät ole tuntuneet yhtään omalta? Hän kertoo, että Seinäjoella hän joutui lopulta jäämään sairaslomalle kun eräs produktio kävi liian raskaaksi ohjaajasta johtuen. Nykyään hän pitää tuota sikäli hyvänä kokemuksena, että osaa tunnistaa merkit ja puuttua asiaan jos työ on menossa kitumiseksi. Karmo kertoo, että ohjaaja Mikko Roiha on sanonut osuvasti: "teatterin tekemisen ei tarvitse olla helppoa, mutta ei sen myöskään pidä olla liian vaikeaa."

Kauas pilvet karkaavat v.2017.
Kuva: Jiri Halttunen
Kauas pilvet karkaavat v.2017.
Kuva: Jiri Halttunen

Onko Karmolla haaveita jostain tietystä näytelmästä, johon hän vielä haluaisi päästä suunnittelemaan lavastuksen? Lyhyesti: ei. Hän on iloinen siitä, että on päässyt tekemään niin oopperaa kuin teatteriakin, isoja ja pieniä produktioita, sekä klassikoita joista pitää kovasti. Pienen näyttämön produktioista hän nostaa erityisesti esiin Täti ja minä -näytelmän. Kaipuuta isompiin saleihinkaan hänellä ei ole.

Don Giovanni -oopperan visuaalista ilmettä alkuvuodesta 2016.
Kuva: Jiri Halttunen

Lopuksi kysyn klassisen kysymyksen, eli tulisiko Karmolle uran varrelta mieleen mitään sattumusta, jonka hän voisi kertoa. Karmo tuumaa tovin, ja kertoo sitten vuonna 2016 esitetyn Don Giovanni -oopperan teatterin työntekijöiden läheisille suunnatusta ennakkonäytöksestä. Kohtauksessa Don Giovannin pitäisi pukeutua, mutta häneltä lipesi toinen tennari orkesterimonttuun (monttuhan on oopperassa päältä auki, toisin kuin musikaaleissa). Tästä näyttelijä kimpaantui niin, että paiskasi toisenkin kenkänsä voimalla lavasteisiin, katsomatta yhtään mihin sen heitti. Tennari osui Donna Annaa esittäneen näyttelijättären sääreen niin voimalla, että esitys jouduttiin keskeyttämään joksikin aikaa - tällöin yleisö luuli, että juuri edellisessä kohtauksessa kuollut roolihenkilö olisikin kuollut oikeasti. Mutta parinkymmenen minuutin kuluttua Donna Anna saapui urheasti lavalle - kainalosauvojen kera. Esitys saatiin vietyä läpi, ja Donna Anna lauloi paremmin kuin ehkä koskaan; hän oli todennut, että ei tässä muuta voi kuin keskittyä laulamiseen. Tuolloin ensi-ilta oli kahden päivän päässä, ja sinne Donna Annakin suoriutui jo ilman kainalosauvoja. Ja se ensimmäisenä orkesterimonttuun pudonnut tennarikaan ei tehnyt pahempia tuhoja - osui viuluun, mutta soitin pysyi ehjänä. Karmo sanookin, että tästä muistaa että teatterissa voi sattua ja tapahtua aivan mitä tahansa!

Kiitokset Karmolle haastattelusta ja työn iloa tuleviinkin produktioihin!


sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Carmen

Vuoden viimeinen kulttuuririentoni ja blogijuttuni aihe ei olekaan teatteri, vaan ooppera; Jyväskylän Oopperan esittämä, Georges Bizetin säveltämä Carmen. Perjantaina olin parisuhdemiehen kanssa kokemassa Carmenin esiintyjien läheisille suunnatussa ennakkonäytöksessä. Kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomo oli aivan täynnä ja ilmassa juhlan tuntua. Esityksen alkaessa meille kuitenkin painotettiin, että kyseessä on vielä harjoitus, ja ohjaaja saattaa halutessaan puuttua lavan tapahtumiin. (Ei hän tosin puuttunut.)

Etualalla Carmen (Ivana Srbljan).
Kuva: Iida Liimatainen

Musiikki on oopperassa tietenkin äärimmäisen tärkeä elementti - ja Carmenissa se on todella muhkeaa. Jälleen ihmettelen, miten ihmisääni voi taipua sellaisiin suorituksiin kuin näiden laulajien äänet taipuvat! Ihailtavan taidokasta. Samoin Jyväskylä Sinfonia soi komeasti, taidolla ja riemulla. Musiikinjohdosta huolehtivat eri esityksissä Ville Matvejeff ja Huba Hollókői. Ensimmäisestä alkusoitosta olen aina pitänyt todella paljon; mikä voima, mikä uljaus! Ja jälleen se säpsäyttää alkaessaan odottamatta - sointi vyöryy uhkeana yli yleisön. Toinen suuri suosikkini niin ennakkoon kuin itse esityksessäkin on härkätaistelija Escamillon (Waltteri Torikka) Toreadorin aaria Votre toast, je peux vous le rendre. Tätä teemaa kuullaan myös oopperan loppupuolella. Myös L'amour est un oiseau rebelle, jossa Carmen (Ivana Srbljan) laulaa rakkauden pitelemättömyydestä, on aivan ihana - kuin kaunista, ryöpsähtelevää dialogia Carmenin, kuoron ja orkesterin välillä. (Vinkki: jos musiikki ei ole ennestään tuttua, pistäkääpä vaikka YouTuben hakuun nuo ranskankieliset nimet, saatte käsityksen mistä puhun.) Olen aika vakuuttunut, että monikin on kuullut Carmenin musiikkia, vaikkei ole tiennyt sen olevan Carmenista - myös parisuhdemies totesi, että yllättävän iso osa musiikista kuulostaa tutulta.

Jyväskylän Oopperakuoro.
Kuva: Iida Liimatainen

Carmenissa Jyväskylän Oopperakuoro pääsee kauniisti ääneen, sillä esitykseen kuuluu monia muhkeita kuorokohtauksia. Myös lapsikuoro Vox Aurea on iloinen lisä runsaslukuiseen esiintyjäkaartiin. Oopperan loppupuolelle on tehty mielenkiintoinen ratkaisu, kun laulu ja osa soitosta kuuluu teatterisalin ulkopuolelta, avattujen ovien kautta. Tällä saadaan hienosti tehtyä vaikutelma siitä, että ilonpito on toisaalla ja lavan tuolloiset traagiset tapahtumat ovat kaukana ilosta.

Lapsikuoro Vox Aurea.
Kuva: Iida Liimatainen

Carmen-oopperaa on tässä Erik Söderblomin ohjaamassa produktioissa tuotu lähemmäs nykyaikaa, mikä näkyy muun muassa vaatetuksessa ja tapahtumapaikoissa. Lavastus- ja pukusuunnittelun on tehnyt Karmo Mende. Puvustuksessa nykyaika näkyy arkisuutena; ooppera sijoittuu enemmän tavallisten, jopa köyhien ihmisten elämään, joten pukuloistoa ei nähdä. Kukkona erottuu kuitenkin härkätaistelija Escamillo (Waltteri Torikka), joka kireissä nahkahousuissaan on kieltämättä on aika herkku. Yhtään en ihmettele hänen perässään juoksevia, ihastuneesti huudahtelevia fanityttöjä! Toisaalta Carmen ei tarvitse loisteliaita vaatteita ollakseen miesten ihastus ja tuho; hän on Carmen.

Etualalla Escamillo (Waltteri Torikka).
Kuva: Iida Liimatainen

On kerrottu, että tämän produktion tarina tapahtuu Suomessa; ensimmäinen tapahtumapaikka on vastaanottokeskus, jossa Suomen liputkin ovat esillä. Jollain tavalla - jota ei sen kummemmin selitellä - tapahtumat kuitenkin siirtyvät Sevillaan, Espanjaan. Lavastus on alussa on hyvin kattava ja tilaa käytetään ylös asti. Sittemmin lavastus toimii viitteellisemmin; tapahtumapaikkoja vaihdetaan irtaimistolla mutta perusrakenne pysyy samana.

Etuoikealla Carmen (Ivana Srbljan) ja Don José (Sam Furness).
Kuva: Iida Liimatainen

Carmenin tarina on traaginen. Tarinan ydinelementit rakkaus, vapaudenkaipuu ja mustasukkaisuus ovat kombinaatio, josta ei kai oikeastaan voikaan seurata muuta kuin ristiriitoja. Esityksen päättyessä yleisö taputtaa korviahuumaavasti ja etenkin pääosien esittäjille hurrataan ja huudetaan innokkaasti.

Frasquita (Sanna Iljin) ja Mercedes (Ena Pongrac).
Kuva: Iida Liimatainen

Carmen netissä:
Jyväskylän Oopperan sivulla (linkki).
Jyväskylän kaupunginteatterin sivulla (linkki).
Esitykset on loppuunmyyty jo aikaa sitten, mutta peruutuspaikkoja voi vielä kärkkyä.

Carmen (Ivana Srbljan) ja Don José (Sam Furness).
Kuva: Iida Liimatainen

* * * * * *

Mitä mukavinta uutta vuotta lukijoilleni, ja kiitos kuluneesta!
Teatterissa nähdään! ;)


maanantai 18. joulukuuta 2017

Isoisä avoimena

Vuorossa on Kun isoisä Suomeen hiihti -näytelmän harjoitus. Menossa on neljännen harjoitusviikon alkupuoli. Näytelmä perustuu Daniel Katzin samannimiseen romaaniin, ja sen on dramatisoinut ja ohjaa vierailija Tommi Auvinen. Pääosissa nähdään keväällä eläkkeelle jäävä Jouni Innilä (tästä tulee siis hänen viimeinen ensi-iltansa Jyväskylän kaupunginteatterin kiinnitettynä näyttelijänä!) ja Anneli Karppinen sekä vierailijat Arja Koriseva (ensimmäistä kertaa vierailulla Jyväskylän kaupunginteatterissa) ja Ari-Kyösti Seppo.

Ennen harjoituksen alkua näyttelijät kokoontuvat lavalle; osa juttelee, osa muistelee koreografiaa joka vaikuttaa varsin nopealta liikesarjalta - yhä useampi liittyykin tähän menoon. Osa näyttelijöistä on ainakin alustavissa rooliasuissa, osa omissa vaatteissaan.

Koreografian pyörteissä. Etualalla punaisessa paidassaan koreografi Jouni Prittinen.

Harkan ensimmäinen tunti on tällä kertaa avoin, eli kuka tahansa saa tulla seuraamaan harjoitusta. Yleisöä saapuu muutama kymmen. Tommi esittäytyy ja esittelee teoksen - minullekin selviää, että hän on dramatisoinut tämän aiemminkin, toistakymmentä vuotta sitten. Näytelmän tarina on tosi. Näyttelijät esittelevät itsensä, ja mitä rooleja he esittävät. Arja Koriseva ei ole tällä kertaa paikalla. Seuraavaksi itsensä esittelee koreografi Jouni Prittinen, todeten että "koreografiaharkat on aloitettu tänään päivällä - mahtavaa kun jo toiseen harjoitukseen tulee yleisöä!" Lopuksi yleisöä tervehtii kapellimestari Lasse Hirvi, joka vastaa tämänkin näytelmän musiikin sovittamisesta ja johtamisesta sekä soittaa harjoituksissa pianoa.

Jouni Innilä eläytyy.

Aluksi treenataan tanssia, jota on tähän mennessä harjoiteltu kuulema kokonaiset kolme tuntia. Meno näyttää vauhdikkaalta! Ohjaaja sanookin jossain välissä, että ihaillen ihmettelee, miten näyttelijät pystyvät omaksumaan koreografian niin hyvin niin lyhyessä ajassa - samaa mietin minä. Aluksi koreografiaa kerrataan ilman musiikkia koreografi Jounin laskiessa tahtia. Jouni myös tanssii soolo-osuutta Ari-Kyöstin rinnalla, malliksi hänelle. Sitten mennään musiikin kera. Seuraavaa sarjaa harjoitellaan ensin hitaasti, sitten nopeuttaen. Joku huikkaa "ja tähän sitten koko yleisö mukaan" mikä herättää hilpeyttä enimmäkseen hieman ikääntyneessä ja ehkä vähän vähemmän nopsaan liikehdintään taipuvaisessa yleisössä. Lasse ehdottaa, että "tätä vois vetää vielä vähän nopeemmin" mikä kirvoittaa lavalta välittömän vastakommentin "Lassekin voisi sitten opetella tän ja paikata aina tarvittaessa!" Keskinäinen naljailu on virkeää ja hyväntahtoista.

Jotain iloista tekeillä...
(Juho Rantonen muistuttaa minusta livenä hämmentävän paljon muusikko Jarkko Martikaista.)

Kun tanssia on treenattu sopivasti ja näyttelijät tasanneet hetken hengitystään, Lasse istuu pianon ääreen ja kuuluttaa että "Seuraavaksi treenataan Ympärileikkauspolkkaa!" Ja sitten lauletaan. Tahti on jälleen kiivas, ja nopeutuu loppua kohti. Hupaisalta näyttää, kun Saara ajaa "kahdeksan päivän ikäistä poikalasta" lavalla takaa sormista muodostettujen "saksien" kanssa! Tätä tuskin nähdään sitten varsinaisessa esityksessä.

Ympärileikkauspolkka vauhdissa.

Seuraavaa kohtausta on kuulema tähän mennessä harjoiteltu vartin verran edellisenä päivänä. Tämä on puhekohtaus isolla porukalla. Näyttelijöillä on vielä plarit käsissä. Tommi keskeyttää kohtauksen aluksi usein, neuvoo ja ohjaa puhetta; volyymia, tunnetta, pontta. Pari kertaa kohtaus mennään keskeytellen, sitten kokonaan läpi. Tommi on paljon myös lavalla; seuraavaksi hän jututtaa näyttelijöitä yksitellen ja pareittain, ja jälleen kohtaus otetaan alusta läpi. Tommi yllyttää tiukempaan ilmaisuun, ja muistuttaa "vauvaa" pitelevää näyttelijää että "nukke se vaan on!" Tämän kohtauksen jälkeen yleisö poistuu ja harjoituksessa pidetään tauko.

Hannu Lintukoski, roolissaan "intelligentsian edustaja, ulkomailla opiskellut, viisas ja vakaa".

Tauon aikana Tommi kertoo minulle, että ihan kaikkia kohtauksia he eivät vielä ole ehtineet käydä läpi, mutta plarissa on edetty noin kolme neljäsosaa. Koreografiat ja laulut on haluttu harjoitella heti alkuvaiheessa, jolloin eteneminen plarissa mitaten on hitaampaa kuin puhenäytelmässä. Kokonaisuutta käydään läpi rivakkaan tahtiin, jotta se jää sitten alitajuntaan muhimaan joulutauolle.

Pöydän ääressä lukemassa.
Ohjaaja Tommi Auvinen selin ruutupaidassaan.

Seuraavaa kohtausta luetaan ensin läpi pöydän ääressä istuen - Tommi istuu näyttelijöiden kanssa. Samalla neuvotellaan tapahtumien kulusta dialogin ohessa; millaisia tunnetiloja kukin ilmentää, mikä heitä motivoi. Pohditaan puheen sävyä, ilmaisun taustoja, hahmojen kokemusten vaikutusta siihen, miten he puhuvat vakavasta aiheesta. Kun on luettu tarpeeksi, lähdetään liikkeelle; "kävellään läpi" kuten Tommi sanoo. Näyttelijät kyselevät ohjaajalta paljon siitä, miten toimitaan - Tommi neuvoo että "puhe ohjaa toimintaa ja vie kohtausta". Hän neuvoo asemoitumista, puheen painoja, liikkumista. Tommi myös keskeyttää kohtauksen usein; haetaan kohtauksen etenemistä, missä järjestyksessä henkilöt osoittavat reaktioitaan asioihin. Kuka suuntaa puheensa kellekin, kenen pitää vakuuttaa kukakin. Kohtausta käydään näin useamman kerran läpi.

Enemmän lavaelämää.

Kun kohtauksen harjoittelu on saatu tältä erää loppuun, on aika lopettaa tältä päivältä. Tommi antaa vielä palautetta ja kertoo näyttelijöille tulevien päivien harjoitusten sisällöistä.

On tärkeää kuunnella tarkkaavaisesti mitä ohjaaja sanoo.

Tämän näkemäni perusteella näytelmä vaikuttaa eloisalta ja musiikki tempaa mukaansa. On mielenkiintoista nähdä tätä sitten aikanaan enemmän, ja kokonaisena näytelmänä!

Kun isoisä Suomeen hiihti -näytelmän ensi-ilta on Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 17. helmikuuta 2018. Näytelmän sivu teatterin sivuilla (linkki).

Jotenkin vaan tuli välitön Edelfelt-mielleyhtymä tästä naisnäyttelijöiden neuvonpidosta... ;)


tiistai 12. joulukuuta 2017

Muutamia mielipuolisia blogimerkintöjä

Pääsen seuraamaan Mielipuolen päiväkirja -näytelmän harjoituksia varsin alkuvaiheessaan. Aluillaan on neljäs harjoitusviikko, joskin aiemmille viikoille oli osunut juhlapyhää, toisen näytelmän arkiesityksiä ym harjoituksia pilkkovaa. Ennen harjoituksen alkua ohjaaja Seppo Honkonen kertoo, että tähän mennessä lähes kaikki kohtaukset on käyty läpi ainakin jollain tapaa - yhtä lukuunottamatta, ja sen tiimoilta aloitetaan tällä kertaa. Näytelmässä neljä näyttelijää - Jukka-Pekka Mikkonen, Hanna Liinoja, Aaro Vuotila ja Jorma Böök - tekevät kukin useita rooleja. Minä en tiedä esityksestä sen enempää kuin olen teatterin esittelystä lukenut - tällä kertaa en ole tutustunut plariin - joten kaikki on minullekin ihan uutta.


Harjoituksen alussa ja aina välillä muutenkin työryhmän kesken jutellaan lavasteista, valoista, vaatteista, vaihdoista, kengistä, silmälaseista, kampauksista... Kaikenlaisesta asiaan liittyvästä, ja useampaan otteeseen koska hahmojakin on useita. Jukkiksen ja Hannan vaatteita pohditaan tällä kertaa enemmän. Hannalle myös mallaillaan tukevoittavia toppauksia, haetaan uskottavia mahamakkaroita.

Seppo, Hanna ja Jukkis käyvät läpi tekstiä kohtauksesta, jota ei vielä ole harjoiteltu. He pallottelevat tekstiä; mitä painotetaan, mitä poistetaan. Joitakin asioita pohditaan sana sanalta, mutta yleensä Seppo ehdottaa pitempiä poistoja - tutkaillaan ilmaisun kokonaisuutta ja ytimekkyyttä. Näitä poistoja ja muutoksia on luonnollisesti helpointa tehdä heti alussa, mieluummin kuin ensi-illan jo lähestyessä. Sitten on aika harjoitella kohtausta. Ensin Jukkis ja Hanna lukevat sen läpi, sitten mukaan tulee myös asemointia ym elementtejä. Kovin montaa kertaa tätä ei hinkata läpi, mutta nyt se on saatu alulle myöhempää työstöä varten.


Kohtaukseen tarvitaan rekvisiitaksi keinu. Sellaista ei vielä ole, mutta näyttämömestari Marko tekee sellaisen käden käänteessä; vieressä olevasta lavastehuoneesta kuuluu hetken surinaa, ja niin Marko palaa keinun, kiinnitysköysien ja tikkaiden kanssa, ja kiipeää kiinnittämään keinun katon tukirakenteisiin. Ei muuta kuin keinumaan!


Seuraavia harjoiteltavia kohtauksia on tehty aiemminkin, joten näyttelijöillä on jo käsitys asemoinneista ja kohtausten kulusta. Niihin liittyen testaillaan musiikkia, valoja, improvisoituja varusteita (mustasta nippusiteestä saa tosi kätevästi melkein-aidon-näköisen korvakuulokkeen!) sekä hahmojen liikkumista, puhetta ja käyttäytymistä. Hahmoihin liittyen mietitään myös, mitä viittauksia näytelmään olisi hauska tuoda muiden näytelmien ja/tai elokuvien hahmoista. Pohditaan kohtausten yksityiskohtia, iskuja, äänimaisemaa, tarvikkeita, kohtauspaikan sujuvaa vaihtoa... Kun kohtauksia harjoitellaan läpi, ohjaaja vielä tässä vaiheessa keskeyttää usein, antaa vinkkejä isommista asioista ja pienistä yksityiskohdista, käy usein lavalla näyttämässä mitä tarkoittaa.


Pienellä näyttämöllä on leppoisa ja tyytyväinen tunnelma, suorastaan kaverillinen fiilis. Paljon asioita käydään läpi keskustellen, ja koko työryhmä antaa ehdotuksia, mielipiteitä, kommentteja... Selvästikään kyse ei ole pelkästään ohjaajan näkemyksestä - joskin sitä toki kunnioitetaan - vaan myös näyttelijöitä ja muita tekijöitä rohkaistaan ottamaan kantaa siihen mikä toimii ja mikä ei. Minäkin pääsen antamaan muutaman kommentin.

Välillä kuullaan muutama satunnaisen oloinen kommentti, jotka kuitenkin liittyvät asiaan. "Mä testasin että tähän voi jättää jalan renkaan alle jos tätä elementtiä siirtää yksin - mä haluan tietää mitä kaikkea näyttelijöille voi sattua." "Yllättävän yleistä että vain toinen kainalo haisee." "Kato mä olen semmoinen että mä en kuole."


Näyttelijöiden ja ohjaajan pohtiessa näytelmän sanomaa ja terää kaiken hauskuuden alta pistää esiin napakka kritiikki siitä, mitä nykyajan työelämä pahimmillaan tekee ihmiselle, ja miten vähäinen tuossa tilanteessa on yksilön arvo; systeemi ei muutu, yksilön täytyy vain mukautua vaikka mikä olisi.

Näyttelijöiden työtä on todellakin ilo seurata. Harjoitusten tässä vaiheessa tekemiseen liittyy paljon kokeilua, ehdotuksia, tahallisia koomisia ylilyöntejä, pelleilyä - kaikkea tarvitaan pohjaksi josta lopullinen muoto sitten löytyy. Me katsomon puolella - ohjaaja, kuiskaaja, tarpeistonhoitaja, puvustonhoitaja, minä - ajoittain todella räkätämme naurusta kun näyttelijät pistävät parastaan. En tiedä paljonko näistä kokeiluista sitten jää mukaan lopulliseen esitykseen - ja kaikki ei kyllä ole "julkaisukelpoista" - mutta tätä vaihetta on hulvatonta olla katsomassa! Jukkiksen pokka pitää ihailtavan hyvin, mutta jossain vaiheessa sekin rakoilee kun Aaro ja Jorma keksivät aina uutta jäynää.


Mielipuolen päiväkirjan ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä keskiviikkona 7. helmikuuta 2018. Näytelmän sivu teatterin sivuilla (linkki).


sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Elsan ja Annan jäinen seikkailu

Kävimme naisporukalla katsomassa Jyväskylän Tanssiopiston tanssisadun Elsan ja Annan jäinen seikkailu. Meitä naisia oli minä ja "hovissani" ikäiseni ystäväni sekä hänen tyttärensä, ennenkin apubloggareina toimineet kummityttöni Eerin (kohta neljävee) ja hänen isosiskonsa Oona (melkein kuusivee).

Elsan ja Annan jäinen seikkailu perustuu Disneyn Frozen-animaatioelokuvaan - ja sehän tuntuu olevan kaikkien pikkutyttöjen suosikki nykyään. Ainakin apubloggarit ovat ko. elokuvasta ja kaikesta siihen liittyvästä kovin tohkeissaan, joten odotukset ja tunnelma olivat korkealla. Innokasta yleisöä oli paikalla sankoin joukoin, esitys oli loppuunmyyty. Aika naisvaltaista tuntui olevan, ja monilla pienemmistä naisista yllään jotain teemaan liittyvää; joko hahmojen kuvalla varustettu vaate - kuten Eerinillä - tai hahmojen pukeutumista jäljitteleviä vaatteita.

Kuva: Matti Häyrynen

Esitykseen on yhdistelty erilaisia tanssityylejä; on balettia, katutanssia, nykytanssia, jazztanssia. Koreografejakin on kymmenen. Eri tyylien koreografiat on saatu toimimaan hienosti yhdessä, jopa yhtä aikaa tanssittuna; siinä missä hillitympi Elsa tanssii balettia, Anna pistelee vauhdikkaammin katutanssin askelin. Kun mukana on paljon eri-ikäisiä ja taidoiltaan erilaisia tanssijoita, oli ilo nähdä kuinka koreografiat oli sovitettu näille eri ryhmille kullekin sopiviksi niin, että kaikki saavat loistaa roolissaan - oli se sitten iso tai pieni. Pientä haparointiakin toki näkyi joskus, mutta kaiken kaikkiaan esitys oli nautinnollista katsottavaa. Moneen kohtaan oli saatu mukaan myös huumoria, mikä toi mukavan lisän tarinaan.

Kuva: Matti Häyrynen

Tarina eteni elokuvasta tutulla tavalla - hieman mietin sitä, olisinko pysynyt juonessa mukana jos en olisi nähnyt elokuvaa. Tosin käsiohjelmassa kerrotaan tarinan kulku, joten siitä voi paikata jos jossain kohtaa putoaa kerronnasta. Muutaman kerran katsomosta kuuluikin pienempien katsojien kysymyksiä "mitä tapahtui" tai "mikä tuo on".

Täytyy ihastella näin valtaisan joukon puvustusta ja maskeeraamista - ei varmasti mikään helppo homma! Ja kuitenkin puvut ja meikit oli suunniteltu ja toteutettu ajatuksen kanssa; niitä oli ilo katsoa. Niissä oli kiehtovia yksityiskohtia ja ne toimivat tanssiessa.

Esityksen musiikki oli kooste monenlaisia kappaleita. Frozenin suurin hitti, Let It Go, kuullaan toki. Tässä kohtaa Oona lauloi mukana - hiljakseen, mutta hänen vieressään istuessani kuulin hartaan eläytymisen. Musiikkivalinnat olivat osin yllättäviä mutta kekseliäitä, ja sopivat tarinaan ja tanssityyleihin.

Kuva: Matti Häyrynen

Pääasia ovat tietenkin lahjakkaat, ihanat nuoret tanssijat. Heitä nähtiin lavalla huima joukko, ja jokainen antoi varmasti parastaan esityksen onnistumiseksi - olipa sitten näkyvässä soolossa tai osana isompaa joukkiota. Vaikka katsomossa välillä jännitettiin kovastikin roolihahmojen puolesta, itse esiintyjien puolesta ei tarvinnut jännittää - he kyllä hoitivat osansa. Esiintymisen ilo ja yhdessä tekemisen riemu lavalla olivat vahvasti läsnä, kuten myös eläytyminen ja ihastuneisuus katsomossa.

Omia suosikkejani esiintymisen puolesta olivat ilmeikkäät Annat - niin lapsi-Anna kuin aikuisempikin Anna. Rooleissa on kaksois- tai kolmoismiehityksiä, joten muuten en tiedä ketkä näimme, mutta aikuisemman Annan nimen ehdin kysyä - häntä esitti tässä näytöksessä Sandra Telinen. Ilmeikkyyttä näkyi toki monessa muussakin roolissa, ja katsojan näkökulmasta tanssitaidon lisäksi myös muu esiintyminen vaikuttaa paljon kokonaisuuteen.

Kuva: Matti Häyrynen

Apubloggarit totesivat tykänneensä näkemästään. Eerinin mielestä parasta oli taian langettaminen Annaan, Oona piti kaikista jännistä kohdista. Oonaa jännitti myös se, kun Hans joukkoineen meni vangitsemaan Elsaa. Lumihirviö oli hirvittänyt Eeriniä etukäteen, ja lumipeikot olivat Oonan mielestä pelottavia. Myös sudet olivat Oonan mielestä sopivan jännittäviä, Eerinin mielestä ehkä liikaa. Hauskaa esityksessä oli Oonan mielestä lumiukko Olof, Eerinin mielestä se kun Elsa taikoi. Musiikista Oona tuumasi, että se oli "siinä ja tässä jännän ja hyvän välillä". Tanssinumeroista Oonan mielestä parasta olivat kaikki Elsan tanssit sekä Annan ja Elsan yhteistanssi oven eri puolilla - numero jonka aikana päähenkilöt kasvoivat lapsista nuoriksi aikuisiksi. Oona pohdiskeli sitä, olivatko esityksessä mukana kaikki kohtaukset joita elokuvassa on - ja päätyi siihen että elokuvassa oli enemmän kohtauksia. Oonan mielestä tarinassa oli helppo pysyä mukana, mutta Eerin sanoi ettei olisi tajunnut kaikkia tapahtumia ellei äiti olisi välillä auttanut ja selittänyt.

Annan (Sandra Telinen) kainalossa apubloggarit Eerin (vas.) ja Oona (oik.).
Lumihiutaleet asettuivat auliisti kauniiseen poseeraukseen mukaan.
Kuva: Mirja Niskala

Eerin kertoi esitykseen liittyen myös, että monet hänen päiväkotikaverinsa haluavat isoina Elsoiksi - "mutta eihän ne voi kun ei niillä ole taikavoimia!" Isosiskon varmuudella Oona lisäsi, ettei Elsa ole oikea ihminen vaan "Disney" (eli piirretty).

Oonan ja Eerinin äiti tuumasi, että esitys oli oikein toimiva ja lapsille tehty toteutus toimi hyvin - myös esityksen rytmi ja kestolta olivat sopivia. Näytelmän ymmärtää kun tuntee taustatarinan. Musiikki oli kivaa ja erilaista kuin elokuvassa, energistä ja sopii myös isomman nuorison makuun.

Mielelläni suosittelen näkemään tämän. Näytökset ovat loppuunvarattuja, mutta kannattaa kärkkyä peruutuspaikkoja.

Elsan ja Annan jäinen seikkailu Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Onnensirpaleita (ensi-ilta)

Lauantaina kantaesityksen ensi-iltaan Jyväskylän kaupunginteatterin suurelle näyttämölle tuli Onnensirpaleita, musiikkinäytelmä jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut Tommi Kainulainen. Käsikirjoituksen pohjana on käytetty tekstejä, joita kerättiin yhteistyössä sanomalehti Keskisuomalaisen kanssa. Kirjoittajat kertoivat - kuka suppeasti, kuka hyvinkin laveasti - kokemuksiaan ja näkemyksiään siitä, mitä onni on ja mitä se merkitsee.

Martti (Jouni Innilä) ja Helmi (Anneli Karppinen).
Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmä kertoo Hukkasten perheen - ja heidän läheistensä - tarinaa, jossa liikutaan 60-luvulta aina tähän päivään saakka. Lisäksi tarina liikkuu Taivaassa, jossa enkelit seuraavat ihmisten elämää. Tai siellä heidän ainakin pitäisi pysyä... Ajan pyörän avulla enkelit voivat seurata ihmisten elämää eri ajankohtina. Tarinan aikahypyt on lavalla toteutettu hienosti, joskin näytelmän alkupuolella rytmin yhtenäisyys ehkä kärsii hieman. Samoin esityksen energia vaihtelee alkupuolella - loppua kohti taso pysyy tiiviimmin. Ajan kulumiseen liittyen ehdoton suosikkijaksoni täynnä hyviä oivalluksia on Onni-pojan varttuminen vauvasta nuoreksi aikuiseksi - aika tosiaan kuluu yhdessä vilauksessa.

Ukko (Antti Lattu) ja Marja (Piia Mannisenmäki), taustalla Harahel (Laura Hänninen).
Kuva: Jiri Halttunen

Repliikkeihin on upotettu myös mietelauseita onnen olemuksesta. Osa tuttuja ja moneen kertaan kuultuja, kuten "onnea ei ole se että saa mitä haluaa vaan että haluaa mitä saa". Osa on ainakin minulle aivan uusia, ilmeisesti tekstimateriaaleista nousseita. Elämän totuudet eivät yleensä ole kovin monimutkaisia mutta silti erittäin tosia.

Siiri (Hanna Liinoja).
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelijöillä on monenlaisia rooleja. Osa tekee hyvinkin monta pienempää roolia eri tavoin puvustettuna ja maskeerattuna - voin vain kuvitella sitä sutinaa mitä osa vaihdoista on. Osa taas pysyy lavalla lähes koko ajan samassa roolissa. Esimerkiksi enkeli Nafriel (Hannu Lintukoski) valvoo tapahtumia varsin herkeämättä - enkelit ovat aina läsnä.

Nafriel (Hannu Lintukoski) ja Harahiel (Laura Hänninen).
Kuva: Jiri Halttunen

Onni Hukkanen (Aaro Vuotila) on näytelmän keskushenkilö, joskin yhtä olennaisesti tarinaan liittyvät hänen läheisensä; hänen vaimonsa Maria (Piia Mannisenmäki), heidän vanhempansa, tyttärensä, ystävänsä... Varsin tavallinen ja tavallisuudessaan hyvin tärkeä joukko ihmisiä. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ammattimaisella otteella. Onnin ja Marian suhde syttyy, kehittyy ja tasaantuu. Onnin lapsuudenkaveri Kerola (Miikka Tuominen) pysyy rinnalla, lähempänä ja etäämpänä, läpi elämän.

Riitta (Saara Jokiaho), opiskelija (Antti Lattu) ja Kerola (Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Kun näytelmän keskeinen teema on onnen olemus, siihen liittyy olennaisesti paljon tunteita. Tarina - kuten elämä itse - ei sisällä pelkkää onnea. Osa teemoista on hyvinkin surullisia, mutta nekin kuuluvat elämään. Ja surustakin voi päästä yli, kohti parempia aikoja. Tummat sävyt tuovat kirkkauden esiin - samalla tavoin kuin musta tausta tuo lavastuksen ja puvustuksen kirkkaat kohdat esille. Jotkut tunteet välittyvät selkeinä katsomoon, toiset taas kääntyvät enemmän sisäänpäin - kuten eri ihmisillä on erilaisia tapoja näyttää tai olla näyttämättä tunteitaan.

Helmi (Anneli Karppinen) ja Maria (Piia Mannisenmäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Olennainen osa musiikkinäytelmää on tietysti musiikki - tässä tapauksessa Miljoonasateen ja Heikki Salon tuotanto. Omat odotukseni mukaan valituista kappaleista olivat hieman erilaisia, ja vanhana Miljoonasade-diggarinakaan en tunnistanut kaikkia kappaleita. Kappaleet on istutettu tarinaan mukaan; jotkut toimivat hyvinkin tiiviisti kerronnan osana, jotkut ovat hieman irrallisempia. Lasse Hirven tekemät sovitukset ovat onnistuneita. Nauhoitetun soitannan ja livenä esitettyjen laulujen kokonaisuus soi onnistuneesti. Aivan erityisesti mieleeni jäivät isolla kokoonpanolla laulettu Voipallo, Piia Mannisenmäen, Anne-Mari Alaspään ja Anneli Karppisen herkkä ja koskettava Tulitikku sekä Anne-Mari Alaspään ja Henri Halkolan monta tunnetta sisältävä Kenen syy.

Asko (Henri Halkola) ja Kirsi (Anne-Mari Alaspää).
Kuva: Jiri Halttunen

Puku-, lavastus- ja videosuunnittelusta vastaa vierailija Tinja Salmi. Maanpäällisten ihmisten puvustuksessa ajankuva näkyy mukavasti. Ja yhtälailla enkelit ovat ikuisia, muuttumattomia - ja heissä on erityistä hehkua. Yksityiskohdat ovat tärkeitä - jotkut hieman lipsuvat (kuten turkoosit housut naishenkilöllä hautajaisissa) mutta toiset taas hykerryttävät, kuten enkeli Harahelin (Laura Hänninen) siivet - katsokaapa tarkasti, kyllä hänellä siivet on! Lavastus toimii hyvin esittäen yhtä aikaa Taivasta - jossa valkoiset enkelit erottuvat hyvin mustaa taustaa vasten - ja maanpäällistä elämää. Lavan nousevia ja laskevia elementtejä käytetään elävästi kuvastamaan eri asioita, ja muutenkin lavastukseen kuuluu hienoja elementtejä!

Asko (Henri Halkola) ja Onni (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Maskeerauksesta vastannut tiimi on myös tehnyt onnistunutta työtä. Aivan erityisesti minuun teki vaikutuksen se, miten onnistuneesti Onni (Aaro Vuotila) vanhenee 30 vuotta! Ei ylilyöntejä, vaan uskottava ikääntyminen.

Maria (Piia Mannisenmäki) ja Onni (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Valosuunnittelu on Japo Granlundin käsialaa - ja on todella vaikuttava elementti! Valoilla tehdään tähtitaivasta, aikahyppyjä, erilaisia tunnelmia, maisemia ja vuodenaikoja, korostetaan ja häivytetään asioita, kiinnitetään huomiota...

Äänisuunnittelusta vastaa Mika Filpus. Yksityiskohtana pidin erityisesti siitä, miten Jumalan ääni on esitetty. Jumalaa ei ainakaan ole liikaa henkilöity, mikä on minusta mielenkiintoisempi ratkaisu kuin vanhan miehen äänellä puhuminen.

Kaiken kaikkiaan Onnensirpaleita on minusta paikoin ehkä hieman epätasainen mutta ehdottomasti inhimillisen lämmin näytelmä. Imelyyteen se ei sorru, mutta lopulta elämässä on aina toiveikkuutta - vaikka synkkien aikojen ja tunnelmien läpikin.


Kuva: Jiri Halttunen

Käännä selkä tuuleen
ja sytytä sun syliisi mut
kouriisi koita minut piilottaa
pienen hetkisen
hetken tuulisen
jokainen tahtoo rakastaa

Aika myrskyn lailla kiiruhtaa
tulitikku hehkuu hetken vaan
suojelee, varjelee
ainootaan meistä jokainen

~ Heikki Salo ~