maanantai 15. lokakuuta 2018

Kinky Boots (Helsingin kaupunginteatteri)

Kenkätehtailija Charlie Pricen tehdas on taloudellisissa vaikeuksissa ja tehtailija palkkaa uuden suunnittelijan - siinäkö Helsingin kaupunginteatterissa esitettävä musikaali Kinky Boots pähkinänkuoressa? Itse asiassa tavallaan kyllä, mutta oikeasti ei. Harvey Fiersteinin käsikirjoittama musikaali, jossa musiikista ja laulujen sanoista vastaa Cyndi Lauper, kertoo ennen kaikkea itsensä ja muiden tunnistamisesta, tunnustamisesta ja hyväksymisestä sellaisena kuin kukin meistä on. Ystävyys, epäluulojen voittaminen ja inhimillinen lämpö ovat tärkeitä teemoja.

Keskellä Lola (Lauri Mikkola).
Kuva: Mirka Kleemola

Samuel Harjanteen ohjaamassa musikaalissa on niin energiaa kuin tunnettakin. Isoissa kohtauksissa lavalla tapahtuu niin paljon, että kaikkea ei millään pysty seuraamaan ja huomaamaan yhdellä katsomiskerralla - eli kannattaa vain iloita kaikesta siitä minkä näkee. Toki mukana on rauhallisempiakin jaksoja, jolloin katsojankin on helpompi keskittyä yhteen asiaan. Mukana on myös hienoja yksityiskohtia; esimerkiksi nuoren Charlien äkillinen kasvaminen aikuiseksi on loistava idea!

Tehdastyöläinen (Inka Tiitinen), Pat (Laura Alajääski), Charlie (Petrus Kähkönen),
tehdastyöläinen (Leenamari Unho), Trish (Sanna Saarijärvi) ja Lauren (Anna Victoria Eriksson).
Kuva: Mirka Kleemola

Kapellimestari Eeva Konnun luotsaama bändi soi niin että takuulla kuuluu, ammattitaitoisesti ja iloisesti. Itse pidin myös siitä, kuinka salissa käytetään stereokuva siten että musiikki tuntuu joinakin hetkinä "siirtyvän laidalta toiselle" - tällaista teatterissa harvemmin kuulee. Kappaleista löytyy niin menoa kuin tunteikkuuttakin, joukkovoimaa ja vahvoja yhden hengen tulkintoja. Minulle ehkä eniten "aivogramofoniin" jäi soimaan Mitä nainen haluaa, mutta esimerkiksi myös hengennostattaja Mitään kauniimpaa olla ei voi sekä ensimmäisen puoliajan päättänyt todellinen shownumero Hei jee! painuivat komeina mieleen.

Lolan enkelit.
(Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg
- nimet aakkosjärjestyksessä, en tiedä kuka on kuka).
Kuva: Mirka Kleemola

Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus on näyttävä ja toimiva; tehdasmiljöö, drag-klubi ja muut tarpeelliset tapahtumapaikat täyttävät lavan ja näyttävät erittäin uskottavilta yksityiskohtineen. Myös tapahtumapaikkojen vaihdot kulkevat sujuvasti lavaelementtien kookkaudesta huolimatta. Lavaa muuntaa myös William Iles'n suunnittelema hieno valaistus, jolla on olennainen merkitys tilojen ja tunnelmien luomisessa.

Charlie (Petrus Kähkönen) ja Lola (Lauri Mikkola).
Kuva: Mirka Kleemola

Tuomas Lampisen suunnittelema puvustus sekä Henri Karjalaisen suunnittelemat kampaukset ja maskeeraukset ovat todellinen ilo silmälle! Tehdastyöläiset ovat uskottavan arkisia siinä missä Lola ja hänen enkelinsä sädehtivät ja kimmeltävät. Nimenomaan Lolasta ja enkeleistä on tietenkin pakko ihailla, miten hienosti heidän ulkoinen olemuksensa on toteutettu - ja sillä on varmasti paljon merkitystä myös näyttelijöille itselleen.

Kuva: Mirka Kleemola

Näyttelijäntyö lauluineen ja tansseineen on hienoa katsottavaa. Odotetusti Lola (Lauri Mikkola) ja hänen enkelinsä vetävät eniten huomiota. Enkeleissä hippunen enemmän naisellisuutta ja vähemmän show'ta olisi saattanut tehdä heistä vielä enkelimäisempiä - mene ja tiedä, toisaalta show'sta ja näyttävyydestähän tässä on kyse. Myös Petrus Kähkönen Charlie Pricenä on mies paikallaan pikkukaupunginpoikamaisuudessaan ja loistavana laulajana. Anna Victoria Eriksson tehdastyöntekijätär Laurenina nousee hienosti esiin komediallisena mutta myös sydämellisenä hahmona. Eikä tässä esityksessä heikkoa lenkkiä olekaan.

Tehdastyöläinen (Kirsi Karlenius), Charlie (Petrus Kähkönen), Lola (Lauri Mikkola)
ja tehdastyöläinen (Emilia Nyman).
Kuva: Mirka Kleemola

Kaiken tämän takana on myös valtava joukko eri alojen ammattilaisia, joita ei lavalla näy. Lavastuksen ja puvustuksen toteuttajia, lauluvalmentajia, pukijoita, tarpeiston valmistajia, erilaisia tekniikkaan liittyviä ammattilaisia, näyttämömiehiä... Tällaisen tuotannon tekijäkaarti on mittava. Lavalla on nelisenkymmentä henkeä, bändissä yli 20, ja muita alun toistasataa! Lopputulos ansaitsee hatunnoston heille kaikille; ammattitaidolle ja yhteistyölle.

Kuva: Mirka Kleemola

Ja kyllähän teatterikansa tykkäsi. Väliaplodeja ja hurrauksia annettiin, ja etenkin lopuksi suosio oli taattu; yleisö taputti seisten, vislasi ja huudahteli. Musiikin jo kertaalleen loputtua, esiripun laskeuduttua bändi aloitti uudestaan ja näyttelijät saapuivat vielä uudestaan kiittämään sinnikkäistä suosionosoituksista.

Baaribändi (Tuukka Leppänen, Heikki Ranta ja Jack Johansson).
Kuva: Mirka Kleemola

Kinky Boots on kaikkea sitä, mistä itse kovasti pidän musikaaleissa. Hyvää musiikkia, näyttävyyttä, henkilöhahmoja joista voi oikeasti välittää, suuria kohtauksia isolla joukolla, tunnetta, huumoria mutta ehdottomasti myös ajatusta. Kaikki tämä taitavasti toteutettuna, ja esityksen jälkeen jää hyvä mieli. Myös seuranani ollut serkkuni totesi, että "ei sitä aina muista läheskään kaikkea näkemäänsä, mutta tämän kyllä muistaa nähneensä!"

Kinky Boots Helsingin kaupunginteatterin sivulla, josta löytyy myös esityksen traileri. (linkki)

Lola (Lauri Mikkola).
Kuva: Mirka Kleemola


torstai 4. lokakuuta 2018

Tero Saarinen Company: Breath

Tanssin aika -festivaaliin liittyen Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koettiin mielenkiintoinen, ainutlaatuinen vierailu, kun Tero Saarinen Company esitti teoksensa Breath. Ennakkoon oli tiedossa, että lavalla nähdään koreografi-tanssija Tero Saarinen ja muusikko-harmonikkataiteilija Kimmo Pohjonen. Heidän kanssaan esitystä ovat olennaisesti olleet luomassa valo- ja lavastussuunnittelija Mikki Kunttu, pukusuunnittelija Teemu Muurimäki sekä äänisuunnittelija Tuomas Norvio. Taiteelliseen ydintiimiin kuuluu lisäksi koreografin assistentti Henrikki Heikkilä.

Kimmo Pohjonen ja Tero Saarinen.
Kuva: Mikki Kunttu

Katsomo oli lähes täynnä, ja yleisö odottavaista. Esityksestä mieleen jäi mielikuvia ja vaikutelmia, jotka kerron melko satunnaisessa järjestyksessä...

Kimmo Pohjonen ja Tero Saarinen.
Kuva: Mikki Kunttu

Kumahtelu, basso joka tuntuu rintaontelossa saakka.

Omat tilat, omat rajat selkeästi esillä.

Itsensä kanssa kiistelevä olento, kuin Klonkun hyvän ja pahan puolen keskustelu.

Yhteisen kielen ja ymmärryksen puute, toisen erilaisuudelle nauraminen.

Toreadori, jonka muleta on hänen ystävänsä - ja taistelee häntä vastaan.

Tero Saarinen.
Kuva: Mikki Kunttu

Kasvottoman hahmon vaellus läpi hämäryyden, läpi itsensä.

Videopeliä pelaava pikkupoika, nolo isä. Vaiko toisinpäin?

Makoilu nurmella kesäpäivänä pilviä katsellen.

Syntymä, huuto, ponnistus.

Haitari soi kuin suru-urut.

Kädet kuin elävät kukat.

Nerokkaat valot, väriä, pimeyttä, pehmeyttä, kovuutta.

Marionetti, joka keinuu ja liikehtii lankojensa varassa painovoimaa vastustaen.

Haitari ääntelee ja elää kuin itsenäinen olento.

Kimmo Pohjonen.
Kuva: Mikki Kunttu

Kasvu, vanhemman tuki läpi elämän pyörteiden, kunnes hän haipuu taustalle.

Fyysinen suoritus, joka näyttää juuri niin keveältä kuin taitava osaaja saa sen näyttämään.

Taistelu viimeisestä haipuvasta valonsäteestä ennen pimeyttä.

Laajaa, ulottuvaa, voimakasta liikettä - ja tarkkoja yksityiskohtia aina sormien pieniin liikkeisiin saakka.

Posetiivin sointi irvokkaassa tivolissa.

Pehmeä muriseva laulu tyynnyttää, kannustaa.

Rajan ylitys.

Pitkään haettu kosketus, yhteys, yhdessäolo, yhteinen liike.

Hellyys, läheisyys.

Tero Saarinen ja Kimmo Pohjonen.
Kuva: Mikki Kunttu

Esityksen jälkeen Tero ja Kimmo olivat vielä yleisölämpiössä haastateltavina, ja yleisökin sai esittää kysymyksiä. Kaksikko kertoi kohtaamisestaan, yhteistyöstään, teoksen syntyprosessista. puvustuksen, valaistuksen ja äänitekniikan tärkeydestä, ja henkilöistä näiden takana. Oli helppo huomata, miten hieno ystävyys ja kumppanuus heidän välillään vallitsee. Ja huumorimiehiä ovat molemmat!


sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Luuseri kiertää ja koskettaa

Viime keväänä Jyväskylän kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut Luuseri, monologi koulukiusaamisesta, jatkuu tänä syksynä. Esitys kiertää yläkouluissa. Kyselin näyttelijä Hannu Rantalalta Luuserin kuulumisia - ja sain paneutuneet vastaukset. Suuri, lämmin kiitos Hannulle prosessin ja esityksen avaamisesta!

Mikä Luuserin tekemisessä on ollut antoisinta?

Näyttelijänä on ollut antoisaa huomata, kuinka produktio on kehittynyt esitys esitykseltä, kun on saanut esittää sitä hyvin monenlaisille yleisöille ja vielä hyvin monenlaisissa esitystiloissa. Vaikka tässä vaiheessa esityksiä on takana jo noin parikymmentä, tuntuu että tekstistä löytää koko ajan uusia sävyjä ja on kiinnostavaa kuinka niiden mukana näyttämöllinen ilmaisu ja ajatus syvenee. Lisäksi näyttelijänä rakastan haasteita ja monologin teko, jota sanotaan myös teatterin kuninkuuslajiksi, tarjoaa joka kerta omanlaistaan haastetta. Yleisöhän on ikään kuin ainoa vastanäyttelijä, jonka kanssa hengitetään samaan tahtiin ja pyritään löytämään yhteinen rytmi esitykseen. Lisäksi on mahtavaa, kuinka monipuolisella tunneskaalalla tässä produktiossa pääsee näyttelemään, sekä tekemään monia eri hahmoja. On ollut antoisaa huomata, että yleisö on kokenut produktion merkityksellisenä. Parasta teatterin tekijänä on ollut tietysti kokemus siitä, että saa mahdollisuuden esittää monologia sen erityiselle kohderyhmälle eli yläkoululaisille nuorille. Olen onnellinen siitä kokemuksesta, jonka olen saanut jokaisen koulukeikan jälkeen, että nuoret ovat selkeästi pysähtyneet kuuntelemaan tarinaa. Tärkeintähän on, että esitys herättäisi heissä ajatuksia ja tunteita, jotka parhaimmillaan vaikuttaisivat siihen, että he alkavat omassa arjessaan ehkäisemään koulukiusaamisen syntymistä ja myös rohkeammin puuttumaan kiusaamiseen.

Kuva: Miikka Tuominen

Entä onko ollut haasteita?

Esitysprosessin aikana haaste, jonka tiedostin jo etukäteen, oli erityisesti keikkaolosuhteet. Kierrän suurimmaksi osaksi yksin ja ajan siis myös lavalta käsin esityksen tekniikan eli videonprojisoinnit ja äänet. Joskus minulla saattaa olla myös teknikko mukana. Yhtenä päivänä saattaa olla kaksi koulukeikkaa, joista ensimmäinen voi olla esimerkiksi aamuyhdeksältä, mikä tarkoittaa että paikan päällä on oltava viimeistään tuntia ennen esitystä. Tunti aikaa kasata tekniikka, tehdä mahdolliset tekniikkasäädöt ja ottaa pieni lämmittely, ettei tapahdu mitään loukkaantumisia koska esitys on todella fyysinen. Yhdessä koulussa on 45 minuutin esitys, jonka jälkeen on 20 minuutin loppukeskustelu. Tämän jälkeen nopea tavaroiden purkaminen ja pakkaaminen ja siirtyminen autolla seuraavalle koululle. Taas tekninen pystytys ja säätö, lämmittely, esitys, keskustelu ja purku. Joskus tällaisia päiviä saattaa olla samalla viikolla useita. Tämä vaatii todella tarkkaa etukäteissuunnittelua ja aikataulutusta. Samoin itsestään täytyy pitää hyvää huolta eli ajatella tarkkaan milloin syö, milloin treenaa ja milloin lepää. Tällä kaikella varmistaa sen, että näyttelijän instrumentti eli kroppa on vireänä ja mieli pysyy kirkkaana. Vaikka joskus tiukan keikkaputken jälkeen saattaa hieman väsy painaa, antaa produktion tekeminen niin paljon positiivista energiaa, että yleensä väsymys unohtuu nopeasti.

Millä tavoin olet päässyt sisään koulukiusatun pojan maailmaan? Miten olet kokenut ko. roolin?

Tämä esitys on ehdottomasti tähänastisen näyttelijänurani henkilökohtaisin roolityö. Aihe oli minulle hyvinkin läheinen. Siitä syystä myös tuntuu, että omalla kohdallani oli oikea aika päästä tekemään tämän kaltainen roolityö. Olen 27-vuotias ja siitä ajasta kun olen ollut ylä-asteella, olen kasvanut samanverran vuosia ihmisenä. Se on luonut mahdollisuuden tarkastella omia koulukokemuksiani ikäänkuin objektiivisesti. Kuitenkin monet muistothan varastoituvat mieleen ja kroppaan ajatuksina ja tunteina. Näiden asioiden täytyy olla käsitelty henkilökohtaisella tasolla ja niiden kanssa pitää olla niinsanotusti sinut. Uskon, että ehjän roolihahmon rakentaminen vaatii sitä, että näyttelijä tuo itsestään rohkeasti jotain roolihahmoon. Jokaisessa roolihahmossahan näyttelijä automaattisestikin hyödyntää omaa elämänkokemustaan ja tässä produktiossa minun on ollut hyvin helppo ymmärtää roolihahmoani, hänen ajatuksiaan ja tunteita sekä myös sitä, miksi hän toimii niin kuin toimii. Näytelmän maailmassahan 30-vuotias mies pohtii omaa yläasteaikaansa ja palaa siihen mielessään ja ajatuksissaan - näin hän myös tarkastelee asioita objektiivisesti, mutta tuo kuitenkin esiin kuinka nuorena koetut traumaattiset kokemukset ovat jättäneet häneen jälkensä. Tämä näkökulma auttoi myös roolityön syventämisessä. Lisäksi tutustuin koulukiusaamiseen aiheena lukemalla paljon tietokirjallisuutta, jonka kautta pyrin ymmärtämään mistä koulukiusaamistilanteissa on psykologisesti ja tieteellisesti tarkasteltuna kysymys, esimerkiksi ryhmädynamiikan näkökulmasta.

Kuva: Miikka Tuominen

Miten näyttelijän kannalta eroaa tehdä kiertävää esitystä kuin teatterissa esitettävää?

Merkittävimmät eroavaisuudet liittyvät ehkä tilallisiin muutoksiin. Esitystila on kiertueella aina eri ja kiinnostavinta on se, että menemme esittämään esitystä suoraan sen kohderyhmän luo, siihen ympäristöön mihin näytelmäkin sijoittuu - eli yläkouluille. Tämä luo näyttelijälle pelkästään mahdollisuuksia käyttää luovuuttaan ja saada luotua jokaisesta esityksestä erilainen. Esitykseen vaikuttavat hyvin monet yksittäiset seikat kuten esitystilan koko ja muoto, yleisön sijoittuminen esitystilassa, oppilaiden luokka-aste sekä esityksen kellonaika (esim. aamulla vai iltapäivällä.)

Mitä odotit talon ulkopuolisilta esityksiltä? Täyttyivätkö odotukset, mikä kenties yllätti?

Minulla oli ennestään jonkin verran kokemusta kiertueteatterista, koulumaailmassa työskentelystä sekä nuorten parissa toimimisesta ammattilisesti. Näin ollen ennakkoodotukset, joita oli, myös täyttyivät. Tietysti jokainen esitys ja yleisö on ainutlaatuinen ja esitys täytyy sovittaa siihen hetkeen. Olin omalta osaltani varautunut siihen, että joskus yleisössä saattaisi olla varsinkin esityksen loppupuolella keskittymisvaikeuksia tai aiheutua häiriötilanteita, mutta suurin osa yleisöistä on lähtenyt tosi hyvin mukaan näytelmän maailmaan.

Kuva: Miikka Tuominen

Ovatko nuoret osallistuneet näytelmän jälkeiseen keskusteluun? Voitko yleisellä tasolla kertoa jotain esimerkkejä mistä he ovat puhuneet?

Loppukeskusteluissa on noussut esiin hyvin monenlaisia seikkoja. Kysymyksiä, joita olemme yhdessä pohtineet ovat olleet muun muassa:
  • Mitkä asiat olisivat voineet auttaa päähenkilöä itse saada kiusaamisen loppumaan ja miten muut olisivat voineet auttaa häntä siinä?
  • Millaista vallankäyttöä kiusaamisen taustalla on ja miten sitä voitaisiin ehkäistä koko yhteisön puolesta?
  • Oliko Henrikille annettu ”Luuseri” -leima vain ulkopuolelta määriteltyä vallankäyttöä ja tilannetta pahensi se, että Henrik itse uskoi siihen?
  • Mitkä olivat päähenkilön vahvuudet, jotka auttoivat häntä selviämään kiusaamisesta? Jokaisella on jokin vahvuus ja positiivinen erityispiirre jota vaalia ja tunnistaa myös se muissa.
  • Mikseivät aikuiset tai kaverit uskalla puuttua kiusaamiseen ja mitä kaikki pelkäävät kiusaamistilanteessa?
Esiin nousi keskustelua myös siitä, kuinka kiusaamistilanne vaikuttaa koko ryhmään ja oppilaat kokivat, että koko ryhmällä on näin ollen vastuu ja mahdollisuus ennaltaehkäistä kiusaamista olemalla tukematta sitä hiljaisella hyväksynnällä.

Millaista palautetta olet saanut nuorilta ja aikuisilta?

Tässä koulukeikoilta kerättyjä nimettömiä palautteita:
  • Pidin esityksen ”suorapuheisuudesta” ja aidosti kuvatuista kiusaamistilanteista. Pidin myös ns. onnellisesta lopusta koska kiusaamistilanteet eivät pääty aina näin onnellisesti.
  • Näytelmä oli mielestäni hieno ja opettavainen. Näyttelijä suoriutui täydellisesti ja olen vaikuttunut hänen taidoistaan. Hänen äänensä kuului koko ajan hyvin ja hän eläytyi moneen rooliin yhtä aikaa. Aplodit hänelle.
  • Pahinta esityksessä oli se, että suurin osa mitä tapahtui näyttämöllä on totta ja voi tapahtua muissa kouluissa. Tykkäsin ideasta ja aiheesta. Tehkää lisää tän tapaisia esityksiä.
  • Tarina itsessään pistää ajattelemaan vielä pitkäksi aikaa esityksen jälkeenkin ja tämä on mun mielestä sellasia näytelmiä joka kaikkien pitäisi nähdä juuri tän vahvan sanoman takia.
  • Hyvä ottaa tämmöinen vaikea asia esille. Joku voisi sanoa mitä se auttaa, mutta se on pieni askel eteenpäin
  • Esitys herätti minussa paljon sääliä ja tunteita koska kiusaaminen on väärin mutta se on tosiasia jota ei saa vähätellä tai väistää.
  • Esitys oli hyvä ja tärkeästä aiheesta. Pidin siitä, että henkilö kiersi yleisössä ja otti yleisön tavallaan mukaan.
  • Esitys oli hyvä, koska siinä tuli hyvin esille mitä kiusaaminen voi tehdä ihmiselle. Esiintyjä oli mahtava ja osasi esittää montaa ihmistä kerralla.
  • Itse ainakin tykkäsin esityksestä ja esitys sai minut vastustamaan yhä enemmän kiusaamista.

Kuva: Miikka Tuominen

Kuinka paljon Luuseria on esitetty talon ulkopuolella? Entä paljonko esityksiä on tulossa?

Talon ulkopuolisia esityksiä on tähän mennessä kertynyt 14 kpl ja niitä on luvassa vielä tänä syksynä parhaimmillaan noin  15 kpl. Lisäksi ensi keväänä myös koulukeikat edelleen jatkuvat ja lähdemme kiertämään esityksellä myös muihin Keski-Suomen kuntiin.

Jos vielä tulee mieleen jotain mitä haluat kertoa niin sana on vapaa!

Olen toiminut reilun vuoden Jyväskylän kaupunginteatterissa työnimikkeellä näyttelijä-yleisötyöntekijä. Koulutukseltani olen Teatteri-ilmaisun ohjaaja AMK. Tämän produktion osalta olen kokenut, että olen mitä parhaimmalla tavalla pystynyt yhdistämään nämä kaksi työnkuvaa. Olen saanut toimia sekä näyttelijänä että teatterikasvattajana. Lisäksi meillä on tulevaisuudessa tulossa esityksen oheen myös pidempi draamatyöpaja nuorille, jossa syvennytään esityksen teemoihin. Työpajassa pohditaan ja harjoitellaan konkreettisesti draaman työkaluja hyödyntäen, kuinka toimimme kun kohtaamme koulukiusaamista ja miten voimme yhä paremmin oppia tunnistamaan kiusaamistilanteita, ennaltaehkäistä niitä ja puuttua niihin.

Luuseria voi siis edelleen tilata kouluille, myös tälle syksylle. Lisätiedot teatterin sivuilta (linkki).


Juttu Luuserin ensi-illasta (linkki).


sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Merten gorilla (ensi-ilta)

Tänä viikonloppuna koettiin Jyväskylän kaupunginteatterissa kaksi ensi-iltaa. Lauantaina oli vuorossa suurella näyttämöllä seikkailukertomus Merten gorilla, joka pohjautuu Jakob Wegeliuksen samannimiseen kirjaan. Perttu Leinosen ohjaama näytelmä on tiivis ja vauhdikas - yhtään turhaa hetkeä ei ole, tapahtumat etenevät ripeästi eikä kiinnostus herpaannu hetkeksikään.

Hannu Hiltunen, Henri Halkola, Aaro Vuotila ja Piia Mannisenmäki.
Kuva: Jiri Halttunen

Produktiossa on aivan upea näyttelijäkaarti. Piia Mannisenmäki gorilla Sally Jonesina tekee hienoa työtä jutellen yleisölle ja muutoin eläytyen mykän mutta erittäin älykkään eläimen rooliin koko kropallaan. Henri Halkola kapteeni Koskelana on reilu mies, joskin itse huvituin hänen rooleistaan eniten pikkuroolista oopperan katsojana - kuinka mies kikattelee ja hypähtelee! Saara Jokiaho esiintyy sydämellisesti hurmaavana fadolaulaja Ana Molinana. Hannu Lintukosken esittämä tanssahteleva etsivä Umbelino on ehdottomasti mieleenjäävä - ja sai myös väliaplodeja. Toinen Lintukosken herkullinen rooli on divaani Bahadur muhkeassa ulkoasussaan. Aaro Vuotilan hykerryttävästi esittämä Bhapurin maharadza on lellitty pikkupoika aikuisen ulkokuoressa, mutta hän myös kasvaa uskottavasti aikuisemmaksi. Hannu Hiltusen Ana Molinaa ihaileva soitinrakentaja signor Fidardo voittaa alun epäluulonsa sopivan pikku hiljaa. Hanna Liinoja ihastuttaa täpäkkänä sihteerinä Ayesha Narayananina. Jorma Böök tekee eloisasti zoologi Wilkinin roolin. Jukka-Pekka Mikkosen rooleista eloisin on jatkuvasti puhuva laivamekaanikko Gerard. Monet näyttelijöistä tekevät useampia rooleja, ja esimerkiksi maharadzan hoviväkeä onkin ilo seurata.

Jorma Böök, Hannu Lintukoski, Piia Mannisenmäki, Jukka-Pekka Mikkonen ja Hannu Hiltunen.
Kuva: Jiri Halttunen

Merten gorillan visuaalinen anti on runsas ja värikäs olematta räikeä. Tuovi Räisäsen suunnittelema puvustus on kertakaikkiaan herkullinen niin värien kuin materiaalienkin puolesta. Yksityiskohtia on lukuisia ja puvustuksessa on päästy irrottelemaan iloisesti. Hatunnosto myös puvut valmistaneelle puvustolle! Karmo Menden käsialaa oleva lavastus on taiten suunniteltu - osin hyvinkin yksityiskohtaisen realistinen, osin enemmän viitteellinen, mutta aina silmää miellyttävä. Näkymät vaihtuvat joustavasti tarinan tempon mukaan. Maskeerauksen ovat suunnitelleet Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale, ja se tulee tietenkin parhaiten esille tarinan päähenkilön Sally Jonesin hahmossa. Japo Granlundin suunnittelemassa valaistuksessa on mielenkiintoisia ratkaisuja, kuten esimerkiksi spottivalot joilla nostetaan tiettyjä asioita esiin. Muutenkin valoilla luodaan yhdessä lavastuksen kanssa merkittävästi paikkoja ja tunnelmia. Ari Lampisen suunnittelemat äänet tukevat ja elävöittävät tapahtumia niin maalla, merellä kuin ilmassakin.

Kuva: Jiri Halttunen

Lavaa ja liikettä käytetään hienosti, ja esimerkiksi "hidastukset" takaa-ajossa tai shakinpeluussa olivat minusta aivan loistavia oivalluksia siitä, miten tapahtumia voidaan esittää selkeästi ja samalla korostaa hetken tärkeyttä. Liikkeessä oli monia muitakin pieniä yksityiskohtia, joita oli ilo havainnoida!

Hanna Liinoja, Hannu Hiltunen, Piia Mannisenmäki ja Henri Halkola.
Kuva: Jiri Halttunen

Tarinassa on sekä huimaa seikkailua että syvällisempiä ajatuksia ystävyydestä, uskollisuudesta,  erilaisuuden kohtaamisesta ja siihen suhtautumisesta, henkisestä kasvusta sekä muista suurista teemoista. Mielestäni juuri tässä on näytelmän vahvuus eri ikäisille: sitä voi katsoa seikkailuna ja viihtyä tapahtumien parissa, ja voi myös jäädä (ehkä ennemmin jälkeenpäin) pohtimaan syvempiä teemoja ja saada niistä paljon irti.

Hannu Hiltunen ja Piia Mannisenmäki.
Kuva: Jiri Halttunen

Ensi-illassa seuranani ollut parisuhdemies oli aivan innoissaan näkemästään, nautti seikkailusta täysin siemauksin ja kuulema liikuttuikin useammassa kohtaa. Ennen näytelmän alkua miehellä oli hienoisia ennakkoluuloja siitä, mitähän nyt on tultu katsomaan, kun hän äimisteli lasten määrää yleisössä. (Meillä on siis tapana, että kerron katsottavista näytelmistä mahdollisimman vähän etukäteen - mies haluaa yllättyä mitä on tulossa.) Mutta jo väliajalla ja etenkin esityksen jälkeen hän totesi, ettei lainkaan ajatellut minkä ikäisille tämä on suunnattu, että tämähän on iätön! Mekin olimme siis kahdestaan, ja tämä näytelmä sopii aivan yhtä hyvin katsottavaksi aikuisten kesken kuin lastenkin kanssa.

Etualalla Jorma Böök, Saara Jokiaho ja Henri Halkola.
Kuva: Jiri Halttunen

Kaiken kaikkiaan Merten gorilla on monella tapaa ilo sekä silmälle että mielelle. Toivon todella, että monen ikäiset seikkailutarinoita ja hyvää teatteria arvostavat katsojat löytäisivät tämän värikkään ja taiten tehdyn helmen!

Merten gorilla Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


lauantai 22. syyskuuta 2018

Kovaa kyytiä (ensi-ilta)

Kovaa kyytiä nähtiin eilen ensi-illassa Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Voisin sanoa, että kyseessä on Anneli Karppisen yhden näyttelijän naissukupuolen voimavahvuustyö. Käsikirjoittaja Jouni Inkala on kirjoittanut tekstin nimenomaan Karppiselle, joka on itse ohjannut näytelmän - tai itseohjautunut roolissaan.

Erityinen piirre näytelmässä on myös se, että päähenkilö omaishoitaja Lyyli Kiisselin ajatukset tulevat ääninauhalta Karppisen puhumina. Karpinen ei itse sano esityksen aikana kuin aivan muutaman satunnaisen sanan. Ensin kestää hetken tottua ratkaisuun, mutta sitten se rupeaa tuntumaan hyvinkin luontevalta. Toteutus myös sallii sen, että Lyyli voi tehdä lavalla eri asioita - tai vaikkapa olla tekemättä - kuin mitä ääninauha kertoo. Anneli Karppinen tekee tarkkaa työtä ilmeillään, eleillään, olemuksellaan - ja täydessä synkassa ilmeikkään äänensä kanssa. Pekka Hiltunen herra Kiisselinä tekee pienen mutta tarpeellisen roolin - etenkin hetkessä, jossa väläytetään yhteisen elämän värisyttävää onnea.

Kuva: Matti Salmela

45 minuuttiin mahtuu paljon ikääntyneen naisen elämästä; niin kipupisteitä, epätoivoa ja uupumusta kuin onnen ja ylpeydenkin hetkiä. Surullista on se, että viimeksimainitut kuuluvat enemmän menneisyyteen, ensinmainitut nykyisyyteen. Käy myös selväksi, mikä Lyyliä kantaa nykyisessä raskaassa elämäntilanteessa - elämässä on ja on ollut niitä kuuluisia myötä- ja vastamäkiä. Uskon, että moni omaishoitaja (tai omaishoitoon muuten kosketuksissa oleva) tunnistaa vähintään osaan ajatuksista omikseen - ehkä paljonkin. Sen mitä asiaa sivustakatsojana tunnen, osa ajatuksista voi osua suorastaan satuttavan hyvin kohdalleen.

Lavastus, puvustus, valot ja taustaäänet tukevat esitystä hyvin. Pienillä elementeillä saadaan esimerkiksi "ajatusten karusta sellistä" (kuten näytelmän esittely kuuluu) karuselli. Visualisoinnista ovat vastanneet Karmo Mende, Anneli Karppinen ja Tuovi Räisänen. Valot ovat Asko Konttisen ja äänet Ari Lampisen käsialaa.

Kuva: Matti Salmela

Ensi-iltayleisö oli erittäin naisvoittoinen ja yleisö tuntui olevan kovasti mukana Lyylin ajatuksissa. Naurahdeltiin iloisesti hupaisille kohdille (kyllä, niitäkin löytyy - ei tämä pelkkää synkkyyttä ole), oltiin hyvin hiljaa vakavammissa kohdissa - ja lopuksi taputettiin sekä hurrattiinkin.

Kovaa kyytiä ei ehkä ole suurten massojen näytelmä, mutta uskon että he, joita aihe kiinnostaa, saavat siitä irti paljonkin. Ja on se mielenkiintoista ja taitavaa teatteria, jonka loppu saa kylmät väreet vilahtamaan läpi kehon ja surumielisen, lämpimän hymyn huulille.

Kovaa kyytiä Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


perjantai 7. syyskuuta 2018

Hair

Ja niin koitti Hair-musikaalin ensi-iltaviikko! Kävin tällä viikolla katsomassa sekä teatterin henkilökunnan läheisille suunnatun ennakkonäytöksen (tiistaina) että ensimmäisen ennakon (torstaina), joka siis oli myös myynnissä suurelle yleisölle. Osa avustajarooleista on kaksoismiehitetty, joten nyt näin heti alkuun molemmat kokoonpanot lavalla.

Tekstin ja laulujen sanat ovat kirjoittaneet Gerome Ragni ja James Rado. Tähän produktioon valittu suomennos on Markku Salon tekemä, laulutekstien konsultaatio Yari. Sini Pesosen ohjaama Hair on enemmän mielenmaisema kuin juonellinen näytelmä. Juonikin on mukana, mutta se ei ole pääasia. Konserttimusikaalina Hair etenee oman logiikkansa mukaan ollen ajoittain hieman sekavankin oloinen, mutta kun fiilikseen pääsee sisään, musikaali toimii hienosti. Esitys on tiivis, joskin menoa myös rauhoitellaan välillä. Jos katsoja on nähnyt Hair-elokuvan, siitä saa kyllä viitekehystä, mutta musikaalina Hair on hyvin erilainen. Ja vaikuttava.

Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Hair on rakkauden kesä, lämmintä yhteisöllisyyttä, ystävyyttä, suuria tunteita, murros nuoremman ja vanhemman sukupolven välillä, aikakauden kuva - ja samaan aikakauteen mahtuvat myös voimakkaasti läsnä oleva Vietnamin sota, väkivalta ja kuolema. Seksuaalisuus vapautuu, ja ihmiskunnan mahdollisuudet vaikuttavat rajattomilta kun ihminen osaa jopa mennä Kuuhun - mutta toisaalta ihmiset eivät osaa olla tappamatta toisiaan.

Sheila (Maria Lund).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Hairiin sisältyy monta hienoa kohtausta. Jo esityksen alku on mielenkiintoinen ratkaisu. Samoin toisen puoliajan alku on maaginen. Usein tuntuu, että lavalla tapahtuu niin paljon että kertakatsomalla kaikkea ei mitenkään ehdi havaita. Kyse ei ole siitä, että kaikki olisi täyteen ahdettua, vaan kokonaisuus muodostuu monista pienistä yksityiskohdista. Loppua kohti jännite kasvaa ja kylmät väreet käyvät sekä tapahtumien, tunnelatauksen että viimeisen kappaleen myötä.

Berger (Pekka Hiltunen) ja Claude (Joel Mäkinen).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Erittäin merkittävä elementti Hairissa on Galt McDermot’n säveltämä musiikki. Ensi-iltaan saakka kapellimestarina toimii Lasse Hirvi, sen jälkeen vuoron ottaa Jari Puhakka. Lauluvalmentajana on Juho Eerola. Tarjolla on aivan upeaa laulua ja soittoa; hienosti soivat sekä joukkokohtaukset että soolot. Musiikkiin liittyvät kiinteästi myös Kira Riikosen koreografiat - ja tästä joukosta näkee että mukana on todella ammattimaisia tanssijoita. Yksi minuun suuren vaikutuksen tehnyt numero on Avaruuskävely - etenkin sen alku on hengästyttävän upea sekä visuaalisesti että auditiivisesti. Mutta toki todella moni muukin kappale nostattaa käsivarsissa villat pystyyn, enkä kertakaikkiaan voi olla vähän jammaamatta paikallani menevämmissä kappaleissa. Manchester Englannissa, Nyt seis, Ei ruohoa, Elämää... Musiikin ja menon vastapainona hetkittäinen hiljaisuus painottaa tehokkaasti tiettyjä tilanteita.

Keskellä Claude (Joel Mäkinen).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Tämän näyttelijäkaartin työtä on ilo katsoa ja kuunnella  - mukana on niin paljon osaamista, että jokainen ansaitsisi oman mainintansa ja erityishuomionsa. Teatterin uudet kiinnitykset ja vierailijat pääsevät hyvin esille - ja ansaitusti. Joel Mäkinen (Claude) laulaa komeasti (voi sitä loppuvetoa Minne mä meen -kappaleessa!), on tarvittaessa jatkuvassa liikkeessä - ja ajoittain liikehdintä näyttää siltä että hänellä ei ehkä ole kaikkia luita kropassa mitä meillä muilla, niin kumisen letkeästi mies menee. Pekka Hiltunen (Berger) on myös komeaääninen laulaja, ja hänen tanssitaustansa kyllä näkyy! Eino Heiskasen (Woof) ylettyvät liikkeet, näyttävät hypyt ja muu on komeaa katsottavaa - hän osaa ottaa tilansa ja ihailunsa, ja hyvä häntä on kuunnellakin. Ja toki miehet ovat myös ilmeikkäitä näyttelijöitä. Maria Lund (Sheila) säteilee koko olemuksellaan ja laulaa uskomattoman hienosti niin räväkkää kuin tunteellistakin ilmaisua. Saara Jokiaho (Dionne) on pirteä ja eläväinen, ja laulaa ihanasti sekä tunnelmoiden (vaikkapa Avaruuskävely) että revitellen (kuten Nyt seis!). Ringa Aflatuni on oikea löytö tähän esitykseen - hän laulaa hyvin, mutta ennenkaikkea hänen akrobatiansa ja liikkumisensa tuovat ihan uutta nähtävää! Tytti Vänskä pääsee esiin sekä laulajana että koomisena hahmona - eikä kellään ole niin osuvaa naurua kuin hänellä. Piia Mannisenmäki pääsee väläyttämään toisenlaista taitavaa laulamista, ja hän sekä Hannu Lintukoski muodostavat kaksi varsin erilaista pariskuntaa. Hannu pääseekin esittämään sekä jäyhyyttä että komediallista heittäytymistä, jotka molemmat hallitsee suvereenisti. Ja niin paljon muutakin on tarjolla! Aaro Vuotilan soololauluhetket ja oman tiensä kulkijuus. William Nazarenon tanssi ja akrobaattiset liikkeet. Kaikki näyttelijät heittäytyvät riemulla ja pistävät itsensä pelottomasti likoon. Väki jokaista avustajaa myöten tekee hienoa työtä - ja hienoa yhteistyötä.

Woof  (Eino Heiskanen), Claude (Joel Mäkinen) ja Steave (Aaro Vuotila).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Tellervo Syrjäkarin suunnittelema puvustus on värikäs, iloinen, kaunis ja ajankuvaan sopiva. Olennainen osa hippilookkia ovat myös hahmojen maskeeraus ja kampaukset; ne ovat suunnitelleet Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Anniina Saari. Visuaaliseen ilmeeseen voitaneen lukea myös paljas pinta ja alastomuus, jota lavalla nähdään useampaan otteeseen.

Edessä Sheila (Maria Lund) ja Claude (Joel Mäkinen).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Tinja Salmen suunnittelema lavastus toimii hyvin, eikä sitä ole tarvis juuri muutella - tosin kun muutetaan, muutetaan sitten ryminällä. Minua ihastuttaa erityisesti tilankäyttö joka ei rajoitu pelkkään lavaan - tai oikeammin lavaa on laajennettu. Vesilampi lavalla on mielenkiintoinen elementti, jota käytetään monella tapaa. Myös videoprojisoinnit ovat ikäänkuin osa lavastusta. Näyttelijät käyttävät myös katsomon tilaa, etenkin portaita. Tässä musikaalissa otetaankin harvinaisen paljon kontaktia yleisöön, mutta ei kiusallisella tavalla, eikä ketään esimerkiksi nostateta esiin.

Edessä Woof (Eino Heiskanen), Margaret Mead (Piia Mannisenmäki) ja Hubert (Hannu Lintukoski).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Valaistus on olennainen osa Hairia. Luca Sirviön suunnittelema valaistus luo tunnelmia, tapahtumapaikkoja, mielenmaisemia, korostaa ja häivyttää, nostaa esiin ja laskee taustalle. Valoa käytetään paljon merkittävänä elementtinä, osin myös varjokuvien kautta. Mika Filpuksen suunnittelema äänimaailma luo osaltaan tilanteita ja maalaa maisemien äänikuvia.

Edessä Claude (Joel Mäkinen).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Kaiken kaikkiaan Hair on psykedeelinen, ihastuttava, näyttävä, omalaatuinen, hauska, koskettava, värikäs ja täynnä elämää sekä upeaa musiikkia. Työryhmän yhteishengestä ja ammattitaidosta on syntynyt nautittava, vangitseva esitys. Tässä jutussani olen eritellyt asioita ja fiilistellyt tunnelmia, mutta silti Hair on paljon enemmän kuin osiensa summa. Hair toimii tasolla jota on vaikea kuvata - se pitää kokea itse tietääkseen mistä on kyse.

Hair-musikaali Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki)

* * * * *

Ps. Blogin kannalta on saavutettu eräs hykerryttävä merkkipaalu: tätä blogiani on luettu yhteensä yli 100 000 kertaa! Satatuhatta! Olen otettu kiinnostuksestanne! <3



torstai 30. elokuuta 2018

Hetkiä 1918

Jyväskylän kaupunginteatterin syyskauden 2018 avaa Hetkiä 1918, jonka kävin katsomassa ennakkonäytöksessä. Hilkka Hyttisen ohjaama Hetkiä 1918 luotaa kyseisen vuoden tunnelmia aikalaistekstien, runojen ja kertomusten kautta. Tekstit on valinnut ja sovittanut Sirke Lääkkölä. Lavalla nähdään näyttelijät Anneli Karppinen ja Hannu Hiltunen. Esitykseen kuuluu myös pianolla (Eliisa Suni) ja sellolla (Ilkka Kauppi) tulkittua musiikkia.

Nimensä mukaisesti Hetkiä 1918 koostuu hetkistä - mukaan on saatu monenlaista, mutta ratkaisu tekee esityksestä myös osittain sirpaleisen. Kaikkien osien mukanaolon tarkoitus ei minulle oikein auennut - kuten merimiehen huivimuistelo. Sen sijaan esimerkiksi Hannu Hiltusen eläytyneesti esittämä, pienen pojan näkökulmasta kerrottu tarina - jota Anneli Karppinen hienosti tukee - on erittäin koskettava, esityksen parasta antia. Samoin Anneli Karppisen kertoma nuoren naisen kokemus Hennalan vankileiriltä liikuttaa. Näissä tarinoissa draaman kaari ja jännite ehtivät kehittyä. Esityksen näyttelijäntyö on varmoissa käsissä; se huokuu kummastakin näyttelijästä paitsi hänen ollessaan enemmän esillä, myös taustalla. Pienillä nyansseilla luodaan esimerkiksi surullinen isä tai velmu nuori isoveli - eikä näissä rooleissa sukupuolella ole väliä.

Anneli Karppinen ja Hannu Hiltunen.
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Toistuva ohjauksellinen ratkaisu, joka minua hieman häiritsee, on asioiden "lukeminen paperista", jolloin näyttelijän katse ei pääse edes yrittämään yltää yleisöön. Juuri pienen näyttämön maagisuuteen parhaimmillaan kuuluu kuitenkin näyttelijöiden ja yleisön tiivin yhteys. Esimerkiksi sodan uhreja käsitelleessä kohtauksessa teksti on vaikuttava kaikessa vähäeleisessä karuudessaan (ja kun sen tietää olevan totta!), mutta katse jää paperiin ja sen myötä jokin puuttuu. Tyylikäs valinta on tuoda sota, kuolema ja kärsimys esitykseen ennenkaikkea mielikuvina. Läheskään kaikkea ei tarvitse näyttää; ihmismieli kyllä luo kuvat kerrotun perusteella.

Anneli Karppinen.
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Musiikki soi kauniisti ja soittajien herkkiä käsiä on ilo seurata. Aivan erityisesti pianisti Eliisa Sunin eläytyminen musiikkiin etenkin käsiensä kautta on herkkä yksityiskohta - musiikkia voi myös katsella, ei vain kuunnella.

Ilkka Kauppi (sello) ja Eliisa Suni (piano).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Hetkiä 1918:n visualisoinnista vastaa Karmo Mende. Puvustus on selkeä ja toimiva. Lavastus, valaistus (Asko Konttinen) ja äänimaailma (Jani Lappalainen) antavat tämänkaltaiselle esitykselle sopivan taustan - sota tulee esiin milloin ääniraidalta, milloin valoista, ja näyttelijöiden reaktioista näihin. Taustakankaalle heijastetut vanhat valokuvat toimivat hienosti kerronnan tukena.

Hetkiä 1918 sisältää monta hetkeä, ja niistä koskettavimmat painuvat syvästi mieleen.

Hannu Hiltunen.
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Hetkiä 1918 Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki). Sivulta löytyvät myös tiedot aiheeseen liittyvistä yleisöluennosta, teosesittelystä sekä kulissikierroksista.


sunnuntai 26. elokuuta 2018

Tukka auki - Hairin avoimet harkat

Vuorossa on Hair-musikaalin avoin harjoitus, eli yleisö pääsee noin tunnin ajaksi seuraamaan musikaalin harkkoja. Harjoitus etenee samoin kuin muulloinkin, eli kyseessä ei ole mikään valmiiden kohtausten esittely vaan sillä mennään mitä harjoitusohjelmassa on. Läsnä on koko työryhmä, myös bändi molempine kapellimestareineen.

Ennen harjoituksen alkua ohjaaja Sini Pesonen ja koreografi Kira Riikonen pohtivat avoimen harjoituksen kulkua, ja selvittävät illan ohjelmaa kapellimestari Lasse Hirvelle. Bändi lämmittelee valmiina orkesterimontussa. Lavalle kerääntyy hippien näköistä väkeä - näyttelijöillä on yllään paljolti roolivaatteet, mutta kaikkien asut eivät ole vielä täydellisiä. Peruukkeja ja kampauksiakin on, mutta maskeja ei. Sini kertoo illan ohjelmasta myös näyttelijöille. Teatterikuraattori Antti Niskanen käy sanomassa, että ylälämpiö on täynnä kiinnostunutta väkeä.

Avoin harjoitus alkamaisillaan.
Kuva: Jouni Huhtaniemi

Katsojat päästetään saliin, ja katsomo täyttyy hyvää vauhtia lähes täyteen. Sini kertoo harjoituksesta lyhyesti yleisölle, ja koko työryhmä esittelee itsensä. Ja sitten menoksi. Ensimmäisenä työn alla on Elämää-musiikkinumero; mennään sitä läpi, ja Sini, Kira sekä näyttelijät käyvät keskustelua huomioistaan sekä siitä, mitä ja miten muutetaan. Ja uudestaan. Yleisö taputtaa sekä numeron jälkeen että toisella kertaa tahtia kappaleen aikana. Lasse ohjaa bändiä ja laulua. Myös yleisöltä kysytään kappaleeseen liittyvästä yleisökontaktista, ja palaute on positiivista.

Seuraava musiikkinumero on Manchester Englannissa. Sini ja Kira ohjeistavat näyttelijöitä, ja näyttelijät myös kyselevät tarkennuksia saamiinsa ohjeisiin. Tätäkin numeroa mennään pari kertaa läpi, välillä pohditaan tehtäviä muutoksia. Tätä vaihetta minusta on erityisen mielenkiintoista seurata; miten työryhmä pohtii mikä oli hyvää, mitä pidetään, mitä muutetaan - ja seuraavassa hetkessä muutokset näkyvät lavalla. Sini kehuu ja kannustaa kohtauksen ollessa menossa. Musiikin jälkeisiä repliikkejä hiotaan useampaan kertaan; puheen suuntaa, ajoitusta... Näyttelijät myös naljailevat keskenään, ovat ilmeisen rentoja tässäkin tilanteessa kun harjoittelemisella on tuvan täydelta yleisöä.

Seuraavaksi ryhdytään rakentamaan kohtausta, jota ei ilmeisesti aiemmin ole tehty. Lyhyessä kohtauksessa on paljon vauhtia, ihmiset juoksevat kaaoksessa näennäisen päättömästi lavalla - paitsi että kaikki on tarkkaan harkittua. Kira antaa jokaiselle näyttelijälle yksitellen ohjeet siitä, mihin hänen tulee juosta ja mitä reittiä. Tässäkin vaaditaan tarkkaa koreografiaa - toisaalta siksi, että liikkeen kokonaisuus näyttää hyvältä, mutta vähintään yhtä paljon myös turvallisuussyistä, etteivät juoksijat törmäile toisiinsa. Jos lavalla kaadutaan, sekin tehdään suunnitellusti ja hallitusti. Kira käy myös lavalla näyttämässä erästä erityisen tarkasti ajoitettavaa yksityiskohtaa.

Tässä vaiheessa on tunti kulunut, ja yleisö voi valita, jääkö vielä hetkeksi seuraamaan juoksukohtauksen harjoittelua vai lähteekö ylälämpiöön kuuntelemaan mitä ohjaaja Sini kertoo produktiosta. Osa lähtee, osa jää. Juoksukohtausta harjoitellaan useamman kerran, muutetaankin hieman, kunnes todetaan että oikein hyvä, lukitaan tämä. Jälleen Kira korostaa sitä, että "lukituista" reiteistä pidetään kiinni; niiden muutteleminen saattaisi aiheuttaa törmäyksiä, eli sovitusta poikkeaminen on turvallisuusriski.

Sitten lopunkin yleisön on aika poistua, ja harjoituksessa pidetään tauko.

Tauon jälkeen harjoitus jatkuu samaan malliin. Juoksukohtauksesta mennään eteenpäin. Käydään läpi musiikkinumeroita kuten Nyt seis, Mitä halutaan, Ilma... Ja tietysti yhtälailla treenataan musiikkinumeroiden välisiä kohtauksia. Harjoitellaan kaikkea mikä esitykseen kuuluu, hiotaan laulua, soittoa, liikettä, repliikkejä, ajoituksia... Tehdään uudestaan lyhyempiä ja pidempiä pätkiä, joitakin pari kertaa, joitakin monestikin. Päätetään lyhentää erästä kappaletta radikaalisti. Pohditaan ja sommitellaan asioita yksittäisen näyttelijän tekemisistä koko ryhmän yhteisiin hetkiin saakka. Sini, Kira ja Lasse ohjaavat ja keskustelevat näyttelijöiden kanssa - sekä kiittävät hyvästä työstä. Näyttelijät kyselevät tarkennuksia ja tekevät omia ehdotuksiaan. Lavalla kuuluu myös luovaa leikinlaskua - aluksi vitsinä heitetyistä ideoista voi syntyä loistavia oivalluksia siitä, miten jokin asia kannattaisi tehdä.

Harjoituksen lopuksi Sini kertoo tulevien päivien harjoitusohjelmasta. Tähän mennessä olen itse nähnyt vain palasia, kohtauksia, ja odotan innolla että pääsen näkemään esityksen kokonaisena. Ensi-iltaan on reilut kaksi viikkoa.


Hair-musikaalin avoin lehdistötilaisuus on torstaina 30.8. klo 12.30 suurella näyttämöllä. Vapaa pääsy.

Hair-musikaalin ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä lauantaina 8. syyskuuta. (linkki)