maanantai 30. lokakuuta 2017

Kolmen sisaren aika - ja meidän aikamme

Kävin katsomassa Kolme sisarta nyt kolmannen kerran. Tai oikeammin tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin siitä ihan varsinaisen esityksen - aiemmat kerrat olivat ensi-iltaviikolla läpimenoharjoitus ja teatterin henkilökunnan läheisille suunnattu ennakkonäytös. Tuolloin kirjoitin näytelmää varsinaisesti esittelevän jutun (linkki).

Ennakkonäytöksessä esitys vaikutti jo valmiilta, eikä siihen muutoksia ole tässä kuukauden aikana tullut; pientä hioutumista toki joissakin kohdin. Tällä kertaa pyrin tietoisesti seuraamaan enemmän niitä hahmoja, jotka ovat kussakin kohtauksessa hieman taustalla; heidän ilmeitään, reaktioitaan, kehonkieltään. Sieltäkin löytyy paljon reagointia päähuomion kohteena oleviin tapahtumiin, dialogiin ym. Helposti sitä katsoo aina esimerkiksi keskustelevia henkilöitä - eikä sikäli ehdi kiinnittää niin paljon huomiota taustahenkilöihin.

Tsehovin kirjoittama Kolme sisarta -näytelmä sai ensimmäisen ensi-iltansa vuonna 1901, ja sen ajankuvakin sijoittuu niille main. Oikeastaan tosin tuntuu, että sisarista vain keskimmäinen, Masha, elää todella kiinni näytelmän nykyisyydessä.Vanhin, Olga, muistelee paljon mennyttä kun taas nuorin, Irina, tavoittelee tulevaa - aivan kuten ihmiset nykyaikanakin usein tekevät.

Masha (Tytti Vänskä) harrastaa lukemista.
Kuva: Jiri Halttunen

Kolmen sisaren ajasta meidän aikaamme löytyy muitakin ajatuksia herättäviä vertailuja. Tuolloin ihmiset kokoontuivat yhteen kohtaamaan toisiaan; filosofoimaan, musisoimaan, pelaamaan korttia... Tai sitten harrastettiin vaikkapa lukemista. Eikä kukaan kuvitellutkaan vaipuvansa omaan virtuaalikuplaansa oman ruutunsa äärelle, kenties valittamaan miten ihmiset eivät nykyään kohtaa aidosti.

Soljonyi (Henri Halkola), Irina (Saara Jokiaho), Olga (Hanna Liinoja) ja Andrei (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Tässä ajassa on paljon ollut mediassa pinnalla naisiin kohdistuva seksuaalinen ahdistelu - tosin kohteenahan voivat olla muutkin kuin naiset. Joku puuttuu tilanteeseen sellaisen nähdessään, joku hämmentyy ja katsoo ohi, joku nauraa kuin hyvällekin vitsille. Näytelmässä hyvältä tuntuu se, miten vastaavassa tilanteessa kaikki läsnäolevat miehet nousevat yhdessä puolustamaan naista, puuttumaan peliin ja osoittamaan selkeää paheksuntaa teolle.

Niin Kolmessa sisaressa kuin nykyäänkin löytyy ihmisiä, jotka pyyteettömästi auttavat toisia hädässä, kokevat toisten kriisin omanaan - olisihan se voinut sattua omallekin kohdalle. Ja yhtälailla eri aikoina löytyy heitä, joita toisten hätä - niin kauan kuin se on toisten, ei oma - ei kosketa. Pääasia, että tukka on hyvin ja ettei vain kukaan kuvittele kaunottaren lihonneen.

Natasha (Anne-Mari Alaspää), Irina (Saara Jokiaho), Soljonyi (Henri Halkola) ja Olga (Hanna Liinoja).
Kuva: Jiri Halttunen

Kolmessa sisaressa työntekoa ihannoivat eniten he, jotka eivät ole työtä päivääkään tehneet. Vapaapäiviä taas arvostavat he, jotka omakohtaisesti tietävät mitä työnteko on. Helppo on hehkuttaa raadannan ihanuutta jos ei ole itse tarvinnut. Ja nykyäänkin ihmisillä on paljon sanottavaa ja arvosteltavaa töistä, joita he eivät tunne omakohtaisesti - esimerkiksi hoitoalan työntekijöiden tai opettajien töihin puututaan kärkkäästi vailla sen syvempää alan tuntemusta.

Etualalla Olga (Hanna Liinoja).
Kuva: Jiri Halttunen

Entä kun Kolmen sisaren aikalaiset filosofeeraavat siitä, millaista elämä on heidän jälkeensä, parin-kolmensadan vuoden kuluttua? "Meidän jälkeemme lennetään ilmapallolla ja keksitään ehkä kuudes aisti ja kehitetään sitä. Mutta elämä on yhä sitä mitä on: vaikeaa, salaisuuksien täyttämää ja onnellista elämää. Ja ihminen huokailee aina vain 'ah, raskasta on elämä'." Pariakaan sataa vuotta ei vielä ole kulunut, joten kuudetta aistia odotellessa... Mutta muuten kuvaus tuntuu tutulta. Elämä on muuttunut noista ajoista paljon - ihminen ehkä vähemmän?

Tusenbach (Miikka Tuominen) ja Kulygin (Jouni Innilä).
Kuva: Jiri Halttunen

Kautta aikojen ihminen on tavoitellut onnea - kuka menestyksekkäämmin, kuka huonommalla tuloksella. Ja onnellisuuden saavutettavuus tai saavuttamattomuus jättää jälkensä jokaiseen.

"Jos ihminen saa onnensa pala palalta,
silloin unohtaa ihmistavat ja muuttuu."


torstai 19. lokakuuta 2017

Ternimaitokeisari

Näin Ternimaitokeisarin nyt kolmatta kertaa. Ensimmäinen kerta oli vuonna 2012 osana Voittamattomat -esitystä, joka koostui kolmesta pienoisnäytelmästä. Toinen kerta oli muutama viikko sitten, kun esitystä lämmiteltiin taas esittämiskuntoon (linkki juttuun). Mutta nyt näin "Terniksen" ensimmäistä kertaa itsenäisenä teoksena yleisön läsnäollessa. Ja kyllä porukkaa olikin mukavasti paikalla! Lauantai-illan iloksi pienen näyttämön katsomo oli hyvinkin täynnä, en tiedä olisiko ollut jopa loppuunmyyty.

Sakari Hokkasen käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän tähti on Hannu Lintukoski, joka esittää 34-vuotiaana kuollutta ja nyt kuolleista noussutta Petteri Jussilaa. Niin että ketä? "No ettehän te ole voineet unohtaa!"

Kuva: Riku Suonio

Esityksessä Hande saa toteuttaa voimakasta ilmaisuaan täysillä. Ääni raikuu, ilmeet ja keho elävät, fyysisyys puhuu. Hande todistettavasti kykenee hillittyynkin ilmaisuun (kuten vaikkapa viime kaudella värisyttäneessä Papin perheessä) mutta tuntuu, että hän nauttii kun saa pistää kunnolla koko kropan peliin. Ja olla siinä samalla kontaktissa yleisön kanssa. Tämänkertainen yleisö onkin innokkaasti mukana! Petteri puhuu siitä, miten hän tuntee yleisön katseen ja huomion olevan rakkautta ja lämpöä - ja luulen, että tämä on myös Handen oma kokemus.

Kuva: Riku Suonio

Asko Konttisen suunnittelemat valot, Pauli Riikosen äänisuunnittelu sekä Ina Niemelän ja Sakari Hokkasen videot tukevat, taustoittavat ja muovaavat esitystä niin, että siihen saadaan kummasti erilaisia tunnelmia ja tarinaa avartavia lisäyksiä. Esityksen sisäistyneisyyden näkee siinäkin, miten Hande osaa olla vuorovaikutuksessa näiden elementtien kanssa.

Näytelmän tarina itsessään on yhtäaikaa ylväs ja surullinen. Kuollut mies puhuu elämästä, ja kuinka sitä pitäisi elää. Ja mitä hän siitä kiihkeästi kaipaa. Esityksessä on monta riemukasta hetkeä, mutta myös haikea pohjavire siitä, miten elämä menee eikä koskaan palaa. Ja mitä vähemmäksi jäljellä olevat hetket käyvät, sitä epätoivoisemmin niihin takertuu. Ja kun hetki lyö, kaikki on ohi. Hypnoottisesti otteessaan pitävän näytelmän loppu on minusta hieno ratkaisu, ei mitään hidasta feidausta.

Seuranani oli parisuhdemies, joka odotti jo etukäteen kovasti Ternimaitokeisarin näkemistä. Lyhyesti ottaen hänen kommenttinsa oli: "Huippu!" Kuulema esitys oli odotettuakin fyysisempi, ja Handen äänenkäyttö on uskomatonta. Kameran ja livevideon käyttö oli oikein hyvä lisä. Kuvaus kuolevan vaarin kohtaamisesta oli mieleenpainuva.

Kuva: Riku Suonio

Vaan mikä onkaan se kaikkein olennaisin viesti tässä näytelmässä?
"Eläkää - älkää olko olemassa."

* * * * * * *

Ternimaitokeisari Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki). Tarjolla on vielä kaksi esitystä, hipitihopiti lippuja hankkimaan jottei mene sivu suun! Tai siis silmien.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Ismo Alanko Yksin

(Kursivoidut tekstilainaukset konsertissa kuulluista Ismo Alangon kappaleista.)

Ismo Alanko eri kokoonpanoineen on yksi pitkäikäisimpiä musiikkirakkauksiani. Herran olen nähnyt erilaisilla keikoilla moooooonta kertaa yli 20 vuoden aikan, mutta tämä Yksin-konsertti oli vielä kokematta. Ja nyt on sekin puute paikattu.

Olihan tämä myös sikäli juhlapäivä, että päivälleen kaksi vuotta sitten - 15.10.2015 - vietettiin kruunajaisia, joissa minut virallisesti julistettiin Jyväskylän kaupunginteatterin Eturivin kuningattareksi! Mikäpä olisikaan parempi paikka juhlistaa vuosipäivää kuin teatterilla - vaikkakaan esitys ei ole teatteria.

Mutta asiaan. Jyväskylän kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomo oli aivan täynnä, loppuunmyyty jo aikaa sitten. Kuten eräs kaverini Facebookissa totesi: "Ismo Alanko yksin, katsoja ei!" Väkeä oli monenikäistä, Ismon musiikki vetoaa niin nuoriin kuin vanhempiinkin kuulijoihin.

Lavalla oli valmiina kaksi kitaraa ja kosketinsoitin, ja niillä Ismo säesti itseään - joskin muutama kappale kuultiin täysin ilman säestystä. On uskomatonta, miten hyvin musiikki soi pelkästään yhden laulajan esittämänä! Tällaisia kappaleita olivat ainakin Hetki hautausmaalla ja yksi suurista suosikeistani, Laulu.

Vaikken mä aina jaksa
uskoa ja rakastaa 
niin on täällä vielä helvetisti 
kaunista katseltavaa

Vastaavasti osa kappaleista soi niin jyhkeästi että ei uskoisi, että niitä esittämässä on vain "mies ja kitara" -kokoonpano. Harsoinen teräs möyryää vahvasti ja hypnoottisesti.

Ismo kertoo konsertin alkupuolella, että "nyt kuultavat kappaleet ovat ikäänkuin Ismo Alanko -covereita; eivät sellaisia kuin minä ne on julkaistu. Tai toisaalta ne ovat sellaisia kuin syntyessään, ennenkuin bändi on päässyt sekoilemaan niiden kanssa."

Lavan takaseinällä elävät projisoituna Johanna Sipilän maalaukset. Ne ja valot luovat hienoja taustoja esitykselle; eivät vie liikaa huomiota mutta ovat kuitenkin näyttäviä. Valoilla tilaa myös avarretaan ja tiivistetään.

Konserttiin mahtuu mittava kattaus monenlaisia hienoja kappaleita - kuten Ismo itse sanoo, osa hänen noin 400 suosikkikappaleestaan. Shamanistinen Kanoottilaulu. Eläytynyt, sekasortoa kohti vääjäämättä kulkeva Seitsemän päivää. Sävelkulultaan paikoin yllättävän hilpeä Kriisistä kriisiin. Synkän kaunis Aika kuolla. Osin lausuntataiteen hengessä etenevä On mulla unelma. Ismon varhainen levytys, Muoviruusuja omenapuissa, jonka sanoma toimii edelleen. Polveileva, soljuva Risteys. Ja monta, monta muuta, joita en edes yritä luetella vaikka paljon niitä mieleen jäikin.

Samanlainen erilainen, sopivasti kummallinen
irrallinen, terävä, ei koskaan liian onnellinen
erilainen samanlainen, eikä yhtään kummallinen
mustavalkoharmaa sekä aivan liian onnellinen

Esityksen kestoksi oli ennakkoon ilmoitettu 1,5-2 h, mutta se kesti 3,5 h väliaikoineen! Konsertin ollessa lopuillaan tuntuu, että Ismo ei malta poistua sen enempää kuin yleisökään. Aploodeeraamme seisten, ja hän soittaa ja laulaa meille lisää. Ja vielä lisää. Kun hän kysyy, mitä haluaisimme kuulla, huutelu on innokasta; ja niin kuullaan (minunkin toivomani) Rakkaudesta sekä Ekstaasiin. Ihan viimeisenä kappaleena - ja selkeästi suunnitellusti - Ismo esittää rauhallisen Kuka puhuu:

Lyhyestä virsi kaunis
totesi jo vanha kansa 
jätin seurakunnan veisaamaan 
Löysin lohdun laulamalla 
vanhan tutun taivaan alla 
paljain jaloin ilman jumalaa 
Kaikki yhtä, yhtä kaikki 
ääni kaikuu sisälläni 
jatkaa samaa vanhaa tarinaa 
Kuka mä oon?
Kuka puhuu?
 Isäni suu avutuu 
Ei mua oo 
Ei mua jää 
Jää vain yö 
valoisa yö 
Kuka mä oon?

Ismo on vaikka mitä, monta erilaista musiikkielämystä näiden vuosien aikana tarjonnut taitaja; säveltäjä, sanoittaja, esiintyjä. Ja kyllä hänestä jäi paljon meihin kaikkiin, jotka saimme olla kuulolla; hienoja muistoja ja vaikuttuneisuutta, iloa ja syvempiäkin mietteitä.

Ismo Alanko yksin lavalla.
Kuva: Maarit Kytöharju


perjantai 6. lokakuuta 2017

Pesärikko (ensi-ilta)

Tällä kertaa onkin jotenkin erilainen olo mennä katsomaan ensi-iltaa. Toisaalta Pesärikko ei tunnu vierailulta, onhan siitä tulossa monta esitystä ja Jyväskylän kaupunginteatterin näyttelijäkin - Taina Reponen - on mukana. Ja kuitenkin Pesärikko tulee Jyväskylän kaupunginteatteriin ulkopuolelta, sitä ei ole täällä harjoiteltu - eli minäkään en ole harjoituksia nähnyt - ja sitä on jo esitetty muuallakin.

Mutta tämähän ei oikeastaan ole edes olennaista. Olennaista on, että nyt on tarjolla vahva näytelmä, väkeviä tunteita ja ennenkaikkea vaikuttavaa näyttelijäntyötä - intensiivinen kokemus. Mikko Roiha on dramatisoinut ja ohjannut Orvokki Aution alkuperäistekstistä tarinan, jossa elämä ei ole helppoa kenellekään ja huumorissakin on mukana synkkä pohjavire.

Laimi (Taina Reponen) ja Olavi (Veli-Matti Karén).
Kuva: Moe Mustafa

Henkilöhahmot ovat inhimillisessä pienuudessaan, suuruudessaan ja erehtyväisyydessään - sekä kuvitellussa erehtymättömyydessään - eläviä ja rosoisia. Armi (Sara Melleri, Tanssiteatteri Minimi / Riihimäen Teatteri) tekee nuoruuden innossa omapäisiä valintoja. Ja oppii, miten yksin tiiviissä perheyhteisössäkin voi jäädä. Olavi (Veli-Matti Karén, Kouvolan teatteri) on paineessa musertuva ja omaa heikkoudentunnettaan mustasukkaisuuteen ja omistushaluun kätkevä mies, joka ei ole koskaan kasvanut itsenäiseksi itsekseen. Laimi (Taina Reponen, Jyväskylän kaupunginteatteri) on oman julkisivunsa komeana pitämisen vanki, omien ikiaikaisten sääntöjensä tukahduttama, toteutumattomien toiveidensa karhentama nainen, joka kai silti yrittää toimia oman parhaan ymmärryksensä mukaan. Ilmin (Eila Halonen, Turun Kaupunginteatteri) ruumis on jo halvattu ja heikko mutta henki vahva ja vallitseva läpi talon. Masa (Jarkko Sarjanen, Kotkan Kaupunginteatteri) jää hahmoista enemmän taustalle, ja hänen kipupisteensä eivät nousekaan niin selkeästi esiin.

Kaikki näyttelijät antavat sieluaan myöten vahvaa ilmaisua itseään säästämättä. Ääni, kehonkieli, ilmeet, asemoinnit - koko olemassaolo puhuu, ja mitään ei kaunistella. Ja pakko on yhtyä kuoroon, joka on jo tähän mennessä kertonut Taina Reposen roolityön syvyydestä ja voimasta. Huonoa roolisuoritusta tässä ei ole, mutta Tainan Laimi on yhtäaikaa hienovarainen ja tuima, pyrkii hyväntahtoisuuteen ja tuo esiin sielunrumuutta, toimii mielestään oikein ja silti monella tapaa väärin. Sara Melleri eläytyy vakaasti nuoren naisen nahkoihin, kipuilee ja kieltäytyy nöyrtymästä. Veli-Matti Karénin Olavi muuntuu uskottavasti naisten ja muistojensa puristuksessa, osoittaa mielenmaisemansa muutoksen esiintuloa kaikessa raadollisuudessaan.

Kaikki roolihahmot ovat yksin, kukin tavallaan, eivätkä osaa aidosti kohdata toisiaan vaikka fyysisesti lähekkäin ovatkin. Usein hiljaisuus - ääneen lausumattomat sanat - puhuu vähintään yhtä kovaa kuin sanotut sanat. Aina ei ole merkitsevää se, mitä sanotaan, vaan se, mitä ei sanota.

Ilmi (Eila Halonen) ja Armi (Sara Melleri).
Kuva: Moe Mustafa

Vaatimaton lavastus (lavastussuunnittelu Mikko Roiha) ja hillitty mutta ajankuvaan sopiva puvustus (pukusuunnittelu Taina Sivonen) luovat ulkoiset kehykset näyttelijäntyölle, jolla on kaikki tila nousta esiin. Koti on kaiken keskus, suojaisa mutta myös ahdistava, turvallinen mutta rajoittava.

Mielenkiintoinen ohjauksellinen ratkaisu on sekin, että näyttelijät eivät juuri poistu lavalta; he, jotka eivät ole varsinaisesti kulloisessakin kohtauksessa mukana, istuvat tuoleilla lavasteen kahta puolta, ja vaihtavat vaatteensakin siinä. He ovat koko ajan läsnä, vaikkeivat olisikaan tapahtumissa mukana. Aivan kuten suvun paino ja odotukset ovat läsnä henkilöiden ajatuksissa, teoissa ja arvomaailmoissa.

Tarinassa on mukana myös huumoria; aluksi se naurattikin, mutta tarinan edetessä koin, että minulta nauru hyytyi. Näytelmän inhimillinen kipu ja tummuus ei anna nauraa, vaikka repliikit ja tilanteet osuvia olivatkin. Mutta tämä huvittuvuus on jokaisen henkilökohtainen ja yksilöllinen kokemus.

Armi (Sara Melleri) ja Masa (Jarkko Sarjanen).
Kuva: Moe Mustafa

Aplodien alkaessa näyttelijöistä näkee, miten he irrottautuvat roolihahmoistaan ja palaavat omiksi itsekseen lavalle siinä silmiemme edessä. Joku herättelee varovaista hymyä, joku pyyhkii kyyneliä silmäkulmastaan. Näkee, miten syvällä roolihahmojen sielunmaisemissa he ovat olleet upoksissa.

Esityksen lopuksi yleisö antaa pitkät aplodit - seisten. Taina saa valtaisat suosionosoitukset, ja hänestä näkee miten liikuttunut hän on saamastaan suosiosta; yleisöstä huokuvan lämmön ja arvostuksen tuntee. Samalla hän selvästi haluaa koko työryhmän nauttimaan suosionosoituksista, ja kokonaisuushan tässä on tietysti ratkaisevaa - jokaisen työryhmäläisen hieno työpanos on mahdollinen vain yhdessä muiden kanssa.

Ilmi (Eila Halonen).
Kuva: Moe Mustafa

Vanhemman ikäpolven katsojan näkökulman tarjoaa äitini, joka oli mukanani ensi-illassa. Heti kun hän keväällä kuuli Pesärikon tulevan ohjelmistoon, hän tiesi haluavansa nähdä sen. Äiti tuntui menevän sanattomaksi eläytyessään näytelmän maailmaan niin vahvasti. Hän kehui todella taitavaa ja vakuuttavaa näyttelijäntyötä. Hän on lukenut alkuperäiset kirjat (tarinahan on kerrottu trilogiana) 80-luvulla ja nähnyt Pesärikon Jyväskylän kaupunginteatterissa 80-90 -lukujen taitteessa, kun KOM-teatteri esitti sen vierailunäytöksenä. Tarina on pysynyt mielessä kaikki nämä vuodet, ja se on elävä ja vaikuttava tänäkin päivänä. Äiti sanoi, että nyt vanhempana tarinaa katsoo eri näkökulmasta kuin nuorena, mutta voimakkaasti tunteisiin käyvä se on edelleen.

Pesärikko ei päästä helpolla sen enempää katsojia kuin näyttelijöitäkään. Molemmin puolin lavan reunaa tunteet pureutuvat ihon alle ja jäävät sinne pistelemään. Näytelmää ei voi sanoa miellyttäväksi, mutta väkevä ja vaikuttava, kipeäkin tämä on. Ja erityisesti näyttelijöiden taidonnäyte. Älkää menkö teatteriin pelkästään viihtymään, menkää Kokemaan Elämys.

* * * * * *

Pesärikko Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).