perjantai 6. lokakuuta 2017

Pesärikko (ensi-ilta)

Tällä kertaa onkin jotenkin erilainen olo mennä katsomaan ensi-iltaa. Toisaalta Pesärikko ei tunnu vierailulta, onhan siitä tulossa monta esitystä ja Jyväskylän kaupunginteatterin näyttelijäkin - Taina Reponen - on mukana. Ja kuitenkin Pesärikko tulee Jyväskylän kaupunginteatteriin ulkopuolelta, sitä ei ole täällä harjoiteltu - eli minäkään en ole harjoituksia nähnyt - ja sitä on jo esitetty muuallakin.

Mutta tämähän ei oikeastaan ole edes olennaista. Olennaista on, että nyt on tarjolla vahva näytelmä, väkeviä tunteita ja ennenkaikkea vaikuttavaa näyttelijäntyötä - intensiivinen kokemus. Mikko Roiha on dramatisoinut ja ohjannut Orvokki Aution alkuperäistekstistä tarinan, jossa elämä ei ole helppoa kenellekään ja huumorissakin on mukana synkkä pohjavire.

Laimi (Taina Reponen) ja Olavi (Veli-Matti Karén).
Kuva: Moe Mustafa

Henkilöhahmot ovat inhimillisessä pienuudessaan, suuruudessaan ja erehtyväisyydessään - sekä kuvitellussa erehtymättömyydessään - eläviä ja rosoisia. Armi (Sara Melleri, Tanssiteatteri Minimi / Riihimäen Teatteri) tekee nuoruuden innossa omapäisiä valintoja. Ja oppii, miten yksin tiiviissä perheyhteisössäkin voi jäädä. Olavi (Veli-Matti Karén, Kouvolan teatteri) on paineessa musertuva ja omaa heikkoudentunnettaan mustasukkaisuuteen ja omistushaluun kätkevä mies, joka ei ole koskaan kasvanut itsenäiseksi itsekseen. Laimi (Taina Reponen, Jyväskylän kaupunginteatteri) on oman julkisivunsa komeana pitämisen vanki, omien ikiaikaisten sääntöjensä tukahduttama, toteutumattomien toiveidensa karhentama nainen, joka kai silti yrittää toimia oman parhaan ymmärryksensä mukaan. Ilmin (Eila Halonen, Turun Kaupunginteatteri) ruumis on jo halvattu ja heikko mutta henki vahva ja vallitseva läpi talon. Masa (Jarkko Sarjanen, Kotkan Kaupunginteatteri) jää hahmoista enemmän taustalle, ja hänen kipupisteensä eivät nousekaan niin selkeästi esiin.

Kaikki näyttelijät antavat sieluaan myöten vahvaa ilmaisua itseään säästämättä. Ääni, kehonkieli, ilmeet, asemoinnit - koko olemassaolo puhuu, ja mitään ei kaunistella. Ja pakko on yhtyä kuoroon, joka on jo tähän mennessä kertonut Taina Reposen roolityön syvyydestä ja voimasta. Huonoa roolisuoritusta tässä ei ole, mutta Tainan Laimi on yhtäaikaa hienovarainen ja tuima, pyrkii hyväntahtoisuuteen ja tuo esiin sielunrumuutta, toimii mielestään oikein ja silti monella tapaa väärin. Sara Melleri eläytyy vakaasti nuoren naisen nahkoihin, kipuilee ja kieltäytyy nöyrtymästä. Veli-Matti Karénin Olavi muuntuu uskottavasti naisten ja muistojensa puristuksessa, osoittaa mielenmaisemansa muutoksen esiintuloa kaikessa raadollisuudessaan.

Kaikki roolihahmot ovat yksin, kukin tavallaan, eivätkä osaa aidosti kohdata toisiaan vaikka fyysisesti lähekkäin ovatkin. Usein hiljaisuus - ääneen lausumattomat sanat - puhuu vähintään yhtä kovaa kuin sanotut sanat. Aina ei ole merkitsevää se, mitä sanotaan, vaan se, mitä ei sanota.

Ilmi (Eila Halonen) ja Armi (Sara Melleri).
Kuva: Moe Mustafa

Vaatimaton lavastus (lavastussuunnittelu Mikko Roiha) ja hillitty mutta ajankuvaan sopiva puvustus (pukusuunnittelu Taina Sivonen) luovat ulkoiset kehykset näyttelijäntyölle, jolla on kaikki tila nousta esiin. Koti on kaiken keskus, suojaisa mutta myös ahdistava, turvallinen mutta rajoittava.

Mielenkiintoinen ohjauksellinen ratkaisu on sekin, että näyttelijät eivät juuri poistu lavalta; he, jotka eivät ole varsinaisesti kulloisessakin kohtauksessa mukana, istuvat tuoleilla lavasteen kahta puolta, ja vaihtavat vaatteensakin siinä. He ovat koko ajan läsnä, vaikkeivat olisikaan tapahtumissa mukana. Aivan kuten suvun paino ja odotukset ovat läsnä henkilöiden ajatuksissa, teoissa ja arvomaailmoissa.

Tarinassa on mukana myös huumoria; aluksi se naurattikin, mutta tarinan edetessä koin, että minulta nauru hyytyi. Näytelmän inhimillinen kipu ja tummuus ei anna nauraa, vaikka repliikit ja tilanteet osuvia olivatkin. Mutta tämä huvittuvuus on jokaisen henkilökohtainen ja yksilöllinen kokemus.

Armi (Sara Melleri) ja Masa (Jarkko Sarjanen).
Kuva: Moe Mustafa

Aplodien alkaessa näyttelijöistä näkee, miten he irrottautuvat roolihahmoistaan ja palaavat omiksi itsekseen lavalle siinä silmiemme edessä. Joku herättelee varovaista hymyä, joku pyyhkii kyyneliä silmäkulmastaan. Näkee, miten syvällä roolihahmojen sielunmaisemissa he ovat olleet upoksissa.

Esityksen lopuksi yleisö antaa pitkät aplodit - seisten. Taina saa valtaisat suosionosoitukset, ja hänestä näkee miten liikuttunut hän on saamastaan suosiosta; yleisöstä huokuvan lämmön ja arvostuksen tuntee. Samalla hän selvästi haluaa koko työryhmän nauttimaan suosionosoituksista, ja kokonaisuushan tässä on tietysti ratkaisevaa - jokaisen työryhmäläisen hieno työpanos on mahdollinen vain yhdessä muiden kanssa.

Ilmi (Eila Halonen).
Kuva: Moe Mustafa

Vanhemman ikäpolven katsojan näkökulman tarjoaa äitini, joka oli mukanani ensi-illassa. Heti kun hän keväällä kuuli Pesärikon tulevan ohjelmistoon, hän tiesi haluavansa nähdä sen. Äiti tuntui menevän sanattomaksi eläytyessään näytelmän maailmaan niin vahvasti. Hän kehui todella taitavaa ja vakuuttavaa näyttelijäntyötä. Hän on lukenut alkuperäiset kirjat (tarinahan on kerrottu trilogiana) 80-luvulla ja nähnyt Pesärikon Jyväskylän kaupunginteatterissa 80-90 -lukujen taitteessa, kun KOM-teatteri esitti sen vierailunäytöksenä. Tarina on pysynyt mielessä kaikki nämä vuodet, ja se on elävä ja vaikuttava tänäkin päivänä. Äiti sanoi, että nyt vanhempana tarinaa katsoo eri näkökulmasta kuin nuorena, mutta voimakkaasti tunteisiin käyvä se on edelleen.

Pesärikko ei päästä helpolla sen enempää katsojia kuin näyttelijöitäkään. Molemmin puolin lavan reunaa tunteet pureutuvat ihon alle ja jäävät sinne pistelemään. Näytelmää ei voi sanoa miellyttäväksi, mutta väkevä ja vaikuttava, kipeäkin tämä on. Ja erityisesti näyttelijöiden taidonnäyte. Älkää menkö teatteriin pelkästään viihtymään, menkää Kokemaan Elämys.

* * * * * *

Pesärikko Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti