Isä (Turun kaupunginteatteri)

Turun kaupunginteatteri esittää pienellä näyttämöllään näytelmää Isä, jonka on käsikirjoittanut Florian Zeller, suomentanut Reita Lounatvuori ja ohjannut Mikko Kouki.

Ennen esitystä lämpiössä oli pieni juttuhetki, jossa teatterin yleisötyöntekijä Aatu Pyy haastatteli näytelmässä esiintyvää näyttelijä Mikko Nousiaista teemalla Mitä kuuluu, Mikko Nousiainen? Nousiainen kertoi siinä päällimmäisiä kuulumisiaan, puhui teatterista yleisemmin, töistään sekä tästä Isä-näytelmästä. Kun yleisölle annettiin kysymysvuoro, kysyin, voiko Nousiainen spoilaamatta nimetä jonkun suosikkikohtauksensa Isästä. Hän kertoi, että niitä on kaksi; kummallakin puoliajalla on kohtaus, jossa Taneli Mäkelä ja Aleksandra Oupornikova ovat yhdessä. Nämä Nousiainen aina esityksen aikana kuuntelee, sillä hän ei itse ole näissä kohtauksissa lavalla. Pyy kertoi, että tällaisia Mitä kuuluu -hetkiä on tulossa lisääkin. Ne on periaatteessa suunnattu yleisölle, joka näytelmää tulee katsomaan, mutta niihin on vapaa pääsy muillakin. Näistä löytyy tietoa teatterin sivuilta Yleisötyö-osiosta.

Minna Hämäläinen ja Taneli Mäkelä. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kun esityksen jälkeen illalla ryhdyin miettimään, millaisia muistiinpanoja tekisin tätä blogijuttua varten, suurimpana ja painavimpana mielessä oli vain tunne, elämys, kokemus. Se on isompi ja vaikuttavampi kuin mikään aikoihin. Osasyynä varmasti ovat näytelmän kanssa vahvasti resonoivat omat kokemukseni isäni muistisairaudesta. Olen nähnyt tämän Zellerin tekstin elokuvana, jossa pääosaa esitti Anthony Hopkins. Vaikuttava sekin oli, mutta en olisi osannut kuvitellakaan, miten tämä osuu ja uppoaa. Ehkä se on elävien ihmisten läsnäolo lavalla, aivan erityisesti Taneli Mäkelän. Osansa voi tietysti tehdä myös kieli, jolloin vanhuksen puheet kuulostavat entistä tutummilta. Mutta se näytelmän nostattama tunne, se oli pakahduttava, järisyttävä, vavahduttava Minä äärimmäisen harvoin itken teatterissa - saatan kyllä liikuttua sen verran että on vesikierteet silmissä - mutta nyt salin pimeydessä nyyhkytin ja vuodatin kyyneleitä ihan aidosti. Enkä ollut ainut. Jälkeenpäin tunne ei kuitenkaan ollut niinkään surullinen tai raskas, kuin sydänlämmin ja liikuttunut.

Mikko Koukin ohjaus on kerrassaan onnistunut. Teksti ei missään nimessä ole helppo; tarina onnistutaan kertomaan niin, että katsoja vuoron perään ja yhtä aikaa sekä on sisällä muistisairaan haparoivassa mielessä että tarkkailee tilannetta ulkopuolisin silmin. Mitään ei selitetä liikaa auki, ja tästä riittikin keskustelua pidemmäksi aikaa. Koukin ohjaus antaa tilanteiden ja ihmisten hengittää, mutta lisää myös painetta silloin kun on sen aika. Toisaalta näytelmässä on myös helpottavan kepeitä, ilahduttavia hetkiä - lämmöllä naurattavaa arkipäivän huumoria.

Riitta Salminen ja Taneli Mäkelä. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Taneli Mäkelän roolityö isänä, Andréna, on sanoinkuvaamattoman taitava, sisäistetty, osuva ja koskettava. Vanhan miehen liikkeet ja elekieli, puhetyyli, ilmeet ja myös muutokset näissä tarinan edetessä. Koko ilmaisuvoima, vanhuksen avuttomuus ja epävarmuus tuntemattoman ja vääjäämättömän edessä, ihmisen ikävä. Muistot, joiden kokonaisuudesta ja paikkansapitäävyydestä ei koskaan tiedä. Yritys pitää kiinni katoavista hetkistä, ihmisistä, elämästä. Hämmennys siitä, kun muut eivät ota tosissaan, täysivaltaisena aikuisena. Ärtymys tilanteeseen, haparointi - mutta myös ilon ja mielihyvän pilkahdukset. Mäkelä elää tämän kaiken väkevästi todeksi siinä silmiemme edessä.

Minna Hämäläinen luo herkän kuvan Anne-tyttärestä, joka kamppailee velvollisuudentuntonsa ja oman elämän tarpeidensa välillä. Rakkaus repii häntä kahtaalle; toisaalta romanttinen rakkaus, toisaalta tyttären rakkaus isään, huoli, huolenpito ja painava vastuu. Hämäläinen tuo kauniisti esiin sekä välittämistä ja läheisyyttä että toisaalta väsymystä ja kaipuuta vapaampaan omaan elämään. Mikään valinta ei ole tyttärelle helppo.

Taneli Mäkelä ja Minna Hämäläinen. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Mikko Nousiainen Paulina ja Kimmo Rasila nimeämättömänä miehenä ovat kuin kaikuja toinen toisestaan. Kumpikin ilmaisee penseyttä, joka nostaa rumaa päätään kylmäävästi - joskus pienemmin elein ja ilmein, joskus hyvinkin suoraviivaisesti. Siinä missä Rasilan roolihahmo jää roolin mukaisesti etäisemmäksi, Nousiainen pääsee tuomaan hahmonsa myös positiivisempia sävyjä.

Alexandra Oupornikova on Laurana ihastuttavaa lämpöä säteilevän herttainen, optimistinen nuori nainen. Hänen ja Mäkelän vuorovaikutusta on ilo seurata, enkä yhtään ihmettele, että Nousiainen nimesi heidän yhteiset kohtauksensa suosikeikseen.

Taneli Mäkelä ja Alexandra Oupornikova. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Riitta Salminen nimeämättömänä naisena tekee hyvää työtä. Erityisesti näytelmän loppupuolella hän pääsee sävyttämään roolihahmonsa kokemia yhtäaikaista kiirettä ja välittämistä, turhautumista ja kuitenkin lohdullista lämpöä. Hahmon olemus on aito kuva edustamastaan ammattilaisesta.

Puvustus sekä kampaukset ja maskeeraukset ovat realistisia ja sellaisena toimivia. Andrén (Taneli Mäkelä) tilanteen muuttuminen näkyy hyvin myös hänen ulkoasussaan. Puvustuksen on suunnittelut Riina Nieminen kampaukset ja maskeeraukset Tuula Lähteensuo.

Taneli Mäkelä ja Kimmo Rasila. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Lavastus tuo eteemme realistisia tapahtumapaikkoja, mutta ilmentää toisaalta upeasti myös Andrén kokemaa hämmennystä sekä tilojen ja tilanteiden sekoittumista; miten tila on sama ja kuitenkin eri, ja mikä se oikeastaan olikaan? Myös katsojalle on tarjolla paitsi selkeämpiä, myös huomaamattomampia muutoksia. Toimivasti muuntuvan lavastuksen on suunnitellut Jani Uljas.

Jarmo Eskon suunnittelema valaistus on hienovarainen, usein paljolti lavaa yleisvalaiseva, mutta pienillä valon sävyn muutoksilla tunnelmaa ja tapahtumapaikkaa muokkaava. Välillä näkymää muutetaan valoilla paljonkin. Tuomas Rissasen luoma äänimaisema antaa paljon tilaa hiljentymiselle, mutta tarjoaa oman osuutensa tunnelmaan.

Taneli Mäkelä, Kimmo Rasila ja Mikko Nousiainen. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Seuranani ollut parisuhdemies oli myös hyvin vaikuttunut näkemästään ja ihaili aivan erityisesti Taneli Mäkelän suvereenia mestarillisuutta. Häntä viehätti lisäksi huumori, joka on älykkäästi sisäistetty näytelmään.

Yleisö tuntui kaiken kaikkiaan olevan täysin näytelmän otteessa. Yhdessä nauroimme, yhdessä hiljennyimme. Myötäelämisen tunne oli voimakas. Aika moni myös liikuttui niin, että silmiä pyyhittiin siellä sun täällä. Loppuaplodit olivat vahvat - osin seisten - ja kannustusta huudettiin monesta suusta.

Taneli Mäkelä, Minna Hämäläinen ja Mikko Nousiainen. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Isä-näytelmä on paljon enemmän kuin osiensa summa. Eikä mikään arvio tietenkään vastaa sitä, että näytelmän kokee itse. Minulle kokemus oli kuin Zen Cafén kappaleesta: "minä hajoan täysin, tyhjenen ja täytyn." Vaikka olen nähnyt monta hienoa näytelmää, aina joskus se edelleen pääsee yllättämään, miten väkeviä kokemuksia teatteri voi tuottaa. Olen työryhmälle syvästi kiitollinen tästä. Menkää ja saakaa oma elämyksenne - esityksiä on enää yhdeksän, 10.5. saakka, mutta vielä ehtii!

Isä Turun Kaupunginteatterin sivuilla (linkki).

---