torstai 28. tammikuuta 2016

Jekyll, Hyde - ja kolmas kerta

Myyty!


Olin katsomassa Jekyll&Hyde -musikaalia kolmatta kertaa. En ole koskaan nähnyt mitään näytelmää (tai musikaalia) näin montaa kertaa, joskus harvoin jonkun kahdesti. Mutta aina siitä saa uutta irti, ja toisaalta voi nauttia jo tutuista elementeistä. Ja kolmas(kin) kerta toden sanoo: on se vaan miun maun mukkaan. Samaa sanoivat aiemmatkin kerrat. Katsomo oli täynnä, yhtään tyhjää tuolia ei ollut - ovat muutkin huomanneet että tämä kannattaa nähdä!

Kun esityksen näkee useamman kerran, on mielenkiintoista seurata sitä, miten se muuntuu - tai muuntuuko. Elävien näyttelijöiden työ on elävää, toisin kuin katsella vaikka samaa elokuvaa useamman kerran. Nyt minusta tuntui, että joihinkin kohtiin oli tullut lisää alleviivaavuutta esiintymiseen. Kaikista pienistä elementeistä en muista, oliko niitä aiemmin vai ei - osa kuitenkin tuntui uusilta.

Kun katsoo musikaalia useamman kerran, tulee hieman samanlainen olo kuin kuuntelisi hyvän bändin levyä ja menisi sitten keikalle; niitä omia suosikkeja odottaa ja fiilistelee ihan eri lailla kuin jos kappaleet kuulee ensimmäistä kertaa. Ja automaattinen rytmijalka teputtaa. Jekyllin kaunis Kietouduit mustaan, ensemblen tarttuva Pintaa vain, Hyden mahtipontinen Elossa, ensemblen energinen Murha murha, Hyden ja Lucyn viettelevä Peli vaarallinen, Jekyllin ja Hyden yhden miehen duetto Kaksintaistelu. Voi että! Useammalla kuuntelukerralla huomaa selkeämmin myös sen, miten tiettyjä teemoja toistetaan vaikkapa muiden kappaleiden alussa, vaikka kappale itsessään kehittyisi sitten toisenlaiseksi.

Tällä kertaa olin käynyt samalla viikolla katsomassa Elämänmenon läpäriä ja Ruokahissin ensi-iltaa, joten olin nähnyt samoja näyttelijöitä ihan hiljattain aivan toisenlaisissa rooleissa. Se ei sinänsä toki haitannut, mutta lähekkäisten esitysten vuoksi kiinnitin siihen huomiota; on hieman hassua nähdä esimerkiksi Anne-Mari Alaspää ja Saara Jokiaho ensin nuorina suomalaisina tyttösinä Elämänmenossa ja hetipian Anne-Mari lontoolaisena ilotyttö Nellienä ja Saara ylimystöneiti Emmana. Samoin kuin Sauli Suonpää hieman reppanana Gusina Ruokahississä ja nyt juoppona ja ylimielisenä lordi Savagena. Todisteita hyvästä muuntautumiskyvystä - samoin kuin heiltä, joita kaikkia en nyt erikseen tässä luettele.

Kenraali Glossop (Jukka-Pekka Mikkonen), Lordi Savage (Sauli Suonpää), John Utterson (Hannu Lintukoski), Basingstoken Piispa (Jouni Salo) sekä Lady Beaconsfield (Piia Mannisenmäki)
Kuva: Jiri Halttunen

Kerta kerralta ehtii ja osaa myös kiinnittää enemmän huomiota taustahenkilöiden tekemisiin ja tapahtumiin - ei vain tapittaa kohtausten pääosahenkilöitä. Millaisia ilmeitä ja eleitä taustalla on, miten siellä luodaan kohtausten tunnelmaa. Ja vaikutushan on suuri, vaikkei sitä ehtisi aina tietoisesti huomioimaankaan. Tämän kerran uusia oivalluksia oli mm. se, miten kihlajaisissa taustahenkilöt heräävät jähmettyneistä asennoistaan liikkeeseen Emman laulun mukaan - kaiken kaikkiaan kihlajaisten supina ja esiintyminen - kuinka ylimystö esiintyy toinen toisilleen ajan tapojen mukaisesti - on herkullista nähtävää.

Ja eikä tämä tähän jää; varauksessa on vielä jokunen käynti. Pääosassa oli jälleen aina loistava Joni. Henkkaa en ole nähnyt kuin kerran, ennakossa - häntä pitää päästä näkemään lisää, ja muutenkin tutkailla tätä teosta.

Mr. Hyde (Joni Leponiemi)
Kuva: Jiri Halttunen


tiistai 26. tammikuuta 2016

Viikon luontoääni

Eturivin Kuningattaren ominaisuudessa olin jälleen maanantaina 25.1. Radio Jyväskylässä Timo Lievemaan haastateltavana, ja haastis on kuultavissa myös netissä. Ensin oli vuorossa Timon sanoin Oodi pienelle näyttämölle, aiheina Katoava maa sekä Ruokahissi (linkki). Toisessa pätkässä juteltiin kuningatarhommista (linkki).

Ja samalla vinkki: tiistaina 2.2. klo 19 teatterilla esitellään kevään ohjelmistoa - eli Esirippu aukeaa. Näytillä myös minä. Ja ennenkaikkea paljon parempiakin esiityjiä, ihan ammattilaisia! :D
Linkki tapahtumaan teatterin sivuilla
Linkki tapahtumaan Facebookissa


maanantai 25. tammikuuta 2016

Elämän(läpi)meno

Pääsin seuraamaan Elämänmeno -näytelmän läpimenoharjoitusta vajaat pari viikkoa ennen ensi-iltaa. Ennen läpärin alkua hengailen siellä täällä; istuksin kampaamossa taustalla, vaihdan muutaman sanan tuttujen kanssa - muunmuassa Anne-Marin, joka esittää Elämänmenossa Marja-tytärtä. Kurkin lavasteisiin ja tutkailen ison näyttämön ylösnostettua lavaa - tai oikeammin sitä monttua siellä alla, kuinka syvä se onkaan. Siinä vaiheessa minusta jo huolestutaan; varo menemästä sinne, reunalla on vaarallista kuikkia. Ystävällisesti saksinosturisysteemiä kuitenkin esitellään - on se vakuuttava.

Käyn myös tervehtimässä ohjaaja Kaisa Korhosta, kun hänellä on sopiva hetki - noin muuten kaikenlaista sutinaa tuntuu olevan menossa. Kaisa juttelee siitä, miten draama on aina tavallaan myös jännäri - tarinan kulku sekä henkilöiden väliset suhteet ja jännitteet luovat intensiteettiä. Kaisa puhuu myös siitä, miten teattereissa saisi enemmän tuoda esiin omia näkemyksiä näytelmiä esiteltäessä. Tässä kohtaa minusta tuntuu, että olen ihan oikealla asialla!

Asettaudun paikoilleni, kun kello näyttää että kohta aloitetaan. On aika hassua istua suuren näyttämön katsomossa niin, että vasta monen penkin päässä on ketään  muita. (Ilmastointi on muuten aika tehokas kun ulkona on liki -30C pakkasta - niin että pakkasen tuoksu tuntuu sisääntuloilmassa asti - ja katsomossa ei ole sitä lämmittävää väkijoukkoa...) Paikalla on alun toistakymmentä henkeä; ainakin valo- ja äänimiehiä, lavastaja joka myös valokuvaa, ohjaajan assistentti, kapellimestari, kuiskaaja... Kaikkia en tunnista.

Kuin yksityisnäytöksessä olisi!
Lavalla kuvataan kahvikuvia.
Kuva: Jouni Huhtaniemi

Aluksi otetaan mainoskuvia Eilan parempi paahto -kahvia varten. (Eila on näytelmässä Marjan äiti, jota esittää Anneli Karppinen.) Tämä on kuulema näytelmän nimikkokahvi, jota on tulossa myyntiin. Valokuvia otetaan muutenkin pitkin harjoitusta.

Ollessani aiemmin pienellä näyttämöllä Ruokahissin harjoituksissa tila oli intiimi ja ihmisiä vähän. Nyt näyttelijöitä on paljon; lähes koko talon oma näyttelijäkaarti! Ja tilahan on tietysti suuri. Alussa käytössä onkin spiikkimikki, jotta ohjaajan ja hänen assistenttinsa ohjeet kuuluvat kaikille. Kaisa ohjeistaa näytelmän alkua, miten tullaan sisään. Sitten huhuillaan, onko näyttämö valmis (vastauksia "on" kuuluu sieltä täältä), ja läpäri pyörähtää käyntiin. Alun sisääntulo luo voimakkaan tunnelman ja kiinnittää ajankohdan.

Näytelmästä en kirjoita kovinkaan paljon; sehän on vielä työvaiheessa, ja kerron sitten kun näen sen valmiina. Sen voin kuitenkin sanoa jo nyt, että hienoa työtä on luvassa. Puvustus tukee hyvin ajankuvaa, ihmisten ikää ja asemaa. Lavastus on komea, osin läpinäkyvä, ja valoilla luodaan upeita illuusioita. Tilaa on käytetty laidasta laitaan - jos yleensä teatterilavan mittoja mitattaisiin neliömetreinä, nyt voisi mitata kuutiometreinä - myös ylöspäin tilaa on käytetty tehokkaasti. Lavalla tapahtuu ympäriinsä, aina kannattaa vilkuilla myös muualle kuin ihan tapahtumien ytimeen. Harjoituksen aikana Kaisa ei puutu näytelmän etenemiseen. Kapellimestari ohjaa musiikin osalta, mutta harjoitus ei keskeydy, ohjeet huikkaillaan vauhdissa.

Tauolla - jota sitten esityksessä kutsutaan väliajaksi - haahuilen vähän liikkeellä, mutta teen myös muistiinpanoja tätä tekstiä varten. Kaisan ystävällinen assistentti käy tarjoamassa minullekin keksiä - juuri kun mietin, että joku pieni välipala olisi ihan poikaa! Tauon jälkeen Kaisa antaa muutaman yksittäisen ohjeen. Esimerkiksi on tyylikkäämpää esittää intohimokohtaus enemmän viitteellisenä kuin suorana toimintana. Läpärin jälkeen ei valitettavasti ole aikaa pitää enää purkua - se käydään kuulema seuraavana aamuna. Sinänsä harmi, sillä olisi ollut todella kiinnostavaa päästä kuulemaan Kaisan kommentit. Mutta oli mielenkiintoista seurata läpimeno näinkin. Odotan innolla, että näen näytelmän esitysvalmiina!

Elämänmenon ensi-ilta on lauantaina 30.1.


torstai 21. tammikuuta 2016

Ruokahissi (ensi-ilta)

Ase.
Astiat.
Epäilys.
Haave paremmasta.
Hanasta tippuva vesi.
Hierarkia.
Hämärä valo.
Ihmetys.
Irrallisuus.
Kirkas valo.
Kärsimättömyys.
Miesten välinen eripura.
Miesten välinen toveruus.
Muisto.
Odotus.
Punkka.
Putkien kohina.
Sanomalehti.
Seinät.
Tee.
Tehtävä.
Turhautuminen.
Valmistautuminen.
Yllätys.

Harold Pinterin absurdi näytelmä Ruokahissi on nyt ensi-illassa. Näytelmän on ohjannut Sini Moila, ja näyttelijät ovat Sauli Suonpää (Gus) ja Henri Halkola (Ben). Ensimmäistä kertaa eläissäni olen katsomassa näytelmää, josta olen nähnyt myös harjoituksia, työstövaihetta ja jonka työryhmään olen tutustunut.

Näytelmä on varsin lyhyt (kesto vain reilun tunnin, ei väliaikaa), mutta sitäkin tiiviimpi. Yhtään turhaa hetkeä, repliikkiä, elettä ei ole, ja paljon asioita jää hautumaankin. Koska itse olin nähnyt tätä aiemminkin ja kuullut analyysia monesta kohdasta, olin hyvin perillä mitä milloinkin tapahtuu sekä mihin mikäkin asia liittyy ja johtaa. Loppuratkaisu on aavistettavissa pienistä nyansseista, jos tietää mitä katsoa ja kuunnella. Ja kuitenkin ensi-iltavalmiin näytelmän seuraaminen on aivan jotain muuta kuin keskeneräisen, vasta työn alla olevan.

Kuva: Jiri Halttunen

Alkuasetelmassa on tyhjä huone, johon saapuu kaksi miestä, kaksi palkkatappajaa odottamaan seuraavaa työtehtävää. Pieni ikävä tila, odotusta, tuskastumista. Irrallisuus muusta maailmasta. Yritystä keskustella, olla kaveri. Yritystä pitää oma rauha, oma yksityinen tila tilassa. Takertumista yksityiskohtiin. Muistoja hyvistä ja huonoista hetkistä. Toiveita saada tilanne laukeamaan. Hermot niin kireällä kuin loppuun vedetty jousi - jos siihen näppää, se voi soida tai katketa. Pienikin ärsyke saa suuren kaiun, ja järjettömät asiat hämmentävät tilannetta.

Kuva: Jiri Halttunen

Ja samaan aikaan: komiikkaa, joka saa katsomon nauramaan ääneen. Ja seuraavassa hetkessä jälleen henkeäpidättävän äänetön, tiivis jännite. Ei mitään ennalta-arvattavaa.

Kuva: Jiri Halttunen

Puvustus, kampaukset, lavastus, äänimaailma ja valaistus - koko esillepano - toimivat loistavasti yhteen ja tukevat näyttelijöiden suoritusta. Miesten ulkoasut kertovat paljon niin lähtötilanteesta kuin tulevaan hetkeen valmistautumisestakin. Lavastus ja äänimaailma tuovat selkeästi esiin, millaisessa loukossa aikaa vietetään, eikä katsojan tarvitse ihmetellä miksi tunnelma tiivistyy sellaiseksi kuin se on. Valaistus on hieno, joskin joissakin kohdissa ehkä hieman hämärä. Mutta jännitettä se kyllä luo, ja tiettyinä hetkinä kirkuu tilanteen ja tunnelman alleviivausta.

Kuva: Jiri Halttunen

Sauli ja Henri tekevät intensiiviset, vahvasti eläytyneet roolityöt. Miesten välillä on hierarkia, joka tulee esiin monin tavoin; puheessa, liikekielessä, ulkomuodossa. Tunnetilat näkyvät selkeinä, eläytyminen vaihtelee vivahteikkaasta hyökyvään. Tilaa käytetään liikkumisella ja liikkumattomuudella hienosti. Joissakin kohtauksissa käytetyt synkronoidut liikkeet, eleet ja puheet toimivat loistavasti. Dialogi on ajoittain rätisevän nopeaa mutta pysyy koko ajan selkeänä. Tiivis ilmaisu vaatii täsmällistä ajoitusta, ja näyttelijöiden yhteistyö toimii hienosti. Kaikki on viimeisteltyä, loppukumarruksia myöten.

Kuva: Jiri Halttunen.

Kaiken kaikkiaan Ruokahissi on vangitseva, koominen, nyrjähtänyt, jännitteinen kuvaus reilun tunnin tapahtumista - kerrassaan mieltäviehtävä esitys. Näytelmän loppuessa, valojen sammuessa, pimeässä lyhyenä hiljaisena hetkenä ennen aplodeja sitä puistaa pienesti päätään selvittääkseen ajatuksiaan: "Mitä minä juuri näin?" sekä "Hitto että se oli hieno!"


perjantai 15. tammikuuta 2016

Don Giovanni

Kevätkauden ensimmäinen näkemäni esitys ei olekaan teatteria, vaikka teatteritalossa olin. Vuorossa oli siis ooppera Don Giovanni. Heti alkuun täytyy varoittaa, että vaikka ooppera kiinnostaa minua, en oikeasti ole taidemuotoon juurikaan perehtynyt. En siis osaa oopperasivistyneesti kertoa hienouksista, ja esityksistäkin vertailupohjaa minulla on kovin vähän. Olen nähnyt eläissäni kolme oopperaa: La Cenerentolan Kansallisoopperassa Helsingissä, Naamiohuvit Jyväskylässä sekä Carmenin Viron kansallisoopperassa. Mutta ilolla lähdin kohentamaan kokemuspohjaani, ja kerron siitä tämmöisen tavallisemman katsojan näkökulmasta. Ajattelin myös käsitellä muutaman ennakkoluulon, joita ihmisillä tuntuu usein oopperaa kohtaan olevan.

Mutta pakko mainita alkuun, että oli aika sytkäyttävä olo, kun teatterille saapuessani pääoven vieressä olevalla valtavalla screenillä oli tämän blogin mainos, tuo sama tunnuskuva kuin blogin ylälaidassa! :D Toki screenillä kuvat vaihtuvat, ja blogimainos on vain yksi monien joukossa, mutta aikamoista sattumaa että se osui kohdalle juuri kun siihen tulin.

Yksi noista mainitsemistani ennakkoluuloista liittyy pukeutumiseen ja yleiseen "hienouteen" - että mitä pitää pistää päälle ja osaako siellä olla. Ainakin näin torstai-iltana yleisössä näkyi kaikenlaista pukeutumista, paljon farkkuja ja muita siistejä vaatteita mutta ei mitenkään erityisiä asuja. Joillakin miehillä oli puku päällä, suurimmalla osalla ei. Mitään erityistä juhlapukeutumista en naisilla nähnyt, vaikka moni oli toki huolitellut itsensä. Eli samanlaista kuin arki-iltana teatterissakin; pukeutuminen ei siis ole mikään kynnyskysymys. Ja itse asiassa, kun esitys alkoi, saatoin todeta että lavallakin ollaan tennareissa! Niin että ei se niin vakavaa ole. Ja noin ylipäätään yleisö koostui ihan yleisistä ihmisistä yleisine puheenaiheineen, ei mistään erityisestä "kyldyyriväestä".

Esityksen alku on paljon synkemmän oloinen kuin esitys itsessään.
Kuva: Jiri Halttunen

Suuren näyttämön katsomo oli lähes täynnä, muutamia yksittäsiä tyhjiä paikkoja lukuunottamatta. Alusta asti koko esityksen ajan väki istui hievahtamatta - katsomossa oli ihan erityinen tunnelma, mahdollisesti liittyen siihen että Jyväskylässä ei niin kovin usein ole oopperaa tarjolla ja nyt sitä saa.

Don Giovanni (Kevin Greenlaw) näyttää ihan siltä, että on saanut jonkun idean...
(Todennäköisesti naisiin liittyvän.)
Kuva: Jiri Halttunen

Tarina kertoo siis Don Giovannista, naistennaurattajasta jolle taipumus keräillä valloituksia tuo lopulta erinnäisiä vaikeuksia. Kerronta on kepeää, kujeilevaa, ei mitenkään vakavamielistä - joskin loppu on komean dramaattinen. Monenlaista nautintoa ja mässäilyä kuuluu hedonistisen aatelisen elämään. Hienon laulannan lisäksi esiintyjät panevat itsensä likoon myös näytelmällisin keinoin. Erityisesti Don Giovannin palvelijaa, Leporelloa esittävä Krzysztof Szumanski osoittaa komediallisia taipumuksia! Kerronta etenee rauhalliseen tahtiin, ja laulaen asiat toistetaan moneen kertaan - tämä vaatii hieman totuttelua verrattuna nykyajan yleiseen hektisyyteen ja ärsyketulvaan, mutta on oikeastaan mukavankin verkkaista.

Don Giovanni nauttii niin ruoan, juoman...
Kuva: Jiri Halttunen
...kuin naistenkin tuomista iloista.
Kuva: Jiri Halttunen

Ennakkoluulojen osalta olen kuullut myös pohdintaa, että ymmärtääkö siitä oopperasta mitään. Ainakin tässä tapauksessa tarinassa on helppo pysyä mukana, ja vaikka ooppera lauletaan italiaksi, lavan yläpuolella on suomenkielinen tekstitys - Suomessa tuttu juttu, täällä kun ei tv-ohjelmiakaan (onneksi) dubata kuin lapsille.

Hullun kiilto silmissä? Masetto (Sampo Haapaniemi).
Kuva: Jiri Halttunen
Masetto, Zerlina (Ena Pongrac) ja Don Giovanni. Pidin kovasti Zerlinan tavasta keikistellä ja esiintyä!
Kuva: Jiri Halttunen
Zerlina ja Masetto.
Kuva: Jiri Halttunen

Ja että voi ihmisääni taipua vaikka mihin! Kun laulaminen on treenattu taidokkaaksi, se vaikuttaa helpolta. Itse vakuutuin erityisesti matalan miesäänen jyrinästä dramaattisessa lopussa. Musiikki soi kauniisti, ja toisin kuin yleensä musikaaleissa, oopperassa orkesteri on syvennyksessään näkyvissä, päällä ei ole lavarakenteita.

Don Ottavio (Simo Mäkinen),  Donna Anna (Sirkka Lamminen) sekä Donna Elvira (Reetta Haavisto) vauhdissa ja soinnissa.
Kuva: Jiri Halttunen

Kaupunginteatterin sivulla kerrotaan, että "Jyväskylän oopperan Don Giovanni on koominen draama lakanoissa - kirjaimellisesti. Esiintyjien puvut ja lavasteet on nimittäin tehty lakanoista!" Puvustus näyttää hyvältä - ja lakanoiden seuraksi Don Giovannilla ja hänen palvelijallaan Leporellolla on tyynyiltä vaikuttavat hatut! Lavastus tarjoaa sopivasti taustan tapahtumille, ja melko yksinkertaisenakin se on hyvin muunneltavissa. Suuren näyttämön lava elää ja vaihtelee.

Don Giovanni esittelee kauden kaapumuotia.
Kuva: Jiri Halttunen
Leporello ja tyynyhattu.
Kuva: Jiri Halttunen

Koska en sinänsä tunne oopperateoksia, en tiennyt mitä kaikkea odottaa. Aiemmin olen aina pitänyt voimakkaista kuorokohtauksista, siitä pauhusta jonka suuri laulava joukko tuottaa. Tässä sellaisia kohtauksia ei ollut, joskin joitakin useamman henkilön kohtauksia kyllä oli. Suuren kuoron osa oli enimmäkseen hiljainen, joskin näyttävyyttä sillä toki saatiin.

Kuoro ja pääroolit.
Kuva: Jiri Halttunen
Kaiken kaikkiaan näyttävä ja kulttuuriharrastusta monipuolistava kokemus.


tiistai 12. tammikuuta 2016

Valokuvaamisesta ja Ruokahissistä

Teatterin joulutauko on ohi ja pääsin noiden "välipostausten" jälkeen taas tositoimiin. (Ilman muuta olen hyvilläni että teatterilaisilla on lomansa, mutta täytyy sanoa, että hieman oli minulla jo vierotusoireita kun en päässytkään teatterille hengailemaan. ;) ) Voisi sanoa, että jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin, mutta uudesta näkökulmasta: tällä kertaa teatteriaiheena on jälleen Ruokahissin harjoitukset, mutta erityiseksi tämän kerran tekee se, että näissä harkoissa otetaan myös valokuvat näytelmästä. Kuviahan käytetään mm. käsiohjelmassa, markkinoinnissa, mediassa - ja toki myös tässä blogissa! Kuvaajana on tälläkin kertaa Jiri Halttunen, joka tällä haavaa muutenkin kuvaa suurimman osan Jyväskylän Kaupunginteatterin tarvitsemista kuvista.

Sain tähän blogiin Jiriltä nämä uunituoreet kuvat Ruokahissistä - nämä ovat erityisesti Jirin suosikkiotoksia, ja minustakin näistä välittyy jotain hyvin olennaista näytelmän tunnelmasta. Myös muut jutun kuvat ovat Jirin omia suosikkeja eri produktioista.

Jiri ja valokuvaus


Ensin hieman enemmän teatterin valokuvaamisesta. Esitin Jirille nipun kysymyksiä ja sain hyviä vastauksia! Annetaan siis miehen itsensä kertoa.
 
Miten päädyit teatterin "hovikuvaajaksi"?
Minua pyydettiin kuvaamaan Kauppa-Lopo näytelmä alkuvuodesta 2014. Olin ottanut jo teatterikuvia Teatteri Eurooppa Neljän esityksistä, joten se varmasti vaikutti asiaan. Kuvista tykättiin ja sain lisää keikkoja. Hommat laajenivat myös mainoskuvausten puolelle, joten olen ottanut myös paljon kuvia uusien esitysten ennakkomarkkinoitia varten. Lisäksi olen tehnyt pari videota, Lainahöyhenissä-musikaalin maskeeraus-pätkän ja Jekyll&Hyde -musikaalin trailerin.

Lainahöyhenissä.
Kuva: Jiri Halttunen

Mikä erityispiirteitä teatterin kuvaamisessa on verrattuna vaikkapa perhejuhliin tai mainoskuvauksiin?
Eroja toki on, mutta myös yhtäläisyyksiä. Läpimenon kuvamisessa on paljon samaa kuin vaikkapa hääjuhlissa. Asiat kulkevat eteenpäin, eikä tapahtunutta hetkeä saa enää takaisin. Eli kuvaajan täytyy pysytellä hyvin hereillä. Itse pyrin siihen, että kuvat syntyisivät suoraan läpimenosta, mutta toki joskus täytyy kohtauksia ottaa uudelleen. Silti tietyn hetken taltioiminen vaatii valppautta. Mainoskuvauksissa on usein aikaa miettiä ja pohtia asioita, esityskuvauksessa täytyy elää hetkessä ja kulkea näytelmän virran mukana. Suurimmat erot ovat valaistuksessa. Valoa on vähän ja värisävyt ovat usein voimakkaita. Ne kuitenkin ovat tärkeä osa koko esitystä, joten ne pitäisi saada taltioitua mahdollisimman luonnollisesti.

Yksi lensi yli käenpesän.
Kuva: Jiri Halttunen

Mistä erityisesti pidät tässä hommassa?
Pidän paljon esitysten taltioinnista. Olen itse ollut paljon näyttämöllä, sillä olen ollut ennen tätä työtäni Teatteri Eurooppa Neljän rumpalina reilut 12 vuotta. Live-esiintymisessä on aivan erityistä taikaa, jota ei voi korvata millään muulla. Televisio tai elokuvateatteri eivät anna samanlaista elämystä mitä teatteriesitys tarjoaa. Jokainen näytelmä on täysin oma yksilönsä, joten tämä on erittäin vaihtelevaa ja mielenkiintoista työtä.

Viiru ja Pesonen.
Kuva: Jiri Halttunen

Onko teatterin kuvaamisessa jotain erityisen haastavaa tai vaikeaa?
Suurin haaste on mielestäni löytää esityksen oma juttu. Tätä voi olla hankala selittää, mutta jokaisella esityksellä on omat erityispiirteensä ja vivahteensa, jotka pitäisi saada taltioitua. Esityksen tunnelman vangitseminen, se on ihan avainasia. Olen iloinen siitä, että kaupunginteatterin ohjelmisto on niin monipuolista. Kuvaajan kannalta on tärkeää saada tuotua esityksen omanaispiirteitä esiin ja ne ovat hyvin erilaisia eri esitysten välillä. Esimerkiksi vaikkapa pienen näyttämön Avoin liitto ja nyt ensi-iltaan tuleva Ruokahissi ovat kuvaajan kannalta aivan eri maailmasta keskenään. Kuvamaailmasta keskustellaan usein graafikon ja ohjaajan kanssa, jotta kaikki ollaan samalla viivalla. Itse kuitenkin luotan paljon vain intuitioon. Vaikkapa Niskavuoren naiset oli sellainen esitys, että se vei kuvaajankin aivan uusille vesille. Sain melkolailla vapaat kädet ohjaajalta ja pyrin parhaani mukaan tallentamaan esityksen niin kuin minä sen näin ja koin. Teknisellä puolella haasteet muodostuvat lähinnä valaistuksen, tai sen vähyyden, ja nopean liikkeen yhdistelmästä. Valoa on esityksissä paikoin todella vähän ja värisävyt ovat usein voimakkaita. Ne kuitenkin ovat tärkeä osa koko esitystä, joten ne pitäisi saada taltioitua mahdollisimman luonnollisesti. Esimerkkinä vaikkapa Jekyll&Hyde, joka on kautta linjan tumma ja tyylikäs kokonaisuus. Silti joukossa on myös tanssinumeroita, jotka ovat paikoin vauhdikkaitakin. Vaikka kamerat ovat kehittyneet huikeasti viime vuosina, liikkeen pysäyttäminen vähäisessä valossa on aina haaste.

Jekyll&Hyde.
Kuva: Jiri Halttunen

Miten valmistaudut kuvauksiin?
Valmistautuminen on usein sitä, että käyn katsomassa harjoituksia tai, jos mahdollista, yhden läpimenon ennen kuvauksia. Läheskään aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä käsiohjelmat pitää saada hyvissä ajoin painoon. Tämä tarkoittaa sitä, että kuvaukset tehdään aivan ensimmäisissä valmistavissa harjoituksissa. Markkinointikuvauksiin valmistaudutaan palaveeraamalla graafikon ja mahdollisesti myös ohjaajan kanssa. Usein graafikolla on jo selkeä visio siitä mitä haetaan ja kuvaukset suunnitellaan huolella etukäteen. Tästä esimerkkinä voisi käyttää vaikkapa Yksi lensi yli käenpesän -näytelmän markkinointikuvaa, jonka graafinen ilme oli kaupunginteatterin Marjo Vihavaisen käsialaa. Marjolla oli idea musteläikkä-tyylisestä kuvasta. Tarkoitus oli saada kolme päänäyttelijää samaan kuvaan ja mietimme eri vaihtoehtoja sommitelmalle. Marjon luonnos jäi hautumaan mieleeni ja sen pohjalta oli helppo tehdä kuvaukset. Myös paikalla ollut ohjaaja Anssi Valtonen loi hyvän vireen näyttelijöille, joten kaikki napsahti kivasti paikalleen. Olin erityisen tyytyväinen juuri tämän kuvan lopputulokseen.

Yksi lensi yli käenpesän -näytelmän markkinointikuva.
Kuva: Jiri Halttunen

Onko produktioissa ollut erityisiä suosikkeja?
Jokaista juttua on ollut mukava kuvata, mutta ehkä Lainahöyhenissä-musikaali nousee päällimmäiseksi siksi, että se oli ensimmäinen suuri musikaali jota pääsin kuvaamaan. Pukuloisto ja upeat tanssinumerot antoivat paljon haastetta. Leponiemen Joni teki huikean roolin. Lisäksi kuvasin musikaalin myös kulissien takaa seurattuna teatterin vuoden 2015 kalenteria varten, joten se juttu on jäänyt hyvin mieleen.

Lainahöyhenissä.
Kuva: Jiri Halttunen

Kerro uran varrelta joku erityinen sattumus?
Erikoisin muisto on varmasti se, kun Niskavuoren naiset -näytelmän kuvauksisa minulle sattui pieni tapaturma. Tykkään vaihdella paljon linssejä ja läpimenokuvauksissa se pitää tehdä nopeasti. Järjestelen tavarani helposti saataville ja tällä kyseisellä kerralla vaihdoin jälleen kerran linssiä ja jätin ylimääräisen linssin kameralaukun viereen katsomon rappusille. Meni tovi ja tuli kohtaus jossa näyttämöllä on tosi vähän valoa. Olin näyttämön reunalla kurkottelemassa saadakseni näyttelijan sopivasti kuviin ja kuulen kolahduksen. Toisen kolahduksen ja vielä toisen... Tajusin heti, että minun linssini kolisee rappusia alaspäin. Lavastaja Karmo Mende oli katsomossa liikkuessaan osunut vahingossa linssiin ja potkaissut sen alas rappusista. No, loppu hyvin kaikki hyvin. Onneksi kukaan ei kompastunut rappusissa ja loukannut itseään. Linssi kävi huollossa Ruotsissa saakka ja tämän jälkeen olen muistanut pitää kaikki tavarani visusti kameralaukun sisällä.

Niskavuoren naiset.
Kuva: Jiri Halttunen

Kiitokset Jirille vastauksista! Jirin kotisivut löytyvät osoitteesta http://jirihalttunen.fi/


Ruokahissi (ja valokuvaus)


Ruokahissistä on vuorossa neljäs läpimenoharjoitus, joka on samalla ensimmäinen valmistava harjoitus. Alkuun painelen suoraan pienelle näyttämölle, kunnes selviää että muu porukka on kampaamossa. Sinne siis. Pontevasti ajattelen osaavani mennä jo ihan itse - enkä muuten eksynyt käytäviin kuin kerran. Silloinkaan en onneksi painellut mihinkään lukkiutuvan oven taakse.

Kampaamossa luodaan näyttelijöille lookia; miten hiukset laitetaan, miten miesten sisäisiä eroja ilmennetään ulkoisesti, miten tuodaan esiin millainen yö on takana. Siinä sitä on raati ympärillä kun kampaaja tekee töitään - ja puhetta sekä naurua riittää. Ohjaaja toki kommentoi ihan työnsä puolesta.

Benin (Henri Halkola) ja Gusin (Sauli Suonpää) habituksissa on eroja.
Kuva: Jiri Halttunen

Kun siirrymme pienelle näyttämölle, valo- ja lavastemiehillä on oma osuutensa valmiina. Läpäriä kerääntyy katsomaan muutama talon henkilökunnan jäsen. On hyvin mielenkiintoista seurata näytelmää nyt keskeytyksettömänä läpimenona, kun olin hiljattain katsomassa harjoituksia joissa kohtauksia käytiin perusteellisesti moneen kertaan uudelleen läpi. Nyt tuntuu lähes siltä, kuin näytelmää olisi jotenkin nopeutettu, kun siitä puuttuvat kohtausten toistot ja analysoinnit! Vaikka rytmi siis on aivan sopiva. Alkupään kohtaukset ovat tuttuja, mutta se ei suinkaan vähennä niiden kiinnostavuutta; on myös kiehtovaa huomata, millaisia pieniä muutoksia niihin on tullut; miten jokin elekieli tai asemoituminen on muuttunut, ja miten muutokset vaikuttavat tunnelmaan. Nyt näen myös, miten tarina etenee loppuun saakka. On se. Mielenkiintoista on se. On.

Lavasteisiin on tullut lisää yksityiskohtia, ja äänimaisema, taustaäänet ovat minulle uusia. Valaistusta on elävöitetty lisää. Esillepanon tarkentuessa näytelmään on saatu entistä tiiviimpi tunnelma ja jännite.

Läpärin aikana en huomaa kuin hetkittäin, että lavan edessä ja välillä katsomossa hipsii sukkasillaan tumma, lähes äänetön hahmo; ainoa ääni on kameran rapsahtelu. Läpärin ja tauon jälkeen otetaan vielä muutama uusinta kuvausta varten. Pari kohtausta mennään läpi ihan näytellen, ja lisäksi yksi asemointi jähmetetään niin, että sitä pystyy kuvaamaan kaikessa rauhassa eri kulmista.

Jähmetetty näkymä, silti näytelmässä aidosti mukana.
Ja mielestäni kuvaa hyvin jännitettä ja tunnelmaa.
Kuva: Jiri Halttunen

Tauon aikana katselemme joitakin otettuja kuvia kameran ruudulta; mukana ovat graafikko Marjo ja ohjaaja Sini, ja toki minäkin olen utelias näkemään kuvia. Jiri lupaa lähettää kuvat Sinille, joka valitsee niistä mieleisensä. Nämä sitten jälkikäsitellään, ja graafikko pääsee taittamaan käsiohjelman kuvineen kaikkineen. Minäkin pääsen kuulemma sitten oikolukemaan käsiohjelman.

Erityisesti tätä blogia varten otettu kuva; kuvaaja kuvaa ohjaajaa Ruokahissin lavasteissa.
Kuva: Marjo Vihavainen

Kuvaajan lähdettyä ohjaaja antaa näyttelijöille vielä palautetta läpäristä; mikä meni hyvin, mitä pitää vielä hioa. Muutamia kohtauksia harjoitellaan vielä uudelleen; tämä on samanlaista kuin viimeksi harjoituksissa ollessani, mutta aina yhtä kiinnostavaa. Ja jälleen syntyy se hassu "takaisinkelausfiilis", kun juuri nähtyjä kohtauksia otetaan uusiksi pienin variaatioin.

Harjoitusten päätyttyä kysäisen vielä Saulilta (toinen näyttelijöistä), onko näyttelijän kannalta siinä mitään erityistä, että valokuvaaja on harjoituksissa mukana; huomaako sitä, vaikuttaako se. Kuulemma jos valokuvaaja osaa asiansa, häntä ei juuri edes huomaa - kuten nyt, ainoa havainto oli kertaalleen pieni häivähdys silmäkulmasta. Sauli kertoo myös, että jossain toisentyyppisessä näytelmässä, vaikkapa komediassa, näytelmän rytmiin voi ihan hyvin sopia sekin, että välillä esiintyy kuvaajalle; pysäyttää liikkeen, tekee jonkin ilmeen nimenomaan kameralle - mutta tässä näytelmässä rytmiä ja jännitettä ei halua rikkoa.

Ruokahissin ensi-ilta on ensi viikolla, torstaina 21.1. Odotan kovasti, että näen näytelmän sitten esitysvalmiina!




maanantai 4. tammikuuta 2016

Käsiohjelmien käsittelyä muistoista käsin

Pyhinä oli hyvää aikaa suorittaa kaapistokaivauksia kotikotona. Erityisesti hakeuduin sinne, missä on esiintymä vanhoja teatterin käsiohjelmia. Vanhempanikin ovat käyneet innokkaasti teatterissa, ja minäkin olen päässyt mukaan kun näytelmät ovat olleet ikäkausiin sopivia. Etenkin 80-luvulta löytyi monia käsiohjelmia, joista osasta minulla on omia muistoja, osasta kiinnostuin muuten vaan. Niistä sitten väkersin kuvakavalkadin tähän blogiin, olkaapa hyvät. Mukana on käsiohjelmien kansikuvia ja sisälehtiä. (Kun kuvaa klikkaa, se avautuu suuremmaksi - hyödyllistä etenkin joidenkin yksityiskohtien tutkailemiseksi.)

Ensimmäinen ikinä näkemäni näytelmä oli Satupuusatu (1982). Käsiohjelmaan kuului myös paperinukke. 




Ette voi ottaa sitä mukaanne (1984) - en minä siitä kovin paljon muista, mutta hauskaa oli, sen muistan!



Hiekkaprinsessa ja keitaan aarre (1985) oli pienellä näyttämöllä esitetty nukkenäytelmä.



Noita palaa elämään (1985) oli hyvin jännä. Vähän liiankin jännä. Oli sunnuntai-ilta, kun näin sen (siihen aikaan sunnuntainäytökset olivat ihan yleisiä!), ja enhän minä saanut seuraavana yönä unta kun jännitti.



Mustalaisruhtinattaren (1986) kävin katsomassa kahteen kertaan - ensimmäisellä kerralla istuin toisella penkkirivillä, toisella kerralla jossain kauempana. Tällä on takuulla paljon tekemistä sen kanssa, miksi musikaaleista on tullut niin "minun lajini".


Puvustussuunnitelmakuva takakannesta.

Käsiohjelman välissä oli pari tällaista "seteliä", jotka olivat molemmilta puoliltaan samanlaiset.
En tiedä, olisiko näihin liittynyt jotain erityistä, kun ne oli käsiohjelmaan ympätty...?

Moniin näihin vanhoihin käsiohjelmiin kuvat on otettu harjotuksissa, niin että näyttelijöillä on paljon omiakin vaatteita päällään, ei roolivaatteita!
(Nykyään tämä näyttää käsiohjelmakuvassa jotenkin hassulta ja kotikutoiselta.)

Mutta esityksessä nämäkin miehet olivat pukeutuneet hienosti, ja laulun lopussa heittivät neilikat rintapielistään katsomoon naisille - minä sain toisen kukista!

On käsiohjelmassa kuva myös ihan kunnolla esitykseen pukeutuneesta näyttelijästä.

Lapsuusajan lastennäytelmiin kuului myös Keltariepu (1987). Siitä minulla on joitakin hataria muistikuvia - ainakin muistelen siinä olleen kohtauksen, jossa jo isommaksi kasvanut tyttö menee jonkun bändin keikalle ja heiluttaa siellä keltaista riepua...?


Sanny Kortmanin koulu (1987) -näytelmästä muistan koulun tiukan johtajattaren (Ritva Oksanen) ja ihan erityisesti Harri Laurikan, joka esitti Pastori Pölkkystä.


Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen (1988) nosti hypen aikana, jolloin hype-sanaa ei ollut olemassakaan. Näytelmää esitettiin kolmen vuoden ajan, yhteensä 207 esitystä. Minuunkin tämä teki suuren vaikutuksen.



Hulvaton hotelli (1995) - näytelmä ei itsessään ole jäänyt mieleen mitenkään erityisenä, mutta käsiohjelmasta on hauska bongata tuttuja kasvoja! Ja 90-luvun puolivälissä käsiohjelmissakin on jo värit ja kuvissa näyttelijöillä roolivaatteet (sikäli kun vaatteita on...).






Joitakin käsiohjelmia halusin tähän mukaan muuten vaan, vaikken näytelmiä ole tuolloin nähnytkään.

Kansikuvasta voisi päätellä, että Rouva Dulskan moraali (1982) olisi ollut jotenkin vakavamielinen näytelmä - mutta se oli kuulema hauska komedia!


Tässä on hauska näyttämökuva: Irma la Douce (1984).



Kirsikkapuisto (1984) on vaan niin klassikko, että se piti ottaa mukaan.


Tämä kansi on vain yksinkertaisesti vaikuttava: Kyyhky ja unikko (1985). Kuvassa Eino Airo ja Maritta Viitamäki.


En ole ihan varma, olenko nähnyt Robin Hoodin (1985) vai en. Mutta käsiohjelmassa on mielenkiintoisia dialogipätkiä.



90-luvun alussa käsiohjelmista on - ainakin osittain - haluttu näköjään tehdä yhtenäinen kokonaisuus. Hämärästi muistan, että vastaavia oli muitakin, mutta tähän niitä ei nyt löytynyt. (Nämä ovat siis kaksi erillistä käsiohjelmaa ympättynä samaan kuvaan.)



Käsiohjelmissa oli myös mielenkiintoista tietoa! Tässä johtokunta ja joitakin näytöshinnastoja vuodelta 1983:


Muistan, kun kuukausittaiset esitystiedot julkaistiin erivärisille papereille monistettuina. Kuten näkyy, marraskuussa 1985 on ollut aika monta esitystä, monena viikonpäivänä! Ja tämä oli ihan tavallinen tahti tuohon aikaan.


Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -näytelmän käsiohjelmassa oli kuvakokoelma silloisista (80-luvun lopun) kaupunginteatterin näyttelijöistä. Aikamoinen määrä väkeä! Ja on siellä tuttuja kasvoja, jotka voi nähdä edelleen lavalla. Vaikka jotain muutostakin on saattanut tapahtua.


Herättivätkö nämä muistoja? Kommentointimahdollisuus on tuossa alla. ;) (Kommentit tulevat näkyviin vasta, kun käyn hyväksymässä ne.)