torstai 21. tammikuuta 2016

Ruokahissi (ensi-ilta)

Ase.
Astiat.
Epäilys.
Haave paremmasta.
Hanasta tippuva vesi.
Hierarkia.
Hämärä valo.
Ihmetys.
Irrallisuus.
Kirkas valo.
Kärsimättömyys.
Miesten välinen eripura.
Miesten välinen toveruus.
Muisto.
Odotus.
Punkka.
Putkien kohina.
Sanomalehti.
Seinät.
Tee.
Tehtävä.
Turhautuminen.
Valmistautuminen.
Yllätys.

Harold Pinterin absurdi näytelmä Ruokahissi on nyt ensi-illassa. Näytelmän on ohjannut Sini Moila, ja näyttelijät ovat Sauli Suonpää (Gus) ja Henri Halkola (Ben). Ensimmäistä kertaa eläissäni olen katsomassa näytelmää, josta olen nähnyt myös harjoituksia, työstövaihetta ja jonka työryhmään olen tutustunut.

Näytelmä on varsin lyhyt (kesto vain reilun tunnin, ei väliaikaa), mutta sitäkin tiiviimpi. Yhtään turhaa hetkeä, repliikkiä, elettä ei ole, ja paljon asioita jää hautumaankin. Koska itse olin nähnyt tätä aiemminkin ja kuullut analyysia monesta kohdasta, olin hyvin perillä mitä milloinkin tapahtuu sekä mihin mikäkin asia liittyy ja johtaa. Loppuratkaisu on aavistettavissa pienistä nyansseista, jos tietää mitä katsoa ja kuunnella. Ja kuitenkin ensi-iltavalmiin näytelmän seuraaminen on aivan jotain muuta kuin keskeneräisen, vasta työn alla olevan.

Kuva: Jiri Halttunen

Alkuasetelmassa on tyhjä huone, johon saapuu kaksi miestä, kaksi palkkatappajaa odottamaan seuraavaa työtehtävää. Pieni ikävä tila, odotusta, tuskastumista. Irrallisuus muusta maailmasta. Yritystä keskustella, olla kaveri. Yritystä pitää oma rauha, oma yksityinen tila tilassa. Takertumista yksityiskohtiin. Muistoja hyvistä ja huonoista hetkistä. Toiveita saada tilanne laukeamaan. Hermot niin kireällä kuin loppuun vedetty jousi - jos siihen näppää, se voi soida tai katketa. Pienikin ärsyke saa suuren kaiun, ja järjettömät asiat hämmentävät tilannetta.

Kuva: Jiri Halttunen

Ja samaan aikaan: komiikkaa, joka saa katsomon nauramaan ääneen. Ja seuraavassa hetkessä jälleen henkeäpidättävän äänetön, tiivis jännite. Ei mitään ennalta-arvattavaa.

Kuva: Jiri Halttunen

Puvustus, kampaukset, lavastus, äänimaailma ja valaistus - koko esillepano - toimivat loistavasti yhteen ja tukevat näyttelijöiden suoritusta. Miesten ulkoasut kertovat paljon niin lähtötilanteesta kuin tulevaan hetkeen valmistautumisestakin. Lavastus ja äänimaailma tuovat selkeästi esiin, millaisessa loukossa aikaa vietetään, eikä katsojan tarvitse ihmetellä miksi tunnelma tiivistyy sellaiseksi kuin se on. Valaistus on hieno, joskin joissakin kohdissa ehkä hieman hämärä. Mutta jännitettä se kyllä luo, ja tiettyinä hetkinä kirkuu tilanteen ja tunnelman alleviivausta.

Kuva: Jiri Halttunen

Sauli ja Henri tekevät intensiiviset, vahvasti eläytyneet roolityöt. Miesten välillä on hierarkia, joka tulee esiin monin tavoin; puheessa, liikekielessä, ulkomuodossa. Tunnetilat näkyvät selkeinä, eläytyminen vaihtelee vivahteikkaasta hyökyvään. Tilaa käytetään liikkumisella ja liikkumattomuudella hienosti. Joissakin kohtauksissa käytetyt synkronoidut liikkeet, eleet ja puheet toimivat loistavasti. Dialogi on ajoittain rätisevän nopeaa mutta pysyy koko ajan selkeänä. Tiivis ilmaisu vaatii täsmällistä ajoitusta, ja näyttelijöiden yhteistyö toimii hienosti. Kaikki on viimeisteltyä, loppukumarruksia myöten.

Kuva: Jiri Halttunen.

Kaiken kaikkiaan Ruokahissi on vangitseva, koominen, nyrjähtänyt, jännitteinen kuvaus reilun tunnin tapahtumista - kerrassaan mieltäviehtävä esitys. Näytelmän loppuessa, valojen sammuessa, pimeässä lyhyenä hiljaisena hetkenä ennen aplodeja sitä puistaa pienesti päätään selvittääkseen ajatuksiaan: "Mitä minä juuri näin?" sekä "Hitto että se oli hieno!"


2 kommenttia:

  1. Kuulostaa siltä, että melkein pakko mennä katsomaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen näkemään tämän - itse ainakin tykkäsin niin paljon, että aion mennä uudestaankin! :)

      Poista