torstai 31. joulukuuta 2015

Viitosesta kuutoseksi - vuosi vaihtuu

Vuosi 2015 on lopuillaan, viitonen vaihtuu kuutoseksi ja 2016 alkaa. Kuningattaren valtakausi on kestänyt 2,5 kuukautta, ja tänäkin aikana on ehditty jo vaikka mitä! Olen saanut todella mieleenpainuvia kokemuksia ja niiden jakamisen iloa, tutustunut hienoihin ihmisiin ja päässyt moneen mukaan.

Mieltä lämmittää myös se, että juttuni ovat selvästi kiinnostaneet teitä, arvoisat lukijat. Bloggeri tarjoaa tilastoja, jotka eivät varmaankaan ole aivan tarkkoja, mutta ainakin suuntaa-antavia. Näiden mukaan tällä blogilla on tähän mennessä ollut noin 3500 lukukertaa. Postauksia olen tehnyt ennen tätä 17 kappaletta. Luetuimpia julkaisuja ovat olleet
  1. Jekyll&Hyde - valmistautumista (283 lukukertaa)
  2. Katoava maa (245 lukukertaa)
  3. Ensemble tanssii ja soi! (242 lukukertaa)
Kuvakaappaus blogin tilastosivulta.

Vanhempiin juttuihinhan pääsee käsiksi tuosta oikealta, Blogiarkisto-otsikon alta, kuukausia availemalla ja juttujen nimiä klikkailemalla. Tai vaihtoehtoisesti Blogin aiheet -"sanapilvestä" tunnistesanojen mukaan saa auki ne jutut, joilla kyseinen tunniste on. (Pahoittelen jos tämä tuntuu itsestäänselvyyksien sanomiselta, mutta koska minulta on suullisestikin kysytty näitä ohjeita, ajattelin, että voisi ne joskus täälläkin mainita. :) )

Kommentitkin ovat tervetulleita! Kommentointimahdollisuus löytyy kunkin tekstin alta pisteviivan jälkeen; jos tekstikenttä ei ole valmiiksi auki, se aukeaa klikkaamalla Ei kommentteja / x kommenttia. Tunnistautumista ei tarvita, mutta kommentit tulevat julki vasta kun ne on hyväksytty - tällä suojaudutaan mahdolliselta roskapostilta.

Ensi vuonnakin harrastetaan innolla ja ponnella - mielessä on jo monta ideaa ja aihetta! Ruokahissin harjoitukset jatkuvat, ja kuvauksetkin ovat tulossa. Elämänmenossa on meno päällä. Molemmat saavat ensi-iltansa tammikuussa. Jekyll&Hyde kiehtoo edelleen. Nummibodarien harjoitukset alkavat helmikuussa, ja ensi-ilta on huhtikuun alussa. Kevään mittaan on tulossa myös kiinnostavia vierailuesityksiä. Koska ennakointia tarvitaan, tulevaa syksyäkin ajatellaan toki jo keväällä. Lisäksi teatterilla on koko ajan töissä monen eri alan osaajia, joista olen tavannut vasta aivan liian pienen osan... Ja kulisseissa tapahtuu kaikenlaista. Pysykäähän mukana! :)

Iloista vuodenvaihdetta!



keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Tip tap

Jouluhan on juhlista jaloin, kuten sanotaan. Juhlista jaloin -näytelmän jalolla näyttelijäkaartilla on blogin lukijoille jaloja toivotuksia! Kiitokseni heille ja videon kuvanneelle Humulle. :)





torstai 17. joulukuuta 2015

Ruokahissi - harjoitukset

Sitten vaihteeksi pienelle näyttämölle, pienen porukan mukaan. Ohjelmassa tammikuun lopulla ensi-iltansa saavan Ruokahissin harjoitukset. (Kts. kaupunginteatterin esittely) Kuningatarpestini ensimmäiset harjoitukset joissa olen mukana! Paikalla koko näytelmän näyttelijäkaarti eli Henri Halkola ja Sauli Suonpää, ohjaaja Sini Moila, tarpeistonhoitaja, järjestäjä (joka toimii nyt myös kuiskaajana), valomies ja minä.

Ohjaaja Sini Moila, Ruokahissin lavastussuunnitelma sekä lavastaja Karmo Mende.
Kuva: Jiri Halttunen

Tähän mennessä harjoituksissa on käyty läpi tekstiä sekä näyttelemistä - hiljattain mukaan saatiin myös lavasteet, jotka kuulemma ovat vielä hieman kesken. Näytelmästä on ollut kaksi läpäriä (läpimenoa, jossa näytelmä näytellään läpi kokonaisuudessaan). Valot on suunniteltu, joskin niitäkin vielä "tunnustellaan"; onko nyt hyvin. Näyttelijöillä on roolivaatteet päällään.

Ohjaaja ja näyttelijät ovat käyneet tekstiä paljon läpi, tutustuneet näytelmän maailmaan, ajankuvaan ja henkilöihin. Miltä tuntuu olla ammattitappaja odottelemassa seuraavaa keikkaa? Millainen tunnelma miehillä on, mistä se johtuu, mikä siihen vaikuttaa? Miksi jokin tietty asia tuntuu miehistä epäilyttävältä? Millainen arvovalta miehillä on toisiinsa nähden, mistä se juontaa juurensa, miten se ilmenee? Millainen vaikutus on miellyttämisenhalulla ja tarpeella saada mielipiteelleen vahvistus? Työryhmäläiset ovat myös tehneet toisilleen esitelmiä aiheeseen liittyen. Henri piti esitelmän näytelmän kirjoittajasta, Harold Pinteristä. Sauli esitelmöi absurdismista, siitä miten absurdi teatteri suosii paradokseja, esittää maailman järjettömänä ja ennemminkin omituisena hetkien kokoelmana kuin toimintojen jatkumona, henkilöt itsestään, ajasta ja historiasta irrallisina. (Vaikka tässä innostun esitelmän lukemisesta niin älkää huoliko, ei tämä ole "vaikeaa" teatteria!) Mukana keskusteluissa on ollut muun treeneissä tavatun työryhmän lisäksi myös dramaturgi Jussi Moila. Kaiken keskustelun, tutustumisen ja eläytymisen myötä ohjaajalle on syntynyt näkemys siitä, miten tekstiä tulkitaan; hän on päässyt sisälle tekstiin ja hahmoihin. Nyt kokeillaan erilaisia toteutuksia, etsitään sitä mikä vastaa sisäistettyä näkemystä.

Aiemmissa harjoituksissa on käyty läpi enemmän Henrin roolihahmoa, Beniä. Nyt painotetaan Saulin näyttelemää Gusia. Näytelmä alkaa alusta, ja kohtauksia käydään läpi moneen kertaan. Välillä tuntuu kuin katselisi aina vaan takaisin kelautuvaa filmiä, ja sitten ei kuitenkaan. Dialogin nopeutta, painotuksia ja äänenvoimakkuutta, liikkeiden ja katseiden suuntia, eleitä, ilmeitä, tapahtumien rytmiä, tunteiden esiintuontia, henkilöiden keskinäisiä etäisyyksiä, tunnelman sävyjä - kaikkea mahdollista kokeillaan eri tavoin, etsitään sitä parasta. Puheella on neljä suuntaa; se voi suuntautua suoraan ulos, olla epäilyä lähinnä omana pohdiskeluna tai toiselle suunnattuna, tai olla toiselle esitetty kysymys - miten mikäkin ilmenee ja miltä se näyttää. Pohditaan, milloin tunnelma muuttuu, miten, ja mikä sen saa aikaan. Milloin tietty tunnetila alkaa, miten se kasvaa, miten se ilmenee. Kuinka paljon henkilöt saavat toisiltaan huomiota, millaisessa sävyssä, millä keinoin. Mikä henkilöitä mihinkin - pieniinkin eleisiin - motivoi, miksi he toimivat juuri niin kuin toimivat. Millainen merkitys on pienillä nyansseilla.

Harjoitukset koostuvat siis näyttelemisestä, palautteesta, keskustelusta... Näyttelemisen aikana ohjaaja antaa jatkuvasti, lähes repliikki repliikiltä, pientä palautetta ja kannustusta; "hyvä", "just noin". Kun kohtausta on edetty jonkin verran - välillä pitemmin, välillä lyhyemmin- ohjaaja pysäyttää tilanteen ja kertoo näkemyksiään ja ohjeitaan. Näistä myös keskustellaan; miltä mikäkin toteutus näyttelijöistä itsestään tuntuu. Huomaan, että jos katkos on lyhyt, näyttelijä ei välttämättä palaudu roolista, vaan vastaa ohjaajalle ennemmin roolihahmonsa äänenpainoilla kuin omana itsenään. Tekstissä on paljon ilmaa, joten se vaatii ja sallii paljon tulkintaa. Eräänä hetkenä näen konkreettisesti, miten näyttelijän pään yläpuolella syttyy lamppu oivalluksen merkiksi ikään kuin piirretyissä konsanaan! (Tämän takana taisi kyllä olla valomiehen loistava ajoitus - tahallinen tai tahaton - mutta efekti oli hieno. :D )

Minäkin koen, että uskallan avata suutani vähäsen - ja kun ensimmäisen kerran kysyn, saanko osallistua keskusteluun, minut otetaan innokkaasti mukaan. Yhteen repliikkiin ehdotan pientä selkeyttävää taukoa sanojen väliin, ja tuntuu lähes hämmentävältä nähdä kuinka näyttelijä ottaa ehdotukseni heti seuraavalla kerralla käyttöön. Vähän sellainen olo kuin olisi pikkuisen muuttanut toisen tekemää hienoa maalausta, lisännyt laajalle kedolle oman pienen kukkasen.

Harjoitusten ja keskustelun seuraaminen on todella mielenkiintoista ja antoisaa. Lyhyessä ajassa minulle avautuu monta uutta asiaa; miten jotakin tunnetta tai tahtoa ilmaistaan, mitä tietyllä eleellä tai painotuksella kerrotaan. Kun katsoo valmiin näytelmän (ja yleensä yhden näytelmän näkee vain yhden kerran), ei läheskään aina ehdi eikä oivalla kiinnittää huomiota siihen, miten monta asiaa sinänsä melko eleetönkin esiintyminen sisältää, paljonko siihen on sisällytetty nyansseja, rakennettu henkilön taustaa, motiiveja, toiveita, pelkoja... Harjoituksissa tämä kaikki tapahtuu niin moneen kertaan ja vieläpä esilletuotuna, joten siitä saa irti asioita ihan eri malliin, ehtii ymmärtää ja sisäistää. Koen myös, että näiden harjoitusten myötä minulle avautui aivan uudella tavalla konkreettisemmin se, mitä ohjaaja oikeasti tekee harjoituksissa - miten ohjaaminen tapahtuu - ja miten näyttelijä tekee työtään harjoitusvaiheessa.

Ben (Henri Halkola, vasemmalla) ja Gus (Sauli Suonpää, oikealla).
Mutta mikä tässä kuvassa vastaa näytelmän todellisuutta, ja mikä ei...?
Kuva: Jiri Halttunen

Iltaharjoitukset kestävät kuudesta puoli kymmeneen, ja työryhmällä on jo päiväharjoitukset takana. Illan edetessä alkaa esiintyä pientä levottomuutta - töitä tehdään toki ammattimaisesti, mutta lyhyinä välihetkinä purskahtelee esiin kaikenlaista eläväisyyttä. Harkkojen loppuessa en tiedä, kuinka lähellä näytelmän loppua ollaan. Kuulin kyllä, monenteenko kohtaukseen päästiin, mutta en tiedä, montako niitä yhteensä on. Näytelmä kestää valmiina hieman yli tunnin, ja harjoituksia oli 3,5 h - mutta tarkkaan moneen kertaan hioen. Eräs olennainen elementti - jota osaan juonelta odottaa - on jäänyt toistaiseksi puuttumaan, joten näytelmä on tuskin kovin lopuillaan. Tästäkin käynnistä jäi todella kiva fiilis; sellainen olo, että olin mukana, en pelkästään äärellä. Ja jatkoa seuraa, vielä jäi jännitettävääkin!

* * * *
Koska työryhmä oli kovin innostunut keskustelun ja työstämisen pohjana olleista lähteistä, laitetaan nyt tähänkin vinkkejä jos joku haluaa tutustua. Ainakin näitä voi siis silmäillä:
  • Harold Pinterin muu tuotanto
  • Becket, Samuel: Huomenna hän tulee (näytelmä)
  • Foucault, Michel: Tarkkailla ja Rangaista
  • Kafka, Franz: Lain edessä (novelli)
  • elokuva Reservoir Dogs, ohjannut Quentin Tarantino
  • Milgramin tottelevaisuuskoe (esim. Wikipediasta löytyy lyhyt kuvaus)


keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Ensemble tanssii ja soi!

eli Jekyll&Hyden avustajaryhmän mukana lavan takana


Tämä kokemus oli eräs mieleenpainuvimmista tähän saakka kuningattaren urallani: pääsin Jekyll&Hyde -musikaalin kulisseihin näytöksen ajaksi, seuraamaan mitä kaikkea esityksen aikana tapahtuu. Tutustuin erityisesti ensemblen eli avustajien porukan työskentelyyn; avustajat tanssivat, laulavat ja näyttelevät, ja heidän työstään syntyy iso osa musikaalin vauhdikkuutta ja näyttävyyttä. Ensembleen kuuluvat Heta Halonen, Anni Hirvonen, Elsa Kalervo, Lauri Kalpio, Roosa Karhunen, Anna Kinnunen, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen ja Rasmus Tirronen.

Ensemble kadunmiehinä ja -naisina.
Kuva: Antti Soininen

Taustoja


Koska aavistelin, että tilanteen ollessa käynnissä meno on melko hektistä, kyselin avustajajoukon taustoja jo ennakkoon. Avustajat kertovat, että ovat päässeet mukaan koe-esiintymisistä, joihin haettiin väkeä avoimella ilmoituksella. Osa Jekyll&Hyden avustajista on ollut mukana aiemmissakin musikaaleissa, esimerkiksi Lainahöyhenissä, Shrekissä ja Myrskyluodon Maijassa.

Kaikki kertovat harrastaneensa jotain alaan liittyvää; eri instrumenttien soittamista (myös orkesterissa), laulua yksin, kuorossa ja bändissä, (kilpa)tanssia, näyttelemistä... Yleensä koko pienen ikänsä. Osa on ollut kesäteattereissa mukana. Aloja on myös opiskeltu, esimerkiksi laulua musiikkiopistossa ja konservatoriossa. Heta kertoo kattavasti: "Olen laulanut ihan lapsesta asti, käynyt musiikkiluokat, harrastanut kuoroa, käynyt laulutunneilla, valmistunut muusikoksi (pop/jazz-laulu). Vähän on myös tanssitaustaa. Olen ollut myös eri teattereissa (harrastaja ja ammatti) avustajana ja rooleissakin."

Jekyll&Hydessä pidetään erityisesti sen tunnelmasta, mahtipontisuudesta ja musiikista. Musikaaleissa kokonaisuus ylipäätään viehättää; samoin kuin uuden oppiminen ja hektisyys. Ja kuten Elsa kertoo: "Mielestäni tänä vuonna oma porukkamme, ensemble on ihan erityisen onnistunut, ja olemme saaneet paljon kehuja työskentelystämme. Se tuntuu hyvältä, ettei kovasti paiskimamme työ huku varjoihin, vaikka toisinaan takarivissä olisimmekin.  Totuus kuitenkin on, että avustajat, ensemble, kuoro, miksi ikinä sitä haluaakaan kutsua, ovat musikaalin selkäranka - ilman tätä possea ei musikaaleille ominaista lauluvoimaa tai näyttäviä tanssikohtauksia olisi mahdollista toteuttaa." Porukkaa, yhteishenkeä ja mukana olemisen riemua kehuvat muutkin.

Yksi harjoitusten luppoaikojen suosikkiajanvietteistä oli kuulema sanaristikoiden ryhmätäyttö.
Kuva: Elsa Kalervo

Harjoitusprosessi on toki rankka, mutta palkitseva. Keskeneräisyyttä ja epävarmuutta joutuu sietämään, ja kritiikki voi joskus tuntua raskaaltakin. Kalle vastaa, mikä oli haastavaa ja miten siitä selvittiin: "Oman hahmon fyysisen olemuksen ja ajatusmaailman löytäminen sekä sen kannattelu kohtauksien ajan. Koreografi ja pari näyttelijää auttoivat tämän kanssa." Myös esimerkiksi korkeat stemmat on koettu haastaviksi, mutta niistä on selvitty harjoittelemalla. Joku myös arkaili aluksi uutta porukkaa ja koreografiaan kuuluvaa fyysistä läheisyyttä - kuitenkin näytösten edetessä itsevarmuus ja rohkeus ovat kasvaneet ja homma on alkanut sujua.

"Murha, murha!"
Kuva: Jiri Haltunen

Suosikkikohtauksiksi moni nostaa Murha, murha -numeron intensiivisyyden ja yhdessä tekemisen voiman sekä ilotalo Punaisen rotan räväkän menon - näissä kaikki avustajat ovat mukana. Peli vaarallinen on suosittu ensemblen keskuudessa, ja myös Emman ja Lucyn rauhallisen kaunis duetto viehättää.

Ensemble Punaisen Rotan puvuissaan.
Kuva: Antti Soininen
Punaisen Rotan menoa lavalla.
Kuva: Jiri Halttunen

Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Välillä ei muista mennä lavalle vaikka kuinka oli menossa - sitten on äkkiä päätettävä, onko parempi jäädä kokonaan pois vai mennä myöhässä. Ääni saattaa murtua kesken oman soolon. Pukujen yksityiskohdat saattavat tarttua toisiinsa - ne pitää sitten vain parhaansa mukaan selvitellä ilman, että yleisö huomaisi. Anna kertoo, että eräässä kohtauksessa, jossa kuuluu supattaa juoruja, hän ja Heta kumartuivat yhteen hieman liian liki - peruukit tarttuivat toisiinsa. Käsissä olleiden viuhkojen takana saatiin pinnit revittyä toisistaan irti ja supattelu jatkui. Oli kuulemma naurussa pitelemistä...

Elsa kertoo seuraavaa: "Lempihetkiksi näytelmissä saattaa kohota pienet toistuvat tuokiot kulissien takana. Yhden kohtauksen aikana kuljen aina tämän ihmisen ohi näyttämön takana ja heitetään yläfemmat. Naispääosien dueton aikana lauletaan tämän miesnäyttelijän kanssa mukana - ja molemmat ylintä ääntä. Juuri ennen lavalle menoa puristan aina tässä kohdassa tuota näyttämömiestä pyllystä. Tämän biisin aikana bailataan kulisseissa ennen ensimmäistä isoa joukkokohtausta. Nämäkin kaikki tapahtuu jokaisen JH-näytöksen aikana, ja on hirmuisen tärkeitä hetkiä jengin ryhmäytymisen kannalta. Ja jos jokin rutinoitunut asia lavan takana jää tekemättä, on olo yhtä orpo kuin jos olisi jättänyt menemättä lavalle - tai jopa orvompi."

Avustajat sanovat, että haluavat jatkaa teatterilla, se on heidän intohimonsa, vaikka monilla varsinaiset ammattihaaveet ovatkin toisaalla. Tosin ainakin Kalle, Anna ja Heta ovat tulevia musiikin alan ammattilaisia, laulajia ja Heta myös laulunopettaja, Anna musiikin- ja luokanopettaja. Anna haluaisi myös päästä soittamaan viulua esimerkiksi musikaaliin. Mutta olipa muu tulevaisuus missä tahansa, kaikki ovat nyt päässeet sisälle musikaalien tekemisen maailmaan eivätkä pois halua!

Näytös


Saapuessani paikalle naiset ovat vielä viimeistelemässä asujaan pukuhuoneessa, miehet ovat jo lähteneet lavalle. Vastaanotto on iloinen ja välitön; tunnen, että olen tervetullut mukaan. Juttelemme samalla käytännön asioista. Avustajajoukko on yhteensä kymmenpäinen, viisi naista, viisi miestä. He ovat jakautuneet pareiksi, joista yksi pari kerrallaan on aina huilivuorossa; esityksessä on siis mukana kahdeksan ensemblen jäsentä, neljä naista ja neljä miestä. Soolot ym asiat laulussa ja koreografiassa kiertävät, joten jokaisen tulee olla selvillä siitä, mitä kukakin tekee, miten asemoituu lavalla jne. Kaikilla on henkilökohtaiset mikit (kuten koko musikaalin näyttelijöillä), joten äänimiehenkin täytyy tietää, mitkä mikit milloinkin ovat auki; ketkä ovat lavalla missäkin kohtauksessa.

Mutta sitten on aika lähteä lämmittelyyn ja äänenavaukseen. Kuten aiemminkin, kun olin seuraamassa Jekyll&Hyden esivalmisteluja Saara Jokiahon mukana, lämmittelyn vetää Saara ja äänenavauksen lauluvalmentaja Juho Eerola. Äänenavauksen ja soundcheckin jälkeen lähden vielä Elsan kanssa kampaamon puolelle, jossa käy jo tutulta tuntuva sutina. Kaiuttimen kautta kuuluu soitto, joka kutsuu yleisön saliin, ja ääntensorina teatterikansan hakeutuessa paikoilleen. Katsomo on lähes täynnä.

Lauluvalmentaja ohjeistaa katsomosta hetkeä ennen näytöksen alkua.

Olen nähnyt Jekyll&Hyden kahdesti katsomon puolelta, joten tarina on vielä hyvässä muistissa. Kulissien takaa sitä ei niin loistavana tietenkään näe, sillä näkymä on rajallinen ja pysyttelen visusti pois näkyviltä ja tieltä. Enkä minä ole paikalla katsomassa esitystä, vaan sen tekemistä – mutta toki on mukava pysyä kärryillä tarinan kaaresta. Tuntuu hyvältä, kun niin moni näyttelijöistä ja muista käy moikkaamassa - on ihan kodikas olo hengailla toisten työpaikalla!

Minulle kerrotaan, että lavan kummallakin sivulla saa oleskella ja näyttämön takaa kulkea (jotta pääsee sinne toisellekin sivulle), mutta varovainen pitää olla. Kulissien takana on hyvin hämärää, ihmisiä ja lavasteita tulee ja menee, joku saattaa syöksyä täyttä juoksua lavalta pois, ja alle tai esteeksi ei pidä jäädä. Ihan lavaa rajaavien verhojen vieressä ei kannata olla, ettei kukaan tai mikään osu sieltä verhon toiselta puolelta näkymättömistä. Onnistun varomaan hyvin, vain yhden kerran lavastemies häätää minut pois sängyn alta. Tai siis pois tieltä, en minä ollut sängyn alla piilossa.

Näkymä lavan sivulta lavalle...

...ja sama "oikeasti" kuvattuna.
Kuva: Jiri Halttunen

Lavasteet ovat todella suuria ja majesteettisen oloisia, kun ne näkee läheltä. Ja kun nämä isot seinät sitten liikkuvat ja pyörivät näyttämömiesten voimin, ei todellakaan tee mieli mennä väliin häsäämään.

Lavarakenteita ohjataan lavan sivussa olevasta säätöpöydästä.
Taustalla on näytös täydessä käynnissä.

On mielenkiintoista seurata näyttelijöitä - niin avustajia kuin vakiväkeäkin - kun he menevät lavalle ja tulevat sieltä. Keskustelu saattaa polveilla vaikka missä, naureskellaan ja pelleillään, mutta kun tulee aika mennä lavalle, olemus muuttuu täysin roolin mukaiseksi. Välillä on tungosta, kun valmistaudutaan menemään joukkokohtaukseen, välillä otetaan oikein vauhtia kauempaa kun lavalle saapuminen tapahtuu juosten. Toisaalta lavalta palatessa rooli, ilme, liike, kaikkinainen itsensä kantaminen pysyvät yllä, kunnes ollaan varmasti pois yleisön näkyvistä, muutamia metrejä lavan sivussa - sitten näyttelijä palautuu hetkessä siihen, mitä oli ennen lavalle menoa.

Avustajajoukolla on meno päällä niin lavalla kuin lavan takanakin! Esiintymiseen suhtaudutaan ammattimaisesti; mistään ei tingitä, ja parasta annetaan. Kun tapahtumia seuraa ulkopuolisen silmin, tuntuu ihmeelliseltä, miten täsmällisesti kaikki onnistuu vaikka kulisseissa käy sellainen vipellys! Pikavaihdossa avustajat säntäävät näyttämöltä lavan sivuun vaatteiden luo; pukijat auttavat riisumaan ja pukemaan, kampaajat muuttavat kampausta hetkessä. Jokaisen vaatteet on laitettu valmiiksi nimikoiduille paikoille, ja pukijat huolehtivat sinne tänne sinkoilevista vaatekappaleista; asettavat uudelleen esille ne, joita tarvitaan vielä, ja keräävät koreihin poiskannettaviksi ne, joita ei tässä näytöksessä enää käytetä. Kampaajat huolehtivat peruukeista ja tekevät kampauksia. Tupeeraus syntyy vauhdikkaasti, hiuslakkapullot sihisevät. Pimeässä, mustaa taustaa vasten hiuslakkapilvi kimmeltää valkoisena kampauspeilin valossa. Vaihtoon ei todellakaan montaa minuuttia mene, ja äkkiä äskeiset katunuoret ovat hienostoväkeä tanssiaisasuissaan. Ryhmä on todella muuntautumiskykyinen; kadulta palatsinloistoon, hienostosta ilotalon väeksi. Kaikessa tarvitaan omanlaistaan energiaa ja kehonkieltä.

Kampaaja laittaa peruukkia lavan sivussa.

Kesken erään riehakkaan tanssinumeron yksi miehistä säntää lavalta suutaan pidellen, ja hänen perässään huolestuneen näköisenä tanssipari. Nainen on tanssissa vahingossa huitaissut miestä suulle, hampaat iskeytyivät huuleen ja nyt vuotaa verta ihan kunnolla. Vuotoa tuputetaan tyrehdyksiin, huuhdellaan ja hankitaan kylmäpakkaus siinä päällä pidettäväksi; huuli turpoaa silti. Onneksi loppunäytöksen ajan mies esiintyy enimmäkseen naamioituna, joten runneltu suu ei näy. Ei muuta kuin lavalle takaisin kun oma vuoro koittaa.

Välillä käydään myös kampaamohuoneessa kesken näytöksen, kun on aikaa rauhallisempaan hiustenlaittoon; tuntuu kuin ryömisi maan alta aurinkoon, kun kävelee muutaman metrin mustaseinäisestä hämäryydestä kirkkaasti valaistuun kampaushuoneeseen! Kampaamossa keskustelu kääntyy kertaamaan menneitä lavaloukkaantumisia; keneltä murtui sormi keppitaistelussa, keneltä meni nilkka ja kannettiin kultatuolissa loppukiitoksiin, kuka pyörtyi lavan takana mutta virkosi kumartamaan muina naisina.

"Välilasku" kampaamoon.

Tuntuu lähes epätodelliselta liikkua lavan takana, kun mahtava laulunumero soi! "Verholaulajat" tekevät osaltaan saundia muhkeammaksi; eli he, jotka eivät ole lavalla näkyvissä, laulavat mikkeineen verhojen takana piilossa. Verholaulantaan liittyy välillä aikamoista riehakkuutta ja eläytymistä. Kulkiessani näyttämön takana ohitan yht’äkkiä kulissin taa piiloutuneen Maria Lundin, joka laulaa täysin palkein. Ei ihan mikään jokapäiväinen tilanne - minulle, muille siellä todennäköisesti on.

Lavan kummallakin sivulla, kulissien takana on näyttöruudut, joista toisesta näkee mitä näyttämöllä tapahtuu,
ja toisesta näkyy kapellimestari. Tämä on erityisen oleellista verholaulajille,
jotta he tietävät täsmällisesti aloitukset ja tahdin.

Eräässä vaatteidenvaihdossa kahden naisen hameet menevät sekaisin; toinen ihmettelee vyötärön löysyyttä, toisella on vaikeuksia saada nappia kiinni; se onnistuu kuulemma vasta näyttämöllä, hetkellisessä jähmetysasennossa joka kuuluu koreografiaan. Toinen pikkumoka vältetään koska tarpeistonhoitaja on terävänä; Verholaulajilla on vitsinä nimikyltit, ja näyttelijä on jo menossa lavalle sellainen rinnuksissaan, kun tarpeistonhoitaja nappaa sen vauhdissa pois.

Juttelen Elsan ja muiden kanssa siitä, miten tärkeää avustajajoukon keskinäinen ryhmäytyminen on. Toki heidän on oleellista ryhmäytyä myös vakinäyttelijöiden kanssa, mutta avustajat ovat kuitenkin oma yksikkönsä kaiken muun keskellä. Ryhmäytyminen tekee kosketuksesta luontevaa - joissakin kohtauksissa ollaan todellakin iholla - ja antaa yhteistä energiaa. Myöskään vaihdoissa ei auta olla kovin kaino, kun vaatteet vaihdetaan pikaisesti lavan sivussa kohtausten välillä.

Ryhmäytynyt miesryhmä.
Kuva: Elsa Kalervo
 Väliajalla ensemblen pukuhuoneessa juodaan kahvia ja pidetään henkeä yllä. Kuulen mm. muovisilla karkkirasioilla naksutellen säestettyä laulantaa ja näen a cappella -formulakisat. Joistakin tempauksista todella huomaa, että ryhmäydytty on; tunnelma on välitön ja riehakas. Ja sitten takaisin lavalle; hyvä etten astu edessämenijän helmoille kun kipitämme alas kolme kerrosta rappusia ripeällä ravilla.

Väliajan formulat.

Kaikenlaista ehtii tapahtua näytöksen aikana kulisseissa. Kauniin, rauhallisen laulunumeron aikana tanssitaan balettia. Erään naisen päivän kohokohta on, kun hänen hartioitaan hierotaan ja miehet punnertavat siinä edessä näytösluontoisesti. Leuanvetotanko on suosittu paikka; mahtuu siihen vaikka kaksikin nuorukaista yhtä aikaa vastakkain. Kaikenlaista taitavaa tanssia, laulua ja hulluttelua - pysyy vire ja energia yllä! Ihailen sitä liikkumisen vaivattomuutta ja taitavuutta, jota tehdään ihan vaan huvikseen, hetkessä eläen. Näen myös uusia versioita lavanumeroiden koreografiasta - voisi noilla sovituksilla jokunen tavanomaisempaa esiintymistä odottava katsoja olla aikalailla silmät killillään. Keskinäinen kiusoittelu on jatkuvaa mutta selvästi hyvähenkistä. Silläkin on kuulemma merkitystä, että minä olen läsnä; ylimääräinen henkilö (yhden hengen Yleisö!) tuo uutta sykettä ja vaihtelua lavantakaiseen elämään.

Nuorukainen leuanvetotangossa.
Kuva: Elsa Kalervo

Hullutteluun ja hauskanpitoon osallistuvat ainakin osittain myös vakinäyttelijät - ei se ole vain ensemblen etuoikeus. Kuulen mm. erinnäisiä tulkintoja siitä, mitä joissakin kohtauksissa muka tapahtuu tai sanotaan. Mutta näitä en kerro, joutuisin samalla paljastamaan oikeaa juonta liikaa - huuleni ovat sinetöidyt, tai oikeammin näppikseni. Saara esittää musikaalissa tytärtä, Jouni Innilä hänen isäänsä, ja jossain vaiheessa lavan takana Saara kitisee Jounille "Iskä! Nuo kiusaa!" Jouni tuumaa rooliin sopivan ylimysmäisen tyynesti hymyillen "kyllä sinun täytyy selvitä itsenäisesti elämässä" ja jatkaa matkaansa.

Näytöksen jälkeen, ulkona teatterin edessä, jään kuulostelemaan pientä vanhempien naisten ryhmää, joka juttelee näkemästään; "kyllä oli todella taitavia esiintyjiä, oli niin eläväinen ja hienosti tehty tämä esitys". Yhdyn mielipiteeseen - kyllä kuulkaa sitä taitoa, eläväisyyttä ja tekemisen riemua purskahtelee paitsi lavalla, myös sen takana!


perjantai 4. joulukuuta 2015

Sakari ja Nummibodarit

Tällä kertaa juttuvuorossa ovat vieraileva käsikirjoittaja-ohjaaja Sakari Hokkanen sekä ensimmäinen kurkistus huhtikuussa ensi-iltansa saavaan näytelmään Nummibodarit, jonka Sakari on käsikirjoittanut ja ohjannut.

Alkuun historiikki - minä sitten tykkään kaivella menneitä. (Ei kiitos, ei tikkua silmään.) Sakari aloitti vuonna 1997 Tampereen yliopistossa tietojenkäsittelytieteen ja matematiikan opinnot. 2000-luvulla hän pyöri mukana Tampereen rock-skenessä, josta on lähtöisin hyvin legendaarisia muusikoita. Tätä kautta hän päätyi tekemään musiikkia Legioona-teatterille, ja se oli sitten menoa - nörttityö kiinnosti vähemmän, teatteriala imi mukaansa. Sakari sanoo saaneensa teatteriherätyksen siis siinä 22-23 -vuotiaana - kotona ei teatteria harrastettu, ja hän on sukunsa ainoa alalla työskentelevä. Aluksi kyseessä olivat harrastajateatterit, mutta vuonna 2007 hän pääsi teatterikorkeakouluun Helsinkiin ja löysi omimman alansa ohjaajalinjalta, jolta hän valmistui vuonna 2012.

Sakari Hokkanen
Kuvat: Jiri Halttunen

Näyttelijänä Sakari ei ole toiminut kuin teatterikoulussa. Hän kokee, ettei halua olla yhtä aikaa sekä näyttelijä että ohjaaja - näyttelemiseen hän tarvitsisi jonkun muun ohjaajaksi. Toisaalta ohjaaja saa päättää tekemisen rytmistä ja tavasta, joten oman ajatusmaailman sovittaminen jonkun muun maailmaan ei ehkä olisi ihan helppoa. Työtavoistaan Sakari kertoo, että hän tekee lyhyitä mutta hyvin intensiivisiä työskentelyjaksoja. Käsikirjoitusvaiheessa varsinaiseen kirjoittamiseen menevä työaika on ehkä nelisen tuntia päivässä, lisäksi on kaikenlaista työhön kuuluvaa muuta tekemistä kuten sähköpostien hoitamista ym. Toisaalta tällaisessa työssä ajatukset ja ideat hautuvat usein omia aikojaan, ja nousevat sitten aikanaan esiin.

Sakarin ura ohjaajana ei siis vielä ole kovin pitkä, mutta töitä on tehty. Hän on mm. ohjannut Kokkolan kaupunginteatteriin Jussi Parviaisen kulttinäytelmän Jumalan rakastaja, joka herätti kiitettävästi huomiota ja sai parikin festivaalikutsua. Lisäksi hän on työskennellyt Lappeenrannan kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa ja Radioteatterissa. Ja tietysti Jyväskylän kaupunginteatterissa. Jyväskylässä on juuri näytäntökautensa lopulla Prinsessa Ruusunen, joka on Sakarin käsikirjoittama ja ohjaama. Lisäksi täällä on aiemmin nähty näytelmät Ternimaitokeisari ja Luottotoimittaja, jotka myöskin ovat miehen käsialaa ja ohjastusta.

Jouni Salo - Luottotoimittaja
Kuva: Riku Suonio

Kysyessäni lempiproduktiosta Sakari nimeää Ternimaitokeisarin – "riemukkaan onnenkantamoisen" - vaikka monet muutkin työt ovat olleet hänelle tärkeitä. "Ternis" kertoo Petteri Jussilan elämästä - ja kuolemasta. Sakari oli perehtynyt Jussilan elämään ja pohtinut sitä paljon, ja tekstin muhittua aikansa pinnan alla Sakari kirjoitti sen noin kuukaudessa. Terniksestä tuli yllättävä menestys - sitä esitettiin paljon enemmän kuin Sakari olisi osannut toivoa, ja se myös voitti Pieksämäen valtakunnallisen monologikilpailun.

Hannu Lintukoski - Ternimaitokeisari
Kuva: Riku Suonio

Sakari kertoo, että Jyväskylän kaupunginteatteriin on mukava tehdä töitä. Teatteri on sopivan kokoinen, täällä on riittävät resurssit ja yleisöpohja mutta toisaalta talo ei ole liian iso, jolloin siinä voisi olla jo tehdasmaisuutta ja kasvottomuutta. Täällä porukan pystyy hahmottamaan ja ihmisiin tutustumaan. Sakari puhuu erityisellä lämmöllä siitä, miten tervetullut ja kodikas olo hänelle on tullut heti taloon tultuaan. Talon väellä on toimivat henkilökemiat, ja Sakarista on pidetty huolta. Nuorena ihmisenä voisi olla aika yksinäistä yksin keikkayksiössä tai hotellissa vieraassa kaupungissa, mutta täällä sitä ongelmaa ei ole ollut. Ja koska Sakaria on pyydetty toistuvasti tekemään töitä tänne, tykkääminen on ilmeisesti molemminpuolista.

Kysyn, mistä Sakari erityisesti pitää näytelmän tekemisessä. Hän kertoo eri työvaiheista. Ensin on 2-4 kuukauden kirjoitus- ja sovitusvaihe, jolloin työtä tehdään yksin, ihanassa rauhassa, täysin itsenäisesti. (Olen pikkuisen kade, kun Sakari kertoo työhuoneestaan, joka sijaitsee saaressa ja jonka ikkunasta näkyy meri.) Seuraava työvaihe on ennakkosuunnittelu, jota tehdään useiden eri alojen ammattilaisten kanssa; lavastus, ääni, koreografia, pukusuunnittelu, valot... Tämä on varsinaista ”luovuuden ilotulitusta”, yhteistä flow’ta, jolloin "kaikki on mahdollista" - yhtään ideaa ei tyrmätä tässä vaiheessa, vaikkakin sitten myöhemmin niitä joutuisi sopeuttamaan realistisemmiksi. Viimeinen työvaihe on harjoitteluvaihe, joka on supersosiaalista näyttelijöiden kanssa tehtävää työtä. Tämä on antoisa mutta myös kaikkein kuluttavin vaihe. Prinsessa Ruususessa on 14 näyttelijää, Nummibodareihin tulee 12 - ja kaikille pitää ehtiä antamaan osa itsestään, kaikille haluaa antaa niin paljon kuin mahdollista. Lopulta Sakari ei osaa sanoa, mikä olisi se kaikkein paras osa. Minusta kuulostaa, että se on nimenomaan tuo eri vaiheiden vaihtelevuus. Lisäksi Sakari kertoo siitä, miten hienoa on tehdä teatteria lapsille, sillä heillä ei ole vielä itsesensuuria. Aikuiset ovat yleisönä kohteliaita ja ennustettavia, mutta lasten reaktiot esimerkiksi Prinsessa Ruususessa ovat aitoja ja avoimia.

Entä mikä sitten on haastavaa? Se riippuu tehtävästä produktiosta. Pahinta on, jos lähtökohdissa on jotain pielessä ja sitä ei ole tajuttu ajoissa. Jos teksti ei kerta kaikkiaan toimi, eikä sitä pysty korjaamaan. Tällainen saattaa olla näytelmän kantaesitys, jota tehdessä tuleekin ilmi että teksti on vielä aivan keskeneräinen. Toimimattoman tekstin pelastaminen ohjauksen keinoin on kovin työlästä ja epämielekästä. Siinä mielessä Sakari mielellään ohjaakin itse käsikirjoittamiaan näytelmiä - kun kirjoittaa itse, teksti sopii omaan ohjaustyyliin, tietää mitä saa. Noin ylipäätään teatterissa - kuten kaikessa nykyään - taloustilanne on tietysti haastava tekijä. Jyväskylän kaupunginteatterissa Sakari ei tosin ole sen vaikutusta pahemmin huomannut. Jos työlle ei ole tarpeeksi aikaa, kiire kuristaa pahasti. Freelancerina aikataulut voivat olla liiankin elävät; suunnitellaan ja puhutaan jotain produktiota jo pitkälle, ja sitten se ei toteudukaan.

Minua kiinnostavat aina kaikenlaiset sattumukset teatterimaailmassa. Sakari kertoo, että vierailunäytökset ovat yleensä aina yhtä kommellusta. Keväällä 2014 Sakari oli Pieksämäen monologifestareilla Terniksen ja Handen (Hannu Lintukoski) kanssa. Handella loppui lauantai-iltana näytös Jyväskylässä puolen kymmenen maissa, ja siitä miehet lähtivät ajamaan Pieksämäelle. Klo 23 kieppeillä he kävivät katsastamassa esitystilan, ja painuivat hotellille nukkumaan. Tai niinhän sitä luulisi. Sinä yönä siirryttiin kesäaikaan, eli yö jäi tuntia lyhyemmäksi, ja sunnuntaina esitys oli klo 12. Tunnin-parin unilla Sakari pystytti aamupäivällä esitykseen tarvittavat valot, videot ja lavasteet lähes yksin, vain yhden vapaaehtoisen avustellessa. Valmista kuitenkin tuli, ja esitys meni komeasti.

Eräässä toisessa näytelmässä raamikkaalla näyttelijällä oli asuna varsinaista heviestetiikkaa; aivan liian kireät mustat nahkahousut. Näyttelijän kumartuessa lavalla housujen toinen lahje repesi täysin auki pakarasta nilkkaan. Näyttelijä veti kohtauksen loppuun, ja käydessään seuraavan kerran kohtausten välillä kulissien takana teippasi housunsa kasaan mustalla roudarinteipillä. Ja homma jatkui.

Kuva Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilta.

Siirrytään sitten alkuvaiheissaan tekeillä olevaan näytelmään eli Nummibodareihin. Käsikirjoitushan pohjautuu Aleksis Kiven Nummisuutareihin. Idea tähän näytelmään lähti siitä, kun Sakari pohti, mitä voisi tehdä erityisesti Handen kanssa, kun Ternimaitokeisari oli niin hyvä kokemus kaikin puolin. Tällä kertaa tavoitteena oli mieluummin suuri näyttämö. Nimi Nummibodarit alkoi pyöriä mielessä, ja se tuntui juuri niin älyvapaalta ja naurattavalta (ei vain naurettavalta) idealta, että pitihän sitä lähteä toteuttamaan. Suurin osa ideoistahan kuolee pois omia aikojaan, mutta tämä jäi elämään; ajatus viisikymppisestä peräkamarin pojasta, joka on yhtä kokematon ja elämästä tietämätön kuin 17-vuotias maalaispoika 1800-luvulla. Semmoinen, joka tarvitsee erityisen naimaluvan päästäkseen tyttöä kosimaan.

Idea syntyi noin vuosi sitten, ja ensimmäiset kunnon suunnitelmat kehkeytyivät ennen kesälomaa. Varsinainen tekstin sovitustyö alkoi elokuussa. Näytelmän saaminen teatterin ohjelmistoon oli luonnollisesti helpompaa, kun ohjaaja ja teatterinjohtaja olivat tuttuja jo aiempien töiden kautta. Sakari kertoo, että mikäli ei ole ennen tehnyt töitä jollekin tietylle teatterille, prosessi saattaa kestää parikin vuotta, kun ensin tutustutaan puolin ja toisin. Toisaalta joskus saattaa tulla soittoja, että joltain teatterilta on peruuntunut joku näytelmä ohjelmistosta, "voisitko tehdä jotain parissa kuukaudessa?" Yleensä näihin ei tosin pysty tarttumaan, kun on muuta jo työn alla. Kaiken kaikkiaan siihen, milloin joku näytelmä otetaan teatterin ohjelmistoon, vaikuttavat ohjelmiston kokonaisuus, tasapaino erityyppisen tarjonnan kesken sekä se, miten näyttelijöitä on käytettävissä. Ja tietysti kaiken taustalla häälyy raha; millainen taloudellinen tilanne on.

Nummibodareissa mennään nyt siinä vaiheessa, että tekstin päällekirjoitus alkaa olla valmis, markkinointimateriaalia on tehty, roolitus on sovittu ja lavastusta, pukuja jne suunnitellaan - nyt on siis meneillään se aiemmin mainittu luova ennakkosuunnitteluvaihe. Harjoitukset alkavat helmikuun alussa. Sakarin tyylinä on, että ensimmäisenä päivänä luetaan tekstiä, katsellaan videoita ja muutenkin tutustutaan aiheeseen - ja toisena päivänä sitten lavalle. Näyttelijöillä on harjoitusten alkaessa usein juuri edellinen ensi-ilta takana, joten vähän pitää kerätä puhtia uuteen produktioon. Ensimmäisten kahden-kolmen viikon aikana näytelmästä tehdään "raakalautaversio", eli käydään koko juttu läpi karkeana hahmotteluna; tässä näyttelijätkin saavat kokonaiskuvan siitä, millainen roolikaari ja tunnekuljetus kullakin näytelmässä on. Toisella kierroksella mukaan tulee jo enemmän ohjausta, ja plarit pistetään käsistä pois - ryhdytään oikeasti näyttelemään. Seuraavalla kierroksella päästään aina vain hienojakoisempiin yksityiskohtiin. Varsinaisesti näytelmä valmistuu läpimenoissa ja lopullisesti ensimmäisissä näytöksissä, yleisön tultua mukaan. Tällöin näyttelijätkin uskaltavat jo enemmän irrotella ja elää näytelmää.

Kuva Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilta.

Se, tekeekö ohjaaja vielä jotain näytelmän ensi-illan jälkeen, riippuu paljolti näytelmästä; siitä, kuinka valmis se on ensi-illassa. Sakari kertoo, että joskus hän on jopa pitänyt vielä harjoituksia ensi-illan jälkeen. Prinsessa Ruususesta hän poisti noin kolmen minuutin mittaisen pätkän, joka tuntui tyhjäkäynniltä. Sakari asuu Helsingissä, ja käy muutaman kuukauden välein valvomassa työskentelyä; katsoo esityksen, antaa palautteet (niin kehut kuin kehittämiskohteetkin) ja sparraa tarpeen mukaan.

Sakari kertoo vielä, että hienointa on saada innostumaan teatterista sellaisia ihmisiä, jotka eivät siellä yleensä käy. Hän tekee mieluummin ymmärrettävää teatteria kuin esityksiä, jotka avautuvat vain harvoille ja valituille. Kärjistettynä vertauksena: muutama sata vuotta sitten tavalliselle rahvaalle pidettiin jumalanpalvelukset munkkilatinaksi, koska se latina vaan nyt oli paljon hienompaa ja tärkeämpää kuin se, ymmärtääkö kukaan kuulemaansa. Sakari painottaa kovasti myös kommunikaatiota, dialogia yleisön kanssa; avataan se lavan "neljäs seinä", otetaan avoin yleisösuhde, sillä kontakti yleisöön pitää esityksen elävänä. (Minullakin on tästä elävä muisto, kun Ternimaitokeisarissa Hande pyysi silittämään vatsalihaksiaan ja kirmaili pitkin katsomoa haastamassa ihmisiä osallistumaan!) Myös lapsille suunnattua teatteria hän pitää erittäin tärkeänä ja herkkänäkin lajina; lastenteatterissa yleisössä saattaa olla montakin henkilöä, joille kyseessä on elämän ensimmäinen kosketus teatteriin! Siitä jäävä muistijälki, oli se sitten negatiivinen tai positiivinen, voi jäädä kytemään vuosikausiksi, ja vaikuttaa kovasti siihen, haluaako lapsi - ja myöhemmin aikuinen - jatkossakin teatteriin.

Prinsessa Ruusunen
Kuva: Jiri Halttunen

Tunti vilahtaa nopeasti, sitten Sakarin on pakko lähteä - juna kutsuu kotia kohti. Mutta meillä molemmilla on sellainen tunne, että eiköhän tässä blogissa kuulla vielä jatkossakin, miten Nummibodareitten tarina edistyy. ;)