perjantai 4. joulukuuta 2015

Sakari ja Nummibodarit

Tällä kertaa juttuvuorossa ovat vieraileva käsikirjoittaja-ohjaaja Sakari Hokkanen sekä ensimmäinen kurkistus huhtikuussa ensi-iltansa saavaan näytelmään Nummibodarit, jonka Sakari on käsikirjoittanut ja ohjannut.

Alkuun historiikki - minä sitten tykkään kaivella menneitä. (Ei kiitos, ei tikkua silmään.) Sakari aloitti vuonna 1997 Tampereen yliopistossa tietojenkäsittelytieteen ja matematiikan opinnot. 2000-luvulla hän pyöri mukana Tampereen rock-skenessä, josta on lähtöisin hyvin legendaarisia muusikoita. Tätä kautta hän päätyi tekemään musiikkia Legioona-teatterille, ja se oli sitten menoa - nörttityö kiinnosti vähemmän, teatteriala imi mukaansa. Sakari sanoo saaneensa teatteriherätyksen siis siinä 22-23 -vuotiaana - kotona ei teatteria harrastettu, ja hän on sukunsa ainoa alalla työskentelevä. Aluksi kyseessä olivat harrastajateatterit, mutta vuonna 2007 hän pääsi teatterikorkeakouluun Helsinkiin ja löysi omimman alansa ohjaajalinjalta, jolta hän valmistui vuonna 2012.

Sakari Hokkanen
Kuvat: Jiri Halttunen

Näyttelijänä Sakari ei ole toiminut kuin teatterikoulussa. Hän kokee, ettei halua olla yhtä aikaa sekä näyttelijä että ohjaaja - näyttelemiseen hän tarvitsisi jonkun muun ohjaajaksi. Toisaalta ohjaaja saa päättää tekemisen rytmistä ja tavasta, joten oman ajatusmaailman sovittaminen jonkun muun maailmaan ei ehkä olisi ihan helppoa. Työtavoistaan Sakari kertoo, että hän tekee lyhyitä mutta hyvin intensiivisiä työskentelyjaksoja. Käsikirjoitusvaiheessa varsinaiseen kirjoittamiseen menevä työaika on ehkä nelisen tuntia päivässä, lisäksi on kaikenlaista työhön kuuluvaa muuta tekemistä kuten sähköpostien hoitamista ym. Toisaalta tällaisessa työssä ajatukset ja ideat hautuvat usein omia aikojaan, ja nousevat sitten aikanaan esiin.

Sakarin ura ohjaajana ei siis vielä ole kovin pitkä, mutta töitä on tehty. Hän on mm. ohjannut Kokkolan kaupunginteatteriin Jussi Parviaisen kulttinäytelmän Jumalan rakastaja, joka herätti kiitettävästi huomiota ja sai parikin festivaalikutsua. Lisäksi hän on työskennellyt Lappeenrannan kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa ja Radioteatterissa. Ja tietysti Jyväskylän kaupunginteatterissa. Jyväskylässä on juuri näytäntökautensa lopulla Prinsessa Ruusunen, joka on Sakarin käsikirjoittama ja ohjaama. Lisäksi täällä on aiemmin nähty näytelmät Ternimaitokeisari ja Luottotoimittaja, jotka myöskin ovat miehen käsialaa ja ohjastusta.

Jouni Salo - Luottotoimittaja
Kuva: Riku Suonio

Kysyessäni lempiproduktiosta Sakari nimeää Ternimaitokeisarin – "riemukkaan onnenkantamoisen" - vaikka monet muutkin työt ovat olleet hänelle tärkeitä. "Ternis" kertoo Petteri Jussilan elämästä - ja kuolemasta. Sakari oli perehtynyt Jussilan elämään ja pohtinut sitä paljon, ja tekstin muhittua aikansa pinnan alla Sakari kirjoitti sen noin kuukaudessa. Terniksestä tuli yllättävä menestys - sitä esitettiin paljon enemmän kuin Sakari olisi osannut toivoa, ja se myös voitti Pieksämäen valtakunnallisen monologikilpailun.

Hannu Lintukoski - Ternimaitokeisari
Kuva: Riku Suonio

Sakari kertoo, että Jyväskylän kaupunginteatteriin on mukava tehdä töitä. Teatteri on sopivan kokoinen, täällä on riittävät resurssit ja yleisöpohja mutta toisaalta talo ei ole liian iso, jolloin siinä voisi olla jo tehdasmaisuutta ja kasvottomuutta. Täällä porukan pystyy hahmottamaan ja ihmisiin tutustumaan. Sakari puhuu erityisellä lämmöllä siitä, miten tervetullut ja kodikas olo hänelle on tullut heti taloon tultuaan. Talon väellä on toimivat henkilökemiat, ja Sakarista on pidetty huolta. Nuorena ihmisenä voisi olla aika yksinäistä yksin keikkayksiössä tai hotellissa vieraassa kaupungissa, mutta täällä sitä ongelmaa ei ole ollut. Ja koska Sakaria on pyydetty toistuvasti tekemään töitä tänne, tykkääminen on ilmeisesti molemminpuolista.

Kysyn, mistä Sakari erityisesti pitää näytelmän tekemisessä. Hän kertoo eri työvaiheista. Ensin on 2-4 kuukauden kirjoitus- ja sovitusvaihe, jolloin työtä tehdään yksin, ihanassa rauhassa, täysin itsenäisesti. (Olen pikkuisen kade, kun Sakari kertoo työhuoneestaan, joka sijaitsee saaressa ja jonka ikkunasta näkyy meri.) Seuraava työvaihe on ennakkosuunnittelu, jota tehdään useiden eri alojen ammattilaisten kanssa; lavastus, ääni, koreografia, pukusuunnittelu, valot... Tämä on varsinaista ”luovuuden ilotulitusta”, yhteistä flow’ta, jolloin "kaikki on mahdollista" - yhtään ideaa ei tyrmätä tässä vaiheessa, vaikkakin sitten myöhemmin niitä joutuisi sopeuttamaan realistisemmiksi. Viimeinen työvaihe on harjoitteluvaihe, joka on supersosiaalista näyttelijöiden kanssa tehtävää työtä. Tämä on antoisa mutta myös kaikkein kuluttavin vaihe. Prinsessa Ruususessa on 14 näyttelijää, Nummibodareihin tulee 12 - ja kaikille pitää ehtiä antamaan osa itsestään, kaikille haluaa antaa niin paljon kuin mahdollista. Lopulta Sakari ei osaa sanoa, mikä olisi se kaikkein paras osa. Minusta kuulostaa, että se on nimenomaan tuo eri vaiheiden vaihtelevuus. Lisäksi Sakari kertoo siitä, miten hienoa on tehdä teatteria lapsille, sillä heillä ei ole vielä itsesensuuria. Aikuiset ovat yleisönä kohteliaita ja ennustettavia, mutta lasten reaktiot esimerkiksi Prinsessa Ruususessa ovat aitoja ja avoimia.

Entä mikä sitten on haastavaa? Se riippuu tehtävästä produktiosta. Pahinta on, jos lähtökohdissa on jotain pielessä ja sitä ei ole tajuttu ajoissa. Jos teksti ei kerta kaikkiaan toimi, eikä sitä pysty korjaamaan. Tällainen saattaa olla näytelmän kantaesitys, jota tehdessä tuleekin ilmi että teksti on vielä aivan keskeneräinen. Toimimattoman tekstin pelastaminen ohjauksen keinoin on kovin työlästä ja epämielekästä. Siinä mielessä Sakari mielellään ohjaakin itse käsikirjoittamiaan näytelmiä - kun kirjoittaa itse, teksti sopii omaan ohjaustyyliin, tietää mitä saa. Noin ylipäätään teatterissa - kuten kaikessa nykyään - taloustilanne on tietysti haastava tekijä. Jyväskylän kaupunginteatterissa Sakari ei tosin ole sen vaikutusta pahemmin huomannut. Jos työlle ei ole tarpeeksi aikaa, kiire kuristaa pahasti. Freelancerina aikataulut voivat olla liiankin elävät; suunnitellaan ja puhutaan jotain produktiota jo pitkälle, ja sitten se ei toteudukaan.

Minua kiinnostavat aina kaikenlaiset sattumukset teatterimaailmassa. Sakari kertoo, että vierailunäytökset ovat yleensä aina yhtä kommellusta. Keväällä 2014 Sakari oli Pieksämäen monologifestareilla Terniksen ja Handen (Hannu Lintukoski) kanssa. Handella loppui lauantai-iltana näytös Jyväskylässä puolen kymmenen maissa, ja siitä miehet lähtivät ajamaan Pieksämäelle. Klo 23 kieppeillä he kävivät katsastamassa esitystilan, ja painuivat hotellille nukkumaan. Tai niinhän sitä luulisi. Sinä yönä siirryttiin kesäaikaan, eli yö jäi tuntia lyhyemmäksi, ja sunnuntaina esitys oli klo 12. Tunnin-parin unilla Sakari pystytti aamupäivällä esitykseen tarvittavat valot, videot ja lavasteet lähes yksin, vain yhden vapaaehtoisen avustellessa. Valmista kuitenkin tuli, ja esitys meni komeasti.

Eräässä toisessa näytelmässä raamikkaalla näyttelijällä oli asuna varsinaista heviestetiikkaa; aivan liian kireät mustat nahkahousut. Näyttelijän kumartuessa lavalla housujen toinen lahje repesi täysin auki pakarasta nilkkaan. Näyttelijä veti kohtauksen loppuun, ja käydessään seuraavan kerran kohtausten välillä kulissien takana teippasi housunsa kasaan mustalla roudarinteipillä. Ja homma jatkui.

Kuva Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilta.

Siirrytään sitten alkuvaiheissaan tekeillä olevaan näytelmään eli Nummibodareihin. Käsikirjoitushan pohjautuu Aleksis Kiven Nummisuutareihin. Idea tähän näytelmään lähti siitä, kun Sakari pohti, mitä voisi tehdä erityisesti Handen kanssa, kun Ternimaitokeisari oli niin hyvä kokemus kaikin puolin. Tällä kertaa tavoitteena oli mieluummin suuri näyttämö. Nimi Nummibodarit alkoi pyöriä mielessä, ja se tuntui juuri niin älyvapaalta ja naurattavalta (ei vain naurettavalta) idealta, että pitihän sitä lähteä toteuttamaan. Suurin osa ideoistahan kuolee pois omia aikojaan, mutta tämä jäi elämään; ajatus viisikymppisestä peräkamarin pojasta, joka on yhtä kokematon ja elämästä tietämätön kuin 17-vuotias maalaispoika 1800-luvulla. Semmoinen, joka tarvitsee erityisen naimaluvan päästäkseen tyttöä kosimaan.

Idea syntyi noin vuosi sitten, ja ensimmäiset kunnon suunnitelmat kehkeytyivät ennen kesälomaa. Varsinainen tekstin sovitustyö alkoi elokuussa. Näytelmän saaminen teatterin ohjelmistoon oli luonnollisesti helpompaa, kun ohjaaja ja teatterinjohtaja olivat tuttuja jo aiempien töiden kautta. Sakari kertoo, että mikäli ei ole ennen tehnyt töitä jollekin tietylle teatterille, prosessi saattaa kestää parikin vuotta, kun ensin tutustutaan puolin ja toisin. Toisaalta joskus saattaa tulla soittoja, että joltain teatterilta on peruuntunut joku näytelmä ohjelmistosta, "voisitko tehdä jotain parissa kuukaudessa?" Yleensä näihin ei tosin pysty tarttumaan, kun on muuta jo työn alla. Kaiken kaikkiaan siihen, milloin joku näytelmä otetaan teatterin ohjelmistoon, vaikuttavat ohjelmiston kokonaisuus, tasapaino erityyppisen tarjonnan kesken sekä se, miten näyttelijöitä on käytettävissä. Ja tietysti kaiken taustalla häälyy raha; millainen taloudellinen tilanne on.

Nummibodareissa mennään nyt siinä vaiheessa, että tekstin päällekirjoitus alkaa olla valmis, markkinointimateriaalia on tehty, roolitus on sovittu ja lavastusta, pukuja jne suunnitellaan - nyt on siis meneillään se aiemmin mainittu luova ennakkosuunnitteluvaihe. Harjoitukset alkavat helmikuun alussa. Sakarin tyylinä on, että ensimmäisenä päivänä luetaan tekstiä, katsellaan videoita ja muutenkin tutustutaan aiheeseen - ja toisena päivänä sitten lavalle. Näyttelijöillä on harjoitusten alkaessa usein juuri edellinen ensi-ilta takana, joten vähän pitää kerätä puhtia uuteen produktioon. Ensimmäisten kahden-kolmen viikon aikana näytelmästä tehdään "raakalautaversio", eli käydään koko juttu läpi karkeana hahmotteluna; tässä näyttelijätkin saavat kokonaiskuvan siitä, millainen roolikaari ja tunnekuljetus kullakin näytelmässä on. Toisella kierroksella mukaan tulee jo enemmän ohjausta, ja plarit pistetään käsistä pois - ryhdytään oikeasti näyttelemään. Seuraavalla kierroksella päästään aina vain hienojakoisempiin yksityiskohtiin. Varsinaisesti näytelmä valmistuu läpimenoissa ja lopullisesti ensimmäisissä näytöksissä, yleisön tultua mukaan. Tällöin näyttelijätkin uskaltavat jo enemmän irrotella ja elää näytelmää.

Kuva Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilta.

Se, tekeekö ohjaaja vielä jotain näytelmän ensi-illan jälkeen, riippuu paljolti näytelmästä; siitä, kuinka valmis se on ensi-illassa. Sakari kertoo, että joskus hän on jopa pitänyt vielä harjoituksia ensi-illan jälkeen. Prinsessa Ruususesta hän poisti noin kolmen minuutin mittaisen pätkän, joka tuntui tyhjäkäynniltä. Sakari asuu Helsingissä, ja käy muutaman kuukauden välein valvomassa työskentelyä; katsoo esityksen, antaa palautteet (niin kehut kuin kehittämiskohteetkin) ja sparraa tarpeen mukaan.

Sakari kertoo vielä, että hienointa on saada innostumaan teatterista sellaisia ihmisiä, jotka eivät siellä yleensä käy. Hän tekee mieluummin ymmärrettävää teatteria kuin esityksiä, jotka avautuvat vain harvoille ja valituille. Kärjistettynä vertauksena: muutama sata vuotta sitten tavalliselle rahvaalle pidettiin jumalanpalvelukset munkkilatinaksi, koska se latina vaan nyt oli paljon hienompaa ja tärkeämpää kuin se, ymmärtääkö kukaan kuulemaansa. Sakari painottaa kovasti myös kommunikaatiota, dialogia yleisön kanssa; avataan se lavan "neljäs seinä", otetaan avoin yleisösuhde, sillä kontakti yleisöön pitää esityksen elävänä. (Minullakin on tästä elävä muisto, kun Ternimaitokeisarissa Hande pyysi silittämään vatsalihaksiaan ja kirmaili pitkin katsomoa haastamassa ihmisiä osallistumaan!) Myös lapsille suunnattua teatteria hän pitää erittäin tärkeänä ja herkkänäkin lajina; lastenteatterissa yleisössä saattaa olla montakin henkilöä, joille kyseessä on elämän ensimmäinen kosketus teatteriin! Siitä jäävä muistijälki, oli se sitten negatiivinen tai positiivinen, voi jäädä kytemään vuosikausiksi, ja vaikuttaa kovasti siihen, haluaako lapsi - ja myöhemmin aikuinen - jatkossakin teatteriin.

Prinsessa Ruusunen
Kuva: Jiri Halttunen

Tunti vilahtaa nopeasti, sitten Sakarin on pakko lähteä - juna kutsuu kotia kohti. Mutta meillä molemmilla on sellainen tunne, että eiköhän tässä blogissa kuulla vielä jatkossakin, miten Nummibodareitten tarina edistyy. ;)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti