lauantai 21. toukokuuta 2016

Tarja Matilainen - ja Ansa

Kevättä kohti toiminta teatterilla asettautuu pikkuhiljaa "kesäteloille", joten nämä jututkin ovat jo harventuneet. Vaan tällä kertaa onkin hersyvä ja rönsyilevä aihe - haastattelussa Tarja Matilainen. Juttua riitti, aiheita vilisi suunnitelluista ja ihan muusta, ja kynä vaan viuhui muistiinpanoja. Tarjan kanssa oli hyvin mielenkiintoista ja mukavaa puhua vaikka mistä - hän juttelee avoimesti, kuvailee asioita elävästi ja nauraa paljon. Tarjahan tekee pääroolin syksyllä ensi-iltansa saavassa Ansa-musikaalissa, ja tällä kaudella hänet on nähty draamassa Katoava maa sekä viime syksynä musiikkia ja Tommy Tabermannin runoja tarjoilleessa esityksessä Nauti minusta!

Tarja Matilainen.
Kuva: Marjo Vihavainen

Tarja


Mutta aloitetaan alusta - eli miten Tarjasta tuli näyttelijä ja millainen ura hänellä on tähän mennessä ollut. Tarja kertoo, että hänestä on olemassa kuvia, joissa hän jo pari-kolmevuotiaana seisoo pöydän päällä esiintymässä. Ja kun häneltä lapsena kysyttiin, mikä hänestä tulee isona, hän vastasi että näyttelijä tai karjapiika. Karjapiikakutsumusta hän toteutti nuorena sukulaisten maatilalla kesäisin, mutta haave näyttelijän ammatista oli "pyhä"; siitä Tarja ei lapsuuden jälkeen puhunut kenellekään, vaikka oma ajatus ja haaveet olivat kovasti mielessä. Tarja kertoo myös, ettei hän mennyt nuorena harrastajateatteriin, koska tuolloin ajatteli, että sieltä saattaa oppia jotain hankalia maneereja. Peruskoulun ja lukion jälkeen Tarja haki TEAKiin ja pääsi kolmannella yrittämällä sisään. Sitä ennen hän oli ehtinyt tehdä vaikka minkälaisia töitä 14-vuotiaasta saakka; mm. torimyyjänä, yökerhon lipunmyyjänä, puutarhalla, margariinitehtaalla, sairaalassa siivoojana ja osastoavustajana... Tarja sanoo, että TEAKiin hyväksytyksi tuleminen oli niin uskomatonta, että sisäänpäässeiden nimilistaa piti käydä lukemassa koulun ovesta iltahämärissä, salaa - onhan tämä nyt varmasti totta? Hän kertoo, että TEAKiin pääsy, se valtava tunne, on hänen elämänsä suurin positiivinen tapahtuma. TEAKissa elettiin tuolloin Kari Heiskasen aikaa, ja opettajissa oli paljon Ryhmäteatterin väkeä. Tekeminen oli hyvin fyysistä, mitä se on Tarjan mukaan edelleen Suomessa. Ensimmäinen vuosikurssikin meni "ihan sfääreissä", se oli niin mullistava ja hieno kokemus. Tarja valmistui laman aikaan, vuonna 1994. Ennen lamaa työtarjouksia oli tullut opiskelijoillekin paljon, mutta tuolloin tarjoukset olivat tyrehtyneet. Tarja pääsi kuitenkin vuodeksi Savonlinnan teatteriin. Sen jälkeen hän sai kiinnityksen Jyväskylän kaupunginteatteriin, jossa oli vuodet 1996-2002. Hän kertoo saaneensa tehdä loistavan upeita rooleja laidasta laitaan - vain nukketeatteriin hän ei ehtinyt. Kuitenkin kiivas työtahti - jopa yhdeksän päällekkäistä roolia, osa tosin samassa produktiossa - kävi kuluttavaksi, ja Tarja koki että tilanteeseen on tultava muutos. Koska se hänen muuhunkin elämäntilanteeseensa sopi, hän muutti Helsinkiin ja sai Suomenlinnasta edullisen asunnon. Helsingissä Tarja sai tehdä muun muassa tv- ja elokuvatöitä sekä teatteria niin aikuisille kuin lapsillekin. Samalla piti kuitenkin opetella elämään tietynlaisessa epävarmuudessa, sillä freelancerin työt ovat arvaamattomampia kuin laitosteatteriin kiinnitetyn näyttelijän. 2011 Tarja palasi kotiseudulleen Jyväskylään, silloin Teatteri Eurooppa 4:n riveihin. E4:ssä hän oli 2011-2013, ja on sen jälkeen tehnyt töitä freelancerina. Hän sanoo olevansa hyvin onnellisessa asemassa, että on saanut tehdä paljon vierailuja "kotiteatteriinsa" eli Jyväskylän kaupunginteatteriin. Tarja kehuu, että kaupunginteatterissa on hyvä ilmapiiri ja huippujengiä - hän on hyvin kiitollinen tilanteesta.

Jouni Salo ja Tarja Matilainen näytelmässä Hirviön lahja vuonna 1999.
Kuva: Jyväskylän kaupunginteatterin arkisto

Tarjan mielestä näyttelijän ammatissa parasta on se, kun tuntee että yhteistyössä koko työryhmän kanssa on onnistuttu koskettamaan yleisöä - kun kuulee ja aistii miten yleisö hengittää mukana, pidättää hengitystään, nauraa, elää esityksen myötä. Suurten urakoiden jälkeen olo on tyhjä, mutta hyvällä tavalla; on saavutettu jotain todella hienoa, on saanut ylittää itsensä, nousta ryhmän osana korkealle vuorelle ja pystyttää sen laelle yhteisen lipun liehumaan. Hienoihin asioihin näyttelijän työssä kuuluu nimenomaan yhteinen voima ja vuorovaikutus kollegoiden kanssa; miten esitys hengittää omaa elämäänsä, kaikkien pienten osasten yhteistä elämää.

Haastavaa työssä on tekstin haltuunotto; saada teksti suuhun, lihaksiin, päästä ajatuksissa hahmoon sisälle - ennenkuin pääsee leikkimään ja elämään tekstin sisällä, etsimään juuri niitä oikeita, vaikka kuinka pieniäkin, nyansseja. Musikaaleissa haastavaa on tanssien opettelu; Tarja pitää kyllä tanssimisesta sitten kun sen osaa. Ylipäätään kärsivällisyys opetteluvaiheessa, keskeneräisyyden sietäminen, on haaste; että malttaa tehdä rauhassa, eikä suorittaen.

Kaikkiaan kun näyttelijän ammatissa on kyse luovuudesta, siihen on saatava latautua, jotta voi antaa parastaan. Tarja sanoo, että näyttelijällä on oltava eräänlaista hullua, sokeaa lapsenuskoa siihen, että esityksestä tulee hyvä, näytelmä onnistuu, produktio toimii. Että vaikka seinät kaatuisivat ympäriltä, hyvä tästä tulee. Tässä kohtaa mainitsen Tarjalle mieleeni tulevasta Semmareiden kappaleesta Periaatteet, ja hän haluaa ehdottomasti siitä tähän juttuun lainauksen, jonka hänelle kerron - kuvaamaan näyttelijän työtä:
Hulluutta hieman tarvitaan
hulluutta hieman
syntymähumalaa
Hommat huutaa huumoria
röhönaurua
kirosanoja
raivoa silloin kun tarvitaan
aina pilkettä silmäkulmaan
(san. Pasi Pohjola)

Tarja Matilainen ja Saija-Reetta Kotirinta musikaalissa West Side Story vuonna 2001.
Kuva: Hanna Marjanen

Tarjan lempitöitä Jyväskylän kaupunginteatterissa tähän mennessä ovat olleet musiikillinen monologi Avarasylinen nainen (2000), draama Hirviön lahja (1999) sekä musikaali West Side Story (2001). Avarasylinen nainen oli Tarjan oma projekti siinä mielessä, että hän ihastui Anna-Leena Härkösen teksteihin ja halusi tehdä niistä pienelle näyttämölle oman esityksen - hän sai harjoitusaikaa kuusi viikkoa tavallisen kahdeksan sijaan, ja pienellä budjetilla käsikirjoittajan kanssa sai esityksen kasaan. (Itsekin muistan nähneeni sen, ja tykänneeni kovasti.) Hirviön lahjassa Tarjalla oli näytelmäkirjailija Edward Damsonin (jota esitti Jouni Salo) vaimon, Helenin, rooli. Rooliin kuuluu valtavasti tekstiä, ja Tarja sanoo, että sen opetteleminen oli aikamoinen urakka. Toisaalta Hirviön lahja oli todella koskettava näytelmä, ja siitä tuli upeaa palautetta niin henkilökohtaisesti kuin yhteisestikin - tuohon aikaan henkilökohtainen palaute oli vieläpä melko harvinaista. (Ja tässä kohtaa minun on pakko mainita, että Hirviön lahja on ollut minullekin yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista näytelmistä, mitä olen nähnyt. Muistan vieläkin sen epätodellisen tunnelman, jota kesti monta päivää näytelmän näkemisen jälkeen.) Uudemmista töistä Katoava maa on ollut Tarjalle hyvin tärkeä - ja tietyllä tavalla sen maailmassa on hänen mielestään jotain samaa kuin Hirviön lahjassa. Helsingissä, teatteri Avoimissa ovissa hän teki Billie Holiday -näytelmässä monia rooleja, ja ylistää miten järkyttävän hienojen jazz-muusikoiden kanssa sai tehdä upeaa musiikkia. Kyseisessä musiikkinäytelmässä siis yksi näyttelijä tekee kaikki naisroolit, vaihtaen lavalla lennossa roolista toiseen. Tarja sanoo, että kun Billiestä selvisi, tuli jotenkin sellainen rauha, että tämän neulansilmän läpi kun on kulkenut, selviää mistä tahansa. Esitys oli todella suosittu, ja vielä viimeisestä näytöksestä jäi ulos halukkaita katsojia. Tarjan lempitöihin kuuluu myös Tarinoita rintamalotista - kyseessä on Tarjan oma produktio, joka kertoo naisten autenttisista kokemuksista komennusajalta. Hän on keikkaillut esityksellä jo monta vuotta erilaisilla kokoonpanoilla ja syksyllä keikat jatkuvat. Tarja sanoo, että kyseessä on "tärkeä ja rakas proggis".

Kysyn, onko jotain, mitä Tarja erityisesti haluaisi päästä vielä tekemään. Hän vastaa, että jokin rooli musikaalissa Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen olisi todella hieno kokemus. Hän pitää erityisesti kappaleesta Kaunis olen kuin ruusupuu. Lisäksi Tarja haluaisi päästä tekemään Tsehovin näytelmiä. Hän nauraa, että voisi olla vaikka lokki näytelmässä Lokki - nyyköttää lavalla lokkipuvussa - kunhan vaan pääsisi johonkin Tsehovin näytelmään mukaan. Tarja sanoo, että Tsehovin teksteissä on kaikki valmiina, kaikki sisällä.

Tarja Matilainen ja Jouni Innilä draamassa Katoava maa.
Tämä otos on Tarjan oma suosikki kyseisen näytelmän kuvista.
Kuva: Jiri Halttunen

Tarja Ansana


Ja sitten Ansa-musikaaliin. Tarja sai musikaalin pääroolin työhaastattelun kautta. Hänet kutsuttiin haastatteluun, jossa haastattelijoina olivat ohjaaja Fiikka Forsman, kapellimestari Lasse Hirvi, teatterinjohtaja Hilkka Hyttinen, lavastaja Karmo Mende ja pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari. Tarja arvelee, että asiaa varmasti edesauttoi se, että hän on tehnyt Lassen kanssa ennenkin töitä Lainahöyhenissä-musikaalissa sekä Kapun lauluklubilla, joten Lasse tiesi millainen hän on laulajana. Tarja sanoo, että päärooli tuntuu valtavan hienolta, joskin myös haasteelliselta - mutta hän uskoo, että näytelmässä saadaan komeaa jälkeä aikaan.

Tarja kehuu, että Ansa-musikaalissa on aivan ihana musiikki - ja siitä olen ehdottomasti samaa mieltä. Tarjan lempikappaleita ovat ainakin Häät ja Ystävyys. Ja vaikkei hän itse laula sooloa kappaleessa Sielu rippikoulussa, se on hänen suuri suosikkinsa.

Tähän mennessä Ansa-musikaalista on harjoituksissa kahlattu läpi ensimmäinen puoliaika, ja toista puoliaikaa vielä aloitellaan ennen kesätaukoa. Puhenäytelmään verrattuna musikaalin harjoittelussa suurin ero on tietysti siinä, että laulua ja tanssia harjoitellaan musikaalia varten paljon. Suurten musikaalinumeroiden työstämiseen menee aikaa, mutta jälki on sitten sen mukaista. Tarja kehuu, että koreografi Sonja Pakalén on ihana, hänen kanssaan on todella antoisaa työskennellä - samoin kuin ohjaaja Fiikka Forsmannin. Mitä harjoituksissa jatkossa on ohjelmassa, on tietysti ohjaajan käsissä.

Entä mitä yhteistä ja mitä erilaista Tarjassa ja elintarviketyöntekijä Ansa Vallitussa sitten on? Miltä tuntuu asettautua Ansaksi? Tarja sanoo, että Ansassa on paljon sellaista, mitä hänessä itsessään on nuorempana ollut - nyt onkin haasteellista kaivaa esiin niitä nuoruuden asioita, joista on jo kasvanut yli. Näihin kuuluu esimerkiksi miellyttämisenhalu, joka Ansassa on vahvana ja joka Tarjalta on vaatinut paljon työstöä. Auttavaisuus yhdistää Ansaa ja Tarjaa, mutta Tarja huomauttaa, että auttavaisuudellakin on rajansa, jokaisen on tärkeää huomioida omat voimavaransa. Tarja mainitsee myös näytelmässä olevan kohdan, jossa Ansa kertoo, että hänellä on "työkokemusta kymmenen vuotta laitossiivoojana ja kaksikymmentäkuusi vuotta elintarvikealan palveluksessa" - molemmilla aloilla myös Tarja on ollut töissä, joskin sentään lyhyemmän ajan. Tarja pohtii sitä, mitä Ansalla on sielussaan ja sisuksissaan että hän hakee rakkautta uhrautumalla. Ja toisaalta, mikä Ansassa on niin vinossa että hän tekee sen minkä lopuksi tekee. Ansan tarinan kaaren kokonaisuutta on kuulema mietitty paljonkin, miten Ansa nousee ulkopuolisesta "rumasta ankanpoikasesta" siihen mihin nousee.

Tarja Matilainen elintarviketyöntekijä Ansa Vallituna.
Kuva: Jiri Halttunen

Tarja sanoo, että näytelmässä on edessä vielä paljon haasteita, miten kaikki palaset saadaan loksahtelemaan paikoilleen. Käynnissä on vuoropuhelu epävarmuuden kanssa. Tarjan mielestä on hyvä, että tässä on nyt kesätauko välissä; alitajunta ehtii työstää roolia kaikessa rauhassa. Rooli on kuulema mukana siitä lähtien, kun siihen tulee valituksi, aina viimeiseen esitykseen saakka. Ammattitaitoa vaatii sekin, että työ on oikeaan aikaan kypsä, että sen saa ajoitettua H-hetkeen eli ensi-iltaan. Kuitenkin Tarjalla on toisaalta se aiemminkin mainittu usko ja luottamus tähänkin produktioon - upeaan työryhmään, tekstiin, musiikkiin - että kyllä tästäkin haasteista huolimatta yhdessä tehden lopulta hyvä tulee niin omana kuin yhteisenäkin työnä.

Kysyn Tarjan näkemystä Ansa-musikaalin sanomasta. Tarja kommentoi, että näytelmä on karuudessaan pelottavan ajankohtainen. Tekstin näkökulma on pienen ihmisen puolella, mutta nykyajassa pienipalkkainen ihminen laitetaan tavattoman koville; miten uskaltaa ostaa kotia tai perustaa perhettä, kun niin paljon työpaikkoja valuu Aasiaan tai vaikkapa Puolaan. Entä missä ovat teot pienen ihmisen hyväksi? Paljon on ääntä ja nettihuutoa, mutta kuinka moni tekee pieniäkään asioita toisten hyväksi? Lahjoittaisi vaikka omalta lapselta pieneksi jääneitä vaatteita naapurin yksinhuoltajan lapselle. Tarja peräänkuuluttaa henkilökohtaista kokemusta siitä, että itse kukin huomaisi, miten lähipiirissä menee; pienikin teko on kuitenkin teko, enemmän kuin pelkät sanat.

* * * *

Ansa-musikaali Jyväskylän kaupunginteatterissa syksyllä 2016 - näytelmän sivuille tästä linkistä.


2 kommenttia:

  1. Miksei ansamusikaalista ole ollut enempää juttuja harkoista? Toivoisin että olisi! Kuten nummibodarit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että Ansa kiinnostaa! Kaikista produktioista ei tule juttuja samalla tavalla - ovathan produktiotkin erilaisia. Kevätharjoituskausi on pirstaleinen (ja nyt jo melko lopuillaan) ja musikaali vaativa harjoiteltava eri osa-alueineen. Katsotaan tilannetta, ja valmiista esityksestä sitten viimeistään tulee juttua! :)

      Poista