sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Läpi mielen molemmista puolikkaista

Vuorossa on Mielipuolen päiväkirjan ensimmäinen pääharjoitus - aikaa ensi-iltaan on viikko ja päivä. Katsomassa on paljonkin porukkaa, sillä Kun isoisä Suomeen hiihti -näytelmän työryhmällä on tänään ristiinkatselu, eli he pääsevät isolta näyttämöltä seuraamaan pienen näyttämön harjoituksia. Nyt minäkin näen tämän lopulta kokonaan, kun aiemmin olen nähnyt vain ensimmäisen puoliajan ja irrallisia kohtauksia.

Talon näyttelijöiden reaktioita katsomossa on hauska seurata, sillä he ilakoivat jo nähdessään kaverin olemuksellaan hilpeyttä herättävässä roolihahmossa, ennen kuin tämä edes sanoo tai tekee juuri mitään. Reaktiot vaikkapa tekstimokiin ovat iloisia ja ehdottoman kannustavia. Toisaalta myös lavalta kuittaillaan välillä katsojille tavalla, jota varsinaisissa näytöksissä ei ehkä tapahdu.

Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmän ensimmäinen puoliaika on muuttunut jonkin verran siitä, kun sen kolmisen viikkoa sitten viimeksi näin. Joitakin asioita on jätetty pois, joitakin tullut lisää. Toinen puoliaika on minulle osittain tuttu, mutta siitäkin näkemiäni kohtauksia on muutettu, ja osa on minulle ennennäkemättömiä. On erittäin mielenkiintoista nähdä tämänhetkinen toteutus verrattuna aiempaan, ja yhtä kiinnostuneena odotan millainen näytelmä on sitten ensi-illassa! Loppukohtauksenkin olen nähnyt aiemminkin, mutta tällä kertaa se tuntuu hyvin erilaiselta. Erinomaisen kiinnostava esimerkki siitä, että vaikka teksti pysyy samana ja tapahtumat sinällään ovat samat, asian voi esittää hyvin eri tavalla, eri valossa. Tällä kertaa toteutus on yllättävänkin tummasävyinen ja sellaisena kovasti ajatuksia herättävä. Saapa nähdä, pitäydytäänkö tässä vai millaiseksi näytelmän loppu on muovattu ensi-iltaan mennessä.

Näyttelijät eli Jukka-Pekka Mikkonen, Hanna Liinoja, Jorma Böök ja Aaro Vuotila tekevät huiman määrän rooleja ja vetävät itsestään esiin aina vain uusia puolia. Harjoituksen jälkeen Hanna kommentoikin, että välillä taustalla käy aikamoinen sutina kun hahmoja pitää vaihtaa nopeasti. Lavastus elää ja liikkuu sujuvasti.

Kuva: Jiri Halttunen

Esityksen jälkeen kyselen sekä katsojilta että esiintyjiltä, miltä tuntui kun toisellakin puolella on tuttuja. Miltä tuntuu katsoa näytelmää kun näyttelemässä ovat omat työkaverit, verrattuna siihen että katsoisi vieraampien näyttelijöiden esitystä? Piia Mannisenmäki kommentoi, että tuttujen katsominen on sikäli erilaista, että tuntee niin hyvin heidän tapansa näytellä. Mutta ennenkaikkea Piia painottaa, miten ihana on nähdä toisten onnistuminen, olla aidosti iloinen heidän puolestaan siitä miten hienoa juttua he ovat tekemässä. Miikka Tuominen sanoo, että näin tuttuja näyttelijöitä seuratessa on välillä vaikeampi unohtaa henkilö ja uskoa illuusioon - vieraampia näyttelijöitä on helpompi ajatella roolihahmona. Tutuista näyttelijöistä myös tietää, milloin he tekevät jotain uutta ja erilaista - vieraampien työtavoista ei tietenkään tiedä. Entä miltä sitten tuntuu näytellä kun katsomo on täynnä tuttuja? Jorma Böök sanoo, että tuntemattomalle yleisölle on helpompi näytellä - tutuille näytteleminen jännittää enemmän kuin edes ensi-ilta. Jukka-Pekka Mikkonen sen sijaan toteaa, että tutuille on helpompaa näytellä - he "osaavat nauraa oikeissa kohdissa" ja tietävät, että ainakin yritys on kova. Harjoitusesityksen päätyttyä tunnelma on hyvin lämminhenkinen, kun katsomon ja lavan porukat sekoittuvat ja sorisevat iloisesti keskenään. Pian on sitten ensi-ilta - sitä odotellessa!

Kuva: Jiri Halttunen

Mielipuolen päiväkirjan ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä keskiviikkona 7. helmikuuta 2018. Näytelmä teatterin sivuilla (linkki).


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti