Nauravan kulkurin tarina (Helsingin kaupunginteatteri)

Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä sai keskiviikkona 30. syyskuuta ensi-iltansa musiikkidraama Nauravan kulkurin tarina, joka kertoo Vesa-Matti Loirin elämästä. Näytelmän on käsikirjoittanut Sami Keski-Vähälä. Tämän produktion on ohjannut ja sovittanut Paavo Westerberg, dramaturgina Ari-Pekka Lahti.

Santeri Kinnunen (edessä) ja Oliver Kollberg (taustalla). Kuva: Mitro Härkönen

Ohjaajalle tällainen teos on aikamoinen järkäle käsiteltäväksi - siinä missä käsikirjoittajallekin. Onhan aihe valtavan laaja; näin ikonisen, tunnetun ja rakastetun artistin pitkä ja sisältörikas elämä. On opintoja, erilaisia töitä, monenlaisia ihmissuhteita. Tällaisessa näytelmässä joutuu pakostakin tekemään valintoja siitä, mitä kerrotaan, mitä ei, mihin keskitytään, mikä ohitetaan nopeasti. On mahdotonta sanoa, mitkä olisivat ne kaikkein olennaisimmat valinnat, mutta ainakin tässä muodostuu tarkoituksellisen repalainen kuva repaleisesta elämästä, turboahdettu tapahtumavyöry ylitäydestä tekemisestä. Silti mukaan mahtuu myös elämän rauhallisia suvantoja, hetkiä olla ja ajatella. Tarkennettakoon, että tämä on minun ymmärrykseni mukaan kohteensa näköinen, onnistunut ratkaisu. Ei sellaisesta elämästä voi eikä pidä tehdä mitään pikkusiistiä tiivistelmää. Ohjaus onnistuu pitämään hallinnassa kerronnan rytminvaihtelut; ajoittain kiivaat, ajoittain hetken tarkasteluun pysähtyvät. Henkilöhahmoista osa jää kevyemmiksi - kuten elämässäkin osa ihmissuhteista jää etäisemmiksi - mutta Loirin hahmoa tarkastellaan kiitettävän monelta kantilta. Myötä- ja vastamäessä, niin sanoakseni, taiteilijaa ja ihmistä ymmärtäen.

Oliver Kollberg. Kuva: Mitro Härkönen

Sekä nuorta Loiria näyttelevä Oliver Kollberg että vanhempaa Loiria näyttelevä Santeri Kinnunen tekevät sisästyneet roolityöt, eläen ja hengittäen Veskuna. Kollberg tuo ilmeikkäästi, kiihkeästi ja fyysisesti esiin nuoruuden energisyyden, innokkuuden ja poltteen, ahneuden elämän suhteen. Kinnunen ruumiillistaa hienosti iän tuomaa vakavuutta mutta silti samalla edelleen sykkivää tarvetta toteuttaa itseään, jatkuvaa uteliaisuutta uusien mahdollisuuksien suhteen. Kummankin Loiria revitään moneen suuntaan niin työelämässä kuin sen ulkopuolellakin, ja kumpikin ilmentää tästä seuraavaa ristiriitojen painetta. Toistuva teema on Loirin vetäminen ammatillisesti kahtaalle; toisaalta "oikean taiteen" pariin, toisaalta kevyempään "hömppä"viihteeseen. Loirin yksityiselämäkin on vahvasti läsnä ja tarjoaa perhepiirissä ne kaikkein koskettavimmat hetket. Mutta kuten Loiri itse toteaa, työ on mennyt aina muun edelle. Pidin kovasti siitä ratkaisusta, että näyttämöllä vanhempi Loiri (Kinnunen) seuraa nuoremman (Kollberg) elämää ja reagoi tapahtumiin, mutta ei tietenkään voi puuttua niihin.

Santeri Kinnunen ja Oliver Kollberg. Kuva: Mitro Härkönen

Näytelmän johdattelijana toimii Maria Ylipään esittämä kirjailijahahmo, joka seuraa kaikkea mutta ei ole Loirin elämän tapahtumissa aktiivinen toimija. Ylipään läsnäolo on vahvaa, ja hän tekee realistisesta roolihahmosta hallitun, karrikoimattoman rinnallakulkijan. On hyvä idea antaa lähes kaikki ikonisimmat lauluosuudet Ylipäälle, jolloin ei synny liikaa vertailua itseensä Loiriin. Ylipää laulaa säkenöivän upeasti ja sydämeenkäyvästi niin, että kylmät väreet juoksevat häntä kuunnellessa.

Maria Ylipää. Kuva: Mitro Härkönen

Loirin elämään liittyy tietysti lukuisa joukko sekä kuuluisia että yksityisempiä ihmisiä. Näytelmään on poimittu olennaisia henkilöitä elämän eri osa-alueilta, ja koko ensemble tekee hyvää työtä heittäytyen tekemiseen. Monenlaista taitavaa muuntautumista tarvitaankin laajaan hahmogalleriaan.

Vuokko Hovatta, Jari Pehkonen, Joel Hirvonen, Oliver Kollberg ja Kaisa Torkkel. Kuva: Mitro Härkönen

Tässä näytelmässä musiikki on tietysti hyvin olennaisessa osassa, ja äänimaailmassa läsnä ison osan ajasta. Erittäin onnistuneesta musiikkidramaturgiasta ja musiikin sovituksesta on vastannut Eeva Kontu. Tutuista kappaleista tehdyt osittain uudet sovitukset olivat mielenkiintoisia ja sopivat hyvin näytelmään. Kapellimestari Varre Vartiaisen johtama bändi soi kerrassaan oivallisesti; taitavasti ja monipuolisesti. Pidin kovasti siitä, että ajoittain bändi on luontevasti yleisön nähtävillä.

Erityisen mieleenjäävässä kohtauksessa nuorta Loiria näytelleen Oliver Kollbergin esittämä Kohtalokas samba eskaloituu eläytyneeksi kuvaukseksi Loirin tuolloisesta omasta kohtalosta kansanjoukkojen suosikkina - ja suosion paineessa. Jotain samaa on siinä, kun myöhemmin näytelmässä on kouriintuntuvasti ja osuvasti kuvitettu sitä, miten varttuneempi aito ihminen (Santeri Kinnunen) on vaarassa jäädä sketsihahmojensa jalkoihin. Kaikki haluavat Loirista jotain, eikä vaatimusten kohteena ole helppoa.

Tanssikohtauksia ei tässä musiikkinäytelmässä varsinaisesti ole - no, vähän laitetaan jalalla koreasti - mutta koreografioitua, näyttävää liikettä muuten kyllä. Koreografina on toiminut Valtteri Raekallio.

Vuokko Hovatta, Ilmari Rönkä, Varre Vartiainen, Joonas Tuuri, Jussi Lehtonen ja Oliver Kollberg. Kuva: Mitro Härkönen

Antti Mattilan suunnittelema lavastus on hyvin avara. Vaihdot toimivat jouhevasti näyttämötekniikkaa oivaltavasti mutta ei itsetarkoituksellisesti hyödyntäen. Tapahtumapaikkoja on toisaalta lukuisia, mutta ne tuodaan useimmiten vain viitteellisesti esiin - joskin hyvinkin erilaisiakin näkymiä on. Mutta tärkeämpää on aina se, mitä tapahtuu.

Saumattomasti lavastuksen kanssa yhdessä toimii Timo Teräväisen videosuunnittelu. Videoprojisointien käyttö on monipuolista ja lisääntyy näytelmän edetessä - mikä sopii hyvin siihen, että Loirin työt siirtyivät enemmän näyttämöltä televisioon. Livevideokuva palvelee varmasti myös heitä, jotka istuvat kauempana - ilmeet näkyvät screeneiltä. Vaikka videota käytetään paljon, näkyvissä on koko ajan myös elävien ja hengittävien näyttelijöiden läsnäolo yleisölleen.

Lavastuksen ollessa niukka Aku Lahden valosuunnittelu pääsee erityisen loistavasti esiin. Iso osa lavastuksesta onkin itseasiassa valoelementtejä. Erilaisilla valotilanteilla luotiin monenlaisia tunnelmia ja näkymiä. Jaakko Virmavirran äänisuunnittelu täydensi tapahtumia ja kuulokuvia. Yksittäinen hyvin erottuva hetki äänimaailmassa oli hyttysen lento - tuntui, kuin äänen lähteen olisi pystynyt paikallistamaan tiettyyn pisteeseen.

Maria Ylipää ja Santeri Kinnunen. Kuva: Mitro Härkönen

Tiina Kaukasen suunnittelema puvustus ja Milja Mensosen suunnittelema naamiointi palvelivat kerrontaa, ja etenkin nuoremman Loirin aikakaudella niistä löytyi tunnistettavaa ajankuvaakin. Toisaalta osa puvustuksesta oli tarkoituksella ilmeisen ajatonta ja osin hyvin tunnistettavaa, kuten Loirin käyttämä musta farkkupaita. Sivu- ja taustahahmoista Spede (Jari Pehkonen) ja aivan erityisesti Hector (näyttelijää ei mainittu käsiohjelmassa) ovat juuri puvustuksen ja naamioinnin osalta erittäin osuvia hahmoja. Pehkonen toki herättää Speden henkiin näyttelijäntyöllään muutenkin.

Näytelmä teki minuun suuren vaikutuksen, joka vain syveni, kun näkemäänsä pohti päivän-pari. Ensi-iltayleisö antoi aplodeja lauluesityksille sekä pitkät aplodit kannatuskiljahdusten säestämänä lopussa. Teatterilta pois kävellessä ympäriltä kuului useita tyytyväisiä kommentteja. Seuranani oli ikääntynyt äitini, joka on aina ollut suuri Loiri-fani ja seurannut Loirin elämää. Hän koki näytelmän hyvin koskettavana ja esitetyt tapahtumat syvästi liikuttavina - niin, että niitä katsoessa silmät kostuivat useampaan kertaan. Äiti totesi myös, että vaikka näytelmän kulissit olivat niukat, Loirin elämä ja karisma kannattelivat kerrontaa niin, että muuta ei oikeastaan tarvittu. Tyhjentävästi sanottu.

Etualalla Santeri Kinnunen. Takana Oliver Kollberg, Ella Lymi, Antti Timonen ja Lasse Lipponen. Kuva: Mitro Härkönen

Nauravan kulkurin tarina Helsingin kaupunginteatterin sivuilla (linkki). Näytelmän liput ovat myynnissä koko syyskaudelle ja menekki on ollut kovaa, joten ripeästi asialle jotta ei jää harmittamaan!

---