lauantai 10. syyskuuta 2016

Ansa (ensimmäinen ennakko)

Vuorossa on Ansa-musikaalin ensimmäinen ennakkonäytös. Suuren näyttämön katsomo on hyvin täynnä; Ansa selvästi kiinnostaa - ja ansaitusti.

Tarja Matilainen nimiroolissa Ansa Vallittuna avaa näytöksen, pian lava tulvahtaa täyteen eloa. Musiikki raikaa, laulu ja tanssiliikkeet jytäävät eteenpäin välillä kuin kone, välillä vapaammin keinahdellen. Ollaan selkeästi tehdastyöläisten maailmassa kiinni.

Patukkatehdas soi!
Kuva: Jiri Halttunen

Sirkku Peltolan tekstissä on monta tasoa; on huumoria ja jäynähenkeä, on tosikkomaista uskoa maailman parantamiseen, on pieni ihminen suuren organisaation rattaissa - ja toisten ihmisten vaikutuksen alla. On huumoria ja iloa, toisaalta myös hyvinkin ajankohtaisia ajatuksia siitä, miten elämän käy jos luottaa liikaa - ja kun raha puhuu ja markkinatalous laulaa kuorossa globalisaation kanssa.

Iiro Rantalan säveltämä musiikki on todellinen ilo korvalle, ja kapellimestari Lasse Hirven johtama bändi soi komeasti. Heikki Salon sanoitukset ovat omaa luokkaansa - tässä jos missä kannattaa ehdottomasti kuunnella lyriikoita, ei ottaa laulua pelkästää musiikillisena ilona vaan keskittyä myös sanomaan. Miten muutamaan riviin voikin tiivistää niin paljon! Lauluvalmentaja Juho Eerola on tehnyt ilmaisun kanssa hyvää työtä.

Fiikka Forsmanin ohjaus näkyy monessa yksityiskohdassa - ja tietenkin kokonaisuudessa. Miten henkilöitä tuodaan milloinkin esiin, miten aidosti - ja ajoittain koomisestikin - tunteita ja tilanteita kannatellaan ja edistetään. Rauhoitutaan kun on sen aika, mutta myös pysytään liikkeessä. Fiikan ohjaus piirtää hienosti esiin roolihahmojen suhteita ja persoonia, sekä tapahtumien vääjäämätöntä kulkua.

Sonja Pakalénin koreografiat toimivat hyvin ja kertovat omia tarinoitaan päätarinan sisällä, nostavat esiin sellaistakin mitä ei muuten kerrota. Ja välillä koreografiat kuvittavat laulujen lyriikoita hyvinkin selkeästi ilotellen.

Joukkokohtauksissa on voimaa!
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelijäntöistä ensimmäisenä täytyy tietenkin mainita päähenkilö, Tarja Matilaisen Ansa Vallittu. Ansa on hieman ulkopuolinen, usein liian kiltti, sydämellinen ja samalla niin kovin halukas uskomaan parempaan huomiseen. Tarjan kehonkieli, ilmeet ja puhe elävät jatkuvasti hienovaraisesta ylitsevuotavaiseen ja takaisin, aina tilanteen mukaan. Jo keväällä, kun kuulin Tarjan saaneen tämän roolin, ajattelin, että hän näyttää juuri oikealta Ansalta. Tarja laulaa elävästi ja taitavasti, kertoen lyriikoiden tarinoita. Hän kantaa pääroolin uskottavasti, piirtäen hienosti esiin Ansan mielenmaiseman muutokset tarinan edetessä.

Jos on valmis laittamaan kaiken peliin, millainen huominen on?
Ansa (Tarja Matilainen).
Kuva: Jiri Halttunen

Sauli Suonpään yrityskonsultti Erkki Ranto säteilee ja räiskyy lavan täydeltä - heti sisääntulostaan alkaen! Tätä miestä ei todellakaan voi syyttää vaisuudesta - yksikin ihminen voi hallita ja täyttää tilaa, etenkin kun häntä kannattelee ja korostaa ihailijoiden lauma.

Erkki Ranto (Sauli Suonpää) vauhdissa.
Kuva: Jiri Halttunen

Saara Jokiahon Tuulikki on Ansan paras ystävä "äiti-vaimo-ellipsillä" tempoileva verevä nainen, jolla on elämänjanoa. Saara näyttelee ilmeikkäästi ja laulaa taitavasti ja ilmaisua vaivattomasti esiin tuoden - lyriikat näkyvät ja kuuluvat.

Tuulikki (Saara Jokiaho) antaa tulla tunteella ja kovaa!
Kuva: Jiri Halttunen

Hanna Liinojalla on näytelmässä herkullinen roolipari; hän on Ansan naapuri, egoistinen lääkäri Birgitta Meurman sekä alkoholisoitunut tenuparakin asukas Ellu. Hanna tekee molemmat roolit hyvällä heittäytymisellä, joskin itse pidin ihan erityisesti omanarvontuntoisesta lääkäristä - ehkä siksi, että karikatyyri on niin hyvä, eikä kovin kaukana joistakin tosielämän ihmisistä.

Birgitta Meurman (Hanna Liinoja) ja Ansa (Tarja Matilainen).
Kuva: Jiri Halttunen

Jouni Innilä on elementissään vanhainkodin villittelevänä hurmuripappana, Maurina! Tämä on yksi suosikkiroolejani häneltä aikoihin (Katoavan maan vanhan Aarnen lisäksi - ja se olikin hyvin erilainen roolityö). Jounin vahva kokemus näkyy, ja silti ikämies Mauria ei ikä paina. Laulu soi kauniisti, ja liikekieli elää - paitsi Maurina, myös yritysmaailman pukumiehenä.

Tyttö (Maija Andersson) ja Mauri (Jouni Innilä).
Kuva: Jiri Halttunen

Joni Leponiemi tekee sympaattisen maahanmuuttaja Rashidin roolin lämmöllä - ja laulaa kieltämättä omintakeisesti silloin kun sellaista ilmaisua tarvitaan. Toisaalta Joni eläytyy myös kukkoilemaan kylmäkiskoisen oloisena Anttonina.

Anttoni (Joni Leponiemi).
Kuva: Jiri Halttunen

Taina Reposen Eine on hyvin suomalainen duunarinainen; hieman ronski, hieman epäilevä, ei ota itseään liian vakavasti - ja on myös sydämellinen ja kavereistaan huolta pitävä. Lisäksi Taina tekee hyvän roolityön Ansan vanhana äitinä.

Itse pidin erityisen kovasti nuorten avustajamiesten nelikosta (Pasi Hanhisalo, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen ja Kalle Seppänen), joka osoittaa vaikka minkälaisia kykyjä. Tehtaan pikkupomot onnistuvat olemaan hyvin tasainen nelikko ja silti jokainen hieman oma persoonansa - erityisesti Pietari Pentikäinen. Ja voi kuinka nämä miehet tanssivat ja laulavat!

Näyttelijäkaarti tuottaa todella monta hyvää roolityötä. Muunmuassa Maija Andersson ilmentää liikeillään ja ilmeillään paljon enemmän kuin mitä pääsee ääneen. Jouni Salo elää lavalla kahdenlaisena ikääntyvänä miehenä, ja tekee kummankin uskottavasti. Henri Halkola on autoritäärinen visionääripomo ja sympaattinen pappa. Miikka Tuominen on loistavan lipevä konsulttiyrityksen pomo. Piia Mannisenmäki tekee toimivasti tomeran työsuojeluvaltuutetun ja herttaisen mummon roolit, ja Anne-Mari Alaspää on reteä, mutkaton perheenäiti. Jukka-Pekka Mikkonen muuntuu niin duunarimieheksi, pieneksi pojaksi kuin höperehtiväksi vanhukseksikin - ihan erityisesti pidin vanhusroolista. Teatterin uusi kasvo, Anna-Leena Järvi, on pirteä hahmo. Avustajat Sara Seppänen ja Anna Kinnunen täydentävät oivasti tehtaan naislaumaa ja muita rooleja - liikkuen ja laulaen taitavasti.

Patukkatalon johtajat Ismo Tastula (Jouni Salo) ja Tuukka Rehn (Henri Halkola)
sekä keskellä konsulttimies Kasmir Jämsen (Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Tässä ensimmäisessä ennakossa oli hetkittäin vielä hieman hiomattomuuden tuntua - mutta ennakothan ovat vielä viimeisiä harjoituksia, ensi-ilta on vasta tulossa. Hieman rutiinia esitykseen, ja jo nyt vaikuttava kokonaisuus nousee todella upeaksi - siitä minulla ei ole epäilystäkään!

Aivan erityisiä suosikkejani kohtauksista on sydämeenkäyvä, oivaltavasti toteutettu, vanhainkotiin sijoittuva musikaalinumero Sielu rippikoulussa. Muistot ovat joskus todellisempia kuin nykyhetki - ja niin paljon eläväisempiä kuin kellon raksutuksen tahtiin pölyttyvä ihmisen elämän loppuaika. Toinen suuri suosikkini on ensimmäisen puoliajan päättävä numero, jossa todellisuus ja unelmat haastavat toisiaan - kumpi oikeastaan on todempaa ihmiselle, joka tahtoo niin kovin? Tässä musikaalissa on todella monta kappaletta, joita on ei ole vain ilo, vaan oikeastaan myös kunnia kuulla. Vielä pitää mainita ainakin nuorten avustajamiesten laulama vilpittömän kaunis Volenti non fit injuria sekä Tarjan ja Saaran tunteentäyteinen Ystävät. Viimeinen laulu nostaa yksinkertaisessa voimassaan ja kauneudessaan käsivarret kananlihalle; Jonin ääni soi kuorotaustan päällä vahvasti. Ja pakko mainita vielä uudelleen: kuunnelkaa laulujen sanoja ihan todella, miettikää miten paljon ja oivaltavasti niissä sanotaan.

Ystävykset Tuulikki (Saara Jokiaho) ja Ansa (Tarja Matilainen).
Kuva: Jiri Halttunen

Puvustuksesta vastaa Tellervo Syrjäkari, ja vaikka tehtaan naiset eivät arjessaan, työasuissaan pääse kimmeltämään, puvustuksessa on monta hyvää oivallusta - parhaana helmenä kohtaus ennen väliaikaa! Puvustus on muutenkin oikein ilmaisuvoimainen monessa kohtaa.

Karmo Menden suunnittelema lavastus on pääpiirteiltään yksinkertainen, mutta muuntuu kohtauksittain vaihtuvilla lisäelementeillä hetkessä moneksi. Sitä täydentää ja tarvittaessa osittaa Tuukka Toijanniemen suunnittelema valaistus, joka muutenkin tukee ja luo tunnelmaa hienosti. Mika Filpus on suunnitellut äänimaiseman, joka vaihtuu kohtauspaikkojen mukaan; mukana on hyvin selkeästi tiettyä paikkaa julistavia elementtejä kuten tehtaan äänitorvi tai vanhainkodin kellon raksutus.

"Sit kaikki hymyä, hymyä!"
Kuva: Jiri Halttunen
Seuranani tässä näytöksessä oli äitini. Yhteys on sikäli mielenkiintoinen, että hän on tehnyt työuransa tehtaassa elintarviketeollisuuden palveluksessa - aivan kuten Ansa. Tarja Matilainen on ollut aikoinaan kesätöissä kyseisessä tehtaassa, joten äitini ja Tarja ovat tuttavia monien vuosien takaa. Monet äitini ikäpolven naisista ovat "ansamaisia" kiltteydessään toisten hyväksi. Tällä taustalla olin hyvin kiinnostunut äitini kommenteista; hän piti esitystä vaikuttavana ja hyvin taitavasti toteutettuna. Henkilöhahmot ovat uskottavia, ja erityisesti Tarjan suoritus Ansana oli koskettava ja ihailtava - "ja kyllä näkee miten Tarja nauttii!". Musiikki iskee tähänkin sukupolveen, ja äidinkin erityinen suosikki oli ensimmäisen puoliajan viimeinen kappale. Puvustus oli toimiva, ja äiti ihasteli näppäriä vaihtoja jopa lavalla - Ansahan tekee näitäkin. Aivan erityisen puhuttelevana äiti koki sen, miten Ansan mielenmaiseman muutos on kuvattu. Miten kilttiä ihmistä on itsekkäiden helppo pyörittää kiltin omasta tahdosta ja tarpeista välittämättä, ja siinä kiltti väsyy. Esitys oli hyvin tunteisiin käyvä, koskettava ja liikuttava - ja erittäin kiinni tosielämässä. Kuulema näytelmä ei kuitenkaan ole ahdistava (vaikka vesikierteitä silmiin toikin) - äiti sanoo että menisi katsomaan uudestaankin, ja painokkaasti suosittelee muillekin, etenkin heille jotka nämä teemat tutuiksi kokevat. Loppu oli kuulema niin vaikuttava, että sai aikaan kylmät väreet. (Niin minullekin.)

Ansa on monella tasolla mieleenpainuva kokonaisuus. Aion kyllä olla näkemässä tämän musikaalin kukkaanpuhkeamista vielä useammankin kerran, ja toivon, että katsomon täyteisyys jatkuu. On tämä todella näkemisen arvoinen!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti