tiistai 8. marraskuuta 2016

Mies, hissi ja elämä - toisen kerran

Olin taannoin toista kertaa katsomassa monologia Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä. Edellisen juttuni näytelmästä kirjoitin ensi-illan jälkeen (linkki). Nyt näytelmä on ollut ohjelmistossa puolisentoista kuukautta (mistä näppärät päättelevät, että tämä teksti tulee jonkinmoisella viiveellä - on tässä ollut hieman jutturuuhkaa). Tänä aikana näyttelijä Jorma Böökin työskentely on muuttunut entistäkin suvereenimmaksi, teksti entistä omemmaksi.

Yleisön myötäeläminen oli jälleen käsinkosketeltavaa. Välillä tiheää hiljaisuutta (jossa ainoa kuuluva ääni oli paperin kaivaminen laukusta - en ihmettele että sille oli tarvetta, sillä uskoisin aika monien olleen tuolla hetkellä vesissä silmin), sitten taas äkillinen leikkaus nauruun.

Esityksessä seuranani oli parisuhdemieheni. Hän piti kovasti esityksestä, ja korosti aivan erityisesti Jorman hienoa eläytymistä, vahvaa tekstiä (joka on kaiken selkäranka) ja erityisen hyvää valaistusta. Hän mainitsi pari suosikkikohtaustaankin; toinen liittyy pienen pojan avaimiin, toinen aamulehden jakeluun - mutta ei näistä sen enempää jottei mene spoilaamiseksi heille, jotka eivät tätä vielä ole nähneet.

Juttelin hiljattain Jorman kanssa tästä näytelmästä. Hän kertoi - kuten on nähtävissäkin - päässeensä todella hyvin sisälle Miehen maailmaan, ja teksti on päässä niin, että se soljuu luonnostaan. Meillä oli puhetta myös muutamista kohtauksista, joissa näytelmän mies juttelee suoraan yleisölle - jokusen kerran on käynyt niin, että yleisöstä on vastattu. Se ei varsinaisesti kuulu suunnitelmaan, mutta ei haittaakaan - kun teksti on hyvin hallussa, esitys jatkuu kyllä kompastelematta.

Yksinäisyydestä huolimatta valoisa mies.
Kuva: Jiri Halttunen

Joskus näiden juttujen kirjoittaminen vaatii paljonkin pohdintaa siitä, miltä kantilta näytelmää lähestyisi. Ensi-illan aikaan kirjoitin jo monesta asiasta; Anssi Valtosen sydänlämpimästä ohjauksesta, Jorman eläväisestä - ja kuolevaisesta - roolityöstä, Asko Konttisen valoista jotka upeasti korostavat ja häivyttävät asioita tarinan mukaan. Kohtauksia en halua lähteä analysoimaan liian tarkkaan, jotta katsojilla säilyy oman oivaltamisen ja tulkinnan ilo.

Esityksestä sain iloa ja mielenliikutusta tälläkin kertaa. Mutta jäin myös pohtimaan yhtä näytelmän läpileikkaavista teemoista - yksinäisyyden ja yksinolon yhteyksiä ja eroavaisuuksia. Kun ihminen on yksin, itsekseen, kukaan ei kysy missä olit, mitä olet puuhannut, mihin menet, milloin tulet - saa toimia ihan miten itse haluaa, elellä miten haluaa, jutella vaikka hissille jos huvittaa. Voi elää ihan tyytyväisenä muistojensa kanssa. Kun ihminen on yksinäinen, kukaan ei kysy missä olit, mitä olet puuhannut, mihin menet, milloin tulet - ei ole ketään joka välittäisi, ja silloin tarvitsee kenties omituisiakin tapoja hakeutua ihmisten seuraan. Voi kokeilla erilaisia ihmissuhteita jäljitteleviä - tai parhaimmillaan ihmissuhteita luovia - palveluita, liittyä seurueisiin joihin ei ole kutsuttu muttei kukaan kielläkään. Mutta ei ole ketään, kenen kanssa jakaa tapahtumia tai muistoja. Yksinolo on varsin selkeästi sitä, että on itsekseen - joko kokonaan tai ryhmätilanteissakin vetäytyy omaan seuraansa. Yksin voi aivan hyvin viihtyä, ja monet sanovat kaipaavansakin omaa tilaa ja aikaa yksinään. Yksinäisyys ei ole niin selkeästi havaittavissa - yksinkään ihminen ei välttämättä ole yksinäinen, mutta toisaalta seuruekaan ei välttämättä poista yksinäisyyttä. Seurassakin voi kokea olonsa ulkopuoliseksi, tai sitten seuraa on vain niin lyhyeksi aikaa, että muulloin yksinäisyys tuntuu entistä voimakkaammalta. Ja tuskin kukaan haluaa olla yksinäinen.

Vanhuksen yksinäisyys ei ole mikään helppo aihe käsiteltäväksi näytelmässä, mutta Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä onnistuu siinä kauniisti ilman imelyyttä. Ja näytelmän jälkeen on hyvä mieli ja valoisa olo; elämässä on toivoa.

Muistojen kanssa ihminen elää silloinkin, kun on muuten yksin.
Kuva: Jiri Halttunen


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti