sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Onnensirpaleita (ensi-ilta)

Lauantaina kantaesityksen ensi-iltaan Jyväskylän kaupunginteatterin suurelle näyttämölle tuli Onnensirpaleita, musiikkinäytelmä jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut Tommi Kainulainen. Käsikirjoituksen pohjana on käytetty tekstejä, joita kerättiin yhteistyössä sanomalehti Keskisuomalaisen kanssa. Kirjoittajat kertoivat - kuka suppeasti, kuka hyvinkin laveasti - kokemuksiaan ja näkemyksiään siitä, mitä onni on ja mitä se merkitsee.

Martti (Jouni Innilä) ja Helmi (Anneli Karppinen).
Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmä kertoo Hukkasten perheen - ja heidän läheistensä - tarinaa, jossa liikutaan 60-luvulta aina tähän päivään saakka. Lisäksi tarina liikkuu Taivaassa, jossa enkelit seuraavat ihmisten elämää. Tai siellä heidän ainakin pitäisi pysyä... Ajan pyörän avulla enkelit voivat seurata ihmisten elämää eri ajankohtina. Tarinan aikahypyt on lavalla toteutettu hienosti, joskin näytelmän alkupuolella rytmin yhtenäisyys ehkä kärsii hieman. Samoin esityksen energia vaihtelee alkupuolella - loppua kohti taso pysyy tiiviimmin. Ajan kulumiseen liittyen ehdoton suosikkijaksoni täynnä hyviä oivalluksia on Onni-pojan varttuminen vauvasta nuoreksi aikuiseksi - aika tosiaan kuluu yhdessä vilauksessa.

Ukko (Antti Lattu) ja Marja (Piia Mannisenmäki), taustalla Harahel (Laura Hänninen).
Kuva: Jiri Halttunen

Repliikkeihin on upotettu myös mietelauseita onnen olemuksesta. Osa tuttuja ja moneen kertaan kuultuja, kuten "onnea ei ole se että saa mitä haluaa vaan että haluaa mitä saa". Osa on ainakin minulle aivan uusia, ilmeisesti tekstimateriaaleista nousseita. Elämän totuudet eivät yleensä ole kovin monimutkaisia mutta silti erittäin tosia.

Siiri (Hanna Liinoja).
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelijöillä on monenlaisia rooleja. Osa tekee hyvinkin monta pienempää roolia eri tavoin puvustettuna ja maskeerattuna - voin vain kuvitella sitä sutinaa mitä osa vaihdoista on. Osa taas pysyy lavalla lähes koko ajan samassa roolissa. Esimerkiksi enkeli Nafriel (Hannu Lintukoski) valvoo tapahtumia varsin herkeämättä - enkelit ovat aina läsnä.

Nafriel (Hannu Lintukoski) ja Harahiel (Laura Hänninen).
Kuva: Jiri Halttunen

Onni Hukkanen (Aaro Vuotila) on näytelmän keskushenkilö, joskin yhtä olennaisesti tarinaan liittyvät hänen läheisensä; hänen vaimonsa Maria (Piia Mannisenmäki), heidän vanhempansa, tyttärensä, ystävänsä... Varsin tavallinen ja tavallisuudessaan hyvin tärkeä joukko ihmisiä. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ammattimaisella otteella. Onnin ja Marian suhde syttyy, kehittyy ja tasaantuu. Onnin lapsuudenkaveri Kerola (Miikka Tuominen) pysyy rinnalla, lähempänä ja etäämpänä, läpi elämän.

Riitta (Saara Jokiaho), opiskelija (Antti Lattu) ja Kerola (Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Kun näytelmän keskeinen teema on onnen olemus, siihen liittyy olennaisesti paljon tunteita. Tarina - kuten elämä itse - ei sisällä pelkkää onnea. Osa teemoista on hyvinkin surullisia, mutta nekin kuuluvat elämään. Ja surustakin voi päästä yli, kohti parempia aikoja. Tummat sävyt tuovat kirkkauden esiin - samalla tavoin kuin musta tausta tuo lavastuksen ja puvustuksen kirkkaat kohdat esille. Jotkut tunteet välittyvät selkeinä katsomoon, toiset taas kääntyvät enemmän sisäänpäin - kuten eri ihmisillä on erilaisia tapoja näyttää tai olla näyttämättä tunteitaan.

Helmi (Anneli Karppinen) ja Maria (Piia Mannisenmäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Olennainen osa musiikkinäytelmää on tietysti musiikki - tässä tapauksessa Miljoonasateen ja Heikki Salon tuotanto. Omat odotukseni mukaan valituista kappaleista olivat hieman erilaisia, ja vanhana Miljoonasade-diggarinakaan en tunnistanut kaikkia kappaleita. Kappaleet on istutettu tarinaan mukaan; jotkut toimivat hyvinkin tiiviisti kerronnan osana, jotkut ovat hieman irrallisempia. Lasse Hirven tekemät sovitukset ovat onnistuneita. Nauhoitetun soitannan ja livenä esitettyjen laulujen kokonaisuus soi onnistuneesti. Aivan erityisesti mieleeni jäivät isolla kokoonpanolla laulettu Voipallo, Piia Mannisenmäen, Anne-Mari Alaspään ja Anneli Karppisen herkkä ja koskettava Tulitikku sekä Anne-Mari Alaspään ja Henri Halkolan monta tunnetta sisältävä Kenen syy.

Asko (Henri Halkola) ja Kirsi (Anne-Mari Alaspää).
Kuva: Jiri Halttunen

Puku-, lavastus- ja videosuunnittelusta vastaa vierailija Tinja Salmi. Maanpäällisten ihmisten puvustuksessa ajankuva näkyy mukavasti. Ja yhtälailla enkelit ovat ikuisia, muuttumattomia - ja heissä on erityistä hehkua. Yksityiskohdat ovat tärkeitä - jotkut hieman lipsuvat (kuten turkoosit housut naishenkilöllä hautajaisissa) mutta toiset taas hykerryttävät, kuten enkeli Harahelin (Laura Hänninen) siivet - katsokaapa tarkasti, kyllä hänellä siivet on! Lavastus toimii hyvin esittäen yhtä aikaa Taivasta - jossa valkoiset enkelit erottuvat hyvin mustaa taustaa vasten - ja maanpäällistä elämää. Lavan nousevia ja laskevia elementtejä käytetään elävästi kuvastamaan eri asioita, ja muutenkin lavastukseen kuuluu hienoja elementtejä!

Asko (Henri Halkola) ja Onni (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Maskeerauksesta vastannut tiimi on myös tehnyt onnistunutta työtä. Aivan erityisesti minuun teki vaikutuksen se, miten onnistuneesti Onni (Aaro Vuotila) vanhenee 30 vuotta! Ei ylilyöntejä, vaan uskottava ikääntyminen.

Maria (Piia Mannisenmäki) ja Onni (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Valosuunnittelu on Japo Granlundin käsialaa - ja on todella vaikuttava elementti! Valoilla tehdään tähtitaivasta, aikahyppyjä, erilaisia tunnelmia, maisemia ja vuodenaikoja, korostetaan ja häivytetään asioita, kiinnitetään huomiota...

Äänisuunnittelusta vastaa Mika Filpus. Yksityiskohtana pidin erityisesti siitä, miten Jumalan ääni on esitetty. Jumalaa ei ainakaan ole liikaa henkilöity, mikä on minusta mielenkiintoisempi ratkaisu kuin vanhan miehen äänellä puhuminen.

Kaiken kaikkiaan Onnensirpaleita on minusta paikoin ehkä hieman epätasainen mutta ehdottomasti inhimillisen lämmin näytelmä. Imelyyteen se ei sorru, mutta lopulta elämässä on aina toiveikkuutta - vaikka synkkien aikojen ja tunnelmien läpikin.


Kuva: Jiri Halttunen

Käännä selkä tuuleen
ja sytytä sun syliisi mut
kouriisi koita minut piilottaa
pienen hetkisen
hetken tuulisen
jokainen tahtoo rakastaa

Aika myrskyn lailla kiiruhtaa
tulitikku hehkuu hetken vaan
suojelee, varjelee
ainootaan meistä jokainen

~ Heikki Salo ~


2 kommenttia:

  1. Kävin illalla katsomassa näytelmän ja olin niin vaikuttunut, että sydän lyö edelleen vähän epätasaisesti. Hyvät näyttelijäsuoritukset, loistavaa laulua, hienot oivallukset lavastukseen. Tykkäsin erittäin paljon! Kiitos Sinulle arvostelmasta.
    ps. Laitan omasta blogistani linkin blogiisi samasta aiheesta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että tykkäsit sekä näytelmästä että tekstistäni! :) Olen pahoillani etta vastaan vasta nyt, on ollut hieman hiljaiseloa blogirintamalla niin ei ole tullut käytyä katsomassa kommenttejakaan. Mutta laita ihmeessä linkki. :)

      Poista