perjantai 16. lokakuuta 2015

Prinsessa Ruusunen

Suurella näyttämöllä on väriä ja liikettä, kun Prinsessa Ruususen hovi elää hovielämäänsä. Perinteistä satua on modernisoitu ajan henkeen; siinä, missä kuningaspari eli Ruususen vanhemmat edustavat ulkoiselta olemukseltaan vielä perinteistä hovia, Ruusunen itse on nykyaikainen tyttö.  Tässä hovissa ei pönötetä! Suvantohetkiä ei ole, mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Ajoittain kyllä naamanvääntelyä on hieman liikaakin, mutta ei se menoa haittaa. Yksi parhaista kohtauksista on kosimaan tulleiden prinssien esittely - riemukkaita hahmoja ja vauhdikasta menoa. Lavastus toimii hyvin, tapahtumapaikkojen vaihdot rullaavat (sananmukaisesti) sujuvasti. Puvustus on ylitsepursuavan värikylläinen, kuten tällaisessa näytelmässä on paikallaankin. Osa vitseistä menee todennäköisemmin ohi ainakin pienimmiltä katsojilta, mutta näytelmä tarjoaa jokaiselle jotakin.

Näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa energialla, jota tarvitaan että roolit eivät jää ulkoisten elementtien varjoon. Ruusunen (Anne-Mari Alaspää) on nappityttö rooliinsa - sopivan ihana ja kiltti, ja kuitenkin reipas ja eläväinen. Hyvät haltijatarkummit ovat kauniita, Tuonetar sopivan paha, ei niinkään pelottava.

"Ihan tavallinen maalaistyttö Ruusa" ja ihan tavallinen puhuva puu.
Kuva: Jiri Halttunen

Pidin siitä, että käsikirjoituksessa oli tuotu esille tyttöjen/naisten itsellisyyttä; nainen on toimija, ei vain koriste (toisin kuin tuon ajan hovitavat vaatisivat). Toisaalta unelmien prinssin pohtiessa tuntemattoman prinsessan kosimista ulkonäkö on edelleen kriteeri sille, voiko prinsessan naida - nätti pitää olla. Itse olisin arvostanut enemmän vaikka pohdintaa siitä, että ilkeä tai ylpeä prinsessa on ikävä puoliso.

Lastennäytelmissä yleisökin on ihan oma elementtinsä, paljon enemmän kuin aikuisille suunnatuissa näytelmissä. Nytkin lapsivoittoinen katsomo eli mukana, sipisi ja eläytyi - tätä oli hauska kuunnella, kuin tunnelmaa kuvastavaa ääniraitaa. Sen sijaan ihmettelen, tarvitseeko lapselle oikeasti selostaa ääneen jokainen asia näyttämöltä kuten lähettyvillä istunut aikuinen teki - lapset hoksaavat kaikenlaista, eikö siinä oivaltamisen ilo kärsi jos kaikki sanotaan valmiiksi? (Kysymyksiin vastaaminen on toki eri asia.) Kun näytelmän prinssi sai käsiinsä uuden aseen perinteisen miekan sijaan ja ihmetteli, mikä se tämä on, lähettyvillä istunut reipas hyvin nuori mieshenkilö ilmoitti kuuluvalla äänellä "se on valomiekka!" - ja prinssi huomioi tiedonannon heti. Hieno kosketus yleisöön!

Star Wars? Ei, vaan perinteistä valomiekkailua Prinsessa Ruususessa.
Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmän jälkeen hovi oli tervehtimässä yleisöä ala-aulassa - kyllä kännykkäkamerat räpsyivät kaverikuvia! Jäi monelle pienelle - ja isommallekin - katsojalle varmasti mukava muisto. (Kuten seuralaiselleni totesin "Tällaisia äkillisiä kuvaustarpeita ajatellen on se kiva kun kameroissa on nykyään puhelimet! Eiku...")

Kaiken kaikkiaan kaupunginteatterin Prinsessa Ruusunen oli värikäs, eloisa, raikas ja ajassa kiinni. Vaikka aivan ydinkohderyhmään en ehkä tuntenut kuuluvani niin mielellään tämän katsoi!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti