sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Elämänmeno

Kaikki varmaan tähän mennessä jo tietävät Elämänmeno-näytelmän perusfaktat. Pohjautuu Pirkko Saision romaaniin, 70-luvulla tehty tv-sarja, nyt Kaisa Korhosen ohjaus. Pääosissa Anneli Karppinen äiti Eilana ja Anne-Mari Alaspää tytär Marjana. Vaan kysehän on paljon, paljon enemmästä.

Marja (Anne-Mari Alaspää) ja Eila (Anneli Karppinen).
Kuva: Kari Junnikkala

Näytelmä alkaa vahvasti, kun sotien jälkeinen aika tuodaan esiin. Ja vahvuutta ja suuria tunteita riittä yllin kyllin koko näytelmän mitalta. Kappale Pieni sydän soi, ja kuvastaa hyvin koko näytelmän kattavuutta; "kaiken mi kohtalo toi". Ajanjakso on liki parikymmentä vuotta, ja sinä aikana Marja kasvaa pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Yhtälailla Eilan elämä kuluu, ja vuodet jättävät jälkiään molempiin. Kun lähes kaikesta on pulaa, se näkyy myös ihmisissä. Nuoret haaveilevat ja halajavat, aikuiset sinnittelevät ja halajavat. Jokainen tahtoisi itselleen ja läheisilleen hyvän elämän, mutta toisilla on siihen erilaiset mahdollisuudet kuin toisilla. Toisen elämä saattaa näyttää paremmalta kauempaa katsottuna, vaikka se sitten omakohtaisesti elettynä näyttäytyy aivan toisenlaisena.

Kaikkia henkilöitä, heidän keskinäisiä suhteitaan, elämänmakua, iloja ja suruja, luotsaa Kaisa Korhosen ihmisentuntuinen ohjaus. Elämää on paljon, ja kaikki toimii kauniisti.

Eila, Alpo (Hannu Lintukoski) ja pikku-Marja.
Kuva: Kari Junnikkala

Pääroolien roolitus ja roolityöt toimivat hienosti. Marjan olemus ja liikekieli päivittyvät ikäkauden mukaan, ja lapsenomaisen hyörinän sijaan mukaan tulee aikuisempia sävyjä. Eila tekee parhaansa, vaikkei aina jaksakaan. Miten selviytyä elämänkokoisesta pettymyksestä? Miten suhtautua kasvaviin ja opiskeleviin lapsiin samalla, kun toisaalta haluaisi itsekin  irti ja toisaalta haluaisi pitää lapset lapsen asemassa? Miten vastata omiin tarpeisiin, jos ne ovat ristiriidassa kaiken muun kanssa? Naisista kumpikaan ei käperry sisäänpäin vaan antaa tunteuiden tulla, ja siinä kahakassa on todellista draamaa. Äitisuhdetta tasaamassa Marjan elämässä vaikuttavat kummitäti Lempi (Hanna Liinoja) ja äidin sisko Rauha (Taina Reponen) - vahvoja, viisaita naisia, joilla on tärkeä merkitys niin Marjalle kuin Eilallekin. Näiden erilaisten naishahmojen myötä Marjakin löytää omaa naiseuttaan. Yhtälailla elämään kuuluu merkittäviä mieshahmoja, läheisempiä ja kaukaisempia.

Suuria tunteita. Vasemmalta Toivo-setä (Hannu Hiltunen), Eila, Anneli (Saara Jokiaho), Marja, Rauha (Taina Reponen) ja Seppo (Jukka-Pekka Mikkonen).
Kuva: Kari Junnikkala

Eilan tärkeät miessuhteet - Reino (Jouni Innilä) sekä Alpo (Hannu Lintukoski) tuovat hienosti esiin keskinäisen erilaisuutensa. Läsnä - etäinen. Kaunopuheinen - hiljainen. Välittävä - itsekeskeinen. Millaisista elementeistä muodostuu hyvä mies, sellainen, jonka kanssa voi elämänmenonsa jakaa?

Kotiarkea. Eila, Alpo ja Seppo.
Kuva: Kari Junnikkala

Kiihkoa ja onnea. Reino (Jouni Innilä) ja Eila.
Kuva: Kari Junnikkala

Itse pidin erityisesti näytelmän lukuisista lapsista, miten heidät on kuvattu. Marjan lisäksi perheeseen kuuluvat pikkusisko Anneli (Saara Jokiaho) ja kuopus, poika Seppo (Jukka-Pekka Mikkonen). Näemme myös leikkikoulukavereita, pihan lapsia, koulukavereita... Kaikkea sitä lapsiyhteisöä, joka nykyäänkin on kyllä enimmäkseen olemassa, mutta ainakin osittain hyvin toisenlaisena. Ja lapset taas heijastelevat aikuisten maailmaa; kenestä mitäkin ajatellaan, miten suhtaudutaan "koska isä ja äiti sanoi että se on".

Siskokset Anneli ja Marja. Taustalla "kukkopoika" Seppo.
Kuva: Kari Junnikkala

Kohtauksiin mahtuu myös yksittäisiä makupaloja. Pelastusarmeijan musiikkinumeroa elävöittävä naiskolmikko on kerrassaan herkullinen - juuri niin oudolta monet vieraat asiat lapsesta varmasti vaikuttavat. Koululaiset ovat innokkaita miellyttämään opettajaa vastaamalla - mieleen tulee heitto "kysy mitä vaan, minä vastaan mitä vaan".

Pihan lapsia (Roosa Karhunen, Pia Mannisenmäki, Maija Andersson ja Saara Jokiaho).
Kuva: Kari Junnikkala

Ajankuvaa luovat radio, vaatetus, puheenaiheet - ja kulmilla hengailevat huulipunatytöt. Tähän liittyen esimerkiksi Saara Jokiaho tekee aika uskomattomia muodonmuutoksia, kun hän on lavalla Annelina, ja pian huulipunatyttönä - ja taas Annelina. Toki myös nuoria fiftarimiehiä hengaa huudeilla. Eräänkin häirikön myötä nähdään, miten aika tekee tehtävänsä - pojasta kasvaa mies.

Huulipunatyttöjä (Saara Jokiaho ja Roosa Karhunen) sekä Tappari (Miikka Tuominen) ja nainen (Maija Andersson).
Kuva: Kari Junnikkala

Merja Levon suunnittelema puvustus tuo hyvin esiin ajankuvaa sekä eri hahmojen asemaa. Erityisesti ajan kulumisen huomaa Marjassa ja hänen sisaruksissaan - ainahan aika tulee näkyvimmin esiin lasten kautta, ja niin myös tässä, kun pikkutytön essu jää taakse ja ylle vaihtuvat nuoren neidin vaatteet. Ajan mukaisesti vaatteet käytettiin huolellisesti, ja se näkyy. Tehtaassa ei hienostella, ja kouluun lapset puetaan perheen resurssien mukaan. Toisaalta ihanat fiftaritytöt osoittavat, että niukkoinakin aikoina haluttiin panostaa myös kauneuteen.

Fiftarielämänmenoa, daigadaigaduu. Oikealla hanuristi Matti Ekman.
Kuva: Kari Junnikkala

Kari Junnikkalan oivaltava lavastus on lavantäyteinen, tilaa on käytetty paitsi vaaka- myös pystysuunnassa hyväksi taitavasti. Monissa kohtauksissa ylä- ja alakerta keskustelevat hienosti keskenään, peilaavat kahta erillistä mutta yhtäaikaista kohtausta keskenään, tuovat esiin eroja ja yhtäläisyyksiä. Näissäkin kohtauksissa ajoitus on tarkkaa, kaksijakoiset hetket eivät mene sekaviksi. Toisaalta ylä- ja alakerta toimivat aivan yhtä luontevasti yhtenäisenä kokonaisuutena. Lavasteisiin on mahdutettu kerrostalon pihaa, monta asuntoa, tanssilavaa, koulua, tehdasta... Kaikenlaista elämään liittyvää. Lavastus on osin läpinäkyvä, toisaalta niin tilantäyttävä, että valaistuksessa on ollut omat haasteensa, kun kaikkia valoja ei voida käyttää samalla tavoin kuin yleensä. Valot toimivat kuitenkin loistavasti yhteen lavastuksen kanssa (valosuunnittelu Japo Granlund). Niillä luodaan vaikka mitä, tehdassalista palatsiin saakka. Ja äänet täydentävät ja todentavat näkymät (äänisuunnittelu Mika Filpus). Äänimaisema ja siihen liittyvä musiikki luovat tunnelmaa niin tallenteena kuin livenäkin. Matti Ekmanin haitari soi elämän mukana, lavatansseissa on tunnelmaa, naapurin gramofoni kuuluu seinän läpi. Kun taustat ovat kunnossa, joka paikassa tapahtuu - paitsi kulloinkin meneillään olevassa "pääkohtauksessa", usein myös sivuilla, ylhäällä, alhaalla...

Suuria tunteita, suuri näyttämö, suuri lavastus - toimiva kokonaisuus.
Kuva: Kari Junnikkala

Kaiken kaikkiaan Elämänmeno on täynnä elämänmakuista elämää. Suuri näyttämö tarjoaa tilaa suurille tunteille, elämä voi olla ulkoisesti pientä ja samaan aikaan maailmoja syleilevää. Näytelmä tarjoaa monen ikäisille hetkiä, tuntemuksia, joihin samaistua. Se viihdyttää, elähdyttää, koskettaa, tekee niin aitoja ihmiskuvia että heidän kanssaan on helppo myötäelää. Upeaa teatteria.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti