lauantai 12. maaliskuuta 2016

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Tällä kertaa vuorossa oli esitys nimeltä Kuka lohduttaisi Nyytiä? Mukanani minulla oli apubloggari Oona, 4 v. - tai sanoisimmeko häntä tässä yhteydessä perintöprinsessaksi. Oona on käynyt muutaman kerran aiemminkin teatterissa, mutta tämä oli hänen ensimmäinen käyntinsä Jyväskylän kaupunginteatterissa - aiemmat kerrat ovat olleet pienempiä (harrastaja)teattereita tai kesäteatteria. Olen kovin iloinen siitä, että saan olla mukana kasvattamassa jälleen uutta teatteriharrastajien sukupolvea!

Aluksi kiertelimme Oonan ja hänen äitinsä Mirjan - joka on kokenut teatterissakävijä - kanssa katselemassa paikkoja. Porrastasanteella olevat Lainahöyhenissä -näytelmän puvut kiinnostivat Oonaa kovasti - jo portaiden alapäässä hän huudahti "Katsokaa miten ihania patsaita!" Kerroin Oonalle myös lattian fossiileista, ja Mirjan kanssa teimme parhaamme selostaaksemme mistä on kyse. Kiinnostavia ne ainakin olivat, mutta Oona ei tainnut ihan uskoa että kyse olisi vaikkapa kotiloista - hänen mielestään ne ovat porakoneiden ja taikasauvojen fossiileita.

Oona tutkimassa fossiileita. Tätä minäkin tein pienenä samassa talossa.

Esitys


Kuka lohduttaisi Nyytiä? -esitys tapahtuu pienellä näyttämöllä. Sisäänmennessä esiintyjä Pirkko Uitto oli toivottamassa yleisöä tervetulleeksi. Tavallisen katsomon lisäksi lattialla oli istuintyynyjä pienille.

Tarina kulkee Pirkko Uiton eläytyvästi kertomana äänien, musiikin ja Tove Janssonin ihanien isojen kuvien kautta. Pirkko kertoo, laulaa ja eläytyy tanssahtelee ja liikkuu, ja viittoo kaiken kertomansa ja laulamansa samanaikaisesti. Kädet elävät kauniisti tarinaa, ja viittomat ovat täysin luonnollinen osa esitystä, ei erillisen tulkin osa. Pirkon kasvoja, ilmekieltä oli myös mielenkiintoista seurata - todella täysivaltainen suoritus. Tunnelma oli lämmin, ja Pirkko huomioi pieniä katsojia ihan erityisellä tavalla.

Pirkko Uitto ja merikohtaus.
Kuva: Riku Suonio

Tove Janssonin kirjan kuvitus pääsee upeasti esille suurelle valkokankaalle heijastettuna. Kuvat eivät ole pelkkää taustaa, vaan Pirkko kertoo niistä, jutteleekin niille, ja nostaa esiin huomionarvoisia yksityiskohtia. Lisäksi tarinan päähenkilöt, Nyyti ja Tuittu, esiintyvät lavalla pahvihahmoina. Valaistus muokkaa visuaalista ilmettä tärkeällä tavalla.

Nyyti, Pirkko ja Tuittu.
Kuva: Riku Suonio

Esityksen musiikki svengasi hyvin, ja Pirkon laulu on pehmeää. Automaattinen rytmijalkani teputti kummasti! Tällä esityskerralla yhdessä kohtaa musiikissa tuli pieni sekaannus, ja yhden kappaleen Pirkko esitti lopulta ilman säestystä; vaan se ei todellakaan haitannut tahtia. Jatkossa musiikkikin saatiin taas mukaan. Toivon kovasti, että katsojat oivalsivat tästäkin jotain; ei tosiosaajaa tee se, että kaikki menee aina nappiin, vaan se, että osaa paikata ja jatkaa eteenpäin kun joku kömmähdys sattuu.

Esityksessä oli myös katsojia mukavasti osallistava osuus - lapset saivat ehdotella asioita Nyytin kirjeeseen, eli ei mitään "lavallejoutumispelkoa". Näytöksen jälkeen Pirkko jäi vielä lavalle ja jutteli halukkaiden kanssa. Lapset saivat myös tutkia pahvihahmoja. Viittomakieli tuntui kiinnostavan monia; Pirkko kertoi, että sen oppii harjoittelemalla. Sitten juteltiin siitä, mitä kaikkea muuta pitää harjoitella että sen sitten osaa. Tove Janssonista puhuttiin myös; hänen kirjoistaan, kuvistaan, äidinkielestään. Pirkon hameen kimmellyksiä ihasteltiin myös.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuus oli oikein sydämellinen ja lämminhenkinen; hieman kuin sadunkerrontaa monilla toimivilla lisämausteilla. Ja Tove Janssonin tarinahan on hieno; pieni Nyyti, joka peloissaan lähtee maailmalle, ja löytää rohkeutensa kun haluaa olla avuksi vielä pelokkaammalle Tuitulle. Nyansseja, pohdittavaa ja oivallettavaa on paljon.

Apubloggarin näkemys


Pirkko sekä apubloggarini, "perintöprinsessa" Oona.

Näytöksen jälkeen kävimme - minä, Oona ja Mirja - vielä yläkerran kahvilassa juttelemassa, miltä esitys vaikutti. Myös kahvilakäynti oli ilmeisen tärkeä osa teatterielämystä nuorelle kulttuuriharrastajataimelle; jo paikan päällä vaaleanpunainen leivos ja ruusulimonadi ilahduttivat, ja niistä oli tohkeissaan kerrottu myös kotona.

Oona sanoi, että esityksessä kaikki muu oli hyvää paitsi mörkö, koska se oli vähän pelottava. Toisaalta se oli hauskaa, kun Nyyti hyökkäsi mörön kimppuun; keräsi ensin rohkeutta tanssilla ja puri sitten mörköä hännästä! Oona totesi, että Nyyti rohkaistui ja tuli kiukkuiseksi kun tiesi Tuitun oleva vaarassa. Oonalle mikään esityksessä ei kuitenkaan ollut liian jännää, mutta isosiskon asiantuntemuksella hän arvioi, että kaksivuotiaalle pikkusiskolle tämä olisi ollut pelottava.

Pirkko ja mörkö.
Kuva: Riku Suonio

Oonan mielestä esitys oli sopivan mittainen, ei liian lyhyt eikä liian pitkä. Tarinasta Oonalle tulivat mieleen Muumitalon asukkaat. Hän sanoi ymmärtäneensä kaiken, eli mikään ei jäänyt ihmetyttämään. Esityksen aikana jotkut äänet ihmetyttivät; kun ääni alkoi ennen kuvaa tai kerrontaa, ei aina tiennyt, mitä on tapahtumassa.

Oonan lopputiivistys kuului seuraavasti: "Tämä oli kiva, hauska, hyvä ja vähän tyylikäs. Vähän jännittävä, ja vähän surullinen kun Nyyti oli yksinäinen." Jos Oonan joku kaveri kysyisi, kannattaako tämä esitys käydä katsomassa, Oona kuulema vastaisi "On pakko!"

* * * * *

Kuka lohduttaisi Nyytiä Jyväskylän  kaupunginteatterissa 14.4. saakka.
Katso esityksen tiedot kaupunginteatterin sivuilta tästä linkistä. 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti