Ansa - ajatelmia teemoista
Edellisessä Ansa-musikaalia käsitelleessä tekstissäni ruodin ensimmäistä ennakkonäytöstä (linkki). Nyt ehdin lopulta katsomaan varsinaista valmista esitystä - kolmisen viikkoa ensi-illan jälkeen. Esitys oli tuttu ja sama, ja sitten ei kuitenkaan; viime kerran pienet keskeneräisyydet olivat hioutuneet, ja esitys oli eheytynyt, "kokonaistunut" jos niin voi sanoa. Osa roolitöistä oli ihan ennallaan, ne olivat jo aiemminkin valmiita. Esimerkiksi muutokseen, joka päähenkilö Ansassa (Tarja Matilainen) tapahtuu tarinan kuluessa, oli tullut lisää fyysistä eloisuutta, mutta samalla hienovarainen herkkyys oli säilynyt. Tuulikin (Saara Jokiaho) ennestäänkin hienoon sooloon Onni ja muita tekosyitä oli tullut vielä hiven lisää raakaa kaunistelemattomuutta - koskettava hetki, kun nainen huutaa epätoivoaan.
Ansan tiimoilta on ollut paljon puhetta siitä, että laulujen sanoista ei aina oikein saa selvää. Itse olen vähän jäävi sanomaan - kun tietää sanatarkasti mitä lauletaan, ei osaa ihan niin hyvin arvioida, saisiko sanoista tietämättä selvän vai ei. Seuralaiseni, jolle esitys oli uusi tuttavuus, sanoi kyllä kuulleensa sanat. Istuimme vitosrivin keskellä - eli siellä lempipaikoillani, vrt. edellinen julkaisu (linkki).
Täytyy muuten mainita, että Joni Leponiemen etninen muutos Rashidiksi on ilmeisen onnistunut. Seuralaiseni sentään on tavannut Jonin ja tunnistaa hänet yleensä lavalta, mutta tällä kertaa asia selvisi vasta kun moikkasimme Jonia esityksen jälkeen aulassa - siinä vaiheessa seura äimisteli "Ai oliko Jonikin tässä?! Missä roolissa, en mä tuntenut?" :D
Mutta oikeastaan tällä kertaa halusin kirjoittaa muutamista Ansan teemoista, joista useat ovat nykypäivänä monelle lähempänä kuin itse kukin haluaisikaan. Yksi selkeimmistä on pienen ihmisen osa työmaailmassa, tulosvastuun ja globalisaation puristuksessa. "Jos kone toimii 70% teholla, se vaihdetaan! Niin käy myös meille jos ei panna kaikkea peliin, sata prosenttia!" Onko paras työntekijä oikeasti se, joka sokeutuu muulle elämälle, inhimillisille piirteille ja tarpeille, antaa itsensä liukuhihnan alttarille ja leikkaa vaikka viipaleita itsestään täyttääkseen työnantajansa odotukset? Etenkin, jos työnantaja tuijottaa vain voittoa, eikä välitä työntekijöidensä hyvinvoinnista muuten kuin tuotannon välikappaleina, joista pitäisi saada mahdollisimman paljon irti. Moni painii nykyään kahden uhan välillä; toisaalla uupuminen työn, perheen ja kaikkeenvenymisen paineissa, toisaalla työn loppuminen kokonaan. Nykyaika ei välimuotoja salli; kaikki peliin tai ei mitään. Työelämää kehitetään hienoissa projekteissa, mutta onko silläkään oikeastaan muuta arvoa kuin että saadaan työntekijöistä vielä vähän lisää irti, oli joustonvaraa oikeasti jäljellä tai ei. Väliajan alkaessa kuulin, kun takanani istuneet katsojat kommentoivat näkemäänsä: "Tosi hyvää parodiaa työelämästä! Tuollaista se 'kehittäminen' just on!"
Toinen Ansan näkyvimmistä teemoista on kiltin ihmisen osa. Itse näen, että Ansassa tähän yhdistyy myös ulkopuolisuus. Heti ensimmäisessä numerossa Ansa tuo hienovaraisesti esiin sitä, miten monista porukan jutuista hän on ulkopuolella - ei vain selkeimmin esitellyistä, vaan seuratkaapa Ansan ilmeitä ja elekieltä Työ on Teneriffa -kappaleen aikana. Miten Ansa haluaisi olla sisällä jutuissa, haluaisi itsekin aidosti tietää mistä puhutaan, mutta joutuu tyytymään siihen ettei oikein ole mukana. Kun sitten kiltti ihminen haluaa olla mukana, olla ystävä, olla osa porukkaa, hänestä tulee helposti kaikkien juoksutyttö ja palkaton apulainen, jonka omia hiljaisia toiveita ei oikeastaan tarvitse edes kuunnella - muiden menot, tarpeet, työt ja kaikki on tärkeämpää, ja tarvittaessa kiltti palautetaan ruotuun muutamin sopivin sanoin. Niinpä kiltti ihminen venyy vapaa-ajallaankin kuin kuminauha, ohueksi ja kireäksi, yltäen paljon enempään kuin itse haluaisi. Mitä sitten tapahtuu, kun kiltti huomaa muutoksen mahdollisuuden - kuinka paljon hän uskoo olemattomaan, koska niin kovin toivoisi asian olevan totta? Ja mitä tapahtuu, jos ja kun asian todellisuus hänelle valkenee?
Kolmas kovin ajankohtaien teema on vanhusten osa yhteiskunnassa. Annettavaa olisi vaikka kuinka paljon - tarinoita, välittämistä, lämpöä... Mutta kun ihminen on vanha eikä enää sataprosenttisen hyödyllinen yhteiskunnalle, hänet on helppo jättää pölyttymään kaappikellon raksutuksen tahtiin. Tässä tarinassa tosin on hoitaja läsnä - läheskään kaikkien kohdalla asia ei ole niin onnellisesti. Hoitajan ilmeet elävät vanhusten myötä, sen mukaan, miten heillä sujuu ja miten heitä huomioidaan. Ja jos vanhukselle ei ole aikaa kuin "sitten joskus myöhemmin", aika voi loppua kesken, kiire hävitä tavalla jota ei tule ajatelleeksi. Edelleen minulle yksi koskettavimmista musikaalinumeroista - monen muun hienon kappaleen ohessa - on ensimmäisen vanhainkotikohtauksen Sielu rippikoulussa. Kuinka lämmöllä ja oivaltavasti ohjauksessa ja koreografiassa on tuotu esiin se, miten vanhus ei ole vain vanhus, vaan koko elämänsä kokoinen, muistojensa näköinen. Tuula-Liina Varis kirjoittaa romaanissaan Rakas (WSOY, 2010) "Kun on vanha, ei elä vanhana vaan kaiken ikäisenä" ja se tulee väistämättä mieleen numeroa katsoessa. Vanhuudessa on läsnä myös se tyttö, nuori nainen, poika, nuorukainen, joka itse kukin on silloin joskus kauan sitten ollut. Edelleen jokainen haluaa tanssia hurjasti, olla kaunis ja komea, elämänsä voimissa - kujeilla ja katsoa arkailematta syvälle silmiin. Ja silti täytyy päästää irti, muistojen haipuessa palata nykyhetkeen ja nykyolotilaan. "Se on niin nopeasti ohi - elämä."
Ansassa riittäisi ruotimista vaikka kuinka. Millainen on projektista toiseen hyppäävän konsultin sielunmaisema, jatkuvan itsensämyymisen (no, työnsä kaupittelun) paine jotta palkka juoksisi? Entä miten korkeasti koulutettu maahanmuuttaja motivoituu matalapalkkatyöhön, jota moni suomalainen nimittäisi "paskaduuniksi" - vaikka se oikeasti on arvokasta ja tarpeellista työtä siinä missä muutkin työt? Ehkäpä palaan joskus pureskelemaan näitä tai muita aiheita, mutta siihen saakka - viihtykää, mutta muistakaa myös ajatella pintaa syvemmälle kuten Ansa-musikaali kannustaa.
 |
| Patukkatehtaan naiset - samanlaisiksi puetut, jokainen oma täysi yksilönsä. Kuva: Jiri Halttunen |
Ansan tiimoilta on ollut paljon puhetta siitä, että laulujen sanoista ei aina oikein saa selvää. Itse olen vähän jäävi sanomaan - kun tietää sanatarkasti mitä lauletaan, ei osaa ihan niin hyvin arvioida, saisiko sanoista tietämättä selvän vai ei. Seuralaiseni, jolle esitys oli uusi tuttavuus, sanoi kyllä kuulleensa sanat. Istuimme vitosrivin keskellä - eli siellä lempipaikoillani, vrt. edellinen julkaisu (linkki).
Täytyy muuten mainita, että Joni Leponiemen etninen muutos Rashidiksi on ilmeisen onnistunut. Seuralaiseni sentään on tavannut Jonin ja tunnistaa hänet yleensä lavalta, mutta tällä kertaa asia selvisi vasta kun moikkasimme Jonia esityksen jälkeen aulassa - siinä vaiheessa seura äimisteli "Ai oliko Jonikin tässä?! Missä roolissa, en mä tuntenut?" :D
 |
| Kuka se sieltä Saaran takaa kurkkii - Joniko vaiko...? ;) Kuva: Jiri Halttunen |
Mutta oikeastaan tällä kertaa halusin kirjoittaa muutamista Ansan teemoista, joista useat ovat nykypäivänä monelle lähempänä kuin itse kukin haluaisikaan. Yksi selkeimmistä on pienen ihmisen osa työmaailmassa, tulosvastuun ja globalisaation puristuksessa. "Jos kone toimii 70% teholla, se vaihdetaan! Niin käy myös meille jos ei panna kaikkea peliin, sata prosenttia!" Onko paras työntekijä oikeasti se, joka sokeutuu muulle elämälle, inhimillisille piirteille ja tarpeille, antaa itsensä liukuhihnan alttarille ja leikkaa vaikka viipaleita itsestään täyttääkseen työnantajansa odotukset? Etenkin, jos työnantaja tuijottaa vain voittoa, eikä välitä työntekijöidensä hyvinvoinnista muuten kuin tuotannon välikappaleina, joista pitäisi saada mahdollisimman paljon irti. Moni painii nykyään kahden uhan välillä; toisaalla uupuminen työn, perheen ja kaikkeenvenymisen paineissa, toisaalla työn loppuminen kokonaan. Nykyaika ei välimuotoja salli; kaikki peliin tai ei mitään. Työelämää kehitetään hienoissa projekteissa, mutta onko silläkään oikeastaan muuta arvoa kuin että saadaan työntekijöistä vielä vähän lisää irti, oli joustonvaraa oikeasti jäljellä tai ei. Väliajan alkaessa kuulin, kun takanani istuneet katsojat kommentoivat näkemäänsä: "Tosi hyvää parodiaa työelämästä! Tuollaista se 'kehittäminen' just on!"
 |
| Tässä sitä kehitytään! Kuva: Jiri Halttunen |
Toinen Ansan näkyvimmistä teemoista on kiltin ihmisen osa. Itse näen, että Ansassa tähän yhdistyy myös ulkopuolisuus. Heti ensimmäisessä numerossa Ansa tuo hienovaraisesti esiin sitä, miten monista porukan jutuista hän on ulkopuolella - ei vain selkeimmin esitellyistä, vaan seuratkaapa Ansan ilmeitä ja elekieltä Työ on Teneriffa -kappaleen aikana. Miten Ansa haluaisi olla sisällä jutuissa, haluaisi itsekin aidosti tietää mistä puhutaan, mutta joutuu tyytymään siihen ettei oikein ole mukana. Kun sitten kiltti ihminen haluaa olla mukana, olla ystävä, olla osa porukkaa, hänestä tulee helposti kaikkien juoksutyttö ja palkaton apulainen, jonka omia hiljaisia toiveita ei oikeastaan tarvitse edes kuunnella - muiden menot, tarpeet, työt ja kaikki on tärkeämpää, ja tarvittaessa kiltti palautetaan ruotuun muutamin sopivin sanoin. Niinpä kiltti ihminen venyy vapaa-ajallaankin kuin kuminauha, ohueksi ja kireäksi, yltäen paljon enempään kuin itse haluaisi. Mitä sitten tapahtuu, kun kiltti huomaa muutoksen mahdollisuuden - kuinka paljon hän uskoo olemattomaan, koska niin kovin toivoisi asian olevan totta? Ja mitä tapahtuu, jos ja kun asian todellisuus hänelle valkenee?
 |
| Ansa ja toisaalla patukkatehtaan porukka. Kuva: Jiri Halttunen |
Kolmas kovin ajankohtaien teema on vanhusten osa yhteiskunnassa. Annettavaa olisi vaikka kuinka paljon - tarinoita, välittämistä, lämpöä... Mutta kun ihminen on vanha eikä enää sataprosenttisen hyödyllinen yhteiskunnalle, hänet on helppo jättää pölyttymään kaappikellon raksutuksen tahtiin. Tässä tarinassa tosin on hoitaja läsnä - läheskään kaikkien kohdalla asia ei ole niin onnellisesti. Hoitajan ilmeet elävät vanhusten myötä, sen mukaan, miten heillä sujuu ja miten heitä huomioidaan. Ja jos vanhukselle ei ole aikaa kuin "sitten joskus myöhemmin", aika voi loppua kesken, kiire hävitä tavalla jota ei tule ajatelleeksi. Edelleen minulle yksi koskettavimmista musikaalinumeroista - monen muun hienon kappaleen ohessa - on ensimmäisen vanhainkotikohtauksen Sielu rippikoulussa. Kuinka lämmöllä ja oivaltavasti ohjauksessa ja koreografiassa on tuotu esiin se, miten vanhus ei ole vain vanhus, vaan koko elämänsä kokoinen, muistojensa näköinen. Tuula-Liina Varis kirjoittaa romaanissaan Rakas (WSOY, 2010) "Kun on vanha, ei elä vanhana vaan kaiken ikäisenä" ja se tulee väistämättä mieleen numeroa katsoessa. Vanhuudessa on läsnä myös se tyttö, nuori nainen, poika, nuorukainen, joka itse kukin on silloin joskus kauan sitten ollut. Edelleen jokainen haluaa tanssia hurjasti, olla kaunis ja komea, elämänsä voimissa - kujeilla ja katsoa arkailematta syvälle silmiin. Ja silti täytyy päästää irti, muistojen haipuessa palata nykyhetkeen ja nykyolotilaan. "Se on niin nopeasti ohi - elämä."
Ansassa riittäisi ruotimista vaikka kuinka. Millainen on projektista toiseen hyppäävän konsultin sielunmaisema, jatkuvan itsensämyymisen (no, työnsä kaupittelun) paine jotta palkka juoksisi? Entä miten korkeasti koulutettu maahanmuuttaja motivoituu matalapalkkatyöhön, jota moni suomalainen nimittäisi "paskaduuniksi" - vaikka se oikeasti on arvokasta ja tarpeellista työtä siinä missä muutkin työt? Ehkäpä palaan joskus pureskelemaan näitä tai muita aiheita, mutta siihen saakka - viihtykää, mutta muistakaa myös ajatella pintaa syvemmälle kuten Ansa-musikaali kannustaa.
 |
| Ansa antaa sekä ajattelemisen aihetta... |
 |
| ...että iloa! Kuvat: Jiri Halttunen |
Hyvä kirjoitus! Olen samaa mieltä. Hieno musikaali! Näin ensimmäisen kerran omaisten ennakosta, jossa en juuri vaikuttunut. Olin nyt samassa esityksessä kuin sinä, ja voi juku! Oli niin upea ja koskettava ja kuitenkin hauska. Nauratti ja itketti. Olisin tullut moikkaamaan, mutta en sitten uskaltanut.
VastaaPoistaIhan huikea blogi sulla :)
Isabella
Oi, kiitos kommentista ja kehuista! Ihana kuulla että blogi on tykätty. :) Ja sori kun vastaaminen viipyi, juttujen kirjoittamisten välillä ei aina tule käytyä katsomassa tätä. :) Voi että, olisit ihmeessä tullut juttusille jos tunnistit ja olisit halunnut tavata - aina saa lähestyä, en minä pure. :D
Poista