tiistai 7. maaliskuuta 2017

Moninaisia naisia näyttämöllä

Näin naistenpäivän kunniaksi ajattelin tehdä koostejutun Jyväskylän kaupunginteatterin tämänhetkisen ohjelmiston naisista - tai siis osasta heistä, en ihan kaikista. Millaisia naisroolihahmoja lavalla nähdään? Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä heissä on? Pohdiskellaampa. Muutamia naisryhmiä löytyy helposti. On vanhoja naisia ja nuoria naisia. Äitinaisia. Työskenteleviä naisia. Ja näytelmissä on myös naisia, jotka haaveilevat näyttelemisestä. Tietenkään nämä ryhmittelyt eivät ole yksioikoisia; esimerkiksi äitejä on niin nuorissa, vanhoissa kuin työskentelevissäkin naisissa.

Vanhat naiset


Täti (Maritta Viitamäki) näytelmässä Täti ja minä on hiljainen sanoiltaan mutta paljonpuhuva olemukseltaan. Kun paikalle ilmaantuu perintöä kärkkyvä sukulaispoikaa, täti saa hänestä seuralaisen ja kotiapulaisen. Tädin tämänhetkinen elämä kuluu paljolti sängyssä maaten - kuitenkin omassa sängyssä omassa kodissa - eikä hän itse puhu menneisyydestään. Täti on hitaasti lämpiävä mutta myötäelävä ja hyväntahtoinen; hänen ilmeensä ja eleensä ilmaisevat suurta ymmärrystä pieniä ihmisiä kohtaan.

Täti (Maritta Viitamäki) / Täti ja minä.
Kuva: Jiri Halttunen

Florence-täti (Anneli Karppinen) näytelmässä Diivat on näistä vanhoista naisista selkeästi eläväisin - vaikka toisinkin välillä sanottaisiin. Hän litkii sherryä, tanssii, pitää hauskaa, on omapäinen, pyörittää sukuaan mielensä mukaan ja on ihastuttavan pahanilkisen elämäniloinen. Florencella on varaa olla juuri niin omintakeinen kuin haluaa; sukulaisrakkaus pitää läheiset likellä ja suuri omaisuus kutsuu puolestaan heitä, joiden tunteet muuten eivät ole niin lämpimät. Florencella on myös hulppeat puitteet elämälleen; suuri, komea koti.

Florence-täti (Anneli Karppinen) / Diivat.
Kuva: Jiri Halttunen

Ansan äiti (Taina Reponen) musikaalissa Ansa elää hiljaista pientä elämäänsä vanhainkodissa toisten vanhusten kanssa, hoitajien huomassa. Liikkumaan hän pääsee vain pyörätuolissa. Aika raksahtelee eteenpäin kellon tahtiin, elämä on melko pysähtynyttä, kiinni enemmän menneisyydessä kuin nykyhetkessä. Rajoittunut elämä, rajoittunut mieli joka järkkyy kun rutiinit rikkoutuvat. Mutta on hänellä sentään tytär joka käy katsomassa ja kampaamassa hiuksia. Ansan äiti kiteyttää yhden näytelmän painokkaimmista repliikeistä: "Se on niin nopeasti ohi - elämä."

Nuoret naiset


Audrey (Saara Jokiaho) näytelmässä Diivat on aurinkoinen, ystävällinen, avoin ja kaikin puolin herttainen - ja samalla hieman höpsö, mikä tosin ei suinkaan tarkoita tyhmää. Hän voi rullata eläämänsä iloisin hymyin. Hänellä on mahdollisuus omiin valintoihin, omaan elämään, omaan opiskeluun, omaan työntekoon - ilman että kukaan yrittää ohjailla tai rajoittaa häntä. Tietysti taloudelliset realiteetit ovat luku sinänsä, mutta ei Audrey niitäkään murehdi.

Hanna Valtari (Anne-Mari Alaspää) näytelmässä Papin perhe on maailmanparantaja, feministi, joka haluaa uskoa rauhaan ja rakkauteen. Kuitenkin hänen olemuksensa on samalla varautunut, ja hän patoaa sisälleen kaikenlaista; Hanna ei koe hyväksi räiskyä hyvässä eikä pahassa. Myös hän haluaa kehittää itseään opiskellen, joskin hänen tukijansa on myös hänen rajoittajansa. Hän haluaa rakastaa perhettään, läheisiään - mutta helppoa se ei aina ole.

Hanna Valtari (Anne-Mari Alaspää) / Papin perhe.
Kuva: Jiri Halttunen

Äitinaiset


Henriikka Valtari (Hanna Liinoja) näytelmässä Papin perhe on manipuloiva, omistushaluinen, vallanhaluinen ja lapsiaan kohtaan etäisen kylmä. Hän kyllä ajattelee toimivansa lastensa hyväksi, mutta ei suvaitse muita näkemyksiä "hyvästä" kuin omansa. Henriikan arvojärjestyksessä työ menee hänen perheensä ja lastensa edelle. Henriikka on myös ulkoiselta olemukseltaan on tiukan hallittu ja asiallinen.

Henriikka Valtari (Hanna Liinoja), taustalla Jussi Valtari (Miikka Tuominen) / Papin perhe.
Kuva: Jiri Halttunen

Tuulikki (Saara Jokiaho) musikaalissa Ansa on äiti-vaimo-ellipsillä rimpuileva nainen, jolle lapset ovat kyllä tärkeitä, mutta joka haluaa muutakin elämää kuin työn ja kodin. Tuulikki siis tasapainoilee lastensa tarpeiden ja omien halujensa välillä. Tuulikin ulkoiseen tyyliin kuuluvat suuret korvakorut, runsaat eläinkuosit ja toisaalta hukuttavan isot "kotirömppävaatteet" - paitsi tietysti töissä, jolloin työ säätelee ulkoasun.

Tuulikki (Saara Jokiaho) / Ansa.
Kuva: Jiri Halttunen

Mustafan äiti (Piia Mannisenmäki) näytelmässä Mimmi Mou Mirmajasta toteuttaa itseään ja äitiyttään rempseästi omalla tavallaan, ei ole mistään turhantarkka - eikä muutenkaan tarkka. Hän voi vaikkapa tarjota karkkia ja popcornia aamupalaksi. Hän rakastaa rakastaa poikaansa kovasti ja kasvattaa tätä lämmöllä. Mustafan äiti on olemukseltaan etnishenkinen, hulmuavan värikäs nainen.

Mustafan äiti (Piia Mannisenmäki) / Mimmi Mou Mirmajasta.
Kuva: Jiri Halttunen

Miehen äiti näytelmässä Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä on kuollut jo vuosia sitten, mutta elää edelleen miehen muistoissa; hän on "rakastettu ja kaivattu". Hänestä saamme kuvan työteliäästä äidistä, joka pienellä palkallaan yksinhuoltajana on vienyt lastaan elämässä eteenpäin, tarjonnut kodin, turvan, rakkautta, koulutuksen; välittänyt, kasvattanut, pitänyt huolta.

Työskentelevät naiset


Ansa (Tarja Matilainen) musikaalissa Ansa omistautuu työlleen, rakastaa työtään, tekee vaatimatonta työtä mutta kaikki työ on arvokasta. Työkokemusta 10 vuotta laitossiivoojana ja 26 vuotta elintarvikealan palveluksessa. Ansa ei ehkä pääse juurikaan toteutumaan naisena, mutta toteutuu työläisenä - lopulta liiankin hyvin. Ei työn pitäisi olla kuin uskonto, eikä myslikokojyvävälipalapatukan pakkaussauman tarkistus koko elämä. Onhan Ansalla sentään myös kissansa, kuoronsa ja äitinsä. Ansa on valmis pistämään ”kaikki peliin” niin kauan, kuin uskoo oikeudenmukaiseen palkintoon ponnistuksistaan.
Kun tyttö on hyvä, niin patukkaa pukkaa
Ei linjaruusun veroista lie luonnossa kukkaa
Se kasaa, kokoo, pesee, vahtii, kiittää ja kantaa
se liukuhihnan alttarille naiseutensa antaa
~ Heikki Salo ~


Ansa (Tarja Matilainen), taustalla Erkki Ranto (Sauli Suonpää) / Ansa.
Kuva: Jiri Halttunen

Ilona (Maija Andersson) näytelmässä Kauas pilvet karkaavat arvostaa myös työtään. Hän on kovalla työllä edennyt vaatimattomammista tehtävistä hovimestariksi, ja hänellä on kunnianhimoa työnsä suhteen – hän ei jää pysyvästi ”vain tyytymään” jos asioille on tehtävissä jotakin. Ilona on yritteliäs, eteenpäinsuuntautuva, ja kuten Ansa, hänkin on valmis uhraamaan paljon työnsä takia ja haluaa edistää asioita. Toisaalta Ilonallakin on muutakin elämää ja ihmissuhteita, ja parisuhteessaan Ilona kokee kumppanuutta ja välittämistä. Kuten Ansalle, myös Ilonalle työ antaa paljon, on arvokasta paitsi toimeentulona, myös itsessään; mielekäs työ on positiivinen osa kummankin identiteettiä.

Ilona Koponen (Maija Andersson) / Kauas pilvet karkaavat.
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelemisestä haaveilevat naiset


Maiju Valtari (Piia Mannisenmäki) näytelmässä Papin perhe elää aikuisuuden kynnyksellä, mutta on jo löytänyt sen, mihin elämänsä haluaa käyttää - näyttelemiseen. Ja jokainen, joka on vielä myöhemmälläkin iällä pyöritellyt kysymystä "mikä minusta tulee isona", tietää miten arvokasta on löytää se asia jossa pääsee toteutumaan - oli se mitä tahansa. Maijulla on valtava tunteen palo päästä tekemään sitä mitä sydän halajaa, ja myös uskallusta tavoitella unelmaansa. Maijulla on läheisiä ihmisiä tukenaan, mutta hänen unelmaansa myös latistetaan ulkopuolelta ja sen tavoittelulla on hintansa.

Meg (Maija Andersson) näytelmässä Diivat rakastaa teatteria, erityisesti Shakespearea - vaikkakin pääsee teatteriin paljon harvemmin kuin haluaisi. Hän kunnioittaa palvomiseen saakka ammattinäyttelijöitä, ja haikailee itsekin pääsyä lavalle, vaikkei ihan omiin kykyihinsä luottaisikaan. Megillakin on kuitenkin häneen uskovia kannustajia - mutta kuten Maijulla, myös Megin lähipiiriin kuuluu uskonnollinen taho joka tuomitsee ja haluaa kieltää näyttelemisen. Siitä huolimatta Meg pitää unelmastaan kiinni.

Meg (Maija Andersson) sekä vähän erilainen nainen Maxine (Joni Leponiemi) / Diivat.
Kuva: Jiri Halttunen


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti