Peter Pan (ensi-ilta)

"Tule! Kanssani ihmeet nähdä saa

joka lentää uskaltaa!"

Näin kutsuu Peter, ja meitähän on salin täydeltä uskaltajia, jotka haluamme nähdä Mikä-Mikä-Maan ihmeet ensi-illassa. Tämä siis koettiin eilen, lauantaina 9. syyskuuta.

Etualalla poppamies (Juha Valkama), Peter Pan (Saara Jokiaho) ja intiaaniprinsessa Tiikerililja (Piia Mannisenmäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmän alku johdattelee hienosti reaalimaailmasta leikin ja teatterin maailmaan - ja tämähän alkaa jo lämpiöstä. Jo ennen katsomoon pääsyä tunnelma lämpiössä on iloinen; puheet sorisevat, tuttuja tavataan. Lapset vaikuttavat malttamattomilta; tätä on odotettu! (Ei sillä etteivätkö aikuisetko olisi odottaneet, mutta lapsista se näkyy selvemmin päälle.)

Anne-Mari Alaspää yhdessä monista hilpeistä rooleistaan Kultasen perheen äitinä.
Kuva: Jiri Halttunen

Hanna Kirjavaisen ohjaus polveilee tunnelmasta toiseen vauhdikkaan tarinan mukaisesti. Kerronta on täynnä leikkiä ja yllätyksiä, iloa ja laulua, mutta myös tummempia sävyjä. Lavalla tapahtuu välillä hyvinkin paljon, yksityiskohtia ja pienia vitsejä on niin runsaasti ettei kaikkea yhdellä katsomiskerralla varmasti ehdi edes huomata ja tajuta. Kannattaa siis katsella ympäriinsä! Voin hyvin kuvitella että monet näistä pienistä vitseistä ovat syntyneet hetkessä improvisoiden, ja ne on sitten liitetty pysyväksi osaksi kokonaisuutta. Toisaalta osa kohtauksista on pelkistettyjä ja rauhoitettuja niin, ettei kyse ole jatkuvasta ylitsepursuavuudesta.

Kapteeni Koukku (Henri Halkola) ja Peter Pan (Saara Jokiaho) - liikettä riittää!
Kuva: Jiri Halttunen

Kira Riikosen koreografiat ovat hyvin olennainen osa Peter Pania. Musikaalinumeroita on paljon, ja niiden lisäksi esimerkiksi taistelut (joissa itse asiassa kyllä myös soi musiikki) ovat tarkkaan hiottuja ja harjoiteltuja. Näytelmässä on hyvin paljon fyysistä tekemistä ja liikettä, mutta sitä ei nosteta itsetarkoitukseksi, vaan se on luonteva osa tarinaa.

Peter Panissa on paljon huumoria; välillä aikuisia ja lapsia naurattavat samat, toisinaan hieman eri asiat. Hauskat hahmot ovat juuri sopivan liioiteltuja niin, että ne hauskuttavat mutta eivät mene överiksi. Toki osa huumorista toimii paremmin, osaa jään ennemmin pohtimaan (kuten kannattaako etenkään lastennäytelmässä antaa mallia siitä että ylipaino on naurulla alleviivattava asia), mutta kaiken kaikkiaan huumori kyllä toimii monella tasolla; niin sanallisesti kuin liikkeissä ja ilmeissäkin. Näyttelijät heittäytyvät temmellykseen ilolla ja itseään säästämättä.

Joskus on vaikeaa olla suosittu...
Leena Kultanen (Roosa Karhunen) ja Peter (Saara Jokiaho).
Kuva: Jiri Halttunen

Karmo Menden suunnittelema lavastus on melko pelkistetty, ja perustuu isolta osalta näyttämön liikkuviin osiin. Toisaalta tämä antaa avaruutta joukkokohtauksiin, toisaalta - tapahtumien ollessa käynnissä lähinnä lavan takaosassa - lavan etuosaan jää välillä aika paljon tyhjän tuntuista tilaa. Itse pidän enemmän siitä, että tapahtumat tuodaan edemmäksi, kuten kadonneiden poikien majassa ja Kultasten kodissa. Toisaalta lavasteratkaisu, joka mm. mahdollistaa lentämisen vailla vaijereita, on loistava idea!

Lavastukseen liittyvät saumattomasti myös videot ja valot, joilla luodaan paljon siirtymiä ja tunnelmia - ja lavastusta. Kuten kaikki tarinaa tuntevat tietävät, alkuvaiheissa Peter metsästää karannutta varjoaan - ja varjohan pistää menoksi! Valo- ja videosuunnittelun takana on ennenkin velhomaisen hienoa työtä tehnyt Tuukka Toijanniemi. Satumaailman kokonaisuutta tukee tietysti myös Mika Filpuksen suunnittelema äänimaailma.

Merirosvoja katolla, Kultasen lapset, kadonneet pojat ja Peter majassa.
Kuva: Jiri Halttunen

Puvustuksen on suunnitellut Tuovi Räisänen, ja se(kin) on kyllä näkemisen arvoinen! Ja yhtälailla hahmoissa ovat hyvin olennaisia myös Minttu Minkkisen ja Suvi Taipaleen suunnittelemat maskit ja kampaukset. Eri ryhmät - kadonneet pojat, Kultasen lapset, intiaanit, merirosvot, merenneidot - erottuvat selkeästi toisistaan, ja kuitenkin kokonaisuus on hallittu. Erityisesti merenneitojen ulkoisessa olemuksessa on käytetty iloa ja värejä! Henri Halkola lemmymäisenä Kapteeni Koukkuna on vakuuttava ilmestys; hyvin vaatetettu ja maskeerattu, pitkä ja salskea. Ja Saara Jokiaho Peter Panina on kerrassaan eläväinen ja loistava kokonaisuus.

Kapteeni Koukku (Henri Halkola) ja merirosvot (Juha Valkama ja Hannu Lintukoski).
Kuva: Jiri Halttunen

Eikä näyttelijöiden paras anti tietenkään pelkässä ulkokuoressa ole, vaikka onnistunut ulkoinen olemus näyttelijän ilmaisua hienosti tukeekin. Saara Jokiaho Peterinä tekee yhtäaikaa yksityiskohtaista ja suurieleistä roolityötä - ilmeikästä ja vivahteikasta mutta myös hyvin fyysistä ja lennokasta. Peter on paljon lavalla, ja lähes jatkuvassa liikkeessä. Ja kaiken tämän lisäksi Saara myös laulaa täsmällisesti ja hengästymättä - kauniisti ja elävästi kulloisiakin tunnetiloja tulkiten. Peter on toisaalta kukkopoika jenginjohtaja, toisaalta vielä lapsi; joskus epävarma ja haavoittuvainen.

Peter Pan (Saara Jokiaho).
Kuva: Jiri Halttunen

Henri Halkolan kapteeni Koukku on yhtäaikaa hurja mutta myös hieman pehmo - tämä ristiriita tekee hahmosta erityisen mielenkiintoisen. Jekyll&Hyden myötä tiedän, että Henri osaisi olla paljon pelottavampikin pahis, joten lastennäytelmässä on hyvä, että hän tuo hahmoon myös hullunkurisuutta. Henrin ja Saaran - Koukun ja Peterin - kokoero on tässä näytelmässä todella hyödyksi, ja muutenkin Henri on auktoriteetiltaan vakuuttava merirosvopäällikkö. Henrin niinikään esittämässä perheenisä Yrjö Kultasessakin on tiettyjä koukkumaisia piirteitä...

Peter (Saara Jokiaho) ja Koukku (Henri Halkola) taistelun tuoksinassa.
Kuva: Jiri Halttunen

Roosa Karhusen esittämä Leena Kultanen on herttainen, toisaalta määrätietoinen, toisaalta omaa paikkaansa hakeva nuori nainen, ja kuitenkin vielä lapsikin - Roosa tuo kauniisti esiin nämä eri puolet. Jukka-Pekka Mikkonen tekee eleettömän hyvää työtä Jukkana, Kultasen vanhempana poikana. Ja koko joukon kuopus, Niko Dahlblom on kerrassaan hellyttävä ja iloinen Mikkona, pienimpänä Kultasen lapsista.

Kultasen lapset: Jukka (Jukka-Pekka Mikkonen), Mikko (Niko Dahlblom) ja Leena (Roosa Karhunen).
Kuva: Jiri Halttunen

Jotkut tarinan hahmoista ovat ihastuttavan absurdeja - hyvänä esimerkkinä lastenhoitajina toimivat koirat, joista tietysti eniten esille pääsee Kultasen perheen Nanna. Piia Mannisenmäki tavoittaa tähän hahmoon paljon ilmeikkyyttä, vaikka hänen ilmeensä eivät karvanaamion takaa näykään - näin käyteään kehonkieltä kun puhutaan koiraa!

Nanna-koira (Piia Mannisenmäki) ja Leena Kultanen (Roosa Karhunen).
Kuva: Jiri Halttunen

Kadonneet pojat ovat hilpeä kuusikko - toisaalta samanlaisia, toisaalta yksilöitä. Paitsi Ayla Brinkmannin ja Anna Voutilaisen esittämät kaksoset ovat - öh - kaksiloita? Hyvin synkronoitua työtä he ovat oppineet tekemään. Esiin nousee - ja nostetaan - etenkin Miikka Tuomisen esittämä iloinen besserwisser Hoikka.

Leena Kultanen (Roosa Karhunen) ja kadonneet pojat (Hannu Rantala, Miikka Tuominen,
Aaro Vuotila, Ayla Brinkmann, Anna Voutilainen ja Anneli Karppinen).
Kuva: Jiri Halttunen

Merenneidot ovat juuri niin ihania kuin heidän tuleekin - tavoittamattomia, kauniita, mystisiä. Ja naisellisia kuitenkaan liikaa kaavoihin kangistumatta. Merirosvot ovat hassun hurjia ja hurjan hassuja - ja kuitenkin heissäkin on pehmeät piirteensä. Intiaanien järkähtämätön tyyli ja tyyneys kestää mitä vain. Kaikkiin näihin ryhmiin mahtuu paljon hienoja yksityiskohtia niin ulkoisessa olemuksessa kuin roolitöissäkin, ja kokonaisuus toimii hyvin yhteen.

Merirosvo Vahva (Hannu Lintukoski) ja intiaaniprinsessa Tiikerililja (Piia Mannisenmäki).
Kuva: Jiri Halttunen

"Siis tämä on hyvä ja toimiva ryhmä
- ja leikki on urakkatyötä!"
Koko lavalla oleva ryhmä - niin ammattinäyttelijät kuin avustajatkin - muuntuvat moneksi, soivat komeasti, liikkuvat notkeasti... Välillä vaihdot roolista toiseen vaativat varmasti hyvinkin nopeaa "nahanluontia" - ainakin Anne-Mari Alaspää ja Pablo Delahay tuntuvat venyvän vaikka kuinka moneksi. Tässä kohtaa vain voin arvata, miten hyvää työtä näkymättömät teatterin voimat - pukijat, maskeeraajat ym - tekevät auttaessaan näissä vaihdoissa. Äkkikatsomalta ei edes arvaisi, miten paljon harjoitusta ja harkintaa kaiken takana on, niin luontevan iloisesti homma rullaa eteenpäin. Ja tekijöillä itselläänkin tuntuu olevan meno päällä ja virtaa vaikka kuinka. Monta yksityiskohtaa ja mainiota suoritusta tekisi mieleni mainita, mutta koska en halua pilata yllätyksellisyyden ja oivaltamisen riemua, "muikenen kuin vaari".

Kapteeni Koukku (Henri Halkola).
Kuva: Jiri Halttunen

Jo moneen kertaan olen Peter Pania koskevissa jutuissani maininnut musiikin, ja hehkutan sitä taas. Jukka Linkolan sävellykset ovat kerrassaan upeita, ja kapellimestari Lasse Hirvi on tehnyt niistä hyvin svengaavia sovituksia. Jukka Virtasen sanoituksissa on yhtä lailla niin huumoria kuin vakavampiakin oivalluksia. (Jutussa olevat pari kursivoitui lainausta ovat Virtasen sanoituksista.) Tämä ei ole mitään perinteistä lallallastenmusiikkia, vaan soi ja vetää mukaansa kaikenikäisiä kuulijoita. Bändi soi hienosti, ja aivan erityistä korvakarkkia ovat mahtipontiset kuoro-osuudet esimerkiksi Nimenarvausoopperassa - ja toisaalta hurja meno merirosvojen lauluissa. Ja vaikka olen maininnut Kauniin kuoleman maan moneen otteeseen, mainitsen taas - on se kaunis, niin soinniltaan, sanomaltaan kuin visuaalisesti.

Omaisten ennakossa olin kaverini kanssa, ensi-illassa parisuhdemiehen kera. Molemmilta erikseen kysyin lauluista; kuulevatko he sanat kunnolla? Molemmat totesivat että hyvin kuului ja sai selvää. (Itse olen vähän jäävi sanomaan kun osaan sanat ulkoa niin tottakai sitä silloin tietää mitä sanotaan.) Parisuhdemies kommentoi kokonaisuutta vielä siltä osin, että Henri Halkola Kapteeni Koukkuna oli näyttävä ilmestys ja lauloi hyvin. Ja Saara Jokiaho Peterinä liikkui todella paljon ja taitavasti (erityismaininta kärrynpyöristä!), sekä lauloi hienosti.

Leena (Roosa Karhunen) liikkuu kuin räsynukke!
Kapteeni Koukku (Henri Halkola) riepottaa seurassaan merirosvot (Juha Valkama ja Hannu Lintukoski).
Kuva: Jiri Halttunen

Tarinan loppu vetää ihoni kananlihalle. Se on tyylikäs, ja näkökulmasta riippuen toisaalta onnellinen, toisaalta haikea. Kuten yleensäkin elämä - joka on satuakin suurempi seikkailu.

* * * * *

Peter Pan Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki)

---