perjantai 22. syyskuuta 2017

Kolme sisarta

Anton Tsehovin näytelmä Kolme sisarta tulee Jyväskylän kaupunginteatterissa ensi-iltaan tänä lauantaina 23.9. Itse kävin katsomassa esitystä jo pariin otteeseen, kuluneen viikon tiistaina ja torstaina, ja tämä juttu on kirjoitettu ennenkaikkea torstaina nähdyn, teatterin henkilökunnan läheisille suunnatun ennakkonäytöksen mukaan.

Etualalla Irina (Saara Jokiaho), Andrei (Aaro Vuotila), Olga (Hanna Liinoja) ja Masha (Tytti Vänskä).
Taempana Tusenbach (Miikka Tuominen), Kulygin (Jouni Innilä), Soljonyi (Henri Halkola) ja Versinin (Joni Leponiemi).
Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmän on ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen ja hänen lisäkseen sovitusta on ollut tekemässä Annukka Kiuru. Ohjaus kuljettaa tarinaa monenlaisten henkilökuvien myötä kipeidenkin tapahtumien ja tunnelmien kautta. Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmään on tuotu mukaan myös musiikkia, joka on tehty varta vasten tätä produktiota varten. Näytelmään istutetut - ja siihen oivallisesti sopivat - kappaleet on säveltänyt Samuli Laiho ja sanoittanut ohjaaja Hilkka-Liisa. Laulut soivat kauniisti, onhan niitä esittämässä vahva kaarti hyviä laulajia. Aivan erityisesti nautin voimakkaista kuorolauluista, ja ensimmäistä kappaletta kuuntelisin vaikka kuinka monta kertaa. Musiikki luo tunnelmaa silloinkin, kun se soi vain hiljaa taustalla - milloin uhkaavan tummana, milloin levollisena ja kaihoisana.

Irina (Saara Jokiaho) ja Tusenbach (Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Kaisu Koposen suunnittelema lavastus muuttuu notkeasti intiimistä julkiseksi, läheisestä avaraksi aina taivaaseen saakka. Lavasteissa tehtävä muutos ensimmäisen ja toisen puoliajan välillä on hieno idea, josta saadaankin paljon irti. Koti on tärkeä paikka; toisaalta suojainen, mutta toisaalta myös suljettu. Lavastuksen lisäksi tärkeässä osassa ovat Tuukka Toijanniemen suunnittelemat videoprojisoinnit - tehokeino, jota Jyväskylän kaupunginteatterissa nähdään paljon mutta joka toimii tässäkin näytelmässä hienosti. Ja tälläkin kertaa on mukana uusia jippoja, jotka palvelevat katsojaa. Kolmantena elementtinä tässä kokonaisuudessa ovat Jukka Väisäsen suunnittelemat valot, jotka nostavat esiin ja häivyttävät, luovat tunnelmaa aina tilanteen mukaan. Mika Filpuksen suunnittelema äänimaailma tuntuu lähes osalta lavastusta, niin olennaisesti se muokkaa näkymien tunnelmia. Toisaalta se on ajoittain kuin osa dialogia.

Kuva: Jiri Halttunen

Hahmojen ulkoisesta olemuksesta ovat huolehtineet pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari sekä kampauksista ja maskeerauksista vastaavat Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale. Puvut ovat klassisen kauniita, ajankuvaan sopivia. Niillä kerrotaan ihmisen arvo - sekä rahassa että asemassa mitattuna. Asut kuvastavat osin myös henkilöiden sisäistä olemusta; kuka on vaaraton, kuka peto. Tarinan edetessä pukujen värit sävyttyvät tunnelman mukana. Kaiken kaikkiaan näytelmän esillepano on runollisen kaunis.

Irina (Saara Jokiaho).
Kuva: Jiri Halttunen

Maailmaa katsellaan ennen kaikkea vahvojen naisten kautta. Heillä on erilaiset keinonsa selvitä elämässä ja saada haluamansa - jos saavat. Joku on aina toista vahvempi, häikäilemättömämpi, itsekkäämpi. Sisaret ovat kovin erilaisia. On Olga (Hanna Liinoja), pidättyväinen vastuunkantaja, jonka hillityn julkisivun takana kytevät ja savuavat moninaiset ajatukset, muistot ja tunnelmat. On Masha (Tytti Vänskä), joka ei jaksa aina välittää säännöistä omalla kohdallaan, ja joka tuntuu tasapainoilevan rahvaanmuijan ja hienostonaisen välillä. On Irina (Saara Jokiaho), pirskahteleva, eloisa nuorimmainen, täynnä toivetta ja ihanteellisuutta. Vahvasti tuntevien naisten kaartia täydentää myös siskosten veljen vaimo, Natasha (Anne-Mari Alaspää), joka näytelmän alussa ja lopussa on kuin eri ihminen - mutta muuttuuko hän, vai tulee vain omaksi itsekseen, sellaiseksi kuin pohjimmiltaan on? Naisten ryhmään kuuluu toki myös herttainen vanha Anfisa (Anneli Karppinen), elämänsä muiden elämälle antanut mutta silti itselleenkin jotain saanut.

Anfisa (Anneli Karppinen) ja Andrei (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Tässä näytelmässä kuvattuun maailmanaikaan erottelu miehiin ja naisiin on paljon vahvempi ja itsestäänselvempi kuin nykyaikana. Sisarten veli, Andrei (Aaro Vuotila), yrittää kyllä olla mies talossa, vaan kuinka käy? Mashan mies, Kulygin (Jouni Innilä) on vaatimaton herrasmies, mutta mitä elämä opettajalle opettaa, millä tavoin hänen maailmansa muuttuu - tai muuttuuko? Sotilaat Soljonyi (Henri Halkola) ja Tusenbach (Miikka Tuominen) kokevat yhteistä tunnetta eri suunnista, mikä ei tee hyvää kummallekaan. Versinin (Joni Leponiemi) tasapainoilee - kuten moni muukin - halujensa ja velvollisuuksiensa ristiaallokossa, ja häntäkin eri naiset vetävät eri suuntiin. Koominen surullisen hahmon ritari Tsebutykin (Jouni Huhtaniemi) on usein kovin väsynyt moneen asiaan, vaikka jaksaa joskus toivoakin - ja hänen kauttaan tunnelmaan tulee keventävää huumoria. Jos naiset tuohon maailmanaikaan usein määriteltiinkin miestensä kautta, myös miehet esiintyvät paljolti suhteessa naisiin - myös toimiessaan keskenään.

Tsebutykin (Jouni Huhtaniemi).
Kuva: Jiri Halttunen

Aivan erityisesti minua kosketti Hanna Liinojan roolityö Olgana, joka on ottanut kantaakseen paljon ja samalla työntänyt itsensä taka-alalle. Vahva nainen, jolle vahvuus on yhtäaikaa voimavara ja taakka - kuten se niin usein elämässä on. Hanna elää rooliaan läpi, ääni kuvastaa paljon, kasvoilla väreilevät hienovaraiset ilmeet, koko keho puhuu. Henri Halkola tuo vakuuttavasti Soljonyin nahkoihin vaivoin pidätellyn pedon, joka näyttää herkästi hampaitaan. Ja Anne-Mari Alaspää muokkaa Natashaansa, halliten niin ensin esittäytyvän tytön kuin tytöstä kuoriutuvan vallasrouvankin.

Olga (Hanna Liinoja) ja Natasha (Anne-Mari Alaspää).
Kuva: Jiri Halttunen

Työ on näytelmässä tärkeä teema. Siitä etsitään elämään mielekkyyttä ja merkitystä, mutta löytyykö sitä? Kuinka paljon työ antaa - ja kuinka paljon vie? Työnteon on helppo kuvitella olevan jaloa ja arvokasta silloin, kun siihen ei ole vielä tutustunut, mutta millaista on todellisuus? Kantaako työ vuosien saatossa? Työ on kovin erilaista sille, joka sitä oikeasti tekee, kuin sille, joka siitä vain ihannoiden puhuu.

Andrei (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Torstain ennakkonäytöksessä olin äitini kanssa. Hän oli erityisen vaikuttunut näytelmän esillepanosta ja lauluista. Taustaprojisoinnit olivat upeita, ihmiset kauniita pukuineen ja kampauksineen, lavastus hieno. Äiti kehui myös taitavia näyttelijäsuorituksia, ja mainitsi moneen kertaan miten uljaasti laulajien äänet soivat yhteen. Toisaalta äiti koki tarinan osittain hieman vaikeasti seurattavaksi, etenkin kun pitkissä venäläisissä nimissä - joista käytetään joskus koko nimeä, joskus etu-, suku- tai lempinimeä - on hankala äkkiseltään pysyä mukana. (Ja täytyy sanoa, että minultakin nuo nimet vaativat kyllä pientä harjaannusta.)

Natasha (Anne-Mari Alaspää) ja Andrei (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Kolme sisarta kesti vallan hyvin kaksikin katsomista näin lähekkäin, joskin toki ensimmäisellä kerralla elämys oli voimakkaampi. Näytelmässä on paljon jännitteitä, kaihomieltä, vahvoja tunteita, tahtoa, pettymystä... Mutta toisaalta myös saippuaoopperamaisen sekalaista ihmissuhdehyörinää. Näytelmä on tiivis, ehjä kokonaisuus. Molempien puoliaikojen aloitukset ovat vakuuttavia, monologin ja musiikin yhteistyötä. Ajoittain näytelmä imee eläytymään niin että hengitän tarinan tahtiin.

Irina (Saara Jokiaho) ja Tusenbach (Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Sanotaan, että elämä on tässä ja nyt. Ja onhan se. Ja silti niin monelle elämä on "mutta kun", "sitten kun" ja lopulta "voi jospa". Haavetta tulevasta, paremmasta, täydellisemmästä, tai haavetta että menneisyys olisi johdattanut nykyisyyden eri suuntaan. "Elämä on sitä, mikä tapahtuu tehdessäsi muita suunnitelmia." Niin myös nämä kolme sisarta läheisineen kaipaavat, janoavat, isoavat, haluavat - mutta osaavatko he ryhtyä toteuttamaan? He haaveilevat rakkaudesta, mutta löytyykö sitä - tai löytyykö todellista rakkautta, vai vain unikuvia, fasadeja, rakkautta rakkauden ideaan ennemmin kuin todelliseen kohteeseen?

Masha (Tytti Vänskä) ja Versinin (Joni Leponiemi).
Kuva: Jiri Halttunen

Elämä ottaa, antaa, vaatii, tarjoaa, on houkutteleva ja luotaantyöntävä, kaunis ja ruma, nostaa siiville ja lyö maahan. Kunhan et jää sivuun, kunhan pidät kiinni; itsestäsi, haaveistasi, sinulle tärkeistä ihmisistä. Tartut hetkeen, pysyt mukana, annat elämän silittää ja tukistaa. Ihminen valitsee usein itse loukkunsa ja piinansa tietämättä, mitä valitsee. Joskus ansa on siinä, että ihminen saa mitä luulee haluavansa - joskus siinä, että ei saa. Ja miten sen eron tietää? Vasta valittuaan - tai ajauduttuaan.

Ja kun hengitän hiljaa
voin kuulla miten ilmaa halkoo
kaipaus
lupaus enemmästä
hetki elämästä
uudesta alusta

~ Hilkka-Liisa Iivanainen ~

* * * * *

Kolme sisarta Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti