Isä (TTT)

Joidenkin näytelmien näkemistä jopa hieman "jännittää" etukäteen; kuinka lujille katsominen ottaa henkisesti, kuinka suuri tunnekuohu on tekeillä. Tällainen jännitys siis ei suinkaan vähennä intoa nähdä kyseistä näytelmää - päinvastoin. Isä oli yksi näistä.

Tampereen Työväen Teatteri esittää siis Eino Salmelaisen näyttämöllään näytelmää Isä. Sen on käsikirjoittanut Florian Zeller, suomentanut Reita Lounatvuori ja Työvikseen sen ovat ohjanneet Tommi Auvinen ja Taava Hakala. Tuotanto on tehty yhteistyössä Kuopion kaupunginteatterin kanssa.

Esko Roine. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Pääroolissa Esko Roine elää ilmein, kehonkielellä, repliikein - koko ihmisyydellään todeksi vanhaa miestä, jolle muisti ei ole enää ystävä. Ei ehkä vihollinenkaan, vaan ennemmin tuntematon ohikulkija, joka saattaa katsoa ymmärtävästi silmiin - tai sitten ei. Vanhan miehen hämmennys, hätäkin, kuvautuvat käsinkosketeltavan totena, ja aivan kuten mies itse, ei katsojakaan aina pysy täysin selvillä siitä, miten aikajana nyt oikein kulkikaan, mitä tapahtui juuri äsken, mikä kauemman aikaa sitten. Ja tapahtuiko, vai kuviteltiin? Kuka kukin on, tai oli, ja missä ollaan.

Esiin nousevat myös koomiset ulottuvuudet. Näytelmä tarjoaa katsojalle tunnekuljetuksen niin huvittuneisuuden, surumielisyyden, myötätunnon kuin epävarmuudenkin hetkiin. Yhden hetken ahdistus voi kohta vapautua arkipäivän komiikan naurahdukseen, joka ei kuitenkaan kohdistu vanhuuteen tai höperyyteen sinänsä vaan iloitsee virkeistä hetkistä. Lyhyetkin aidosti myönteiset tuokiot tuovat elämään kuin tuulahduksen sopivan lämmintä, hyväntuoksuista kesäpäivää.

Esko Roine ja Riikka Papunen. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Roineen läsnäolo on koko ajan uskomattoman intensiivistä, enemmin elämistä kuin näyttelemistä. Aivan erityisen vahvaa se on lopussa, jossa myös valo ja äänimaailma kohtaavat näyttelijäntyön sanalla sanoen täydellisesti, eleettömän kaikenkattavasti.

Toisaalta näytelmässä konkretisoituvat todeksi myös omaisten tunnelmat - välittäminen, hätä ja huoli, mutta myös väsyminen ja tilanteeseen kyllästyminenkin. Tyttären roolihahmo luo uskottavan kuvan omaisesta, jota repivät kahtaalle toisaalta huoli ja välittäminen isästä, toisaalta halu elää omaakin elämää, tehdä omia ratkaisuja. Miltä tuntuu nähdä oman isän haipuvan ja hapertuvan? Miltä tuntuu ensimmäisellä - tai jokaisella - kerralla, kun huomaa, että isän katseesta on kadonnut se tunnistamisen lämmin pilkahdus?
(Oma kokemukseni: tunne on yhtäaikaa hyvin yksityinen sekä samalla kattavasti syvälle olemassaolon järjestykseen osuva.)

Miia Selin ja Janne Kallioniemi. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Miia Selin, Riikka Papunen ja Maiju Saarinen tyttärenä, hoitajina ja kanssakulkijoina luovat kauniita ja sikäli lohdullisia kohtaamisia vanhuksen kanssa, tukien ja hoivaten - vaikka mainittu väsyminenkin pääsee näkyviin. Sen sijaan Pentti Helin ja Janne Kallioniemi tekevät rosoisemmat roolityöt edustaen sitä valitettavan totuudenmukaista toisenlaista todellisuutta, jossa ymmärrys tai myötämielisyys eivät lämpöä suo. Roine tuo roolissaan näkyväksi sen, miten kaikkia näitä kohtaamisia vanhuksen haparoiva mieli pyrkii pitämään järjellisessä järjestyksessä, ja toisaalta sen, miten vanhus reagoi siihen, millaisena todellisuuden kokee.

Esko Roine ja Pentti Helin. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Sari Paljakan suunnittelema lavastus on varsin pelkistetty, mutta samalla vähäeleisen kätevästi muuntuva. Sillä, että lavastus pysyy lähes samana ajan ja paikan vaihtuessa, on selkeä kerronnallinen paino eläydyttäessä vanhan miehen maailmaan. TJ Mäkisen suunnittelema valaistus toimii hyvin yhteen lavastuksen kanssa. Valoilla luodaan ja alleviivataan tunnelmia, painotetaan hienosti ajatuksen katkeamista ja hämärtymistä kohtauksien vaihtuessa. Kalle Nytropin luoma äänimaailma tukee tarinaa ja tunnekuljetusta. Aika tikittää pois, karkaa käsistä. Välillä aika on hukassa kuin kello käyttäjänsä ranteesta. Näyttelijöiden ulkoasut puvustuksineen ja maskeerauksineen ovat realistisia. Puvustuksen on suunnitellut Taava Hakala.

Esko Roine, Maiju Saarinen ja Pentti Helin. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Esityksen tuottamien moninaisten tunneravisteluiden ja väistämättä kostuneiden silmien jälkeen olona ei ollut paha mieli, vaan kiitollisuus riipaisevan, vavahduttavan hienon teoksen näkemisestä.

Seuranani oli ikääntynyt äitini, jolla on takanaan yli vuosikymmenen kestänyt raskas kokemus muistisairaan omaishoitajuudesta. Hän oli hyvällä tavalla järkyttynyt, niin järisyttävän vaikuttunut sekä näytelmän sisällöstä että Roineen roolityöstä, että kun yritin kysyä kommenttia tätä blogia varten, hän ei saanut sanottua oikein mitään, liikutus vaan nousi pintaan. Sovimme, että voin kirjoittaa tämän, sillä autenttinen reaktio kertoo itsessään hyvin paljon.

Esko Roine ja Maiju Saarinen. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Jo ennakkonäytöksessä sali oli täysi, ja yleisö eli mukana välillä naurahdellen, välillä hiirenhiljaisina - kenties pieniä niiskauksia lukuunottamatta. Loppuaplodit annettiin seisten. Kun esityksen jälkeen aulassa silmäili ihmisten kasvoja, varsin monella oli itkettyneet silmät - esitys siis teki vahvan vaikutuksen. Tämä todella kannattaa kokea ihan puhtaana teatterielämyksenäkin, mutta etenkin, jos aihepiiriin on jokin omakohtainen kosketus. Suosittelen sydämeni pohjasta. Menkää.

Isä-näytelmä on Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistossa tämän kevään. Liput myynnissä - ja näyttävät myyvän vauhdilla, joten pitäkäähän kiirettä! Näytelmä teatterin sivulla (linkki).

---