perjantai 17. helmikuuta 2017

Täti ja minä (ensi-ilta)

Eilen illalla vuorossa oli Täti ja minä -näytelmän ensi-ilta. Erityiseksi tämän teki vielä se, että kyseessä oli samalla näyttelijä Maritta Viitamäen eli Rutun viimeinen ensi-ilta ennen eläköitymistä. 40 vuoden työura, yli 200 ensi-iltaa, lukematon määrä koskettavia, hauskoja ja vaikuttavia hetkiä. Täti ja minä -näytelmän kaikki näytökset koko keväältä on varattu loppuun jo ennen ensi-iltaa - tällaista ryntäystä ei yleensä nähdä!

Jo ennen esityksen alkua pienen näyttämön aulassa tunnelma tiivistyy, ja sieltä täältä lähistöltä kuuluu keskustelunpätkiä joissa puheenaiheena on Ruttu. Joku tuntuu olevan hänen läheisiään, joku kertoilee muistoja hänen aiemmista roolitöistään.

Näytelmä alkaa. Näemme vanhan naisen sängyllä lepäämässä ja nuoren miehen saapumassa hänen luokseen. Tapahtumat lähtevät rullaamaan eteenpäin. Morris Panychin teksti on täynnä äkkivääriä hetkiä ja käänteitä - ja kaikenlaista voi sanoa. Tarina on hulvaton, vaikka se käsitteleekin mustanpuhuvia aiheita.

"Ja meillä kaikilla oli nii-in muukaavaaa..."
Kuva: Jiri Halttunen

Jouni Salon ohjaus pyörteilee tekstin mukaan. Suvantoja ei ole, mutta rytmi vaihtelee mukavasti edeten välillä ripeämmin, välillä verkkaisemmin - yleisölle on myös jätetty tilaa omille oivalluksille. Kemp kiivaampana hahmona ja täti rauhallisena tarkkailijana luovat hyvän vastaparin, jonka erilaisuudesta ja erityisyydestä saadaan paljon irti. Tädin ja Kempin suhteen muutos tarinan edetessä on kuvattu eloisasti - mikään ei ole itsestäänselvää saati imelää.

Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen) mietteliäänä.
Kuva: Jiri Halttunen

Rutun eli tädin kanssa lavalla nähdään Kempin roolissa Jukka-Pekka Mikkonen. Jukkiksen roolityö on huima; hänen osallaan on esittää lähes kaikki ääneen lausuttu dialogi. Ja Kemphän puhuu - paljon, ja vaikka mistä. Jukkiksella onkin näytelmässä huikea tekstimäärä hallussa. Puheen rytmi ja väri ovat kohdillaan. Kempin mielentila ailahtelee kyynisestä lähes hulluuden rajamaille, mutta hiipii siihen myös lämpöä ja välittämistä - ja Jukkis tuo tähän kaikkeen hienosti väriä. Kempin elämäntarina avautuu vähitellen. Jukkiksen roolityö on myös fyysinen, ja ulosannin kokonaisuus on eheä ilmeitä myöten. Mitään ei turhaan alleviivata, vaikka Kempin kertoessa itsestään tietyt asiat hänen ulosannissaan ja olemuksessaan saavatkin taustoitusta.

Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen), tasapainoinen ja rauhallinen nuorimies?
Kuva: Jiri Halttunen

Ruttu tekee tätinä vaikuttavan roolityön. Läsnäolo on käsinkosketeltavaa, ja sitä korostaa roolihenkilön vaiteliaisuus. Rutun dialogi tätinä onkin enimmäkseen äänetöntä - mutta paljonpuhuvaa. Liikekieli on vähäistä - tätihän on enimmäkseen paikoillaan - mutta kasvot, silmät ja ilmeet elävät sitäkin enemmän. Tällä tavoin täti pystyy käymään jatkuvaa keskustelua Kempin kanssa ilman, että Kempin puhe keskeytyy. Välillä hän huokuu yhtä paljon lämpöä kuin toisinaan epäilystä, ja ilmeissä sekä pienissä eleissä elävät niin kysymykset, vastaukset, ihmetys, myötätunto, torjunta, paheksunta kuin lämpökin - ja monet muut viestit. Tämä roolityö on sanattoman kommunikaation ja läsnäolon juhlaa. Hymyt ja kannustavat ilmeen jäävät sydämeen.

Täti (Maritta Viitamäki) ja ... niin mitäpä Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen) tekee?
Kuva: Jiri Halttunen

Täyteläinen, ihastuttavan pikkutarkka lavastus luo uskottavat puitteet - näemme hyvin aidonoloiseen vanhan naisen pieneen kotiin. Lavastuksen ovat suunnitelleet Karmo Mende ja Merja Levo. Viehättäviä muuntuvia yksityiskohtia ovat vaikkapa talven jääkukat ikkunalaseissa tai ikkunalaudalla kasvava huonekasvi. Pukusuunnittelusta vastaa Outi Kaltiokumpu, ja puvustus tukee hienovaraisesti roolihahmojen olemusta. Kampauksista ja maskeeraamisesta huolehtineet Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale ovat vanhentaneet Ruttua uskottavasti.

Kempin (Jukka-Pekka Mikkonen) ja tädin (Maritta Viitamäki) yhteiseloa.
Kuva: Jiri Halttunen

Valot rytmittävät kerrontaa - pimennyksillä pilkotaan tarinaa välillä hyvinkin lyhyiksi pätkiksi, välillä pitemmiksi. Asko Konttisen suunnittelema valaistus luo tunnelmia, vuoden- ja vuorokaudenaikoja, korostaa ja voimistaa kohtauksia. Myös valojen heittämiä varjoja käytetään hyväksi. Aivan erityisen hieno oivallus liittyy kohtaukseen, jossa taskulampun valolla on suuri merkitys - muistakaa katsoa tädin varjokuvaa seinällä, kuinka se kommentoi Kempin puhetta!

Paljonpuhuvia ilmeitä ja varjoja.
Kuva: Jiri Halttunen

Ari Lampisen luoma äänimaisema tekee asunnon ulkopuolisesta maailmasta todellisen. Pihalla leikkivät lapset, sateen ääni... Myös musiikilla on tärkeä osuus tunnelmien luomisessa niin pimennyksissä kuin kohtausten aikanakin.

Esityksen aikana yleisö nauraa ääneen vähän päästä. Mutta ei tämä pelkkä komedia ole - myös hyvinkin koskettavia hetkiä on mukana, ja leikkaukset tunnelmasta toiseen ovat välillä hyvinkin nopeita. Erityisen herkulliset kohtaukset saavat innokkaita väliaplodeja - ilmiö, jota yleensä kokee lähinnä vain jos näytelmään sisältyy musiikkiesityksiä.

Iloisia aikoja.
Kuva: Jiri Halttunen

Esityksen päättyessä valot himmenevät hitaasti, musiikki soi. Istumme pimeydessä, musiikki soi. Valot nousevat jälleen, Ruttu ja Jukkis seisovat lavalla käsi kädessä. Aplodit jysähtävät käyntiin. Näyttelijät poistuvat hetkeksi, palaten takaisin lavalle; Rutulla on käsissään lahjakassi, enkä ole ikinä nähnyt sellaista kukkamäärää kuin millä häntä on tervehditty; kukkapaketit ovat suuressa korissa, jonka Jukkis herrasmiehenä kantaa lavalle Rutun eteen. Yleisö kohahtaa, ilkamoi iloaan huudahduksin ja vihellyksin. Nousemme seisomaan. Myös ohjaaja, lavastaja ja puvustaja saapuvat lavalle. Aplodit jatkuvat pitkään, kutsuen näyttelijät esiin moneen kertaan. Toki aploodeeraamme yhtälailla molemmille näyttelijöille ja koko työryhmälle - kiitos kaikille! Mutta aplodien jatkuessa tunnen, miten yleisöstä huokuu arvostus ja kunnioitus Ruttua kohtaan. Olemme saaneet elää ja hengittää mukana elävän legendan viimeisen ensi-illan. Myös näyttelijöiden hieno keskinäinen arvostus näkyy selkeästi; Jukkis osoittaa sen eleillään Rutulle ja vaikuttaa siltä, kuin haluaisi antaa lavan yksin hänelle. Ruttu puolestaan ei anna Jukkiksen jäädä sivuun - tämä on yhteinen menestys. Molemmat ovat tehneet upeaa työtä.

Ennen lähtöä käyn vielä halaamassa ja kiittämässä Ruttua. Hän vaikuttaa kovin onnelliselta - ja mikäpä on ollessa onnellinen näin mahtavan viimeisen avauksen jälkeen.

Jälkeenpäin on värisevä olo. Olen saanut paitsi nähdä hienon näytelmän, myös olla todistamassa jotain aivan erityislaatuista - hetkiä, joita ei koskaan enää saa takaisin. Vavahduttava tunnelataus. Olen kiitollinen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti