sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Kauas pilvet karkaavat (ensi-ilta)

Vuorossa on Kauas pilvet karkaavat -näytelmän ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Alkuperäistekstin on kirjoittanut Aki Kaurismäki, ja elokuvan pohjalta näyttämösovituksen on tehnyt ja ohjannut Jarno Kuosa.

Ohjaustyö on ihailtavan luova. Esillepanossa olennaisesti ohjaajan kanssa yhteistyössä ovat olleet lavastussuunnittelija Karmo Mende sekä valosuunnittelusta ja projisoinneista vastaava Tuukka Toijanniemi. Ohjaaja kohtelee henkilöhahmojaan lämmöllä mutta paapomatta. Esityksen visuaalisuus on omaa luokkaansa; monet tapahtumat kuvataan varjokuvina, ja samalla saadaan tehtyä sujuvia siirtymiä. Näyttämökuva elää ja häilyy kuin elämä. Joskus se on levoton, joskus levollinen. Välillä kaikkialla tapahtuu jotakin, joskus kaikki tiivistyy yhteen kohtaan. Ajan kulumista kuvataan oivaltavasti toistuvalla liikkeellä, pysäytyskuvilla, valojen muutoksilla...

Mutta eihän näytelmän pääpaino visuaalisuudessa ole, vaan ihmisten tarinassa - kuinka pienet ihmiset selviävät, kun välillä tie tuntuu nousevan pystyyn? Miten pariskunta käsittelee yhtäaikaisen työttömyyden - ja samalla sen, että lähipiiri jakaa saman kohtalon?

Pariskunta Ilona (Maija Andersson) ja Lauri (Jukka-Pekka Mikkonen).
Kuva: Jiri Halttunen

Pääparina, Ilonana ja Laurina, nähdään Maija Andersson ja Jukka-Pekka Mikkonen. He kumpikin tekevät hienot roolityöt. Tarina kerrotaan ennenkaikkea Ilonan kautta, ja Andersson näyttelee hahmoaan herkkyydellä ja rakkaudella. Ilona on asiallinen nainen, jolla on selkeä selviytymistahto. Andersson eläytyy luontevasti Ilonan tunteisiin, iloihin ja suruihin. Liikekieli on sulavaa, ja Andersson myös laulaa kauniisti. Mikkosen tulkitsema Lauri on osuva puoliso Ilonalle; hahmot sopivat hyvin yhteen ja täydentävät toisiaan. Lauri on jääräpäisyyteen taipuva mies, jolla kuitenkin on selkeästi pehmeätkin puolensa. Mikkonen pääsee myös väläyttelemään liikekieltä, jollaista en ole ennen häneltä nähnyt - näinä hetkinä lopputulos on hilpeä. Molempien ilmekieli on myös kohdillaan. Ilonan ja Laurin kumppanuus tulee esiin alusta saakka, ja se kestää myötä- ja vastamäessä.

Ilona (Maija Andersson) seuraa maailman tapahtumia tv:stä ja taustalla tapahtuukin ihan muuta...
Kuva: Jiri Halttunen

Pääparia lukuunottamatta näyttelijöillä on runsaasti rooleja; osa isompia, osa pienempiä. Jotkut henkilöt vain vilahtavat kertaalleen lavalla. Pysyvämpiä hahmoja ovat ainakin Melartin (Henri Halkola), johtaja Sjöholm (Anneli Karppinen) sekä kokki Lajunen (Hannu Hiltunen). Halkola hyödyntää hienosti liikekieltä ilmaisussaan. Johtaja Sjöholmin ja Ilonan välillä on aitoa lämpöä, välittämistä ja ystävyyttä - välillä enemmän ammatillisen pinnan alla, välillä näkyvämmin. Hiltusen tulkitsema kokki Lajunen on hyvin inhimillinen ihminen, mutta selkeästi myös ylpeä ammatistaan.

Melartin (Henri Halkola) ja Ilona (Maija Andersson).
Kuva: Jiri Halttunen

Joni Leponiemi, Saara Jokiaho, Jouni Innilä, Taina Reponen sekä tähän näytelmään uutena avustajana pestattu Mutabazi Ndiyunze tekevät useita pienempiä rooleja. Siirtymät henkilöstä toiseen ovat sujuvia, hahmot pysyvät erillisinä. Pienemmissä rooleissa on varaa myös irrotella - hyvänä esimerkkinä tästä on Reposen absurdihko työvoimatoimiston virkailija.

Ravintola Dubrovnikin väkeä: vasemmalta Joni Leponiemi, Jouni Innilä, Saara Jokiaho,
Taina Reponen, Mutabazi Ndiyunze, Hannu Hiltunen, Henri Halkola ja Maija Andersson.
Kuva: Jiri Halttunen

Musiikki on myös tärkeä osa tarinaa. Näytelmän kapellimestarina toimii Lasse Hirvi, joka on luotsannut hienon musiikkikokonaisuuden. Musiikkinumeroita on useita, ja ne istuvat kerrontaan luontevasti. Tästä näyttelijäjoukostahan löytyy monta hyvää laulajaa - ja myös soittajaa. Saara Jokiahon viulu soi kauniisti, ja tanssimusiikkibändi Jouni Innilä solistinaan kuulostaa siltä kuin lavoja olisi kierretty kimpassa pitempäänkin. Luonnollisesti musiikkiin liittyy myös liikettä - koreografi on Anna Maria Häkkinen, ja hänenkin työnsä limittyy muuhun ohjaustyöhön saumattomasti. Äänisuunnittelusta vastaa Mika Filpus.

Saara Jokiaho viuluinen, taustalla Jouni Innilä.
Kuva: Jiri Halttunen


Mielenkiintoinen ratkaisu ohjaajalta on käyttää tarinassa kertojaa. Kertojavuoro vaihtuu luontevasti näyttelijältä toiselle, kertojat kuljettavat tarinaa ja esittelevät tapahtumapaikkoja. Muutamissa kohdissa kerronta ja lavan tapahtumat on tehty herkullisesti täysin yksi yhteen.

Näyttelijöiden lisäksi lavamiehet ovat harvinaisen runsaasti esillä; lavasteiden kanssakin he ovat joskus näyttelijöille näkyviä - ja joskus eivät. Antti Soininen, Aapo Jämsén ja Timo Smedberg tekevät myös useita pikkurooleja. Lisäksi valomiehet liikkuvat ajoittain lavalla.

Tapahtumapaikkoja on lukuisia. Useimmat kerrotaan viitteellisesti, mutta ravintolat Dubrovnikista alkaen tehdään selkeimmin konkreettisiksi. Näin tulee hyvin esiin myös se, millaisesta paikasta milloinkin on kyse. Räkälän kuvailu on kyllä osuvan raadollinen - joskin osin jopa hieman turhankin alleviivattu (asia olisi tullut selväksi ilman housunpersausesittelyäkin). Mutta selväksi tulee, millaiseen paikkaan Ilona on joutunut - ja toisaalta silloinkaan hän ei luovuta.

Ilona (Maija Andersson) ja Lajunen (Hannu Hiltunen).
Kuva: Jiri Halttunen

Kauas pilvet karkaavat on kauniisti toimiva draama, mutta löytyy siitä huumoriakin. Kaurismäkeläisittäin huumori on melko eleetöntä, mutta uppoaa kyllä yleisöön - rikkomatta draaman kerrontaa.

Kaurismäkeläinen ilmapiiri on kaiken kaikkiaan tavoitettu hienosti. Dialogi on lyhyttä ja napakkaa - hyvin suoraan elokuvasta. Valot ja musiikki luovat omalta osaltaan elokuvallista tunnelmaa.

Paitsi lavastussuunnittelusta, myös pukusuunnittelusta vastaa Karmo Mende. Puvustus tukee tarinaa ja hahmoja eleettömän tyylikkäästi. Kaupunkilaiset on puettu yhtenäiseksi massaksi, joten huomionarvoiset henkilöt on helpompi erottaa.

Koko esitys on yksityiskohtien juhlaa. Huoliteltuja yksityiskohtia löytyy niin lavasteista, tarpeistosta kuin näyttelemisestäkin; esimerkkinä hetki, jolloin kertojana toimiva Jouni Innilä sytyttää Ilonan kasvoille hymyn. Tai tapa, jolla Melartin astuu sisään pankkiin. Tietyt toistuvat eleet - kuten tukan kampaus tai takin kohentaminen - toimivat hyvinä pieninä alleviivauksina tilanteen sävystä.

Johtaja Sjöholm (Anneli Karppinen).
Kuva: Jiri Halttunen

Kaiken kaikkiaan Kauas pilvet karkaavat on kaunis, hienosti näytelty, visuaalinen, herkkä, sydämellinen näytelmä, jolla on paljon annettavaa; laaja tunnekirjo, huumoria, musiikkia... Näytelmästä jää hyvä mieli; sekä siksi, että on saanut nauttia näin hienoa teatteritaidetta, että siksi, että aina kannattaa uskoa parempaan huomiseen. Mieleen jää soimaan nimikappale Kauas pilvet karkaavat, jonka Maija tulkitsee lämmöllä ja herkkyydellä.

Mut kauas pilvet karkaavat
aivan turhaan niitä tavoitat
pois kauas pilvet karkaavat
niin minäkin

Tämä kuva on minusta todella kaunis - ja tiivistää jotain olennaista näytelmästä.
Kuvassa Ilona (Maija Andersson).
Kuva: Jiri Halttunen


2 kommenttia:

  1. Hyvin sanottu, olen täysin samaa mieltä.
    Esitys oli tasokas, tyylikäs ja laadukas.
    Paras teatterikokemus ikinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, kiva kuulla että pidit tekstistä - ja etenkin esityksestä, joka on kyllä runollisen kaunis!

      Poista