perjantai 20. tammikuuta 2017

Papin perhe (ensi-ilta)

Papin perheen ensi-ilta. Katsomo on käytännössä täynnä. Esitys alkaa; laulamme kaikki yhdessä joko Suvivirren tai uskonnottoman Suvilaulun. Ja katsomossa oikeasti lauletaan - kohdissa, joissa sanoitukset poikkeavat toisistaan, on jopa kilpalaulannan tuntua, kumpi versio kuuluu voimallisemmin.

Tästä se lähtee. Koti on vielä ehjä ja perhe koossa.
Kuva: Jiri Halttunen

Minna Canth kirjoitti näytelmän 1800-luvulla, ja ohjaaja Sakari Hokkanen on tuonut sen nykypäivään. Teksti on alkuteokselle uskollinen muutamin muutoksin - pappi onkin naispappi (hänen puolisonsa luonnollisesti mies, kuinkas muutenkaan tällaisen papin ollessa kyseessä) ja perheen palvelija on mies. Myös loppua on muutettu.

Ohjaus on näkemyksellistä, vahvaa työtä. Ote tarttuu ja pitää. Näytelmällä on monenlaista annettavaa; komediallisista hetkistä aina hyvin vahvaan, lähes ahdistavaan draamaan saakka. Henkilöhahmot on rakennettu huolella erilaisiksi, ja kuitenkin kaikkia yhdistää (tavalla tai toisella) tämä perhe, joka repeytyy rikki.

Papin perheen "nimiroolissa" pappi Henriikka Valtaria näyttelee Hanna Liinoja. Hän tekee vaikuttavaa, vakuuttavaa työtä omaa elämänkatsomustaan sokeasti seuraavana naisena, jolle kaikki muu on taustaa - vain Jumalan sanan levittämisellä on väliä, hinnalla millä hyvänsä. Toki myös perheellä on arvo, mutta ennemmin välinearvo taivaallisen työn rinnalla. Liinoja eläytyy ja tuo esiin ihmisen, joka kyllä uskoo tekevänsä hyvää, mutta jonka toiminta on kaikkea muuta.

Pappi Henriikka Valtari (Hanna Liinoja).
Taustalla Miikka Tuominen.
Kuva: Jiri Halttunen

Vastavoimaksi pappi Henriikka Valtarille nousee hänen poikansa Jussi Valtari. Tässä roolissa Miikka Tuominen tekee mielestäni tähän saakka parhaimman työnsä mitä olen häneltä nähnyt. Ennenkin on ollut hyviä töitä, mutta Jussina hän pääsee todella osoittamaan voimiaan niin draamassa kuin komediassakin. Jussi on äitinsä poika - yhtä kiihkeästi oman elämänkatsomuksensa kannalla. Tuominen pääsee esittämään niin komediallisia kykyjään (esimerkiksi nuorten harjoitellessa näyttelemistä) kuin kykyä pirullisen voimakkaaseen ilmaisuun (esimerkiksi blogitekstiään ilmaistessaan). Vaikka Jussi alunperin haluaisi välttää kaikkein kovinta yhteenottoa, äidin ja pojan ottaessa mittaa toisistaan maakin vavahtelee.

Perheen poika Jussi Valtari (Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Piia Mannisenmäki tekee ihastuttavaa työtä perheen nuorempana tyttärenä Maijuna. Tytöllä on omat haaveensa ja unelmansa - joskin hän tietää, etteivät mamma ja pappa niitä hyväksy. Mannisenmäki eläytyy sydämellisesti lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla elävään nuoreen neitoon, joka haluaa toisaalta tavoitella omia päämääriään, toisaalta olla vielä papan ja mamman tyttö.

Perheen nuorimmainen Maiju Valtari (Piia Mannisenmäki).
Taustalla Miikka Tuominen.
Kuva: Jiri Halttunen

Perheen isä - eli pappa - Elias Valtari on Hannu Lintukosken tulkitsema pehmoisä. Lintukoski tekee enimmäkseen tyylikkään eleetöntä mutta sisäisesti hyvin vahvaa työtä miehenä, joka yrittää yhtäältä tukea vaimoaan sekä toisaalta rakastaa lapsiaan sillä lämmöllä, jota nämä eivät äidiltä saa. Tunnekuohut eivät kuohua, niille ei tämän perheen puristuksessa ole tilaa, mutta Lintukosken ilmeitä kannattaa seurata.

Perheen isä Elias Valtari (Hannu Lintukoski).
Kuva: Jiri Halttunen

Perheen vanhempi tytär, Hanna Valtari, on idealistisesti maailmanrakkauteen uskova nuori nainen, sovittelija joka kovasti toivoo asioiden kääntymistä parhain päin. Anne-Mari Alaspää tulkitsee roolia luontevasti eläytyen ihmiseen, joka haluaa rakastaa kaikkia lähipiirinsä ihmisiä, edistää maailmanrauhaa, kasvissyöntiä, feminismiä... Haluaa maailmasta paremman paikan. Eikä kuitenkaan aina voi asioille - tai itselleenkään - paljonkaan.

Perheen tytär Hanna Valtari (Anne-Mari Alaspää).
Kuva: Jiri Halttunen

Perheen keralla näissä tapahtumissa elää Jussin ystävä Teuvo Rastas. Sauli Suonpää tekee kerrassaan viehättävää työtä nuorena miehenä, joka tuo kyllä elämänkatsomuksensa esiin mutta vähemmällä räiskeellä kuin Jussi, ja joka mielellään piiloutuu huppunsa turvaan. Teuvolla on myös monta lyhyttä hupaisaa hetkeä, kuten ensitapaaminen Henriikan kanssa. Ilmeet ja olemus elävät nuoren miehen elämää, ja vaikka hän on perheen mukana, hän asemoituu aina hieman erilleen - opiskelijakämpässä oleminen on eri asia. Tulee aika tätimäinen olo, kun hahmo on minusta jotenkin niin suloinen - aivan erityisesti toisen puoliajan kohtauksessa, jossa Teuvo ja Maiju juttelevat kahdestaan.

Teuvo Rastas (Sauli Suonpää).
Taustalla Anne-Mari Alaspää.
Kuva: Jiri Halttunen

Perheen uskollinen palvelija Martin elää "siinä sivussa", toivoen että mikään ei koskaan muuttuisi. Hän selvästi välittää perheestä, etenkin Maijusta. Jorma Böök esittää herttaista vanhenevaa miestä, joka köpsöttelee toimissaan tomerasti.

Perheen uskollinen palvelija Martin (Jorma Böök).
Kuva: Jiri Halttunen

Papin perheen lavastuksen pienelle näyttämölle on suunnitellut Outi Herrainsilta. Lavastus on avara, pelkistetty ja jopa karu - henkilöillä on tilaa liikkua ja elää, mutta lämpöä perheen koti ei tarjoa. Toisen puoliajan alkaessa lavastuksen muutos kuvastaa hienosti sitä, mitä perheessä on tapahtunut. Ja kun siirrytään nuorten kämpälle, muutos tapahtuu katsojien nähden osana esitystä; seinillä pyörivät videot luovat mielikuvia siitä, millaisessa ilmapiirissä nyt ollaan, ja asumus rakentuu yksityiskohdista.

Miikka Tuominen ilmentää - mitä? (En halua spoilata.)
Taustalla Sauli Suonpää.
Kuva: Jiri Halttunen

Ääni- ja videosuunnittelusta vastaa Ari Lampinen, valosuunnittelusta Asko Konttinen. Valot toimivat kauniisti korostaen ja häivyttäen eri asioita. Heti alussa kannattaa silmäistä ikkunaa, josta viisto valo lankeaa papin perheen kotiin ristiä korostaen. Videoilla on etenkin toisella puoliajalla vahva merkitys asioiden kertojana, korostajana ja tunnelmanluojana. Valot ja videot toimivat hienosti yhteen.

Näytelmän musiikissa ja äänissä on useita hienoja, teräviä ja hauskojakin oivalluksia - niitä löytyy henkilöiden hyräilemistä kappaleista, puhelimen soittoäänistä ja taustamusiikista. Ensimmäisen puoliajan päätös kaikessa repivyydessään jo nostattaa ihon kananlihalle, ja soimaan nouseva kaunissävelmäinen kappale kruunaa sen - ainakin itse muistan jostain kouluajoilta (jolloin tätäkin on koulussa laulatettu) miten sanoissa puhutaan lohdullisesti armosta, anteeksiannosta, rauhasta ja turvallisuudesta. Toteutuvatko ne?

Papin perheen puvustuksen on suunnitellut Tuovi Räisänen. Puvustus tuo osaltaan hienosti esiin tyylikkään ja tiukan Henriikan, pehmoisen Eliaksen, vapaa-ajattelijat Jussin ja Teuvon, kotitytöstä omaan elämään pyrkivän Maijun, maailmanrauhaa hakevan Hannan ja palvelijana touhuavan Martinin. Puvut tukevat ja ilmentävät kunkin roolia erilaisina persoonina, ja sopivat kuitenkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Sisarusten yhteistä riemua (Anne-Mari Alaspää ja Piia Mannisenmäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Tämä ei ole helpointa teatteria, joskaan ei vaikeaselkoistakaan. "Ei-helppous" syntyy siitä, että esitys haastaa katsojan ajattelemaan - aivot narikassa tätä ei voi lallatella läpi - mutta juuri se on usein palkitsevaa. Näytelmä ei puhu sen enempää uskonnon tai uskonnottomuuden puolesta kuin sitä vastaankaan. Sen sijaan se puhuu voimakkaasti ymmärryksen ja toinen toisensa kunnioittamisen puolesta, kohtuuttomuutta ja kovuutta vastaan - elämänkatsomuksesta riippumatta.

Toivon todella, että Papin perhe löytää katsojansa eri ikäryhmistä ja erilaisten elämänkatsomusten piiristä - tällä näytelmällä on monelle annettavaa! Ennakkoluuloinen ei kannata olla, etenkään siksi että 1800-luvulla kirjoitettu teksti tuntuisi etäiseltä. Näytelmä elää väkevästi nykypäivässä, tässä ajassa jolloin kahtiajakautuminen ja erilaisten ajatusmaailmojen kiihkeä yhteenlyöminen on jatkuvasti esillä. Ja siinä rähäkässä jälki ei useinkaan ole kaunista. Kyyneliä ilmaantuu silmiin niin lavalla kuin katsomossakin.

Facebookista löytyvät allekkain muunmuassa tällaiset kommentit:
"Ylitti odotukset. Näyttelijät olivat mahtavia omissa rooleissaan. Kiitos!"
"Kertakaikkisen kauhea! Ahdistusta herättävä ja henkisesti pahoinvoivana poistuin paikalta. En suosittele kenellekkään!"
"Todella väkevä esitys. [peukku ylös]"
Näytelmän esittelyssä kaupunginteatterin sivulla sanotaan mm. "Esitys sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat järkyttää herkkiä katsojia. Ei suositella lapsille." Muutenkin kannattaa käydä lukemassa Työryhmän saatesanat katsojalle (linkki).

Itse kävin siellä ahdistuneisuuden rajamailla - Henriikka Valtarin käytös on kova pala - mutta kuitenkin niin, että kokemus on hyvällä tavalla järkyttävä, vaikuttava, mieleenpainuva. Aion mennä katsomaan tämän uudestaankin. Suosittelen Papin perhettä ihmisille, jotka kykenevät käsittelemään vaikeitakin asioita, jotka haluavat vaikuttua teatterista, uskaltavat antaa teatterin haastaa katsojan - ja jotka eivät ole aivan liian herkkiä. Herkkyys on hyvä asia tämänkin näytelmän suhteen, se avaa mielen ja päästää elämyksen väkevänä sisälle, mutta kovin herkälle ihmiselle kokemus ei välttämättä ole hyvä. Suosittelen heille, jotka kestävät sen, että teatteri - ja elämä - ei ole vain hauskaa ja ilahduttavaa, vaan myös vahvaa, vavahduttavaa, väkevää, repivää ja joskus surullistakin. Suosittelen heille, jotka uskaltavat laittaa itsensä alttiiksi sille, että asiat eivät aina mene hyvin ja että joskus elämä ja ideologiat saattavat nousta suurempaan hyökyyn kuin ihmisen mieli kestää. Suosittelen heille, joita kiinnostaa nähdä vanha mutta aikaa kestävä näytelmäteksti nykyaikaistettuna, raivokkaan elinvoimaisena ja ajankohtaisena.

Loppukohtaus on omaa luokkaansa. Koko katsomo on hyvin hiljaa, tunnelataus käsinkosketeltavan voimakas. Ensin kukaan ei halua rikkoa hiljaisuutta, sitten aplodit alkavat voimakkaina. Aplodien aikaan en juuri kykene hymyilemään, olen siihen liian liikuttunut ja vaikuttunut. Voin vilpittömästi onnitella ja kiittää työryhmää upeasta, rohkeasti voimallisesta työstä.


2 kommenttia:

  1. Tähän voisin vielä lisätä, että nuoremmat katsojat (joita kylläkin käy teatterissa harmittavan vähän) pystyvät samaistumaan perheen 17 v. tyttäreen. Itse ainakin 15 - vuotiaana tunnistin todella monta omasta suusta tuttua lausetta :)
    Mutta oli hyvä näytelmä, vaikka loppu jäi ärsyttävästi tulkinnanvaraiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, hienoa kuulla myös nuoremman katsojan näkökulma - ja että nuoruus on tavoitettu hyvin! :) Itse tulkitsin lopun selkeäksi, mutta ei siitä sen enempää ettei spoilaannu.

      Poista