maanantai 4. huhtikuuta 2016

Nummibodarit

Aleksis Kivi julkaisi näytelmänsä Nummisuutarit vuonna 1864. Näytelmä on esitetty ensimmäisen kerran 1875, ja siitä lähtien sitä on nähty Suomen teattereissa lukuisia kertoja. Tällä kertaa Jyväskylän kaupunginteatterissa siitä nähdään Sakari Hokkasen uusintakäsikirjoittama ja ohjaama versio nimeltä Nummibodarit. Hahmot ja heidän suhteensa, samoin kuin tarinan kulku, ovat tavallaan ennallaan - ja kuitenkin ihan jotain erilaista. Olen saanut seurata näytelmän valmistumista, ja nyt on vuorossa ennakkonäytös.

Esko Numminen (Hannu Lintukoski) haaveilee ihanasta Kreetasta (Maija Andersson).
Kuva: Jiri Halttunen

Käsikirjoitus ja ohjaus tuovat katsojien eteen reikäpäistä tekemisen riemua, epäsovinnaisia ratkaisuja, oivaltamisen iloa ja reipasta meininkiä. Kuvia ei kumarreta, mutta toisaalta ohjauksesta välittyy lämpö hahmoja kohtaan. Nykyaikaistaminen tuo tullessaan asioita, jotka Kiven aikana olisivat varmasti olleet kovin kummallisia. Käsikirjoitukseen ja lavalle on ripoteltu monia pieniä viittauksia mm. urheilumaailmaan, populaarikulttuuriin, taiteeseen ja politiikkaan. Siirtymät kohtauksesta toiseen etenevät hyvin, vaikka näytelmän rytmi on tiivis. Tämä näytelmä osoittaa selkeästi, että koreografia on paljon muutakin kuin musikaalien kellontarkkoja tanssikohtauksia - vaikka tanssia tässäkin nähdään. Koreografiasta vastaa Terhi Kuokkanen.

Mikko Vilkastus (Sauli Suonpää), Esko Numminen (Hannu Lintukoski) sekä Topias Numminen (Jouni Salo).
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelijäsuoritukset ovat ihan lukunsa. Koko produktion alkuun liittyy kiinteästi se, että ohjaaja näki Hannu Lintukoskessa täydellisen Esko Nummisen. Ja Hande antaa palaa! Suoritus on yhtäaikaa erittäin fyysinen mutta myös hienosti Eskon sisäiseen maailmaan eläytynyt. Eskohan on vilpitön hahmo, kuin suuri lapsi; pitkälle keski-ikään äidin helmoissa elellyt, nyt omaa elämää tavoittelemassa. Uskoo herkästi, innostuu herkästi, hermostuu herkästi. Sauli Suonpään näyttelemä Mikko Vilkastus on hyvin näkyvä, katseenvangitseva roolityö. Vilkastuksen kyky tuottaa puhetta ja sluibailla menemään on vertaansa vailla. Maritta Viitamäki eläytyy sujuvasti nuoren neidon nahkoihin, unelmoi ja rakastaa. Hannu Hiltusen kanttori Sepeteus on itserakkauteen saakka omanarvontuntoinen mies jolla on salattu historiansa ja lavalla pilkahtelevat mieltymyksensä. Taina Reponen taiteilee hienosti Martta Nummisen äksyn ulkokuoren ja peitellyn pehmeyden välillä. Jouni Salon Topias Numminen on kaikessa tohottamisessaan sympaattinen. Maija Andersson tekee oikein sujuvasti kahtalaiset roolityöt; toisaalta ihanana hempukkana Kreetana, toisaalta amisviiksisenä nuorukaisena Kristona. Jukka-Pekka Mikkosen Iivari Numminen on hölmö, joka kokee ikäänkuin vahingossa ajautuvansa erilaisiin vaikeuksiin. Jorma Böök tekee kahdenkin nuoren naisen isäroolit ollen kummassakin välittävä isä mutta ilmaisten sen eri tavoin. Joni Leponiemen kitarointi Antreaksena rytmittää kerrontaa ja antaa oman hyvän osansa musiikilliseen kattaukseen. Joni esittää myös hieman hämmentyneen oloista sulhasmies Jaakkoa. Piia Mannisenmäen Santra tuo oman lisänsä värikkääseen hahmogalleriaan. Eikä sovi unohtaa Henri Halkolan Dimitriä, tuota showpainin ja musiikin kiistatonta idolia! Kaiken kaikkiaan lavalla nähdään sellaista heittäytymistä (myös kirjaimellisesti!), antautumista, vipellystä ja ammattitaitoista näyttelijäntyötä, että sitä on hengästyttävää ja riemastuttavaa katsoa.

Kanttori Sepeteus (Hannu Hiltunen) ja Topias Numminen (Jouni Salo).
Kuva: Jiri Halttunen

Puvustus (suunnittelu Tuovi Räisänen) ja maskeeraus (Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale) ovat olennainen osa hahmojen näyttävyyttä ja erottuvuutta. Voin vain kuvitella, miten riemukkaita hetkiä hahmojen ulkoisten olemusten rakentelun parissa on vietetty! Ysärityyli jyrää, ja puvustuksessa on sananmukaisesti loistavia oivalluksia - kuten vaikka Dimitrin asussa. Ihana Kreeta on kaunis kuten unelmamorsiamen kuuluu, Martan kasvoissa näkyy eletty elämä. Iivari noudattaa omanlaistaan "pukukoodia". Esko yrittää parhaansa mukaan sonnustautua juhlakelpoiseksi, mutta tulos on mikä on. Kaikenkaikkiaan hahmojen ulkoasut toimivat hienosti hahmojen sisäisten olemusten kanssa.

Dimitri (Henri Halkola) - sananmukaisesti loistava dj!
Kuva: Jiri Halttunen

Lavastus (Salli Karin käsialaa) sopii hyvin näytelmän henkeen ja on toimivasti toteutettu. Erityisen upea paketti on Puolimatkan krouvi - tai siis karaokekuppila. Lavastus sallii näyttelijöille paljon liikkumatilaa - sitähän tässä tarvitaan. Tärkeä osa näytelmää ovat erilaiset taustavideot ja videoscreenin käyttö. Iso osa videoista on toki valmiina, mutta hääkohtauksessa käytetään myös suoraan kohtauksessa kuvattavaa videokuvaa. Valaistus täydentää ja korostaa esillepanoa ja näyttelijäntyötä kekseliäästi. (Videosuunnittelu Tuukka Toijanniemi, valosuunnittelu Japo Granlund.)

Puolimatkan krouvi.
Sisällä krouvin emäntä (Maritta Viitamäki), Iivari (Jukka-Pekka Mikkonen) ja Santra (Piia Mannisenmäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Äänimaailma tukee ysärihenkeä ja toimii saumattomana osana muuta esillepanoa. Musiikkia käytetään hyvin osana tapahtumien kuljetusta sekä sitomaan eri hetkiä toisiinsa - erityisesti kahteen kertaan kahdella eri tavalla kuultava What Is Love. Vanha kaunis häävalssi, ysärihitit ja kiekkorenkutus toimivat sulassa sovussa samassa näytelmässä.

Näytelmään sisältyy monta ällistystapausta, joita ensin hetken tuijottaa monttu auki ja sitten repeää räkättämään. Tämä ei ole mitään hienostelutaidetta, tämä on kansanteatteria rakkaudesta lajiin! Esityksen voi oikein hyvillä mielin katsoa läpi komediana, mutta ei tämä ole pelkkää höröhörö-hauskaa aivot narikkaan -viihdettä. Kaiken touhun ja visuaalisen ilottelun ohessa löytyy myös syvällisiä sävyjä; Eskon tarina kestää edelleen, ja kuvaa jotain kovin olennaista toivosta, luottamuksesta, pettymyksestä... Kukin henkilöhahmo koettaa taaplata maailmassa eteenpäin miten parhaiten taitaa haaveidensa, rajoitustensa ja oman itsensä kanssa. Paha saattaa saada palkkansa, mutta hyväkin saa siipeensä. Ja silti: maailmassa on myös aitoa hyvyyttä ja välittämistä.

Ennakkonäytöksessä yleisö nauraa räkätti kuuluvasti vähän päästä. Muutenkin elettiin myötä, taputettiin musiikin mukana ja yksittäisille kohtauksillekin. Toisaalta poislähtiessä eräs vanhempi pitkän linjan teatterilainen kommentoi kysyessäni, että kyllähän tässä oli siteeksi Kiveä, mutta ei tämä nyt oikein Nummisuutarit ollut. Moni kiitteli somessa jälkeenpäin esityksen virkistävyyttä ja hauskuutta. Myös minä nautin tästä omalaatuisesta, värikkäästä, naurattavasta ja mukaansatempaavansa esityksestä!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti