keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Mr. Parkinson

Pienen näyttämön lava on tyhjä ja musta. Näyttämön äärirajoja ei näy, pimeys sekoittuu mustaan samettiin. Pimeyttä leikkaa vain yksi kelmeänvihreä valospotti. Hiljaisuuden rikkoo vain yksi ääni. Työläs hengitys. Lavan sivusta kohti valoympyrää rahjustaa vaikeasti liikkuva, rollaattoriin tukeutuva hahmo puuskuttaen ponnistuksesta. Parin metrin matka on hidas ja pitkä, kunnes vanha mies saa ponnisteltua itsensä perille. Istahtaa vaikeasti huokaisten rollaattorin istuimelle. Ottaa taskustaan silmälasikotelon ja avaa sen. Lasit luiskahtavat lattialle. Mies huokaisee väsyneesti, yrittää kurottaa laseja. Ei yltä. Yrittää uudestaan. Kurottaa vielä hieman - tasapaino pettää, ja mies kaatuu lattialle. Yrittää nousta ähkäisten ylös, ei pääse. Yrittää uudelleen. (Minä huomaan pidättäväni hengistystäni ja ponnistavani miehen mukana.) Poimii silmälasit käteensä lattialla maaten, kapuaa monen ponnistuksen jälkeen puuskuttaen takaisin rollaattorin penkille istumaan. Huokaisee raskaasti. (Minä huokaisen.) Mr. Parkinson on saapunut.


Ennen esitystä näyttelijä/ohjaaja Mikko Kauranen kävi aulassa juttelemassa niitä näitä yleisön kanssa. Kun olimme päässeet katsomoon, hän kertoi vielä pohjatietoa näytelmästä ja sen tekemisestä. Mr. Parkinson -monologi perustuu Jussi Kivimäen tekstiin, jossa hän kertoo elämästään Parkinsonin taudin kanssa; millaista elämä oli ennen sairastumista, miten diagnoosi todettiin, millaisia huonoja ja hyviä hetkiä on ollut. Näytelmän tarina on siis aivan tosi. Näytelmää ideoimassa on toiminut myös Martti Rautio.

Dramaattisen alun jälkeen mies (Kauranen) alkaa kertoa tarinaansa. Hän istuu rollaattorin penkillä, asettelee infokansion eteensä nuottitelineeseen. Pakkoliikkeet hankaloittavat toimintaa ja puhetta. Kuitenkin jo alusta saakka tarinassa on yllättävänkin positiivinen vire - vaikeasta aiheesta ja elämää selkeästi haittaavasta sairaudesta huolimatta. Ensimmäiset huumorinpilkahdukset pakahduttavan alun jälkeen tuntuvat katsomossa hämmentäviltä; saako tässä nyt oikeasti nauraakin, eikö tämä olekaan totista? Pian me kuitenkin naureskelemme jo vapautuneemmin. Yksi näytelmän tärkeistä sanomista onkin se, että ilman huumoria ei pärjää. Mikko esittää koomiset puolet lämmöllä ja sydämellisesti. Että sukan saaminen jalkaan voi sisältää yhtä aikaa suurta taistelua, turhautumista ja vähän komiikkaakin - ilmeisesti myös henkilön omasta näkökulmasta.

Näytelmän tunneskaala on vahva; välillä tosiaan nauretaan, välillä ollaan vesikierteet silmissä. Vaikka kuinka suhtautuisi positiivisesti, taudin vaikutus elämään on vahva. Parkinsonin tauti pysäyttää henkisesti ja konkreettisesti, kunnes asian kanssa pääsee uudestaan liikkeelle. Sairaskertomukseen mahtuu monta hetkeä, jolloin pelottaa aivan valtavasti. Miten tauti omalla kohdalla etenee? Mihin kaikkeen se vaikuttaa? Entä sitten, kun kaikki lääkitys on maksimissaan eikä silti auta?

Kauranen näyttelee hyvin taitavasti pakkoliikkeet, liikkumisen vaikeuden, ilmeen valahtaneisuuden, puheen... Millaista on lähteä liikkeelle, kun jalat kieltäytyvät tottelemasta; ensin ei pääse mihinkään, yht'äkkiä sännätään. Koko Parkinsonin taudin kaikki näkyvät oireet täsmällisen luontevasti ja uskottavasti, vailla minkäänlaisia ylilyöntejä.

Sairaudesta näytelmän mies kertoo lääketieteellisiä ja omakohtaisesti koettuja faktoja, kirjoittajan omia muistoja 15 vuoden ajalta. Millaisia lääkäreitä ja hoitajia matkan varrelle on sattunut? Miten muut ihmiset ovat suhtautuneet?

Ennen sairastumistaan Jussi on ollut hyvinkin tiukasti työelämän pauloissa. Näytelmässä onkin tärkeä sanoma: työn ei saa antaa hallita koko elämää. Pitää jäädä aikaa myös itselle, läheisille, harrastuksille, luonnolle. On kovin surullista, jos huomaa kevään tulon ensimmäistä kertaa lapsuutensa jälkeen vasta, kun on jäänyt eläkkeelle.

Toinen mieleenpainuva kohta on tämä: "jos sairastat jotakin sairautta, mitä tahansa, harrasta jotakin. Harrasta jotakin muuta kuin sitä sairautta." Niin moni käpertyy sairautensa kanssa kerälle, lakkaa näkemästä ja jaksamasta maailmaa ympärillään.

Näytelmän tärkein sanoma on levittää tietoisuutta Parkinsonin taudista. Millainen se on, miten sitä voidaan hoitaa - vaikka tauti onkin etenevä ja parantumaton. Ja ettei Parkinson-potilaita kohdeltaisi tylysti sen vuoksi, että pakkoliikkeet ja puheen sekavuus tulkitaan usein humalatilaksi tai toiminnan hitaus ärsyttää muuten vaan.

Esityksen jälkeen Mikko ja Jussi viipyvät näyttämöllä, jotta yleisö saa kysyä ja kertoa mitä haluaa. Useampikin henkilö kertoo omasta tai lähiomaisen kokemuksesta Parkinsonin taudista; miten on kohdeltu humalaisena, miten Mikon esittämä olemus oli pilkulleen oikea. Jussi kertoo myös kysyneensä Mikolta, miten tämä Mr.Parkinson -näytelmä eroaa tavallisesta teatterista. Mikko oli kuulema sanonut "Yleensä näytelmän lopussa esirippu laskee ja yleisö lähtee. Täältä väkeä saa aina hätistellä pois." Miehistä huokuu keskinäinen huumori, syvä ystävyys ja ymmärrys yhteisen asian tärkeydestä.

Aulassa juttelen vielä vanhemman pariskunnan kanssa; vaimo kertoo miehen sairastaneen Parkinsonin tautia yli kymmenen vuotta. Kysyn mieheltä, miltä tuntui katsoa tätä näytelmää. Hän vastaa "minusta on hyvä että tällaista esitetään, tuodaan sitä tietoa ihmisille. Oikein hyvä."

Istumassa Mikko Kauranen Mr. Parkinsonin rooliasussa,
seisomassa Jussi Kivimäki eli Mr.Parkinsonin kirjoittaja.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti