Ajatuksia herättävä Papin perhe
Papin perhe -näytelmän ensi-ilta teki suuren vaikutuksen, ja näytelmää käsittelin tuolloin blogissa (linkki). Nyt kävin katsomassa näytelmän uudelleen.
Näytelmä on pitänyt vahvan jännitteensä. Joitakin pikkuisia muutoksia huomasin - ainakin Sauli Suonpää Teuvo Rastaan roolissa on kehittänyt pientä lisäjippoa. Näyttelijöiden eläytyminen on edelleen hyvin vahvaa; useammissakin silmissä näkyi vesikierteitä. Samoin minä melkein itkin lopussa - jälleen. Näytelmä on myös kovin ajatuksia herättävä, joten kirjoitellaanpa niistä muutamista.
Näytöksen alussa laulettiin jälleen Suvivirsi tai Suvilaulu - kukin valintansa mukaan. Yleisö lauloi hyvin reippaasti mukana. Mutta mitä kaikkea ihminen valitsee, kun hän päättää äkkiseltään laulaako uskonnollisen virren vai uskontoneutraalin laulun? Mikä kaikki siihen vaikuttaa? Ehkä uskonto tai elämänkatsomus. Ehkä Suvivirsi tulee valittua siksi, että se on tuttuudessaan helpompi. Ehkä Suvilaulu tulee valittua uteliaisuudesta uutta sanoitusta kohtaan. Ehkä tottumus on toinen luonto, ja muistot kouluajoilta tai vaikkapa omien lapsien kevätjuhlista ohjaavat valitsemaan Suvivirren. Toki osa valitsee olla laulamatta; joku kokee ettei osaa laulaa, jonkun mielestä laulaminen yleisötilaisuudessa (vaikkakin yleisön osana) on vaivaannuttavaa, jollakulla voi olla kurkku kipeä näin flunssakaudella, joku jostain muusta syystä. Ainakin osaamattomuutta tai vaivaantuneisuutta koskien tulee mieleeni joskus lukioaikoina ennen yhteislauluhetkeä eräältä oppilaalta kuulemani rohkaisu: "Kaikki mukaan! Jos joku ei pysy nuotissa, niin siinä nuotin vieressä on runsaasti tilaa kaikille!" Samalla tavalla voisi ajatella elämässä laajemminkin; jos ei mene ihan niinkuin oli suunniteltu, niin onko se aina niin vakavaa? Tai tämän näytelmän henkeen sopien: jos ei ajattele asioista kuten vaikkapa vanhempi sukupolvi, miksei sitten saisi ajatella omintakeisesti? Pääasia että yrittää ja on hommassa mukana. Mutta tietysti on aina niitä, jotka haluavat "nuotittaa" kaiken ja haluavat että kaikki seuraavat johtajaa.
Muutenkin näytelmän musiikki luo vahvoja mielikuvia. Eräässä kohtauksessa perheen äiti, pastori, hyräilee laulua, joka on minullekin jo ala-asteelta tuttu; "Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen ... kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on." Mutta onko? Jos ei sopeudu saneltuun muottiin, jos haluaa ajatella toisin, tuleeko tönäistyksi pois "Jumalan kämmeneltä"? Ja vaikka "kämmen" ei värähtäisikään, sillä temmeltävät ihmiset kyllä murjovat toisiaan niin että kaikille ei vain tunnukaan olevan tilaa.
Eräs kohtaus ilmentää loistavasti nykyajan "yhdessäoloa" - henkilöt ovat kyllä samassa tilassa, mutta jokainen oman älypuhelimensa äärellä, omassa kuplassaan, omassa virtuaalitodellisuudessaan. Tämä on nykyaikana paljon puhetta herättävä ilmiö; niin kodeissa kuin kavereiden kesken aina joku saattaa priorisoida puhelimen läsnäolevien ihmisten ohi. Lapsia hoidetaan puhelin kädessä, ystäviä tavataan puhelin kädessä. Virtuaalikavereita on huimia määriä, ja silti koetaan yksinäisyyttä kun aito kohtaaminen jää vähäiseksi. Ei sillä, tuijotan minäkin puhelintani paljon, mutta osaan myös laittaa sen pois.
Jo ensi-illassa huomasin aulassa mielenkiintoisen yksityiskohdan, joka ei varmasti ole sattumaa tämän näytelmän yhteydessä; jaossa on sekä uskonnollista Henki&Elämä -lehteä että viher-vasemmistolaista Voima-lehteä. Minusta tällaiset yksityiskohdat ovat hienoja oivalluksia!
Papin perheen kodissa ei ole keinuhevosta, vaan keinulammas - mikä sai jo ensinäkemältä mielessä soimaan Juice Leskisen kappaleen Ollaan ihmisiksi:
Niin monet jumalista työtä tekevät miehet ja naiset käyttävät "karitsaa" mielellään lyömäaseena, pitäen kynsin ja hampain kiinni kannastaan - ja näin tekee myös Henriikka Valtari (Hanna Liinoja). Ihmisiksi oleminen vain tahtoo siinä rytäkässä usein unohtua, ja sen myötä moni muu hyvä asia. Lopputulos saattaa löytyä samaisesta kappaleesta:
Lueskelin taannoin alkuperäistä Minna Canthin kirjoittamaa näytelmää sieltä täältä, ja totesin että dialogi etenee paljolti aivan alkuperäisenä - ihmeen luontevalta näyttelijät saavat puheen kuulostamaan nykyajan katsojan korvaan! Kuten esim. lehdissäkin on mainittu, Canthin kirjoittama loppu näytelmään oli valoisampi kuin Sakari Hokkasen näkemys - mutta täytyy sanoa, että alkuperäinen loppu vaikuttaa jotenkin hieman väkinäiseltä. Kaikessa tunnelatauksessaan Hokkasen näkemys on minusta vaikuttavampi ja kaikki edeltävät tapahtumat huomioiden loogisempi.
Aikuisuuden ja nuoruuden - vielä hieman lapsuudenkin - maailmojen välissä unelmiaan hellii perheen nuorin tytär, Maiju Valtari (Piia Mannisenmäki). Tähän roolihahmoon kiteytyy paljon siitä, miten nuorten maailma voi olla mustavalkoinen ("Hyvä on! En enää ikinä...!") ja toisaalta toivoa täynnä; ajatukset eivät vielä ole löytäneet luutunutta muotoa, vielä on helppoa ajatella minkä tahansa olevan mahdollista - rooleja voi murtaa kuin leikiten. Ei sillä, etteikö se olisi mahdollista missä iässä hyvänsä, mutta ainakin osa ihmisistä elää kaivautuneena omaan poteroonsa, omiin ajatuksiinsa joita ei vaihdeta. Mutta vaikka nuori kurottelee jo kohti omaa elämäänsä, Papin perheessä vanhemmat haluaisivat pitää kiinni nuorimman lapsensa lapsuudesta - nimenomaan lapsuudesta, jolloin lapsi on tottelevainen vanhempiensa jatke, helposti käskytettävissä ja lapsen oma tahto ylitettävissä.
Papin perheen väkevintä antia on tietysti vahvojen elämänkatsomuksellisten vakaumusten yhteentörmäys. Tämä ristiriita nousee lopulta tärkeämmäksi kuin ihmissuhteet - vaikka jossain vaiheessa voi tulla mieleen että toisinkin olisi voinut toimia. Olla vähemmän jyrkkä, suvaita enemmän myös toisenlaisia mielipiteitä. Kiihkomielisyys minkä tahansa asian puolesta ei lopulta vie asioita millään lailla parempaan suuntaan - vaikka itse kukin ajattelee toimivansa hyvän asian puolesta. Mutta tässäkin voisi ajatella yleistä sanontaa; lopulta päämäärä ei ole tärkein, vaan matka. Miten itse kukin sen matkansa taittaa, mihin matka-ajan käyttää, millä mielellä taivaltaa - ja kenen kanssa.
Papin perhe Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).
Huom! Papin perhe ohjelmistossa vain tänä keväänä 2017. Jäljellä on yhdeksän näytöstä, joista kahteen on enää lippuja saatavilla! Nyt siis todella ripeästi lipunhankintaan jos aiot tämän nähdä! Ja kannattaa nähdä.
Näytelmä on pitänyt vahvan jännitteensä. Joitakin pikkuisia muutoksia huomasin - ainakin Sauli Suonpää Teuvo Rastaan roolissa on kehittänyt pientä lisäjippoa. Näyttelijöiden eläytyminen on edelleen hyvin vahvaa; useammissakin silmissä näkyi vesikierteitä. Samoin minä melkein itkin lopussa - jälleen. Näytelmä on myös kovin ajatuksia herättävä, joten kirjoitellaanpa niistä muutamista.
Näytöksen alussa laulettiin jälleen Suvivirsi tai Suvilaulu - kukin valintansa mukaan. Yleisö lauloi hyvin reippaasti mukana. Mutta mitä kaikkea ihminen valitsee, kun hän päättää äkkiseltään laulaako uskonnollisen virren vai uskontoneutraalin laulun? Mikä kaikki siihen vaikuttaa? Ehkä uskonto tai elämänkatsomus. Ehkä Suvivirsi tulee valittua siksi, että se on tuttuudessaan helpompi. Ehkä Suvilaulu tulee valittua uteliaisuudesta uutta sanoitusta kohtaan. Ehkä tottumus on toinen luonto, ja muistot kouluajoilta tai vaikkapa omien lapsien kevätjuhlista ohjaavat valitsemaan Suvivirren. Toki osa valitsee olla laulamatta; joku kokee ettei osaa laulaa, jonkun mielestä laulaminen yleisötilaisuudessa (vaikkakin yleisön osana) on vaivaannuttavaa, jollakulla voi olla kurkku kipeä näin flunssakaudella, joku jostain muusta syystä. Ainakin osaamattomuutta tai vaivaantuneisuutta koskien tulee mieleeni joskus lukioaikoina ennen yhteislauluhetkeä eräältä oppilaalta kuulemani rohkaisu: "Kaikki mukaan! Jos joku ei pysy nuotissa, niin siinä nuotin vieressä on runsaasti tilaa kaikille!" Samalla tavalla voisi ajatella elämässä laajemminkin; jos ei mene ihan niinkuin oli suunniteltu, niin onko se aina niin vakavaa? Tai tämän näytelmän henkeen sopien: jos ei ajattele asioista kuten vaikkapa vanhempi sukupolvi, miksei sitten saisi ajatella omintakeisesti? Pääasia että yrittää ja on hommassa mukana. Mutta tietysti on aina niitä, jotka haluavat "nuotittaa" kaiken ja haluavat että kaikki seuraavat johtajaa.
 |
| Alkulaulussa mukana Teuvo Rastas (Sauli Suonpää). Kuva: Jiri Halttunen |
Muutenkin näytelmän musiikki luo vahvoja mielikuvia. Eräässä kohtauksessa perheen äiti, pastori, hyräilee laulua, joka on minullekin jo ala-asteelta tuttu; "Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen ... kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on." Mutta onko? Jos ei sopeudu saneltuun muottiin, jos haluaa ajatella toisin, tuleeko tönäistyksi pois "Jumalan kämmeneltä"? Ja vaikka "kämmen" ei värähtäisikään, sillä temmeltävät ihmiset kyllä murjovat toisiaan niin että kaikille ei vain tunnukaan olevan tilaa.
Eräs kohtaus ilmentää loistavasti nykyajan "yhdessäoloa" - henkilöt ovat kyllä samassa tilassa, mutta jokainen oman älypuhelimensa äärellä, omassa kuplassaan, omassa virtuaalitodellisuudessaan. Tämä on nykyaikana paljon puhetta herättävä ilmiö; niin kodeissa kuin kavereiden kesken aina joku saattaa priorisoida puhelimen läsnäolevien ihmisten ohi. Lapsia hoidetaan puhelin kädessä, ystäviä tavataan puhelin kädessä. Virtuaalikavereita on huimia määriä, ja silti koetaan yksinäisyyttä kun aito kohtaaminen jää vähäiseksi. Ei sillä, tuijotan minäkin puhelintani paljon, mutta osaan myös laittaa sen pois.
Jo ensi-illassa huomasin aulassa mielenkiintoisen yksityiskohdan, joka ei varmasti ole sattumaa tämän näytelmän yhteydessä; jaossa on sekä uskonnollista Henki&Elämä -lehteä että viher-vasemmistolaista Voima-lehteä. Minusta tällaiset yksityiskohdat ovat hienoja oivalluksia!
Papin perheen kodissa ei ole keinuhevosta, vaan keinulammas - mikä sai jo ensinäkemältä mielessä soimaan Juice Leskisen kappaleen Ollaan ihmisiksi:
Mies taivainen kynsin ja hampain käy kiinni Jumalan Karitsaan
"Minä vaivainen oon"
"Minä vaivainen oon"
hän laulaa
"mato, matkamies maan"
Ylösnousemus jälkeen kaiken
Ylösnousemus jälkeen kaiken
ylösnousemus
päivä uus
Ylösnousemus
Ylösnousemus
siihen on meillä yksi ainoa mahdollisuus:
Ollaan ihmisiksi.
Niin monet jumalista työtä tekevät miehet ja naiset käyttävät "karitsaa" mielellään lyömäaseena, pitäen kynsin ja hampain kiinni kannastaan - ja näin tekee myös Henriikka Valtari (Hanna Liinoja). Ihmisiksi oleminen vain tahtoo siinä rytäkässä usein unohtua, ja sen myötä moni muu hyvä asia. Lopputulos saattaa löytyä samaisesta kappaleesta:
Vain äiti on äiti
ja lapsi on lapsi
ne yhdessä nyyhkyttää.
 |
| Keinulammas. Kuva: Jiri Halttunen |
Lueskelin taannoin alkuperäistä Minna Canthin kirjoittamaa näytelmää sieltä täältä, ja totesin että dialogi etenee paljolti aivan alkuperäisenä - ihmeen luontevalta näyttelijät saavat puheen kuulostamaan nykyajan katsojan korvaan! Kuten esim. lehdissäkin on mainittu, Canthin kirjoittama loppu näytelmään oli valoisampi kuin Sakari Hokkasen näkemys - mutta täytyy sanoa, että alkuperäinen loppu vaikuttaa jotenkin hieman väkinäiseltä. Kaikessa tunnelatauksessaan Hokkasen näkemys on minusta vaikuttavampi ja kaikki edeltävät tapahtumat huomioiden loogisempi.
 |
| Elias Valtari (Hannu Lintukoski) ja keinulammas. Kuva: Jiri Halttunen |
Aikuisuuden ja nuoruuden - vielä hieman lapsuudenkin - maailmojen välissä unelmiaan hellii perheen nuorin tytär, Maiju Valtari (Piia Mannisenmäki). Tähän roolihahmoon kiteytyy paljon siitä, miten nuorten maailma voi olla mustavalkoinen ("Hyvä on! En enää ikinä...!") ja toisaalta toivoa täynnä; ajatukset eivät vielä ole löytäneet luutunutta muotoa, vielä on helppoa ajatella minkä tahansa olevan mahdollista - rooleja voi murtaa kuin leikiten. Ei sillä, etteikö se olisi mahdollista missä iässä hyvänsä, mutta ainakin osa ihmisistä elää kaivautuneena omaan poteroonsa, omiin ajatuksiinsa joita ei vaihdeta. Mutta vaikka nuori kurottelee jo kohti omaa elämäänsä, Papin perheessä vanhemmat haluaisivat pitää kiinni nuorimman lapsensa lapsuudesta - nimenomaan lapsuudesta, jolloin lapsi on tottelevainen vanhempiensa jatke, helposti käskytettävissä ja lapsen oma tahto ylitettävissä.
 |
| Näytelmän tiimellyksessä Maiju Valtari (Piia Mannisenmäki) ja Teuvo Rastas (Sauli Suonpää). Kuva: Jiri Halttunen |
Papin perheen väkevintä antia on tietysti vahvojen elämänkatsomuksellisten vakaumusten yhteentörmäys. Tämä ristiriita nousee lopulta tärkeämmäksi kuin ihmissuhteet - vaikka jossain vaiheessa voi tulla mieleen että toisinkin olisi voinut toimia. Olla vähemmän jyrkkä, suvaita enemmän myös toisenlaisia mielipiteitä. Kiihkomielisyys minkä tahansa asian puolesta ei lopulta vie asioita millään lailla parempaan suuntaan - vaikka itse kukin ajattelee toimivansa hyvän asian puolesta. Mutta tässäkin voisi ajatella yleistä sanontaa; lopulta päämäärä ei ole tärkein, vaan matka. Miten itse kukin sen matkansa taittaa, mihin matka-ajan käyttää, millä mielellä taivaltaa - ja kenen kanssa.
 |
| Poika Jussi Valtari (Miikka Tuominen) ja äiti Henriikka Valtari (Hanna Liinoja). Kuva: Jiri Halttunen |
Papin perhe Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).
Huom! Papin perhe ohjelmistossa vain tänä keväänä 2017. Jäljellä on yhdeksän näytöstä, joista kahteen on enää lippuja saatavilla! Nyt siis todella ripeästi lipunhankintaan jos aiot tämän nähdä! Ja kannattaa nähdä.
Kommentit
Lähetä kommentti