Tällä kertaa blogissa lainaan näyttelijä Maija Anderssonin tekstiä, jossa hän kertoo kuvaavasti ja asiantuntevasti, millaista näyttelijän näkökulmasta on kun omaa työtä ja ammattialaa pidetään sulussa kuukaudesta toiseen, pätkä kerrallaan. Viime aikoinahan monet kansallisesti tunnetut esittävien taiteiden edustajat ovat pitäneet ääntä kulttuurialan puolesta. Tilanteen nopeaa muuntumista kuvaa se, että teksti on kirjoitettu 24.2., mutta sen jälkeenkin jotkut asiat ovat jo ehtineet muuttua mm. hallituksen sulkutoimien myötä.
Maija on tätänykyä kiinnitettynä Oulun teatteriin, mutta hän on tuttu taiteilija myös Jyväskylässä. Jyväskylän kaupunginteatterissa hän oli vierailijana kaudella 2014-2015 sekä kiinnityksellä kausilla 2015-2017 ja 2019-2020. Hänet muistetaan rooleista mm. näytelmissä Tavat ja toiveet - Jane Austenin matkassa, Kauas pilvet karkaavat sekä Diivat.
 |
| Maija Andersson Emma Watsonin roolissa Jyväskylän kaupunginteatterin näytelmässä Tavat ja toiveet - Jane Austenin matkassa. Näytelmä oli Suomen kantaesitys, se sai ensi-iltansa 15.2.2020, mutta sitä ei ehditty esittää kuin muutama kerta ennen kuin ensimmäisen korona-aallon rajoitukset sulkivat teatterin. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen |
Jyväskylässä tilanne on se, että kaupunginteatteri pysyy yleisöltä suljettuna ainakin maaliskuun loppuun, mutta toiveissa on, että esitystoiminta päästäisiin aloittamaan huhtikuussa. (Linkki tiedotteeseen)
Lämmin kiitos Maijalle hienosta tekstistä! Voimia tilanteeseen ihan kaikille esittävien taiteiden toimijoille - ja samalla meille katsojille, jotka niin kovasti kaipaisimme kulttuurin pariin!
* * * * * *
Emme ole esittäneet Oulun teatterissa ainoatakaan esitystä neljään kuukauteen. Eilen ilmoitettiin, että viides kuukausi alkaa. Ensi-illat siirtyvät... taas.
Eilen juteltiin ystävän kanssa siitä, että ymmärretäänkö yleisellä tasolla, miten valtavasti työtä esityksen valmistaminen vaatii. Prosessi on vähintään vuoden mittainen, ennakkotyötä tehdään kymmenillä eri osastoilla. Harjoituskausi tarkoittaa intensiivistä vaihetta, jolloin päivittäin 8h päivässä teatterilla ja muutama tunti kotona rakennetaan kokonaisuutta, opetellaan hillittömät määrät tekstiä ja tietoa päähän, pohditaan visuaalista rakennetta, rytmiä, rakennetaan alusta alkaen ihmissuhteet eläviksi ja oleviksi, luodaan musiikkia, rakennetaan oman roolihahmon ulkoista ja sisäistä maailmaa, treenataan fyysistä kuntoa ja taitoja, larpataan toista todellisuutta.Se on fyysistä ruumiilla tehtävää työtä.
Päävaihe on esityskausi, jolloin esitys täydentyy yleisö kontaktin kautta. Ilman yleisöä ei tavallaan ole koko esitystä. Teatteri on sellaista työtä ja materiaalia, joka katoaa. Se katoaa ajan kanssa tai ilman yleisöä. Kohta tasan vuoden ajan moni kuukausien intensiivinen työ on kadonnut ilman, että kukaan välttämättä koskaan näki sitä. Tällä hetkellä on henkisesti sama olo kuin Eva Wahlströmillä, joka vetää itsensä järjettömään tikkiin ja sitten ottelu perutaan.
Moni ei myöskään hahmota sitä, kuinka fyysistä työ teatterissa on. Se vaatii kisakuntoa. Tämän vuoden aikana on tullut menetettyä niin monta työtä ja niin monta esitysmahdollisuutta, että alkaa olla vaikeaa hahmottaa, mitä itseasiassa teen työkseni.
Kaikkein surullisinta on ollut huomata, miten merkityksetön asia esittävä taide näyttää olevan maassamme. En jaksa edes toistaa sitä, kuinka hyvin turvatoimet on teatterissa hoidettu, miten me ollaan tehty ihan älyttömän vaikeaa kontaktilajia maskit naaman edessä keskenämmekin ja miten yhdestäkään kulttuuritapahtumasta ei ole lähtenyt ainuttakaan ketjua. Harjoittelen, luon, puserran itsestäni asioita yhdessä mielettömän taitavien kolleegoiden kanssa sitä varten, että voisimme näyttää ja antaa jotain teille. Nyt, en enää tiedä mitä kohti olen menossa.
Harjoittelen vailla näkymää, sillä matto vedetään alta aina pari viikkoa ennen ensi-iltaa. Kotimatkalla voin käydä kaupassa, shoppailemassa, kuntosalilla jossa on yhtä paljon ihmisiä kun meillä pienen näyttämön yleisössä ja jossa olen ainoa joka käyttää maskia, sen jälkeen voin mennä ravintolaan syömään ja lopuksi vaikka vetää kännit lähikuppilassa.
Rajoituksia perustellaan tällä hetkellä sillä, että lomakauden kotimaan matkailu nostaa riskiä niin selvästi ja uusia tartuntoja on lisääntyvästi. En edes enää hahmota, mitä 2-taso tarkoittaa. Ainakin varmistaa sen, että teattereilla ei ole jatkossakaan mahdollisuuksia. Mutta hienoa, että hiihtolomamatkat kuitenkin priorisoidaan. Maksamme sen hinnan teidän puolestanne.
Itse en viitsi puhua rahallisista menetyksistä mitä henkilökohtaiseen elämääni on tästä kaikesta aiheutunut. En viitsi nostaa kärkeen sitä että miten tässä pärjätään, koska en pelkää työntekoa. Työtä voin tehdä missä vaan ja mitä vaan sitä tarvitaan. Puhun epäreiluudesta ja epäsuhdasta. Ja taiteen yhteiskunnallisemmasta merkityksestä. Oikeudesta työhön niin kuin kaikilla muillakin tällä hetkellä on.
Tiedän, että maailmassa ja tässä maassa on paljon vakavia asioita pohdittavana. Tiedän, että moni teistä ajattelee jonkun teatterin olevan aivan nonsencea. Meidän työ on antaa sielunruokaa, kauneutta, helpotusta, pohdittavaa, muuttaa maailmaa, auttaa ja opettaa ihmisiä kohtaamaan ja kommunikoimaan, heijastaa elämää ja maailmaa, inspiroida, naurattaa ja tuoda ihmisiä yhteen yhteisen kokemuksen myötä. Tässä ajassa, mikä lisää pahoinvointia ja yksinjäämistä teatterin merkitys voisi olla suuri. Ehkä joskus sellaiset asiat merkkaavat vielä jotain samalla tavalla kuin ne euromäärät joita työmme kieltämisen myötä kaupungit menettävät.
~ Maija Andersson
