perjantai 26. helmikuuta 2021

Kauas toiveet karkaavat - näyttelijän näkemys koronarajoituksista

Tällä kertaa blogissa lainaan näyttelijä Maija Anderssonin tekstiä, jossa hän kertoo kuvaavasti ja asiantuntevasti, millaista näyttelijän näkökulmasta on kun omaa työtä ja ammattialaa pidetään sulussa kuukaudesta toiseen, pätkä kerrallaan. Viime aikoinahan monet kansallisesti tunnetut esittävien taiteiden edustajat ovat pitäneet ääntä kulttuurialan puolesta. Tilanteen nopeaa muuntumista kuvaa se, että teksti on kirjoitettu 24.2., mutta sen jälkeenkin jotkut asiat ovat jo ehtineet muuttua mm. hallituksen sulkutoimien myötä.

Maija on tätänykyä kiinnitettynä Oulun teatteriin, mutta hän on tuttu taiteilija myös Jyväskylässä. Jyväskylän kaupunginteatterissa hän oli vierailijana kaudella 2014-2015 sekä kiinnityksellä kausilla 2015-2017 ja 2019-2020. Hänet muistetaan rooleista mm. näytelmissä Tavat ja toiveet - Jane Austenin matkassa, Kauas pilvet karkaavat sekä Diivat.

Maija Andersson Emma Watsonin roolissa Jyväskylän kaupunginteatterin näytelmässä Tavat ja toiveet - Jane Austenin matkassa. Näytelmä oli Suomen kantaesitys, se sai ensi-iltansa 15.2.2020, mutta sitä ei ehditty esittää kuin muutama kerta ennen kuin ensimmäisen korona-aallon rajoitukset sulkivat teatterin.
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Jyväskylässä tilanne on se, että kaupunginteatteri pysyy yleisöltä suljettuna ainakin maaliskuun loppuun, mutta toiveissa on, että esitystoiminta päästäisiin aloittamaan huhtikuussa. (Linkki tiedotteeseen)

Lämmin kiitos Maijalle hienosta tekstistä! Voimia tilanteeseen ihan kaikille esittävien taiteiden toimijoille - ja samalla meille katsojille, jotka niin kovasti kaipaisimme kulttuurin pariin!

* * * * * *

Emme ole esittäneet Oulun teatterissa ainoatakaan esitystä neljään kuukauteen. Eilen ilmoitettiin, että viides kuukausi alkaa. Ensi-illat siirtyvät... taas.

Eilen juteltiin ystävän kanssa siitä, että ymmärretäänkö yleisellä tasolla, miten valtavasti työtä esityksen valmistaminen vaatii. Prosessi on vähintään vuoden mittainen, ennakkotyötä tehdään kymmenillä eri osastoilla. Harjoituskausi tarkoittaa intensiivistä vaihetta, jolloin päivittäin 8h päivässä teatterilla ja muutama tunti kotona rakennetaan kokonaisuutta, opetellaan hillittömät määrät tekstiä ja tietoa päähän, pohditaan visuaalista rakennetta, rytmiä, rakennetaan alusta alkaen ihmissuhteet eläviksi ja oleviksi, luodaan musiikkia, rakennetaan oman roolihahmon ulkoista ja sisäistä maailmaa, treenataan fyysistä kuntoa ja taitoja, larpataan toista todellisuutta.Se on fyysistä ruumiilla tehtävää työtä. 

Päävaihe on esityskausi, jolloin esitys täydentyy yleisö kontaktin kautta. Ilman yleisöä ei tavallaan ole koko esitystä.  Teatteri on sellaista työtä ja materiaalia, joka katoaa. Se katoaa ajan kanssa tai ilman yleisöä. Kohta tasan vuoden ajan moni kuukausien intensiivinen työ on kadonnut ilman, että kukaan välttämättä koskaan näki sitä. Tällä hetkellä on henkisesti sama olo kuin Eva Wahlströmillä, joka vetää itsensä järjettömään tikkiin ja sitten ottelu perutaan.

Moni ei myöskään hahmota sitä, kuinka fyysistä työ teatterissa on. Se vaatii kisakuntoa. Tämän vuoden aikana on tullut menetettyä niin monta työtä ja niin monta esitysmahdollisuutta, että alkaa olla vaikeaa hahmottaa, mitä itseasiassa teen työkseni. 

Kaikkein surullisinta on ollut huomata, miten merkityksetön asia esittävä taide näyttää olevan maassamme. En jaksa edes toistaa sitä, kuinka hyvin turvatoimet on teatterissa hoidettu, miten me ollaan tehty ihan älyttömän vaikeaa kontaktilajia maskit naaman edessä keskenämmekin ja miten yhdestäkään kulttuuritapahtumasta ei ole lähtenyt ainuttakaan ketjua. Harjoittelen, luon, puserran itsestäni asioita yhdessä mielettömän taitavien kolleegoiden kanssa sitä varten, että voisimme näyttää ja antaa jotain teille. Nyt, en enää tiedä mitä kohti olen menossa.

Harjoittelen vailla näkymää, sillä matto vedetään alta aina pari viikkoa ennen ensi-iltaa. Kotimatkalla voin käydä kaupassa, shoppailemassa, kuntosalilla jossa on yhtä paljon ihmisiä kun meillä pienen näyttämön yleisössä ja jossa olen ainoa joka käyttää maskia, sen jälkeen voin mennä ravintolaan syömään ja lopuksi vaikka vetää kännit lähikuppilassa.

Rajoituksia perustellaan tällä hetkellä sillä, että lomakauden kotimaan matkailu nostaa riskiä niin selvästi ja uusia tartuntoja on lisääntyvästi. En edes enää hahmota, mitä 2-taso tarkoittaa. Ainakin varmistaa sen, että teattereilla ei ole jatkossakaan mahdollisuuksia. Mutta hienoa, että hiihtolomamatkat kuitenkin priorisoidaan. Maksamme sen hinnan teidän puolestanne. 

Itse en viitsi puhua rahallisista menetyksistä mitä henkilökohtaiseen elämääni on tästä kaikesta aiheutunut. En viitsi nostaa kärkeen sitä että miten tässä pärjätään, koska en pelkää työntekoa. Työtä voin tehdä missä vaan ja mitä vaan sitä tarvitaan. Puhun epäreiluudesta ja epäsuhdasta. Ja taiteen yhteiskunnallisemmasta merkityksestä. Oikeudesta työhön niin kuin kaikilla muillakin tällä hetkellä on. 
 
Tiedän, että maailmassa ja tässä maassa on paljon vakavia asioita pohdittavana. Tiedän, että moni teistä ajattelee jonkun teatterin olevan aivan nonsencea. Meidän työ on antaa sielunruokaa, kauneutta, helpotusta, pohdittavaa, muuttaa maailmaa, auttaa ja opettaa ihmisiä kohtaamaan ja kommunikoimaan, heijastaa elämää ja maailmaa, inspiroida, naurattaa ja tuoda ihmisiä yhteen yhteisen kokemuksen myötä. Tässä ajassa, mikä lisää pahoinvointia ja yksinjäämistä teatterin merkitys voisi olla suuri. Ehkä joskus sellaiset asiat merkkaavat vielä jotain samalla tavalla kuin ne euromäärät joita työmme kieltämisen myötä kaupungit menettävät.

~ Maija Andersson 
 

lauantai 13. helmikuuta 2021

Susan vaikuttaa tekstinäkin

Pitkästä aikaa blogin parissa! Tänä keväänä Jyväskylän kaupunginteatterin suurelle näyttämölle on - jos korona suo - tulossa ensi-iltaan jännitysnäytelmä Susanin vaikutus. Koska kulttuuritapahtumien kieltolaki estää esitystoiminnan ja pitää tällä hetkellä teatteritalon kiinni ulkopuolisilta, olen tutustunut teokseen erilaista reittiä; luin Peter Høegin kirjoittaman kirjan johon näytelmä perustuu, ja sen jälkeen luin ohjaaja Miko Jaakkolan dramatisoiman näytelmätekstin. On mielenkiintoista nähdä, miten yli 400-sivuinen monipolvinen, tapahtumarikas romaani kääntyy näytelmäksi.
 
Susanin vaikutus kirjana, plarina ja teatterin esitteessä.

Høegin kirjan päähenkilö on Susan Svendsen, 43-vuotias tanskalainen nainen, ammatiltaan fyysikko, 16-vuotiaiden kaksosten Thitin ja Haraldin äiti, säveltäjänero Laban Svendsenin vaimo. Susanilla on vaikutus ihmisiin; ventovieraatkin hakeutuvat hänen seuraansa, avautuen hänelle vilpittömästi aikomattaankin.

Kirja kertoo perheen sisäisistä ja ulkoisista ihmissuhteista, valtiotason juonittelusta, vilpittömyydestä, rakkaudesta, julmuudesta, luottamuksesta. Tästä maailmastamme, jonka yllä värjyy monenlaisia katastrofin aineksia kuten ilmastonmuutos, ydinsodan uhka tai hallitsematon väestönkasvu. Jotkut ummistavat niiltä silmänsä, jotkut näkevät ne hyvinkin tarkkaan.

Kirjan tapahtumat lähtevät vyörymään tilanteesta, jossa Susanin perheen jäsenet ovat jokainen omanlaisissaan ongelmissa. Mukana on lukuisa joukko erilaisia henkilöhahmoja ja heidän välisiään suhteita; läheisiä ja etäisiä, uhrautuvia ja hyväksikäyttäviä, helliä ja raakoja. Tapahtumat etenevät moninaisina, äkkikääntein, ihmisten ponnistellessa luotsatakseen tilanteita ja tapahtumien kehitystä kuka mihinkin suuntaan.

Høegin kirjan omintakeinen piirre ovat lukuisat viittaukset fysiikkaan; alan tutkijoihin, tapahtumiin ja ilmiöihin. Kirjan huumori on omintakeista ja pisteliästäkin. Joitakin kohtia pitää oikein makustella, kuten:
"Tanskan yhteiskunnassa vallitsee voimakas valtavirta. Jos sitä seuraa, saa myötätuulta, kannustusta ja rohkaisua tehdä niin kuin kaikki muutkin. Täytyy vain hankkia koulutus ennen kuin on kolmekymmentä, varmistaa itselleen mies ja lapsia ja omakotitalo kolmenkymmenen ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, hillitä alkoholinkäyttöä, selvitä hengissä keski-iän kriiseistä, pitää puolensa, ja sen jälkeen kun lapset ovat muuttaneet kotoa, olla valmiina ottamaan pitkä loppukiri kilpajuoksussa jonka voittaa se jolla on kuollessaan eniten."
~ Høeg, Peter: Susanin vaikutus. Ilmestynyt vuonna 2014. Suomeksi julkaissut Tammi, 2015, suomentanut Katriina Huttunen. ~

Näytelmätekstiä lukiessa täytyy muistaa, että teksti on vain yksi osa näytelmän kerrontaa; paljon kerrotaan myös näyttelijöiden sanattomalla ilmaisulla, lavasteilla, mahdollisilla projisoinneilla ynnä muilla visuaalisilla keinoilla - siinä missä kirjan koko kerronta on tekstissä. Näytelmätekstissäkin on kirjoitettuja viitteitä siitä, mitä lavalla näkyy tai tapahtuu, mutta olen ennenkin nähnyt miten teksti nousee kukoistukseensa näytelmäksi aivan eri tasolle - vaikka on kiinnostava jo sinällään.

Jyväskylän kaupunginteatteriin näytelmän ohjaava Miko Jaakkola on tehnyt runsaasta kirjasta napakan käsikirjoituksen. On kiehtovaa nähdä, miten kirjan tapahtumat ja henkilöt pääsevät näytelmätekstiin mukaan; jotkin kohtaukset lähes sellaisenaan, jotakin on tietenkin jouduttu muokkaamaan, osa kerrotaan vain osana dialogia, jotain vähemmän olennaista on jätetty pois. Ylipäätään näytelmätekstissä dialogilla on sattuneista syistä huomattavasti suurempi paino kuin kirjassa. Pääpiirteissään tarina on toki sama.

Joitakin vaikeasti näyttämölle tuottavia asioita on otettu näppärästi mukaan henkilön kertomana, ilman, että niitä tarvitsee näyttää konkreettisesti. Toisaalta tapahtumissa ja tapahtumapaikoissa on runsaasti sellaisia asioita, että on erittäin mielenkiintoista nähdä miten ne näyttämölle toteutetaan!

Kysyin sähköpostitse käsikirjoittaja-ohjaaja Miko Jaakkolalta muutamia asioita Susanin vaikutukseen liittyen.

  • Miten päädyit ottamaan työn alle juuri tämän romaanin?

Kun Peter Høegin Susanin vaikutus julkaistiin suomeksi vuonna 2015, luin sen heti tuoreeltaan. Olen aina pitänyt Høegin kirjoista ja Susanin vaikutuksen lukemisen jälkeen tuli tunne, että Høeg on uudessa romaanissaan löytänyt vuosien tauon jälkeen tutun tyylinsä uudelleen. Romaanissa kiehtoi kirjailijan kyky yhdistää dekkarin muoto sekä perhedraama toisiinsa tavalla jossa samaan aikaan on mahdollista käsitellä suuria yhteiskunnallisia ja eksistentiaalisia kysymyksiä.

Myös Susanin poikkeuksellinen hahmo tuntui mielenkiintoiselta. Susanin mystinen kyky saada ihmiset avautumaan empaattisesti sekä Susanin ristiriitainen ja ääripäitä hipova luonne kiinnosti. Susan on nordic noir -dekkareiden tapaan taitava ja kova manipuloija, mutta samaan aikaan äärimmäisen herkkä, älykäs, intohimoinen sekä pohjattoman intuitiivinen.

Kun vuonna 2015, heti ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen, halusin herättää Susanin hahmon eloon näyttämölle, en voinut mitenkään aavistella miten ajankohtainen teos tulisi olemaan keväällä 2021. Kun romaani nyt pitkän prosessin jälkeen toteutuu näyttämölle, poikkeusolojen keskelle, on pelottavaa huomata miten Høeg on romaanissaan onnistunut luomaan tulevaisuuden dystopian, jossa monet siinä ennustetut visiot lähentyvät todellisuutta. Silti romaanin lohduttoman maiseman ylle piirtyy suuri toivo. Toivo kohtaamisen mahdollisuudesta, empatiasta, rakkaudesta, vilpittömyydestä ja siitä että tärkeintä on se, että kerromme toisillemme totuuden.

  • Kun muokkaa romaanitekstistä näytelmää, joutuu tekemään valintaa siitä, mitä otetaan mukaan ja millä tarkkuudella; tapahtumia, henkilöitä... Miten päätit nämä valinnat?

Romaanin materiaali on tietenkin valtava ja kirjoittajana on valittava näkökulma, jonka pohjalta näytelmätekstiä voi rajata. Valitsin keskeiseksi teemaksi luottamuksen. Se tarkoittaa luottamusta ihmissuhteissa ja luottamusta valtaa pitäviin. Mutta tärkeimpänä luottamusta siihen tarinaan mitä meille maailmasta kerrotaan. Luottamusta siihen, että onko se tarina tosi, mitä tutkijat ja poliitikot meille maailmasta ja sen tilasta kertovat. Dramatisoinnissa Susan on totuuden etsijä joka lopulta paljastaa totuuden. Tosiasioiden kohtaamisesta ja tunnustamisesta voi alkaa muutos kohti parempaa.

  • Tiesitkö jo tekstiä tehdessäsi, että se tulee nimenomaan Jyväskylän kaupunginteatteriin? Entä oliko sinulla jo silloin mielessäsi roolitus?

Tiesin, että näytelmä tulee Jyväskylään. Roolitus lyötiin lukkoon vasta kun dramatisointi oli lähes valmis. Näyttelijöiden määrä aiheutti myös tiettyä karsintaa romaanin henkilöiden suhteen. Romaanin laajaa henkilögalleriaa ei ollut mahdollista ottaa kokonaisuudessaan mukaan. Susanin rooliin halusin Outi Conditin ja onneksi se järjestyi. Outi on roolissa loistava.

  • Mikä näytelmätekstin tekemisessä on ollut parasta? Entä onko ollut haasteita?

Romaanin action-kohtausten ratkaiseminen teatterin näyttämölle on tietenkin haasteellista, mutta halusin pitää sen elementin mukana silti, koska ne kohtaukset kuuluvat trillerin tyylilajiin. Tietyillä kertoja-hahmojen käyttämisellä, tyylittelyillä ja videoratkaisuilla saimme nekin onnistumaan.

Parasta on ollut rakentaa näyttämölle dekkarin maisemaa, koska se on teatterissa harvinaisempi tyylilaji. Olen itse Nordic noir -dekkareiden fanittaja, ja oli hienoa liikkua siinä tyylilajissa näyttämöllä, ja rakentaa maisema jossa dekkarin jännite ja tarinan sirpaleiden paljastuminen pitäisi katsojaa koko ajan otteessaan.

  • Kuinka harjoitukset ovat sujuneet näin koronarajoitusten aikana?

Olemme harjoitelleet näytelmää maskit kasvoilla. Se on aiheuttanut tiettyjä haasteita esimerkiksi äänenkäytön suhteen, mutta näytelmä on silti valmistunut hyvin ja aikataulussa. Maskeihinkin on jo tullut totuttua. Työskentelen nyt myös ensimmäistä kertaa Jyväskylän kaupunginteatterissa ja työskentely on sujunut erittäin hyvin. Teatterissa on mahtava henkilökunta ja näytelmän rakentuminen on sujunut hienosti ja hyvässä hengessä poikkeusolojen keskelläkin. Olemme olleet tyytyväisiä siihen, että olemme saaneet poikkeusolojen keskelläkin jatkaa työskentelyä ja viedä tämän teoksen maaliin.

On todella mielenkiintoista nähdä, kuinka tämä tarina ja sen hahmot heräävät henkiin näyttämöllä. Juonenkäänteitä tästä ei ainakaan puutu, ja katsojaa härnätään kiehtovasti kohti loppuratkaisua.

Myös itse kirjailija Peter Høeg on lähettänyt videotervehdyksen romaaninsa tuomisesta näyttämölle:


Susanin vaikutus -näytelmän ensi-ilta - joka on Pohjoismaiden kantaesitys - Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä torstaina 11.3. klo 19. Näytelmä teatterin sivuilla (linkki).

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Lumikuningatar (ensi-ilta)

Lauantaina Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koettiin Lumikuningatar-satunäytelmän ensi-ilta. Näytelmä perustuu H.C.Andersenin klassiseen satuun. Sen on käsikirjoittanut Stuart Paterson, suomentanut ja JKT:lle ohjannut Katriina Honkanen, joka on myös säveltänyt ja sanoittanut näytelmässä kuultavat laulut.

Piia Mannisenmäki (Lumikuningatar).
Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmässä riittää vauhtia ja näyttelijät pääsevätkin antamaan paljon itsestään. Yksi tämän näytelmän erityispiirre on monen hahmon persoonallinen liikekieli, kuten vaikkapa prinsessan ja prinssin (Hegy Tuusvuori ja Markus Virtanen) liikkuminen. Liikekieli toimii myös hahmojen vaikuttaessa toinen toisiinsa. Hyvänä esimerkkinä köydestä vetäminen - ilman sitä köyttä.

Anni Pesonen (Kerttu), Hegy Tuusvuori (Prinsessa Leena) ja Markus Virtanen (Prinssi).
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa luoden monenlaisia, toisistaan erottuvia hahmoja. Muutaman kerran vaihdot ovat niin nopeita, että voin vain kuvitella mikä säpinä lavan takana käy. Piia Mannisenmäki Lumikuningattarena on juuri niin kaunis, paha ja kylmä kuin kuuluu. Asko Vaarala hännystelevänä Lukkina liikkuu todellakin kuin hämähäkki konsanaan, ja pistää itsensä peliin hyvinkin fyysisesti. Sami Ulmasen Rähjä on röyhkeä, elastinen "kukkopoika" - vaikka onkin toki hyväsydäminen, hauska korppi. Anni Pasasen Kerttu on oikea tomeran tytön perikuva. Hegy Tuusvuoren prinsessa Leena ja Punapää ovat kumpikin energisiä ja mielenkiintoisesti liikkuvia hahmoja, mutta myös selkeästi toisistaan erottuvia. Kaikki näyttelijät tekevät oikein hyvää työtä.

Etualalla Sami Ulmanen (Rähjä).
Kuva: Jiri Halttunen

Tuovi Räisäsen suunnittelema puvustus on kerrassaan ihastuttava muotoineen, väreineen, kimmellyksineen, materiaaleineen, yksityiskohtineen... Näyttelijät myös osaavat ottaa ilon ja näyttävyyden irti näistä puvuista - kuten vaikkapa Jukka-Pekka Mikkonen auringonjumala Freyrin roolissa sädehtivine viittoineen. Kampausten ja maskeerausten suunnittelusta vastaa Suvi Taipale, joka on myös tehnyt hienoa ja monipuolista työtä. Kampausten ja maskeerausten osalta pidin aivan erityisesti Lukin (Asko Vaarala) ja Punapään (Hegy Tuusvuori) lookista. Kaikkien hahmojen visuaaliset kokonaisuudet ovat taiten tehtyjä.

Hegy Tuusvuori (Punapää) ja Anni Pesonen (Kerttu).
Kuva: Jiri Halttunen

Silja Kauppisen suunnittelema lavastus on melko pelkistetty, antaen paljon tilaa näyttelijäntyölle ja hahmojen visuaaliselle ilmeelle. Jotkut elementit toistuvat hauskasti sekä lavastuksessa että puvustuksessa, kuten punaiset pampulat kuningas Virneen linnassa ja linnan väen päähineissä. Hyvin olennaisena osana lavastuksen kanssa toimivat Antti Silvennoisen suunnittelemat valot sekä Silvennoisen ja Kauppisen yhteistyönä suunnittelemat videot ja projisoinnit. Nämä kaikki yhdessä luovat hyvän taustan värikkäille hahmoille.

Markus Virtanen (Kovis-karhu), Jukka-Pekka Mikkonen (Pehmo-karhu) ja Piia Mannisenmäki (Lumikuningatar).
Kuva: Jiri Halttunen

Mika Filpuksen suunnittelema äänimaailma luo ja täydentää tunnelmia; niin kesää kuin talveakin, iloa ja pelottavuutta. Äänisuunnittelussa on myös hienoja yksityiskohtia, kuten olemattoman köyden natina.

Hegy Tuusvuori (Prinsessa Leena) ja Jukka-Pekka Mikkonen (Freyr).
Kuva: Jiri Halttunen

Musiikista vastaa Lastenmusiikkiorkesteri Loiskis kapellimestarinaan Pekka Nättinen. Livenä soitetaan sekä taustaääniä että laulettuja kappaleita. Musiikki on monipuolista ja luo hyvin tunnelmia. Välillä bändi on osa näytelmää - kuten linnan hovimuusikoina - välillä taas "olemassa vain yleisölle".

Lastenmusiikkiorkesteri Loiskis: Tomi Nurmi, Marianne Oivo ja kapellimestari Pekka Nättinen.
Kuva: Jiri Halttunen

Seuranani ollut parisuhdemies piti todella paljon monista hahmoista ja huumorista - aivan erityisesti hän iloitsi Lukki von Hämähäkin (Asko Vaarala) olemuksesta ja liikkumisesta, kuningas Virneen (Jouni Salo) koomisuudesta ja rosvojoukon menosta.

Asko Vaarala (Lukki).
Kuva: Jiri Halttunen

Ensi-illassa katsomossa oli paljon lapsia. Yleisö tuntui elävän näytelmän mukana, ja pääsimme siinä joukolla kommentoimaankin joitakin asioita - lasten äänet kajahtivat innokkaina. Huumoria näytelmästä löytyy myös, ja se uppoaa kaiken ikäisiin. Jännittäviäkin hetkiä näytelmässä on, ja ihan pienille mahdollisesti pelottavia hahmoja, mutta lopussa kaikki käy kuitenkin hyvin - ja loppuaplodit olivat oikein reippaat.

Jouni Salo (Kuningas Virne).
Kuva: Jiri Halttunen

Lumikuningatar Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


perjantai 27. marraskuuta 2020

Hamlet (Tampereen Työväen Teatteri)

Tampereen Työväen Teatteri esittää kantaesityksenä Hamlet-rockmusikaalia. Alkuperäinen käsikirjoitus on siis William Shakespearen. Sen on suomentanut ja sovittanut Michael Baran ja TTT:lle ohjannut Otso Kautto. Teoksen ovat säveltäneet Eeva Kontu, Jarmo Saari ja Varre Vartiainen. Laulujen sanoitukset ovat Shakespearen, Baranin ja Konnun käsialaa.

Inke Koskinen (vas.), Petrus Kähkönen, Auvo Vihro, Karoliina Vanne, Pentti Helin, Saska Pulkkinen, Suvi-Sini Peltola.
Kuva: Kari Sunnari

Näyttelijöistä on aivan ensimmäisenä mainittava nimiroolin tekevä Saska Pulkkinen, joka jää tehokkaasti mieleen heittäytyessään pidäkkeettömästi nuoren prinssin rooliin. Hän liikkuu aivan uskomattoman huolitellusti - keho vaikuttaa olevan jatkuvasti elävässä liikkeessä sormenpäitä myöten, elastisempi kuin tavalliseen tapaan luista, lihasta ja vastaavasta koostuva keho. Painovoimakin tuntuu ajoittain olevan enemmän viitteellinen arvo kuin koskevan Saskaa täysin. Myös ilmeet ja verbaalinen ilmaisu elävät voimakkaasti - ja laulu, oi laulu!

Inke Koskinen ja Saska Pulkkinen.
Kuva: Kari Sunnari

Koko ryhmä tekee hyvää työtä. Saskan lisäksi mieleen erityisesti jäivät Inke Koskinen Ofeliana; hyvin uskottava nuori neito, joka ei kuitenkaan ole mikään hempukka. Samoin Pentti Helin Poloniuksena, Ofelian isänä, koomisenakin hahmona jonka kanssa Hamletilla on erityisen näyttävää vuorovaikutusta. Suvi-Sini Peltola tekee hyvän roolityön Horationa, Hamletin uskollisena ja luotettuna ystävänä, joka on läsnä mutta ei tyrkyttäydy. Kaksikko Petrus Kähkönen ja Karoliina Vanne Rosencrantzina ja Guildensterninä, Hamletin omalaatuisina ystävinä ovat myös koomisia liehittelevyydessään ja yritteliäisyydessään.

Pentti Helin ja Saska Pulkkinen.
Kuva: Kari Sunnari

Myös väkijoukot - niin hovi kuin vaikkapa näyttelijäseurue - elävät ja häilyvät, hälisevät ja värisevät, eikä kuolleita hetkiä ole. (Paitsi, no, asiaan kuuluen näytelmässä toki kuollaan, mutta silleen eloisasti.)

Musiikki soi komeasti ja toimii kaikinpuolin hienosti. Heti alusta asti paitsi kuulee, myös tuntee olevansa rockmusikaalissa - lattia tärisee soiton alkaessa. Bändi soi osaavasti ja on mukava, että heidät myös näkee lavalla ainakin osittain. Kuolemattomasti nimettyä Hamlet and His Gravediggers -bändiä johtavat kapellimestarit Ville Myllykoski ja Joonas Mikkilä.

Aivan erityistä kiitosta ansaitsevat kitaristit Varre Vartiainen ja Jarmo Saari / Ville-Veikko Airaniemi (en tiedä kumpi oli lavalla tässä esityksessä). Heidän soittotaitoaan - samoin kuin Saskan laulua - ihaili myös seuranani oli ollut parisuhdemies, jolla on runsaasti kuuntelevana musiikkiharrastajana laaja mutta vaativa maku, ja joka ei kevyin perustein kehu. Kitaristit paitsi soittivat, myös osallistuivat lavan tapahtumiin ja loivat yhteyttä näyttelijöihin. Aivan erityisen hienoa on heidän osallistumisensa kaksintaisteluun.

Saska Pulkkinen (keskellä), Varre Vartiainen (vas.) ja Jarmo Saari (oik.).
Kuva: Kari Sunnari

Musikaalin kauneimpia kappaleita on Hamletin esittämä herkkä Olen viime aikoina, jossa myös kitaristit pääsevät erinomaisesti esille. Samoin Ofelian laulama On hieno mieli rikki on koskettava. Toisen puoliajan avaava Rikokseni löyhkää - jälleen Hamletin kappale - on myös kerrassaan loistava raskaammalla soinillaan. Tässä koko lavalla ollut ensemble toimi komeasti rytmiryhmänä.

Kimmo Viskarin suunnittelema lavastus on mielenkiintoinen. Alussa näyttämöllä nähdään valtavan kokoinen pääkallo, joka tekee näkymän hieman ahtaaksikin, mutta näytelmän edessä kirjaimellisesti "pää hajoaa"; kallosta siirtyy osia muualle ja samalla näyttämö avautuu. Myös lavatekniikkaa käytetään hyvin kuvastamaan sitä, miten maailma järkkyy - nostolavoilla saadaan aikaan hieno efekti. Lavastus on todella toimiva ilman, että siinä on mitään realistisia elementtejä.

Keskellä Petra Karjalainen ja Saska Pulkkinen, vasemmalla Jarmo Saari ja oikealla Jussi Luckàs, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Inke Koskinen, Mika Honkanen, Jari Ahola ja reunassa Varre Vartiainen.
Kuva: Kari Sunnari

Hamletin puvustus (niin ikään Kimmo Viskarin suunnittelua) on hyvin kiinnostava ja idearikas. Toisaalta siinä on selkeitä piirteitä menneiden aikojen hovipukeutumisesta, toisaalta toteutus on omalaatuinen ja kekseliäs. Suuret näyttävät kankaat hulmuavat ja pienet yksityiskohdat täydentävät kuvan. Emmi Puukan suunnittelemat maskeeraukset ja kampaukset täydentävät roolihahmojen visuaalista kokonaisuutta. Sanonta "hiukset ovat naisen kruunu" toteutuu kirjaimellisestikin.

Keskellä Jari Ahola, taustalla Suvi-Sini Peltola ja Saska Pulkkinen.
Kuva: Kari Sunnari

Eero Auvisen suunnittelema valaistus on komeaa nähtävää. Yksittäiset valonsäteet ja kirkkaammat kokonaisuudet luovat tunnelmaa ja elävöittävät visuaalista kokonaisuuttan. Valon suuntaa käytetään paljon ja näyttävästi. Mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu yksityiskohta on Hamletin isän haamu, joka pysyy kokoajan punaiseksi valaistuna, missä ikinä liikkuukaan.

Keskellä Saska Pulkkinen ja Suvi-Sini Peltola.
Kuva: Kari Sunnari

Samassa näytöksessä ollut ystäväni piti esityksestä kovasti myös. Hän totesi, että Saska Pulkkinen eläytyi ajoittain jopa pelottavan vahvasti.

Petrus Kähkönen, Karoliina Vanne ja Saska Pulkkinen.
Kuva: Kari Sunnari

"Kuolla, nukkua - ehkä uneksia?"
Otso Kauton ohjaama teos on toisaalta unenomainen, toisaalta lihaa ja verta oleva hurja, näyttävä pyörre, jossa ihmiset ponnistelevat parhaansa mukaan kuka mihinkin suuntaan. Kaikkinainen (hovi)pönötys on tästä kaukana!

Yleisö kiittikin esityksestä monin väliaplodein sekä pitkin loppuaplodein ja huudoin - ja kyllä tämä todellakin oli sen arvoinen!

Hamlet TTT:n sivuilla (linkki).


maanantai 23. marraskuuta 2020

Kaikuja vuoristosta

alentuvuus
arastelu
arvostelu
arvostus
haave
herkkyys
häkki
hätä
ihmisyys
iho
ilkeys
ilkikurisuus
julmuus
järkkyminen
kaipuu
kiintymys
kiltteys
kipu
kosketus
kura
lämpö
matka
mies
musiikki
nainen
nuoruus
omistaminen
omistautuminen
palvelus
pelko
petos
pimeys
rakkaus
röyhkeys
sade
salaisuus
sisar
toivo
toivottomuus
torjunta
tytär
usko
valhe
valo
vanhuus
viesti
viha
vilu
ymmärrys
äiti

Pato (Antti Niskanen) ja Maureen (Piia Mannisenmäki).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Vuoriston kaunotar blogissa tarkemmin (linkki).

Vuoriston kaunotar Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


tiistai 17. marraskuuta 2020

Kaikki äitini, kaikki tyttäreni

Jyväskylän kaupunginteatterissa nähtiin maanantaina vierailuesitys Kaikki äitini, kaikki tyttäreni. Esityksen ovat Kodin kuvalehden lukijatekstien perusteella dramatisoineet Sanna Stellan, Anna Krogerus ja muu työryhmä. Ohjaajana on toiminut Petteri Summanen. Lavalla nähdään kolme upeaa näyttelijää; Miitta Sorvali, Pirjo Heikkilä ja Sanna Stellan.

Nämä naiset ovat aivan loistavia esiintyjiä ja sopivasti erilaisia täydentäen toisiaan. Sorvali, Heikkilä ja Stellan esiintyvät niin yksin, kaksin kuin kolminkin. Roolien vaihdokset käyvät hetkessä ja niihin heittäydytään täysillä. Hahmoja luodaan kyllä myös vaatteilla, mutta aivan ennen kaikkea näyttelijäntyöllä; olemuksella, ilmeillä ja puheella. Esityksen lavastus ja tarpeisto ovat niukkoja mutta vallan riittäviä - tämä on ennen kaikkea näyttelijöiden taidolla kantama teos.

Kuvassa (vas.) Pirjo Heikkilä, Sanna Stellan ja Miitta Sorvali.
Kuva: Matti Rajala

Tarinat ovat riemastuttavia ja koskettavia, kummallisiakin täynnä monimuotoista elämää. Äidit herättävät liikaa huomiota, eivät osaa antaa huomiota, rakastavat (joskus omituisella tavalla), eivät osoita välittävänsä, välittävät liikaa, siivoavat, ruokkivat, ponnistelevat, vähättelevät itseään, uhrautuvat, ovat lähellä, ovat etäisiä, juopottelevat, selviytyvät ilman apua, häpeävät, aiheuttavat häpeää tyttärilleen, kasvattavat, ovat tukena. Tyttäret kantavat äitiensä taakkoja, rakastavat, kiittävät, erkaantuvat, kapinoivat, kasvavat omiksi itsekseen ja toisaalta äitiensä kuviksi. Esiintyjät kertovat paitsi lukijatarinoita, myös omista äideistään ja tyttäristään. Sivumennen esityksessä selviää elämän tarkoituskin.

Esitykseen kuuluu myös aivan loistava siivouslaulu, jonka sävel on lainattu Chicago-musikaalista alkuperäiseltä nimeltään Cell Block Tango. Lisäsäväys sikäli, että alkuperäisessä sanoituksessa vankinaiset kertovat miestensä tappamisesta. Tässä jokainen nainen siivoaa jotain pois elämästään - tarkoituksellisesti tai vahingossa.

Kuvassa (vas.) Sanna Stellan, Miitta Sorvali ja Pirjo Heikkilä.
Kuva: Matti Rajala

Esityksen rytmi on hyvin tiivis, mutta aina sinne väliaplodejakin sentään mahtui - ja niitä annettiin innokkaasti, samoin kuin pitkät loppuaplodit. Yleisö purskahteli nauruun tuon tuosta, joskin koskettavammat kohdat myötäelettiin hiljaisina.

Meidän seurueemme muodostui kaikista äideistäni (1kpl) ja hänen kaikista tyttäristään (1 kpl). Pidimme molemmat esityksestä kovasti; niin tarinoista kuin mahtavista esiintyjistäkin. Äiti ihasteli aivan erityisesti Miitta Sorvalin esiintymistä sekä yleisesti sitä, miten tosia, hauskoja ja koskettavia nämä äiteihin ja tyttärien liittyvät kohtaukset olivat. Äidin ensimmäinen kiteytys loppuaplodien jälkeen oli: "huikea esitys". Ja niin se on. 

Jyväskylän kaupunginteatterin ohjelmisto, sisältäen myös tulevat vierailuesitykset (linkki).


sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Länsipuolen sanoja

Heti alkuun spoilerivaroitus: tästä jutusta käy ilmi joitakin juonenkäänteitä ja sanoituksiin kirjoitettuja vitsejä.

Musikaali West Side Story on kymmeniä vuosia vanha ja silti sen teemat elävät edelleen. Osa on ajattomia - kuten rakkaus ja ystävyys - osan kohdilta maailman luulisi kehittyvän - kuten väkivalta tai erilaisuuden vieroksuminen - mutta samojen asioiden kanssa jähistään edelleen. Näitä teemoja käsittelevät paitsi musikaalin dialogi, myös kappaleiden sanoitukset. Musikaalin on käsikirjoittanut Arthur Laurents ja sanoittanut Stephen Sondheim. Teoksen on suomentanut Sami Parkkinen. Tässä tekstissä kursiivilla merkityt ovat suoria lainauksia kappaleiden sanoituksista.

Kun mies on Jet, on Jet ikuisesti.
Täältä pois lähde et elinaikanasi.
Kun mies on Jet, hän saa oivalluksen:
kellä veljiä on se on perheellinen.

Kun ryhmäämme tuut,
niin vaikka yö ois musta
on turvanas muut,
me huolehdimme susta,
saat suojelusta.

Jengiytymisellä on paha kaiku, mutta ainakin tämän musikaalin maailmassa jengin sisällä vallitsee toverillisuus - vaikka siihen sisältyy keskinäistä nokitteluakin. Jengi on perhe, ystäviä joihin voi aina luottaa. Jets on amerikkalaisten jengi, Sharks puertoricolaisten.

Kun mies on Jet hän saa kohtelua
jonka ansaitsee vain hyvä hallitsija.
Kun miehemme nää kuin sonnit päälle ryntää
niin käkkäräpää voi uida Puerto Ricoon
ja peltoo kyntää.

Tietää sen koko maa:
hän ken tiellemme käy nyrkin otsaansa saa!
Me ollaan Jets, kaikki kuunnella voi
näillä nurkilla kun voitonlaulumme soi.

Jengiytymisellä on paha kaiku ja tämänkin musikaalin maailmassa jengielämä näyttäytyy jengin ulkopuolelle uhmakkaana, väkivaltaisena ja muita halveksuvana. "Käkkäräpää" ei ole pahimpia puertoricolaisista tässä musikaalissa käytettyjä ilmauksia.

Mutta eivät Sharksit sen vähäisemmiksi uhossaan jää.

Kun veren hajun haistaa
nää hait
ne verta kohta maistaa
- on viidakon lait!

Yksi West Side Storyn värikkäimmistä ja vauhdikkaimmista musikaalinumeroista on Sharksien - etupäässä naisten - esittämä Amerikka, jossa Rosalia vielä kaipailee Puerto Ricoon mutta muut, Anita etunenässä, ihannoivat Amerikkaa.

Puerto Rico, ihana saari
trooppisen auringon keidas.
Kukkasten tuoksut sen täyttää,
kauniilta maisematkin näyttää.

Puerto Rico, karmea saari
trooppisten tautien keidas.
Synkältä slummeissa näyttää.
Väestönkasvu kadut täyttää.
Miehet viinaa käyttää.
Lasten itku kaikuu.
Laukaukset raikuu.

Niinpä kun kutsuu Manhattan
kurjuuden taakse näin jätän!

Kaunis oot mulle Amerikka!
Kelpaanhan sulle Amerikka?
Kaipasin luokses Amerikka
- itkinkin vuokses Amerikka.

Erityisen riipaiseva on tämän ihannoivan musiikkiteeman toistaminen myöhemmin, kohdassa jossa Amerikka näyttää väkivaltaiset, inhottavat kasvonsa hyvää tarkoittavalle Anitalle.

Jetsit ja komisario Schrank.
Kuva: Jiri Halttunen

West Side Storyssa käsitellään myös nuorten asemaa yhteiskunnassa, sivuun työntämistä ja syrjäytymistä. Reippaan hulvattomassa, joskin sanomaltaan vakavassa kappaleessa Gee, Officer Krupke yksi näistä nuorista tapaa kuvitteellisen tuomarin, kallonkutistajan ja sosiaalityöntekijän. Häntä pompotellaan "luukulta luukulle" eikä kukaan halua ottaa häntä vaivoikseen.

Hei konstaapeli Krupke jo koita ymmärtää,
jos lapsuus pannaan katki
niin keittää nuoren pää.
Jos äiti diilaa pilvee
ja äijää juotattaa,
pikku piltin raiteiltaan saa.

Siis eikös vaan Krupke
on järkyttävää
kun rakkaudettomaksi ykskin lapsonen jää.
Kun kiukkuisen nuoren näät rähinöivän,
vain yhteiskuntaa peilaa hän.
Meitä peilaa hän,
koko yhteiskuntaa peilaa hän!

Mitä sanoo tuomari?

Ei alkaa tuomari voi kallonkutistajaks.
Vaan hulluille hoidot on toisenlaiset,
pois täältä tunnevammaiset!

Entäpä psykologi?

Ongelma ei viittaa psykologiaan päin.
Mä diagnoosin annan lohdullisen:
on vamma sosiaalinen.

Mikä sitten on yksilön kokemus tästä kaikesta?

Nyt mä oon siis sairas kun työstä tykkää en:
työ on paskaa,
ääneen lausun sen!

Roskaa oon, pelkkää roskaa oon,
kärrätkää mut roskalaatikkoon!

Ja lopuksi:

Sen ongelma on nuoruus
- ei vaan sen aikuisuus!
Tää ei meille ole pulma uus!
Siis toisaalle, Krupke,
se käännytetään.
Ei sosiaalisairaat kelpaa kenellekään.

Sharksit Amerikka-kappaleen pyörteissä.
Kuva: Jiri Halttunen

Yksi kantava teema West Side Storyssa on tietenkin rakkaus. Jo sen aavistaminen värisyttää.

Ei voi tietää...
Vaan jotain on tuloillaan,
voin mä sen aavistaa, kohta sen nään.

Se taivaalta voi tulla yllättäen,
salamoiden...
Oottamaan jään.

Tänään
mä tunnen sen ilmassa,
varjoissa, rannoilla,
tulla se saa.

Nyt ihmeet käyvät toteen.
Epäilen, itse kun sen
saan todistaa.

Ennalta aavistin
tämän, haihtui unetkin,
odotin niin.

Uutta tuulta purjeeni täyttämään,
näyttämään tien unelmiin.

Tuletko tänään jo?
Oletko mun kohtalo
raikas ja uus?

Saati sitten kun sen rakkauden kohtaa.

Mä kohtasin äsken Marian,
soi kaiut nimen sen,
ei maailma palaa ennalleen.

Maria, mä suutelin äsken Mariaa
ja muuttui maailmain,
jäin kiinni tähän tunteeseen.
Maria!
Nimes sointuu kuin soittais jouset.
Huulille lailla rukouksen nouset: Maria!
Soi ikuisuuksista: Maria!

Kun yhteys löytyy, se mullistaa koko harmaalta vaikuttaneen elämän.

Oon tuntenut vain arkipäivän
se tuhansina toistuu
ja nuoruuteni syö.

Vaan muuttumaan
nyt kaiken harmaan saa juhlintaan
tää yö!

Ja mihin yhteiset arat haaveet yltävätkään - jengien väkivallan ja vastakkainasettelun jyllätessä ympärillä.

Jossain paikka on
meillekin paikka on.
Tyyni, seesteinen, riidaton;
jossakin se on.

Siellä aikaa on,
kaikille aikaa on.
Viimeinkin aikaa riittämiin,
ystäviin; tunteisiin.

Viimein -
jossain
löydämme yhteisen hyvän,
armon ja rauhan niin syvän,
jossain.

Rakkauteen liittyy kuitenkin myös viiltäviä epäilyksiä...

Ei tappajat rakasta,
ei niillä oo sielua
ja poika tuo, se murhaaja
siis hän sut saa -
mahtavaa, Maria, mahtavaa!

Kun tarpeet sen on tyydytetyt,
oot yksin taas, sä jälleen petyt.
Hän vie sun onnes, hän vei jo mun.
Hän onnes vie -
näin käy, Maria, hän onnes vie!

...ja niille vastalause, vilpittömän - hieman naiivinkin - rakkauden puolustus.

Saan rakastaa, muuta tarvitse en.
Pyytää en voi sen enempää.

Hän rakkain on mun,
sain jättää haaveilun.
Hän mun viimeiseksi jää.

Ja teinpä oikein tai väärin
mun osaksi jää vai ainiaan näin
rakastaa.


West Side Story Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Kuningattarelliset harjoitukset (ilman lunta)

Pääsin seuraamaan Lumikuningatar-näytelmän harjoituksia, kun ensi-iltaan on vajaa kuukausi. Kyseessähän on H.C. Andersenin klassikkosatuun perustuva Stuart Patersonin teksti, jonka on suomentanut ja Jyväskylän kaupunginteatteriin ohjaa Katriina Honkanen.

Ennen harjoituksen alkua näyttämömestari ja ohjaaja juttelevat lavasteista, jotka ovat vielä kesken - puhutaan siitä, millaiset niistä tulee ja milloin ne saadaan harjoituksissa käyttöön. Lavastus tulee perustumaan pitkälti kankaisiin, joista eri tavoin saadaan kolmiulotteisia maisemia - ohjaajan kuvaillessa niitä minulle visio on todella kiinnostava.

Näyttelijä Piia Mannisenmäki, joka esittää nimiroolia eli Lumikuningatarta, käväisee upeassa puvussaan lavalla. Puku on hänelle vielä hieman liian pitkä, joten tänään sitä ei harjoituksissa nähdä. Valosuunnittelija Antti Silvennoinen ja lavastaja Silja Kauppinen juttelevat valojen käytöstä. Bändi eli Lastenmusiikkiorkesteri Loiskis roudaa kamojaan lavalle. Näyttämömestari siirtyy tuomaan lavasteiden "rankoja" lavalle merkiksi siitä, missä valmiissa lavasteessa on esimerkiksi puita, jotta harjoituksissa voidaan jo huomioida paikat liikkumisessa. Kampaaja-maskeeraaja Suvi Taipale juttelee ohjaajan kanssa maskeista. He puhuvat myös siitä, miten näyttelijän roolivaihdon nopeus vaikuttaa maskiin ja esimerkiksi millaisen parran voi laittaa, kuinka nopeasti sen saa päälle ja pois. Näyttelijät saapuvat lavalle ja osalla heistä on roolipukuja päällä - sen mukaan, kenen puvut ovat jo valmiina. Upealta näyttää!

Lumikuningattaren työryhmää; näyttelijöitä ja bändi. Osa omissa vaatteissaan, osalla keskeneräisiä roolipukuja.
Vasemmalta ylärivissä: Sami Ulmanen, Markus Virtanen, Tomi Nurmi, Jouni Salo, Marianne Oivo, Pekka Nättinen, Hanna Liinoja ja Jukka-Pekka Mikkonen.
Alarivissa: Asko Vaarala, Anni Pesonen ja Hegy Tuusvuori.

Tällä kertaa harjoituksen yhtenä pääpointtina on se, miten musiikki ja soittamalla tehdyt tehosteet istutetaan esitykseen. Harjoituksessa käydään siis läpi nimenomaan kohtauksia, joissa Loiskis soittaa. Samalla pohditaan soitinten vaihtoa, missä niitä pidetään silloin kun bändi on lavalla ja soittaja tarvitsee useamman instrumentin. Kohtauksia mennään pienissä pätkissä, keskeyttäen ja korjaten. Näyttelijätkin sopivat keskenään miten tehdään tiettyjä liikkeitä ja yksityiskohtia - samoin kuin sovitaan soittajien kanssa. Tarkennetaan soittajien ja näyttelijöiden iskuja ja asemointia sekä sovitaan myös, kuka milloinkin liidaa, musiikki vai näyttelijät, kummalta isku tulee kummalle. Näyttelijöiden liikkeessä on musiikillista rytmiä silloinkin, kun soittajat eivät soita - Katriina ohjaa tätäkin.

Tauon jälkeen myös pukusuunnittelija Tuovi Räisänen saapuu katsomoon, oltuaan ensimmäisellä puoliajalla puvustamon puolella. Eräs näyttelijä jutteleekin Tuovin kanssa puvuista, toinen ohjaajan kanssa. Sitten jatketaan kohtausten läpikäyntiä pätkissä; Katriina ohjaa mm. iskuja ja liikkumista lavalla.

Lopuksi käydään läpi pitkä kohtaus kokonaan katkotta. Tähän saakka on "loikittu" niitä kohtia joissa on musiikkia, nyt kokonaisuudessa on enemmän näyttelemistä. Tämä osuus on siis näytelmän ensimmäisen puoliajan loppu. Jo tästä pätkästä näkee, että näytelmässä on paljon eläväistä touhua ja koko perheen näytelmään sopivaa huumoria.

Lumikuningatar (Piia Mannisenmäki).
Graafinen suunnittelu ja kuvankäsittely: Eija Haukka
Kuva: Jiri Halttunen

Harjoituksen päätteeksi ohjaaja antaa palautetta, kiittää ja kannustaa. Hän kertoo tarkennuksia näyttelijöiden kulkuihin, puheen ajoituksiin, asemointiin ym, sekä kiittelee bändiä joka on päässyt hienosti juoneen mukaan.

On hyvin mielenkiintoista nähdä tämän näytelmän visuaalinen ilme sitten valmiina - viitteitä todella komeasta silmäkarkista on jo nyt. Ja tietysti odotan myös koko tarinan näkemistä!

Lumikuningattaren ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä lauantaina 28. marraskuuta klo 18. Näytelmä kaupunginteatterin sivuilla (linkki).