Eturivin kuningattaren blogi

Kun ryhdyin valmistelemaan tätä juttua, ajattelin, että tästä tulee kiinnostavaa sekä minulle että uskoakseni lukijoille. Puvustus on yksi aihe, joista on tekstiä ja kuvia toivottukin. Tapasin siis Jyväskylän kaupunginteatterin pukusuunnittelijan, Merja Levon. Juttelimme, sain häneltä aineistoa jutun taustaksi ja hän kierrätti minua teatterilla puvustukseen liittyvissä tiloissa. Niinpä minulla oli kirjoittamista aloittaessani sivukaupalla muistiinpanoja, nivaska tausta-aineistoa ja runsaasti kuvia. Ja ainakin minulle tämän jutun tekeminen kaikkineen osoittautui todella mielenkiintoiseksi ja opettavaiseksi - toivottavasti myös lukemisesta on iloa! Jyväskylän kaupunginteatterin pukusuunnittelija Merja Levo. Kuva: Jiri Halttunen Merja Levo Merja kiinnostui jo nuorena teatterista - hänen ystävänsä näytteli nuorisoteatterissa, ja Merjaa viehätti ensin lavastaminen, mutta sittemmin kiinnostus kääntyi puvustamiseen. Merja opiskeli Lahden Taideteollisessa oppilaitoksessa vaatesuunni...

Onkin näköjään kolmen suora vierailuja blogiteksteissä! (Seuraavaksi tulossa on kyllä jotain ihan muuta. ;) ) Mutta tällä kertaa siis ei teatteria, vaan konsertti nimeltä Passione. Solisteina Marika Krook, Helena Lindgren ja Jorma Uotinen. Kuva: Jyväskylän kaupunginteatteri Suuren näyttämön katsomo oli hyvin täynnä innokasta konserttiväkeä maanantai-iltana. Avausnumeron kaikki kolme solistia esittivät yhdessä, ja muuten heitä kuultiin yksin, kaksin ja kolmin. Konsertissa tarjoiltiin italialaisia ja napolilaisia lauluja rakkaudesta, intohimosta, kaipuusta, mustasukkaisuudesta - kappaleita kuten Puhu hiljaa rakkaudesta, Poika varjoiselta kujalta, Hopeinen kuu ja Maruzzella. Lauluista oma suosikkini oli Uotisen esittämä O Sole Mio. Helena Lindgren antoi varsin etäisen, eleettömän ja eteerisen vaikutelman. Marika Krook oli eloisampi, pisti itseään enemmän peliin huumorinkin kautta, tarjosi nautittavan laajan äänialan kuultavaksi väläytellen myös upeaa oopperalaulajaosaamistaan. (M...

Vuorossa on toinen vierailuesitys, Red Nose Companyn esittämä Punainen viiva eli Ilmari Kiantoa klovnerian keinoin. Näytelmän on ohjannut Otso Kautto / Teatteri Quo Vadis. Täytyy myöntää, että tähän ei välttämättä olisi tullut lähdettyä ilman kuningatar-pestiä, mutta pesti kyllä huomattavasti madaltaa kynnystä. (Ja ei, ei se kuitenkaan velvoita mihinkään, ihan itse kyllä olin kärppänä varaamassa lippua kun vierailut aikanaan myyntiin tulivat.) Ja kyllä tämä kansaa kiinnosti; välillä näytös oli jo loppuunvarattu, eikä sinne lopulta monta vapaata paikkaa tainnut jäädä, jos yhtään. Vasemmalla Mike (Tuukka Vasama) ja oikealla Zin (Timo Ruuskanen). Kuva: Tero Ahonen Pakko sanoa sivuhuomautuksena, että harvoin kuvan värit sopivat näin täydellisesti tämän blogin värimaailmaan! :D Klovnikaksikko Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) lupaavat näytöksen alussa esittää Ilmari Kiannon Punaisen viivan kaikki henkilö- ja eläinhahmot. Ja hahmoissa löytyy! Suomalaisuus on karrikoitua j...

Mennessäni katsomaan monologia Maa jossa sankarit saavat elää odotin ehkäpä komediallista jutustelua nykyajan sankareista ja "sankareista". Toteuma oli aika erilainen, mutta hyvä. Tekee hyvää tulla yllätetyksi. Yleisön mennessä saliin monologin esittäjä Aleksi Lavaste jakoi ihmisille tusseja, ja pyysi merkitsemään sanomalehdistä tehtyihin seiniin sankareita - mitä nyt kukakin sankarina pitäisi. Merkityksi tulivat muun muuassa Martti Ahtisaari, Viivi (Viivi & Wagner -sarjakuvasta), kilpahevosten hyvinvoinnista huolehtiva tarkastaja, Led Zeppelin, kaksi vanhusten parissa työskentelevää hoitajaa, Harry Potter... - noin äkkiseltään vilkaistuna. Kun merkinnät oli tehty ja kaikki katsojat olivat käyneet istumaan, esitys alkoi. Aleksi toivoi esiin oman sankarinsa, Yrjö Kallisen - ja Yrjö vastasi. Esityksessä käsiteltiin sankaruutta paljolti Kallisen vuosina 1917-18 kokemien asioiden kautta; tavoitetta väkivallattomuuteen sodan painaessa päälle, vankeutta, periaatteita. ...

Olin taannoin toista kertaa katsomassa monologia Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä. Edellisen juttuni näytelmästä kirjoitin ensi-illan jälkeen (linkki). Nyt näytelmä on ollut ohjelmistossa puolisentoista kuukautta (mistä näppärät päättelevät, että tämä teksti tulee jonkinmoisella viiveellä - on tässä ollut hieman jutturuuhkaa). Tänä aikana näyttelijä Jorma Böökin työskentely on muuttunut entistäkin suvereenimmaksi, teksti entistä omemmaksi. Yleisön myötäeläminen oli jälleen käsinkosketeltavaa. Välillä tiheää hiljaisuutta (jossa ainoa kuuluva ääni oli paperin kaivaminen laukusta - en ihmettele että sille oli tarvetta, sillä uskoisin aika monien olleen tuolla hetkellä vesissä silmin), sitten taas äkillinen leikkaus nauruun. Esityksessä seuranani oli parisuhdemieheni. Hän piti kovasti esityksestä, ja korosti aivan erityisesti Jorman hienoa eläytymistä, vahvaa tekstiä (joka on kaiken selkäranka) ja erityisen hyvää valaistusta. Hän mainitsi pari suosikkikohtaustaankin; toinen lii...

Ja nyt on sitten vuorossa Diivat-komedian ensi-ilta! Tättärää! Tätä on odotettu, ja jo aiemmin läpimenossa iloittu (linkki) , mutta sen jälkeen esitys on vielä kohonnut aivan uudelle tasolle! Porukasta on tullut selkeästi todella tiivis, ihmisillä on hauskaa keskenään, positiivinen energia sykkii vahvana ja välittyy myös katsomoon. Näyttelijöillä on leikkimieltä, ja kaikki heittäytyvät esitykseen pidäkkeettömästi. Tarinasta en kerro liikaa, mutta hieman alkua. Kaksi brittiläistä näyttelijää, Leo ja Jack, ovat kiertueella 50-luvun Amerikassa. Työ ei oikein anna sen enempää rahaa kuin muutakaan hyvää, ja uusia ideoita tarvitaan jotta miehet pääsevät elämässä eteenpäin. Sattumalta eteen tulee tilaisuus, johon tarttumiseen tarvitaan hieman vaivannäköä mutta joka voi olla hyvinkin kannattavaa. Tulee mieleen se ikiaikainen teatterin symboli: hymyilevä naamio ja irvistävä naamio. Kuva: Jiri Halttunen Näytelmän on Jyväskylän kaupunginteatteriin ohjannut Ola Tuominen. Ohjaus on tiivis...