Diivat (ensi-ilta)

Ja nyt on sitten vuorossa Diivat-komedian ensi-ilta! Tättärää! Tätä on odotettu, ja jo aiemmin läpimenossa iloittu (linkki), mutta sen jälkeen esitys on vielä kohonnut aivan uudelle tasolle! Porukasta on tullut selkeästi todella tiivis, ihmisillä on hauskaa keskenään, positiivinen energia sykkii vahvana ja välittyy myös katsomoon. Näyttelijöillä on leikkimieltä, ja kaikki heittäytyvät esitykseen pidäkkeettömästi.

Tarinasta en kerro liikaa, mutta hieman alkua. Kaksi brittiläistä näyttelijää, Leo ja Jack, ovat kiertueella 50-luvun Amerikassa. Työ ei oikein anna sen enempää rahaa kuin muutakaan hyvää, ja uusia ideoita tarvitaan jotta miehet pääsevät elämässä eteenpäin. Sattumalta eteen tulee tilaisuus, johon tarttumiseen tarvitaan hieman vaivannäköä mutta joka voi olla hyvinkin kannattavaa.

Tulee mieleen se ikiaikainen teatterin symboli: hymyilevä naamio ja irvistävä naamio.
Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmän on Jyväskylän kaupunginteatteriin ohjannut Ola Tuominen. Ohjaus on tiivis, ja homma toimii, kulkee eteenpäin kuin juna (alkupuolella jonkin aikaa kirjaimellisesti) hyvällä energialla. Ohjauksesta näkyy ihanalla tavalla lämpö ja ymmärrys inhimillisyyttä kohtaan, sekä ajatus siitä, että joskus "pieni" liioittelu on juuri oikea tapa tehdä asioita. Vaikka eri roolihahmoille nauretaan, sitä ei kuitenkaan tehdä ilkeässä hengessä, vaan ennemmin huvittuneella lämmöllä.

Näyttelijöiden työtä on helppo kehua. Pääosakaksikko Joni Leponiemi ja Antti Niskanen tekevät hulvatonta, heittäytyvää työtä - etenkään näissä rooleissa ei voi pidätellä, on vaan annettava mennä ja seistävä uljaasti. Ja niin nämä miehet tekevät, riippumatta siitä mitä milloinkin on päällä! Antti antaa varmasti kaikkensa, itseään säästelemättä. Joni saa olla enemmän hurmuri, ja sen hän kyllä osaa. Saara Jokiahon Audrey on ihastuttavan pirteä, pirskahteleva, aurinkoinen ja hieman höpsö mutta ehdottoman hyväntahtoinen. Maija Anderssonin Meg on valoisa, raikas, ilmiömäisen innostuva ja oikeamielinen. Ja voi sitä ihastuttavaa tyttömäistä tirskumista! Pakko sanoa että molemmat nuoret naiset ovat kerrassaan ihania, ja kuitenkin henkilöhahmot erottuvat toisistaan hienosti. Hannu Hiltusen Duncanissa on juuri sopivasti tärkeilyä, epäilyä ja kyräilyä, jotka Hiltunen tuo esiin hienolla tavalla - olen aina pitänyt hänen pohdiskelevasta puhetyylistään. Roolihahmon kuuluukin olla pidättäytyväisempi kuin muiden, ja niissä puitteissa suoritus on ilmeikäs. Hannu Lintukosken Doc on hauska ja sopivasti hieman jörö omaneduntavoittelija, josta kuitenkin löytyy erittäinkin eläväistä vaihdetta moneen otteeseen - loistavaa ilmaisua niin artikulaatiolla, ilmeillä kuin liikkeelläkin! Miikka Tuomisen Butch (Päts? Pöts?) elää ja toimii reippaasti, ja jäykistelee sopivasti, vaikkei ehkä olekaan se penaalin terävin kynä. Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Anneli Karppisen Florence on aivan ihastuttavan omapäinen, höpsähtänyt vanharouva! Kerrassaan upeaa työtä kaikilta, ja kaikista roolihahmoista on helppo kiinnostua ja välittää! Aina ei lavalla tiedä, mihin ja ketä katsoisi, kun jokaisen näyttelijän ilmeet ja eleet olisivat yhtä aikaa näkemisen arvoisia.

Väliajalta palatessani kuulin takaani parin nuoren naisen äänet, kun toinen kommentoi "Hiltusella on kyllä niin ihana satusetä-ääni! Jos hän tekisi jotain äänikirjoja niin varmasti kuuntelisin!" Kuten edellä viittasin, olen samaa mieltä!

Siis voi iiiiiks kun meillä on fantsua!
Kuva: Jiri Halttunen

Maarit Kalmakurjen suunnittelema lavastus miellyttää silmää kovasti. Asiat on rakennettu näkyviksi, ja näkymä on kaunis. Lavastus myös toimii hyvin, ja siinä on käytetty tilaa paitsi lavan tasossa, myös ylempänä. On helppo mieltää tämä vauraiden ihmisten kodiksi. Toisaalta väliverhon käytöllä saadaan kätevästi rajattua ja muutettua tilaa vaihtelevaksi.

Kauniita vaatteita ja kaunista lavastusta.
Ja upeita ihmisiä.
Kuva: Jiri Halttunen

Lavastusta täydentää tietenkin valaistus, joka on Japo Granlundin suunnittelema. Valaistus tuo kauniisti esiin niin yksityiskohtia kuin kokonaisuuttakin, ja sillä luodaan välillä hyvinkin säkenöiviä tunnelmia. Eikä kyllä tule mieleen, milloin näyttelijä olisi samalla tavalla saanut ilon irti valaistuksesta kuin Antti eräässä kohtauksessa! Valoilla tehdään myös salamyhkäisyyttä ja annetaan ymmärtää asioita, joita ei muuten näytetä. Äänimaailma (äänisuunnittelijana Ari Lampinen) toimii esityksessä sekä tapahtumien tukena että niiden laukaisijana.

"Siis mitä, eiks stetsonit ookaan muodissa?!"
Kuva: Jiri Halttunen

Puvustus on Tuovi Räisäsen käsialaa, ja 50-luvun vaatteet ovat hyvin miellyttäviä katsella. Naiset ovat kauniita ja ihania, miehet komeita herrasmiehiä. (Ainakin ulkoisesti, vaan mitä piilee kuoren alla?) Puvuissa on tyyliä, mutta toisaalta voisin kuvitella että puvustajalla on ollut aika hauskaakin tämän näytelmän pukuja suunnitellessaan! Ja sama koskee kampausta ja maskeerausta - toisaalta pääsee tekemään kauneutta ja komeutta, toisaalta irrottelemaan vallattomasti. Ja tässä Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale onnistuvat oivallisesti.

Tiukka paikka. Ja aika tiukka ja kaunis mekko.
Kuva: Jiri Halttunen

Toisaalta haluaisin hehkuttaa moniakin yksittäisiä kohtauksia, mutta en nyt kuitenkaan tee niin, sillä en halua pilata katsomisen ja yllättymisen iloa. Sen kerron, että alkupuolen junakohtaus on uskomattoman uskottava (sanaleikki tahallinen). Miten suhteellisen vähillä elementeillä Joni ja Antti luovatkaan kuvan liikkuvasta junasta, ja esimerkiksi juuri tässä lavastuksen lisäksi valaistus ja äänet täydentävät illuusiota hienosti! Myös tanssikohtaus on oivallinen (koreografina Terhi Kuokkanen) ja se näytelmäharjoitus ja... No, edelleenkään en halua spoilata. Komedia on rytmillisesti tarkka laji, ja tässä rytmi on kyllä kohdillaan koko esityksen ajan. Isompia ja pienempiä hauskuuksia vilisee jatkuvasti, ja paketti pysyy hyvin kasassa.

Paitsi katsomossa, myös lavalla lisitää elinvuosia nauramalla.
Kuva: Jiri Halttunen

Ken Ludwigin kirjoittama teksti viittailee iloisesti teatterin maailmaan ja näyttelijöihin - nimenomaan teatterin lavalta kuultuna monet asiaan liittyvät "totuudet" ovat ihastuttavan itseironisia! Näytelmässä näytellään näyttelemistä useampaan kertaan, mikä on hulvatonta - ja alussa ehkä hieman hämmentävääkin. Ainakin kuulin kommentin "mä jo aattelin että jos tää on tämmöstä oikeesti koko ajan niin hohhoi, mutta sehän olikin vaan jännä lisä!"

Kauniin ja kepeän pinnan alla näytelmässä on syvällisemmätkin tasonsa. Miten ulkokuori määrittelee ihmisen? Näemmekö toisemme erilaisten ulkokuorten alta? Millaisia valintoja ja tekoja voidaan pitää ymmärrettävänä, kun ihminen on joutunut tiukoille? Tarvitseeko lupaukset aina pitää - silloinkin, jos käy ilmi, että lupauksen pitäminen todennäköisesti tuottaa pitkästi pahaa mieltä lupaajalle?

Täti tomerana.
Kuva: Jiri Halttunen

Yleisö eli ja riemuitsi ensi-illassa pontevasti mukana. Äänekästä naurua kajahteli vähän päästä, ja väliaplodeja ropisi todella usein - ja syystä! Parhaimmillaan näyttelijät saivat aplodeja vain ilmestymällä näyttämölle. Ja lopussa aploodeerattiin ja kiitettiin hyvin reippaasti.

Seuranani Diivojen ensi-illassa oli parisuhdemieheni, jonka mielestä näytelmä oli huippu. Ensimmäinen puoliaika tuntui "ihan ok:lta", ei ällistyttänyt mutta jätti mukavan kutinan päästä näkemään, miten homma etenee. Toinen puoliaika sitten vain kiihtyi kiihtymistään, tuli hulppeita juonenkäänteitä - loppu oli kuulema "aivan huippu"! Suosikkiroolia mies ei pysty nimeämään, joskin Jonin ja Antin roolit nousivat esiin. Mutta kaikki tekivät hienoa työtä; Anneli, Hannu L, Hannu H... Monissa rooleissa oli kiinnostavia yksityiskohtia, ilmeitä ja eleitä, milloin kenenkin tekemänä. Teksti oli hieno oivaltavine juonenkäänteineen, joita osittain saattoi ounastella mutta jotka myös yllättivät. Mies kommentoi myös "kun aina kysyt mistä pidin, niin välillä joutuu oikein miettimäänkin - tässä tulee kymmeniä asioita heti mieleen, runsaudenpula että mitä sanoisi!" Keskustelimme kovasti myös suosikkikohtauksista, mutta ei niistä nyt enempää - jokainen voi itse kokea ja yllättyä.

Kaiken kaikkiaan Diivat on mitä erinomaisinta pimeän vuodenajan katsottavaa ja koettavaa; laatuisaa viihdettä, josta jää hyvä mieli ja ikäkin pitenee nauramalla. Ihastuttavaa katsottavaa, jossa on toki syvemmätkin tasonsa (ei tämä mitään höttöstä ole) mutta jota ei ole pakko pohtia syvällisesti jos ei siltä tunnu. Suosittelen monenlaisille katsojille, myös heille joiden vähemmän tulee teatterissa käytyä!

Mummojumppaa?
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ainakin.
Kuva: Jiri Halttunen

Itsekin voin todeta, että näytelmien keskinäistä paremmuutta on vaikea arvioida - miten verrata esimerkiksi mahtipontista musikaalia, pienimuotoista intensiivistä jännitettä ja kuplivan hauskaa komediaa? Ja toisaalta, miksi pitäisikään? Mutta sen voin sanoa, etten muista milloin olisin nauranut teatterissa näin paljon! Teksti on upea, ja mahtavat näyttelijät loistavan ohjaajan kanssa saavat sen korkeaan lentoon koko työryhmän panoksen siivittäminä. Aion ehdottomasti nähdä tämän uudestaankin.

Ugh, olen puhunut. Ja kyllä tästä kelpaa puhua! :D

Diivat Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Evita (ensi-illat)

Hiljaista iloa (ensi-ilta)

Älä pukeudu päivälliselle (ensi-ilta)