perjantai 11. marraskuuta 2016

Teatteri 2.0: Maa jossa sankarit saavat elää

Mennessäni katsomaan monologia Maa jossa sankarit saavat elää odotin ehkäpä komediallista jutustelua nykyajan sankareista ja "sankareista". Toteuma oli aika erilainen, mutta hyvä. Tekee hyvää tulla yllätetyksi.

Yleisön mennessä saliin monologin esittäjä Aleksi Lavaste jakoi ihmisille tusseja, ja pyysi merkitsemään sanomalehdistä tehtyihin seiniin sankareita - mitä nyt kukakin sankarina pitäisi. Merkityksi tulivat muun muuassa Martti Ahtisaari, Viivi (Viivi & Wagner -sarjakuvasta), kilpahevosten hyvinvoinnista huolehtiva tarkastaja, Led Zeppelin, kaksi vanhusten parissa työskentelevää hoitajaa, Harry Potter... - noin äkkiseltään vilkaistuna.

Kun merkinnät oli tehty ja kaikki katsojat olivat käyneet istumaan, esitys alkoi. Aleksi toivoi esiin oman sankarinsa, Yrjö Kallisen - ja Yrjö vastasi. Esityksessä käsiteltiin sankaruutta paljolti Kallisen vuosina 1917-18 kokemien asioiden kautta; tavoitetta väkivallattomuuteen sodan painaessa päälle, vankeutta, periaatteita. "En enää ikinä tässä tai tulevissa maailmoissa tottele ketään enkä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia tai enkeleitä, missään muussa kuin siinä, minkä myönnän oikeaksi tai parhaaksi mahdolliseksi." Toisaalta puhuttiin myös siitä, mitä sankaruus ylipäätään on, ja kuultiin Kirkkopuistossa tehtyjä haastattelupätkiä aiheesta.

Aleksi Lavaste ja Yrjö Kallinen.
Kuva: Jonni Pantzar

Esityksen lavasteet olivat mielenkiintoiset; suuri kuutio, joka oli rakennettu kehikon päälle sanomalehdistä. Tämä rakennelma sitten muuntuu esityksen kuluessa, ja seuraavaan näytökseen voi rakentaa aina uuden. Tarpeisto oli yksinkertaista mutta toimivaa; kertakäyttömukeja, kehystettyjä valokuvia, radio... Tässä oli todella loistavia oivalluksia, kuinka vähällä saa aikaan toimivan havainnollistuksen. Myös vaatetus oli melko eleetön mutta hyvin ideoitu; pienillä muutoksilla saa paljon aikaan, ja puvustukseen oli satsattu varmasti enemmän ideointia kuin rahaa. Kaikkiaan hieno esimerkki siitä, että mielenkiintoinen ja toimiva esillepano ei ihmeitä vaadi - paitsi että hyvät ideathan ovat pieniä tai joskus suurempiakin ihmeitä.

Lavastus, puvustus ja tarpeisto ovat Minna Sundelinin mielen- ja kädenjälkeä. Monologin on käsikirjoittanut Jonni Pantzar ja ohjannut Saana Lavaste. Ääni- ja valosuunnittelusta vastaa Saija Raskulla.

Äänillä olikin suuri merkitys esityksessä. Monologista tulee vähälläkin vastailulla dialogi, sota tulee aidoksi äänten kautta, samoin ihmisten kiihko. Pidin siitä, että äänimies oli reilusti esillä lavalla, ja osallistui esitykseen vaikkei itse mitään ääneen sanonutkaan.

Esityksen alussa Aleksi sanoi, että kannattaa istua edessä; mitä edempänä on, sitä enemmän esityksestä saa irti. Minähän istuin seuralaisineni muutenkin eturivissä keskellä (aateluus velvoittaa ;) ). Eturivissä on aina myös etulinjassa päätymään kontaktiin, ja tässä tapauksessa lavalle saakka. Voin siis merkitä ansioluettelooni esiintymisen Lampunpitelijänä. (Olisihan se loistokasta jos voisi sanoa olleensa Tulenkantaja, mutta ei se sähkölamppu ihan siihen oikeuta.) Muitakin yleisön edustajia kutsuttiin lavasteiden viereen, kaikki halukkaat, sillä pieni osa esityksestä tapahtui piilossa, johon piti tulla kurkistamaan. Kaikki eivät tulleet, ja jotkut huomiota saaneet vaikuttivat hieman vaivaantuneilta - taitaa olla aika perinteinen suhtautuminen suomalaisessa yleisössä. Keneltäkään ei kuitenkaan pyydetty mitään "vaikeaa". Ja kuten käsiohjelmassa sanotaan: "kun näyttelijä Aleksi Lavaste kutsuu sinut osallistumaan esitykseen ... olet vapaa valitsemaan."

Esityksen jälkeen oli vielä vartin keskustelu sankaruudesta.Onko sankari aina rohkea? Voiko sankari pelätä? Ajatteleeko sankari aina toisten parasta? Voiko sankari olla itsekäs? Yleisöstä nousi kommentteja ehkä hieman ujosti mutta nousi kumminkin, ja hyviä ajatuksia.

Ja lopuksi: kuka on sinun sankarisi? Oman sankarin sai kirjoittaa lapulle ja viedä lapun lankaan roikkumaan. Kiertävän esityksen lapuista tehdään kuulema lopulta kollaasi, joka on nähtävillä Lahden kaupunginteatterissa.

Kaiken kaikkiaan pidin esityksestä kovasti. Aluksi piti hieman uudelleenkalibroitua tapahtumien kuvailuun, mutta mielenkiintoinen esitys vei mennessään, tarjoten pienen palan suomalaista historiaa ja sankaruutta. Ja oli siinä sitä huumoriakin mukana - muun muassa varsin ilahduttava Mannerheim! (Ei, en naura Mannerheimille vaan tälle toteutukselle.) Tämä näytelmä oli löytö, ja olen hyvin mielissäni että tulin menneeksi katsomaan. Jos joskus osuu mahdollisuus nähdä Maa jossa sankarit saavat elää, suosittelen!

Ps. Jos jotakuta kiinnostaa, niin minä kirjoitin siihen lappuun nimen Stephen Hawking. Nerokas ihminen, suuri ajattelija, joka lamaannuttavista fyysisistä rajoitteistaan huolimatta ei ole mieleltään lannistunut, vaan tehnyt sitä mitä on aina halunnut tehdä; tutkinut ja oppinut uutta sekä jakanut tietouttaan muulle maailmalle. Ei hän ainoa sankarini ole, ja voi olla suurempiakin, mutta juuri tuolla hetkellä hän tuli kirkkaimpana mieleeni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti