Eturivin kuningattaren blogi

Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä pyörii Harold Pinterin kirjoittama näytelmä Ruokahissi. Näytelmästä olen ennenkin kirjoittanut, harjoituksista ja ensi-illasta, mutta tällä kertaa jutun aiheena ovat näytelmän miehet; näyttelijät Henri Halkola ja Sauli Suonpää sekä palkkatappajat Ben ja Gus. Haastattelu on tehty ennen Ruokahissin näytöstä pienen näyttämön henkilökuntalämpiössä. Aluksi haastattelen Henkkaa ja Saulia. Henkka ja Sauli Miehet kertovat päätyneensä näyttelijöiksi hieman eri tavoin. Vuonna 1995 Saulin äiti ehdotti tuolloin kolmasluokkalaiselle Saulille teatteriharrastusta, ja poika suostui. Homma vei mennessään, ja Sauli tiesi haluavansa näyttelijäksi - sen jälkeen hän tekikin kaikki opintoihin ja muuhun liittyvät valinnat teatteria ajatellen. Henkka kertoo nuorukaisena asuneensa Raahessa ja soittaneensa rokkia. Eräänä päivänä Oulussa asunut kaveri pyysi "tuu näytteleen sammalsirriä". Henkka lähti, ja näytelmää toteutettiin yhden esityksen verran - kysee

Jälleen on parit Nummibodareitten harkat takana - tai työryhmällä toki hyvinkin monet, mutta itse olen ollut paikalla pari kertaa. Homma etenee ja kasvaa kohti ensi-iltaa... Ennakkotiedoista poiketen ensi-ilta on siis keskiviikkona 6.4. Läpimenoja näytelmästä on ollut, mutta itse en ole onnistunut itseäni sellaiseen vielä ajoittamaan - pääsiäistauon jälkeen sitten. Nämäkin molemmat harkkakerrat koostuivat siis yksittäisten kohtausten hiomisesta, ja sikäli niissä oli paljon keskeytyksiä ja uusia kokeiluja, mihin kannattaa asemoitua, miten liikkua jne. Jälleen olen nähnyt kuitenkin uusia, ennennäkemättömiä hahmoja ja kohtauksia. Tällä kertaa en edes yritä hahmotella kokonaisuuksia, vaan kirjoittelen muutamia hajanaisempia havaintoja. Ja kuvia, kuvia pitää tietysti olla! Muunmuassa Hannu Hiltusen kanttori Sepeteuksesta on muodostumassa herkullinen hahmo. Ei ehkä niin räiskyvän näkyvä kuin jotkut, mutta hahmoa ja sen kehitystä on ollut hyvin mielenkiintoista seurata. Sauli Suonpään Mikko

No niin, minäkin kuulema pääsen kilpailuttamaan teitä, arvoisat lukijat! Kupletin juoni on hyvin yksinkertainen: mistä aiheesta Sinä haluaisit lukea jutun tässä blogissa? Eli ehdota, mistä kirjoittaisin. Ideoita on olemassa ja tekeillä, mutta lisä on aina hyvästä - tämä blogihan porskuttaa menemään siis myös ensi kaudella. Ehdotteluaikaa on ensi viikon sunnuntaihin eli 3.4. saakka.  Kirjoita ehdotuksesi ja sähköpostiosoitteesi tuohon tämän postauksen alla olevaan kommenttikenttään. (Jos kenttää ei näy, klikkaa kohdasta " x kommenttia ".) Voit käyttää omaa nimeäsi tai nimimerkkiä (jos käytät nimimerkkiä, laita kuitenkin nimesi kommenttisi yhteyteen). Ehdotukset julkaistaan vasta tarkastuksen jälkeen, ja siinä niistä siis poistetaan sähköpostiosoitteesi - ja nimesi, mikäli olet halunnut merkitä vain nimimerkin. Tarkastuksen hoitaa tämän postauksen osalta teatterin väki. Ehdotuksia voi laitella milloin vain, mutta tarkastuksia tehdään vain arkena päiväsaikaan joten ä

Haastatteluvuorossa on teatterin kapellimestari Lasse Hirvi, mies monen hienon musiikkielämyksen takana. Lassen musiikkiura alkoi siten, että hänen isänsä ryhtyi opettamaan häntä kotona hänen ollessaan viisivuotias. Siitä tie vei musiikkiopisto- ja bändikokeilukuvioitten kautta Sibelius-akatemiaan heti lukion jälkeen. Lassella oli myös aktiivinen kansanmusiikkivaihe lapsena, kun hän soitti pelimanniporukassa 2-rivistä harmonikkaa. Ammattilaiseksi hän kokee itsensä 15-vuotiaasta alkaen - silloin hän alkoi tienata rahaa keikkailulla. Lassen teatteriura alkoi 1989 hieman vahingossa; hän oli Helsingin kaupunginteatterissa tuuraamassa pianistia Cats-musikaalissa, kun silloinen produktion kapellimestari Jukka Linkola kiinnitti häneen huomiota ja pyysi hänet kapellimestariksi seuraavaan musiikkinäytelmäänsä. Helsingin kaupunginteatterissa Lasse oli töissä vuoteen 2014 saakka, jolloin hän tuli töihin Jyväskylän kaupunginteatteriin. Opiskeluaikanaan Lasse oli kyllä toiminut harrastajateatteriss

Kuvat. Sanat. Musiikki. Liike. Viisi naista, monen tytön tarina. Monta tarinaa. Kuvia nykypäivästä, lauluja kuvista. Lauluja mielikuvista. Kertomuksia vuosikymmenten takaa, lastenkodista, lastenkodin hoitajista, lastenkodin lapsista. Soitto, tanssi, laulu. Heti ensimmäisestä kappaleesta tietää, ettei tämä esitys päästä helpolla. Kuvat. Herkät, hauraat tytöt. Suuria silmiä, paljaita katseita. Silmissä arkaa toivoa. Silmissä piilevää uhmaa. Väsynyt katse. Katse kohti. Katse ohi. Karun kaunis, jyhkeä luonto. Puu, kivi, vesi. Ujo tyttö. Kaunis tyttö. Kenties nujerrettu ja silti voimakas tyttö. Sielukas tyttö. Ihana tyttö. Sanat. Kipeitä sanoja. Yksinäisyyttä. Kohtuutonta kuria. (Kohtuullista kurittomuutta.) Äitiä ikävä. Poissaoleva äiti. Äiti paikalla, äitiys poissa. Rikkinäinen perhe. Rikkinäiset perheenjäsenet. Tarinoita vuosien takaa. Tarinoita aikuiseksi kasvaneesta tytöstä, naisesta jolla on rikottu tyttö aina mukanaan. Kun ei ole lapsena saanut rakkautta, ei osaa aikuisena ra

Varoitus! Sisältää hurahtaneen teatteriharrastajan häpeämätöntä ennakkointoilua - rakkaudesta lajiin. (Eikä tämä edes ole maksettu mainos. ;) ) Olen muutenkin vuosikausia aina innolla seurannut, mitä teattereiden ohjelmistoon tulee - ja yhtä innolla käynyt katsomassa paljon esityksiä. Nykyään "sattuneista syistä" seuraan tietysti hyvinkin tiiviisti nimenomaan Jyväskylän kaupunginteatterin toimintaa. Erityisesti tulevan syksyn musikaali kiinnosti minua jo hyvin varhain. Kun kuulin, mistä musikaalista on kyse, olin ensin aavistuksen hämmentynyt - mutta kun yhtään aloin tutustumaan aiheeseen, tuli tunne, että tästä tulee hienoa! Samoin kuullessani syksyn muusta tarjonnasta erään pienelle näyttämölle valmistuva esitys sykäytti minua kovasti. Ansa - musikaali liian hyvästä ihmisestä Kun tyttö on hyvä, niin patukkaa pukkaa! Ei linjaruusun veroista lie luonnossa kukkaa! Se kasaa, kokoo, pesee, vahtii, kiittää ja kantaa - se liukuhihnan alttarille naiseutensa antaa.

Tällä kertaa vuorossa oli esitys nimeltä Kuka lohduttaisi Nyytiä? Mukanani minulla oli apubloggari Oona, 4 v. - tai sanoisimmeko häntä tässä yhteydessä perintöprinsessaksi. Oona on käynyt muutaman kerran aiemminkin teatterissa, mutta tämä oli hänen ensimmäinen käyntinsä Jyväskylän kaupunginteatterissa - aiemmat kerrat ovat olleet pienempiä (harrastaja)teattereita tai kesäteatteria. Olen kovin iloinen siitä, että saan olla mukana kasvattamassa jälleen uutta teatteriharrastajien sukupolvea! Aluksi kiertelimme Oonan ja hänen äitinsä Mirjan - joka on kokenut teatterissakävijä - kanssa katselemassa paikkoja. Porrastasanteella olevat Lainahöyhenissä -näytelmän puvut kiinnostivat Oonaa kovasti - jo portaiden alapäässä hän huudahti "Katsokaa miten ihania patsaita!" Kerroin Oonalle myös lattian fossiileista, ja Mirjan kanssa teimme parhaamme selostaaksemme mistä on kyse. Kiinnostavia ne ainakin olivat, mutta Oona ei tainnut ihan uskoa että kyse olisi vaikkapa kotiloista - hänen miel

Tapasin haastattelun merkeissä Mikko Kaurasen, kaupunginteatterilta vuonna 2011 eläköityneen mutta silti edelleen vahvasti teatterialalla toimivan näyttelijän. Hiljattain Mikko vietti 70-vuotissyntymäpäiväänsä. Olen joka kerta otettu, kun saan tutustua ihmiseen jolla on elämänkokemusta, ja joka on elämästään ja kokemuksistaan vilpittömän tyytyväinen. Mikko teki minuun vaikutuksen valloittavalla, valoisalla, iloisella persoonallaan. Hänestä huokuu vahva läsnäolo, rauhoittuminen ja keskittyminen hetkeen. Mitäpä Mikon elämään nykyään kuuluu? "Elämä on ollut yhtä teatteria 50 vuotta." Mikko kertoo, että teatteri on elämäntapa, eikä elämää osaisi ajatella toisenlaiseksi kuin mitä se on ja on ollut. Näyttelijän työhön kaupunginteatterissa kuuluva kaksiosainen päivärytmikään (aamu- ja iltaharjoitukset/näytännöt) ei ole koskaan tuntunut rasitteelta, vaan siihen on kasvanut sisään niin, että se on luonnollinen elämänrytmi. Ja ikään liittyen Mikko sanoo, että kun pää ja jalat toimiva

Ja sitten vuorossa ovat Nummibodareitten (noin suunnilleen) "keskimmäiset" harkat; niin harjoituskerroissa kuin kalenteriajassakin ollaan puolivälissä, ja ensi-iltaan on tasan kuukausi. Minulle tämä on kolmas kerta kun olen seuraamassa Nummibodareitten harkkoja, ja vuorossa on jälleen eri kohtauksia kuin mitä olen aiemmin nähnyt. Hande terävänä. Tällä kertaa mukana on paljon porukkaa, lähes koko näytelmän miehitys. Ihan kaikkia ei kuitenkaan tarvita näissä kohtauksissa, joita nyt harjoitellaan. Kyseessä on isoja ja toiminnallisia kohtauksia, ja menoa ja vilinää kyllä riittää. Mukana on myös koreografi; yhdessä kohtauksessa tanssitaankin vapaamuotoisesti, ja muutenkin ison porukan asemoituminen ja liikkuminen lavalla vaatii koreografista suunnittelua ja ohjausta. Toiminnassa puhutaan myös turvallisuusnäkökohdista; millaisella alustalla voi tehdä mitäkin temppuja, kenkiä tai rotsia ei voi pitää huiskiessa... Kun hyvin liikunnallinen kohtaus on vedetty kolmeen kertaan läp