Henkka ja Sauli ja Ben ja Gus - ja Ruokahissi
Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä pyörii Harold Pinterin kirjoittama näytelmä Ruokahissi. Näytelmästä olen ennenkin kirjoittanut, harjoituksista ja ensi-illasta, mutta tällä kertaa jutun aiheena ovat näytelmän miehet; näyttelijät Henri Halkola ja Sauli Suonpää sekä palkkatappajat Ben ja Gus. Haastattelu on tehty ennen Ruokahissin näytöstä pienen näyttämön henkilökuntalämpiössä. Aluksi haastattelen Henkkaa ja Saulia.
Miehet kertovat päätyneensä näyttelijöiksi hieman eri tavoin. Vuonna 1995 Saulin äiti ehdotti tuolloin kolmasluokkalaiselle Saulille teatteriharrastusta, ja poika suostui. Homma vei mennessään, ja Sauli tiesi haluavansa näyttelijäksi - sen jälkeen hän tekikin kaikki opintoihin ja muuhun liittyvät valinnat teatteria ajatellen. Henkka kertoo nuorukaisena asuneensa Raahessa ja soittaneensa rokkia. Eräänä päivänä Oulussa asunut kaveri pyysi "tuu näytteleen sammalsirriä". Henkka lähti, ja näytelmää toteutettiin yhden esityksen verran - kyseessä oli kokeellinen lastenteatteri. Sammalsirrin innoittamana Henkka päätyi sivariin Oulun kaupunginteatteriin, ja siitä alkoi polte alalle.
Henkka sanoo pitävänsä työssä eniten samasta asiasta kuin bändissä soittamisessa; pääsee tekemään kavereiden kanssa yhteistä juttua, saa sen toimimaan. Ajatukset hahmottuvat yhdessä, rytmi löytyy yhdessä - tekemisestä nauttii suunnattomasti, on flow'ta ja lentoa. Henkka sanookin, että se on se tunne, kun 1+1 ei olekaan 2 vaan 3 tai jotain vielä enemmän. Sauli komppaa tätä ajatusta; ensimmäinen ja tärkein asia ovat ihmiset, työyhteisöt. Jokainen prosessi on erityinen ja mielenkiintoinen, kun kollektiivisesti ymmärretään jotain uutta ja ennennäkemätöntä, valmistetaan jotain itseä suurempaa ja saadaan energia lentoon. Työn huono puoli on ehkäpä työajat, mutta miehet sanovat samaan hengenvetoon, että ei tätä työtä oikein muutenkaan voisi järjestää kuin kaksiosaiseksi työpäiväksi. Keskittyminen ei kestä kuin maksimissaan sen nelisen tuntia kerrallaan. Työajan on myös hyvä olla säännöllinen; kun esityksistä iso osa on iltaisin, on luontevaa, että niitä harjoitellaan iltaisin. Näyttelijän työ vaatii rutiineja; etenkin jos meneillään on monia töitä päällekkäin, ajalliset rutiinit helpottavat luovan tilan käynnistymistä. Sauli sanoo myös, että kyllä tästäkin työstä elämänrytmin löytää; hänen kohdallaan helpottava tekijä pikkulapsiperheessä on vaimon rytmi, kun tämä on kotona ja opiskelee joustavasti.
Entä miltä tämä kahden miehen työtehtävä tuntuu? Sauli toteaa, että Ruokahissin tekeminen on ollut virkistävää ja mahtavaa - TEAK:in jälkeen menee top-3:een prosessina ja kokonaisuutena. Pieni näyttämö tilana on todella maagisen hieno paikka, jossa on omanlaisensa fiilis; yleensä töitä tehdään isommissa tiloissa. Myös Henkka kokee Ruokahissin tekemisen virkistäväksi, ja että tämä on ollut hänelle ja heille todella spesiaali asia, tästä on tullut niin oma juttu. Tähän liittyvät tekotapa ja kaikki se, miten lopputulokseen on tultu; välillä on ollut ongelmiakin, mutta ne ovat aina ratkenneet hyvin. Jo ensimmäisestä lukukerrasta lähtien Ruokahissi on ollut selkeästi jotain aivan erityistä - jo näytelmää valittaessa siihen vain jäi kiinni.
Henkka ja Sauli pitävät yhdessä työskentelystä. Selvästi. Ilmiselvästi. Jekyll&Hyden lisäksi tämä on ensimmäinen kerta, kun he tekevät töitä yhdessä, ja Jekyll&Hydessä heillä ei edes ole yhteistä dialogia. Yhdessä työskentely on ollut molempien mielestä hyvin helppoa, kemiat natsasivat heti yhteen. Kumpikin saa toiseltaan hyviä syötteitä, joihin on helppo reagoida; kyse on paljon enemmästä kuin pelkästä teknisestä läsnäolosta. Henkka sanookin, että "näyttelijän työ on parhaimmillaan sitä, että saa kaverin näyttämään hyvältä; syöttää ja antaa kaverin tehdä maalin" - ja Sauli kuittaa: "Henkkahan on komea!" Tätä velmuilua kuulee tässä haastattelussa aika paljon, ja sitä on ilo kuunnella. Sauli arvostaa sitä, miten Henkka on aina valmis keskusteluun, pohtimaan sitä miten kokonaisuudesta saadaan paras mahdollinen, ilman että olisi mustasukkainen roolistaan. Henkka kehuu, että Saulin vahvoja puolia ovat kontakti ja läsnäolo; Sauli on avoin kaikille asioille, tutkii työssään rohkeasti myös epäselviä suuntia. (Ja pakko sanoa välihuomautus: ollessani seuraamassa Ruokahissin harjoituksia koin itsekin sen, miten aidon kiinnostuneesti ja avoimesti Sauli ja Henkka ottivat kommenttini vastaan, kun jotain sanoin. Silloin vielä arkailin, josko minun kuuluu mitään sanoa etten häiritse ammattilaisten työtä - tässä seurassa ei olisi tarvinnut arkailla.) Miehet myös leukailevat toisilleen tiheästi; Saulin puhuessa isoista näyttämöistä Henkka toteaa, että "senpä takia Saulin ilmaisu onkin niin valtavan suurta ja huomionhakuista", johon Sauli kuittaa "niin, Henkan ilmaisu onkin sitten niin pientä ettei sitä juuri edes huomaa". Mutta kaikesta näkee ja kuulee, että miehet arvostavat toisiaan sydämellisesti näyttelijöinä ja kollegoina. Huonoja puolia työkaverista on turha edes kysyä; näyttelijänä ja ihmisenä jokainen on sellainen kuin on, mikä on aina rikkaus.
Kysyn, miten miehet valmistautuvat työkeikkaan. Ruokahissiin valmistautumiseen Saulilla kuuluu lämmittelyä punnerruksin, vatsalihasliikkein ja kyykyin. Hän haluaa saada hyvän tuntuman jalkoihinsa, käsiinsä ja keskivartaloonsa. Henkka siirtyy rooliin lämpiössä, vaihtaessaan omat vaatteensa roolivaatteisiin. Ruokahissiä varten hän ei venyttele, koska roolihahmo on vähän jäykän oloinen mies. Sen sijaan hän kävelee paljon, jotta saa jalat lämmiteltyä. Näytelmän alkumusiikki kuunnellaan yhdessä; siinä virittäydytään tunnelmaan, saadaan oikeanlainen fiilis ja pulssi.
Lopuksi pyydän Saulia ja Henkkaa muistelemaan jotain yhteistä sattumusta Ruokahissin elinkaaren varrelta. Molemmat toteavat, että tämän näytelmän äärellä on ollut hienoja hetkiä vähän väliä, mutta kertovat myös sattumuksen. Taannoin esityksessä puhelin soi katsomossa. Kohtauksessa oli tuolloin pitkä hiljaisuus, jonka kestäessä miehet olivat selin toisiinsa. He eivät olleet puhuneet siitä, miten tällaisessa tilanteessa toimitaan. Sauli alkoi katsella ympärilleen, kuin ihmetellen mistä moinen ääni kuuluu. Siinä samalla hän näki silmäkulmastaan vilauksen Henkasta, joka oli alkanut tekemään täsmälleen samanlaisia äimistelyeleitä - kumpikin oli siis tahollaan keksinyt saman tavan reagoida. Kun puhelimen soitto sitten lakkasi, miehet vain vilkaisivat toisiinsa, kohauttelivat olkapäitään ja palasivat normaaliin kulkuun.
Kun Henkan ja Saulin haastattelu on tehty, on vuorossa Benin ja Gusin jututtaminen. Tässä vaiheessa Henkka ja Sauli vaihtavat myös rooliasut päälleen - maski on vuorossa haastattelun jälkeen. Täsmälleen sama kysymyssetti, eikä huoneen ovesta kulje kukaan, mutta haastateltavana ovat nyt eri miehet.
Miehet kertovat olleensa joukkuekavereita jo toisessa maailmansodassa - sodan loppumisestahan on nyt kulunut noin 15 vuotta. Kun he palasivat sodasta kotiin Lontooseen, mistään ei kerta kaikkiaan löytynyt töitä. Elantoa oli pakko saada, ja kun eräs Wilson etsi uusia ukkoja hommiin, siihen oli tartuttava. Ben sanoo myös, että sodassa oli jo päässyt tappamisen makuun, ja olosuhteiden pakosta tälläkin työllä elää.
Gus sanoo pitävänsä työssä eniten siitä, kun nähdään erilaisia paikkoja ja käydään välillä viihteellä. Ben pitää eniten tilipäivästä, ja Gus myötäilee innokkaasti. Työn huonoja puolia Gusin mielestä ovat matkustaminen ja odottaminen, ja Ben kertoo huonoiksi puoliksi matkustamisen, valvomisen, unihäiriöt ja tietynlaisen elämän harmauden. Benistä kyllä näkee, että työelämä painaa häntä, vaikka hän yrittääkin suhtautua siihen käytännöllisellä otteella.
Entä miltä tämä kahden miehen työtehtävä tuntuu? Gus toteaa, ettei seuraavasta tehtävästä oikeastaan ole tietoa. Ben kertoo, että he saavat tiedot ja käskyt sitten lähempänä h-hetkeä. Sehän tässä työssä stressaa, kun tiedot tulevat niin viimetipassa ja jatkuvasti täytyy olla toimintavalmiina. Mutta Ben painottaa, että epätietoisuuden kanssa täytyy vaan oppia elämään, käsittelemään sitä ja jatkuvaa odottamista. Ben toteaakin "It's a dirty job but someone's gotta do it."
Ben ja Gus pitävät yhdessä työskentelystä. Heistä on vuosien saatossa tullut luja, luotettava työryhmä, ja aika on mennyt kuin siivillä. Ben sanoo että Gus on hyvä poika; tarkkana pitää olla, mutta hyvin pärjätään. Gusin mielestä Benissä on parasta luotettavuus ja se, että Ben on niin viisas - häneltä voi aina kysyä jos ei itse tiedä jotain. Ben näkee Gusin vahvuuksina iloisen uteliaan mielen - Gus on Benin mielestä tehokas, rohkea mies. Gus ei näe Benissä mitään huonoja puolia. Benin mukaan Gusilla on hieman huonot hermot - hän tarvitsisi lisää pitkäjänteisyyttä. Ben sanoo myös, että Gus tekee yksinkertaisista asioista vaikeita; ei elämäänsä suotta kannattaisi monimutkaistaa. Mutta jahka nämä saadaan kuntoon, Gus on oikein hyvä poika.
Kysyn, miten miehet valmistautuvat työkeikkaan. Gus toteaa, että valmistautuminen on odottamista. Hän tykkää myös keitellä teetä, ja nauttia sen kanssa keksejä tai piirakkaa - pieni nautinto odottaessa. Ben kertoo, että on sodasta asti harjoittanut meditatiivista rauhoittumista, ja hän onkin hyvä pitämään itsensä kasassa ja ajatukset keskittyneinä. Hän on tottunut selviämään huonoissakin oloissa pitkäänkin, joten esimerkiksi kellariloukossa odottelu ei häntä hätkäytä. Miehet käyttävät myös mielikuvaharjoittelua tulevasta tapahtumasta, käyvät läpi kaikenlaisia skenaarioita sekä kertaavat ohjesäännön yhdessä. Ben painottaa myös, että on tärkeää pitää univormu ja työvälineet kunnossa, jotta instrumentit toimivat eivätkä esimerkiksi jumitu ratkaisevalla hetkellä. Ja kun pitää itsensä siistinä, ei jätä esimerkiksi hilsettä, hiuksia tai muita paljastavia jälkiä työpaikalle. Ben painottaa, että myös Gusin kannattaisi oppia tämä.
Lopuksi pyydän Beniä ja Gusia muistelemaan jotain yhteistä sattumusta uran varrelta. Ben estelee ensin, mutta antaa sitten Gusin kertoa pienen tarinan, jonka jakaminen selvästi ilahduttaa Gusia. Miehet olivat yhdessä katsomassa jalkapallo-ottelua Aston Villa - Tottenham, kun Ben sai pallosta päähänsä. Tästä saattoi aiheutua lievä aivotärähdys, sillä matsin jälkeen baarissa Ben kuulema tanssi "hirveesti", reivasi antaumuksella. Gusia naurattaa kovasti kun hän kertoo tästä, ja vilahtavan hetken ajan Ben ja Gus vaikuttavat kuin isältä ja pieneltä pojalta, kun poika pääsee kertomaan isästä jonkun hassun jutun - iloa, myhäilevää hämillisyyttä ja yhteistä elämää.
Nämä molemmat juttuhetket olivat hyvin mielenkiintoisia. Jos haluatte nähdä miehet lavalla, Ruokahissi-näytelmän tiedot löytyvät kaupunginteatterin sivuilta tästä linkistä. Suosittelen aidosti.
Henkka ja Sauli
Miehet kertovat päätyneensä näyttelijöiksi hieman eri tavoin. Vuonna 1995 Saulin äiti ehdotti tuolloin kolmasluokkalaiselle Saulille teatteriharrastusta, ja poika suostui. Homma vei mennessään, ja Sauli tiesi haluavansa näyttelijäksi - sen jälkeen hän tekikin kaikki opintoihin ja muuhun liittyvät valinnat teatteria ajatellen. Henkka kertoo nuorukaisena asuneensa Raahessa ja soittaneensa rokkia. Eräänä päivänä Oulussa asunut kaveri pyysi "tuu näytteleen sammalsirriä". Henkka lähti, ja näytelmää toteutettiin yhden esityksen verran - kyseessä oli kokeellinen lastenteatteri. Sammalsirrin innoittamana Henkka päätyi sivariin Oulun kaupunginteatteriin, ja siitä alkoi polte alalle.
 |
| Henkka ja Sauli kaupunginteatterin virallisissa esittelykuvissa. Jotenkin näistä vaan tulee mieleen lainaus Juice Leskiseltä: "Päivä päivältä muistuttaa itseään kuvaansa enemmän." Kuvat: Jyväskylän kaupunginteatteri |
Henkka sanoo pitävänsä työssä eniten samasta asiasta kuin bändissä soittamisessa; pääsee tekemään kavereiden kanssa yhteistä juttua, saa sen toimimaan. Ajatukset hahmottuvat yhdessä, rytmi löytyy yhdessä - tekemisestä nauttii suunnattomasti, on flow'ta ja lentoa. Henkka sanookin, että se on se tunne, kun 1+1 ei olekaan 2 vaan 3 tai jotain vielä enemmän. Sauli komppaa tätä ajatusta; ensimmäinen ja tärkein asia ovat ihmiset, työyhteisöt. Jokainen prosessi on erityinen ja mielenkiintoinen, kun kollektiivisesti ymmärretään jotain uutta ja ennennäkemätöntä, valmistetaan jotain itseä suurempaa ja saadaan energia lentoon. Työn huono puoli on ehkäpä työajat, mutta miehet sanovat samaan hengenvetoon, että ei tätä työtä oikein muutenkaan voisi järjestää kuin kaksiosaiseksi työpäiväksi. Keskittyminen ei kestä kuin maksimissaan sen nelisen tuntia kerrallaan. Työajan on myös hyvä olla säännöllinen; kun esityksistä iso osa on iltaisin, on luontevaa, että niitä harjoitellaan iltaisin. Näyttelijän työ vaatii rutiineja; etenkin jos meneillään on monia töitä päällekkäin, ajalliset rutiinit helpottavat luovan tilan käynnistymistä. Sauli sanoo myös, että kyllä tästäkin työstä elämänrytmin löytää; hänen kohdallaan helpottava tekijä pikkulapsiperheessä on vaimon rytmi, kun tämä on kotona ja opiskelee joustavasti.
Entä miltä tämä kahden miehen työtehtävä tuntuu? Sauli toteaa, että Ruokahissin tekeminen on ollut virkistävää ja mahtavaa - TEAK:in jälkeen menee top-3:een prosessina ja kokonaisuutena. Pieni näyttämö tilana on todella maagisen hieno paikka, jossa on omanlaisensa fiilis; yleensä töitä tehdään isommissa tiloissa. Myös Henkka kokee Ruokahissin tekemisen virkistäväksi, ja että tämä on ollut hänelle ja heille todella spesiaali asia, tästä on tullut niin oma juttu. Tähän liittyvät tekotapa ja kaikki se, miten lopputulokseen on tultu; välillä on ollut ongelmiakin, mutta ne ovat aina ratkenneet hyvin. Jo ensimmäisestä lukukerrasta lähtien Ruokahissi on ollut selkeästi jotain aivan erityistä - jo näytelmää valittaessa siihen vain jäi kiinni.
Henkka ja Sauli pitävät yhdessä työskentelystä. Selvästi. Ilmiselvästi. Jekyll&Hyden lisäksi tämä on ensimmäinen kerta, kun he tekevät töitä yhdessä, ja Jekyll&Hydessä heillä ei edes ole yhteistä dialogia. Yhdessä työskentely on ollut molempien mielestä hyvin helppoa, kemiat natsasivat heti yhteen. Kumpikin saa toiseltaan hyviä syötteitä, joihin on helppo reagoida; kyse on paljon enemmästä kuin pelkästä teknisestä läsnäolosta. Henkka sanookin, että "näyttelijän työ on parhaimmillaan sitä, että saa kaverin näyttämään hyvältä; syöttää ja antaa kaverin tehdä maalin" - ja Sauli kuittaa: "Henkkahan on komea!" Tätä velmuilua kuulee tässä haastattelussa aika paljon, ja sitä on ilo kuunnella. Sauli arvostaa sitä, miten Henkka on aina valmis keskusteluun, pohtimaan sitä miten kokonaisuudesta saadaan paras mahdollinen, ilman että olisi mustasukkainen roolistaan. Henkka kehuu, että Saulin vahvoja puolia ovat kontakti ja läsnäolo; Sauli on avoin kaikille asioille, tutkii työssään rohkeasti myös epäselviä suuntia. (Ja pakko sanoa välihuomautus: ollessani seuraamassa Ruokahissin harjoituksia koin itsekin sen, miten aidon kiinnostuneesti ja avoimesti Sauli ja Henkka ottivat kommenttini vastaan, kun jotain sanoin. Silloin vielä arkailin, josko minun kuuluu mitään sanoa etten häiritse ammattilaisten työtä - tässä seurassa ei olisi tarvinnut arkailla.) Miehet myös leukailevat toisilleen tiheästi; Saulin puhuessa isoista näyttämöistä Henkka toteaa, että "senpä takia Saulin ilmaisu onkin niin valtavan suurta ja huomionhakuista", johon Sauli kuittaa "niin, Henkan ilmaisu onkin sitten niin pientä ettei sitä juuri edes huomaa". Mutta kaikesta näkee ja kuulee, että miehet arvostavat toisiaan sydämellisesti näyttelijöinä ja kollegoina. Huonoja puolia työkaverista on turha edes kysyä; näyttelijänä ja ihmisenä jokainen on sellainen kuin on, mikä on aina rikkaus.
Kysyn, miten miehet valmistautuvat työkeikkaan. Ruokahissiin valmistautumiseen Saulilla kuuluu lämmittelyä punnerruksin, vatsalihasliikkein ja kyykyin. Hän haluaa saada hyvän tuntuman jalkoihinsa, käsiinsä ja keskivartaloonsa. Henkka siirtyy rooliin lämpiössä, vaihtaessaan omat vaatteensa roolivaatteisiin. Ruokahissiä varten hän ei venyttele, koska roolihahmo on vähän jäykän oloinen mies. Sen sijaan hän kävelee paljon, jotta saa jalat lämmiteltyä. Näytelmän alkumusiikki kuunnellaan yhdessä; siinä virittäydytään tunnelmaan, saadaan oikeanlainen fiilis ja pulssi.
Lopuksi pyydän Saulia ja Henkkaa muistelemaan jotain yhteistä sattumusta Ruokahissin elinkaaren varrelta. Molemmat toteavat, että tämän näytelmän äärellä on ollut hienoja hetkiä vähän väliä, mutta kertovat myös sattumuksen. Taannoin esityksessä puhelin soi katsomossa. Kohtauksessa oli tuolloin pitkä hiljaisuus, jonka kestäessä miehet olivat selin toisiinsa. He eivät olleet puhuneet siitä, miten tällaisessa tilanteessa toimitaan. Sauli alkoi katsella ympärilleen, kuin ihmetellen mistä moinen ääni kuuluu. Siinä samalla hän näki silmäkulmastaan vilauksen Henkasta, joka oli alkanut tekemään täsmälleen samanlaisia äimistelyeleitä - kumpikin oli siis tahollaan keksinyt saman tavan reagoida. Kun puhelimen soitto sitten lakkasi, miehet vain vilkaisivat toisiinsa, kohauttelivat olkapäitään ja palasivat normaaliin kulkuun.
Kun Henkan ja Saulin haastattelu on tehty, on vuorossa Benin ja Gusin jututtaminen. Tässä vaiheessa Henkka ja Sauli vaihtavat myös rooliasut päälleen - maski on vuorossa haastattelun jälkeen. Täsmälleen sama kysymyssetti, eikä huoneen ovesta kulje kukaan, mutta haastateltavana ovat nyt eri miehet.
Ben ja Gus
 |
| Henkka = Ben. Kuva: Jiri Halttunen |
Miehet kertovat olleensa joukkuekavereita jo toisessa maailmansodassa - sodan loppumisestahan on nyt kulunut noin 15 vuotta. Kun he palasivat sodasta kotiin Lontooseen, mistään ei kerta kaikkiaan löytynyt töitä. Elantoa oli pakko saada, ja kun eräs Wilson etsi uusia ukkoja hommiin, siihen oli tartuttava. Ben sanoo myös, että sodassa oli jo päässyt tappamisen makuun, ja olosuhteiden pakosta tälläkin työllä elää.
Gus sanoo pitävänsä työssä eniten siitä, kun nähdään erilaisia paikkoja ja käydään välillä viihteellä. Ben pitää eniten tilipäivästä, ja Gus myötäilee innokkaasti. Työn huonoja puolia Gusin mielestä ovat matkustaminen ja odottaminen, ja Ben kertoo huonoiksi puoliksi matkustamisen, valvomisen, unihäiriöt ja tietynlaisen elämän harmauden. Benistä kyllä näkee, että työelämä painaa häntä, vaikka hän yrittääkin suhtautua siihen käytännöllisellä otteella.
Entä miltä tämä kahden miehen työtehtävä tuntuu? Gus toteaa, ettei seuraavasta tehtävästä oikeastaan ole tietoa. Ben kertoo, että he saavat tiedot ja käskyt sitten lähempänä h-hetkeä. Sehän tässä työssä stressaa, kun tiedot tulevat niin viimetipassa ja jatkuvasti täytyy olla toimintavalmiina. Mutta Ben painottaa, että epätietoisuuden kanssa täytyy vaan oppia elämään, käsittelemään sitä ja jatkuvaa odottamista. Ben toteaakin "It's a dirty job but someone's gotta do it."
Ben ja Gus pitävät yhdessä työskentelystä. Heistä on vuosien saatossa tullut luja, luotettava työryhmä, ja aika on mennyt kuin siivillä. Ben sanoo että Gus on hyvä poika; tarkkana pitää olla, mutta hyvin pärjätään. Gusin mielestä Benissä on parasta luotettavuus ja se, että Ben on niin viisas - häneltä voi aina kysyä jos ei itse tiedä jotain. Ben näkee Gusin vahvuuksina iloisen uteliaan mielen - Gus on Benin mielestä tehokas, rohkea mies. Gus ei näe Benissä mitään huonoja puolia. Benin mukaan Gusilla on hieman huonot hermot - hän tarvitsisi lisää pitkäjänteisyyttä. Ben sanoo myös, että Gus tekee yksinkertaisista asioista vaikeita; ei elämäänsä suotta kannattaisi monimutkaistaa. Mutta jahka nämä saadaan kuntoon, Gus on oikein hyvä poika.
 |
| Sauli = Gus. Kuva: Jiri Halttunen |
Kysyn, miten miehet valmistautuvat työkeikkaan. Gus toteaa, että valmistautuminen on odottamista. Hän tykkää myös keitellä teetä, ja nauttia sen kanssa keksejä tai piirakkaa - pieni nautinto odottaessa. Ben kertoo, että on sodasta asti harjoittanut meditatiivista rauhoittumista, ja hän onkin hyvä pitämään itsensä kasassa ja ajatukset keskittyneinä. Hän on tottunut selviämään huonoissakin oloissa pitkäänkin, joten esimerkiksi kellariloukossa odottelu ei häntä hätkäytä. Miehet käyttävät myös mielikuvaharjoittelua tulevasta tapahtumasta, käyvät läpi kaikenlaisia skenaarioita sekä kertaavat ohjesäännön yhdessä. Ben painottaa myös, että on tärkeää pitää univormu ja työvälineet kunnossa, jotta instrumentit toimivat eivätkä esimerkiksi jumitu ratkaisevalla hetkellä. Ja kun pitää itsensä siistinä, ei jätä esimerkiksi hilsettä, hiuksia tai muita paljastavia jälkiä työpaikalle. Ben painottaa, että myös Gusin kannattaisi oppia tämä.
Lopuksi pyydän Beniä ja Gusia muistelemaan jotain yhteistä sattumusta uran varrelta. Ben estelee ensin, mutta antaa sitten Gusin kertoa pienen tarinan, jonka jakaminen selvästi ilahduttaa Gusia. Miehet olivat yhdessä katsomassa jalkapallo-ottelua Aston Villa - Tottenham, kun Ben sai pallosta päähänsä. Tästä saattoi aiheutua lievä aivotärähdys, sillä matsin jälkeen baarissa Ben kuulema tanssi "hirveesti", reivasi antaumuksella. Gusia naurattaa kovasti kun hän kertoo tästä, ja vilahtavan hetken ajan Ben ja Gus vaikuttavat kuin isältä ja pieneltä pojalta, kun poika pääsee kertomaan isästä jonkun hassun jutun - iloa, myhäilevää hämillisyyttä ja yhteistä elämää.
Nämä molemmat juttuhetket olivat hyvin mielenkiintoisia. Jos haluatte nähdä miehet lavalla, Ruokahissi-näytelmän tiedot löytyvät kaupunginteatterin sivuilta tästä linkistä. Suosittelen aidosti.
Kommentit
Lähetä kommentti