Lontoosta kajahtaa kolmatta kertaa
Tällä kertaa Lontoon-reissulla ohjelmassa oli viisi minulle uutta esitystä ja yksi aiemminkin näkemäni. Kerron niistä tässä lyhyesti näkemisjärjestyksessä. Jokaisesta esityksestä löytyy lisätietoa sekä vaihtelevasti kuvia, videoita ja musiikkinäytteitä niiden omilta sivuilta.
Kuten aina ennenkin Lontoon esityksiä katsoessa, voi vain todeta että esiintyjäkaarti on huimaa; heikkoja lenkkejä ei ole missään esityksessä, vaan osaaminen on todella kovatasoista niin näyttelemisen, laulamisen kuin tanssinkin osalta.
Jesus Christ Superstar
Jesus Christ Rockstar! Tämä Ison-Britannian kiertueella ollut esitys oli se, jonka mukaan ajoitin tämän kevään matkani; JCS viipyi New Wimbledon Theatressa vajaan viikon ajan. Kyseessähän on taidonnäyte voimakaksikolta Andrew Lloyd Webber & Tim Rice. Olen jo monen vuoden ajan halunnut nähdä tämän musikaalin ja nyt se toteutui. Ja kyllä kannatti!
Ensin pari hieman hiertävää asiaa alta pois. Minusta lavastus oli hieman ahtaan oloinen - laveammalla tilankäytöllä tähän olisi saanut samoilla lavastuselementeillä kenties lisää tiettyä majesteettisuutta ja avaruutta. Tosin luulen, että lavastus on sovitettu koko kiertueen pienimmän lavan mukaiseksi, jotta etäisyydet pysyvät koko ajan samoina.
Päähenkilöillä oli koko esityksen ajan käsissä tai telineessä mikit, mikä minusta hieman rikkoi tarinallisuutta ja sitoi liikekieltä. Toisaalta mikin käyttö sopii tiettyihin tilanteisiin, joissa halutaan korostaa musikaalin rock-konsertinomaisuutta. Samoin sillä voidaan tuoda vahvasti näkyväksi esimerkiksi puheoikeuden riisto; ilman mikkiä ääni ei kuulu.
Mutta se urputuksista, muuten vain hehkun ja hehkutan! Tarina on väkevä - kuinkas muuten, onhan se parituhatta vuotta vanhan uskonnon pääkertomuksia. Musikaalissa on monia upeita rooleja hienosti toteutettuna. Jeesus on yhtäaikaa huomion keskipisteenä ja vetäytyy siitä sivuun, häntä odotetaan ja painostetaan auttamaan oman jaksamisensa kustannuksella, hänet korotetaan asemaan johon hän ei itse pyri. Tämä on paljolti myös Juudaan tarina; esiin nousevat hänen mielenliikkeensä, valintansa, katumuksensa. Maria Magdalena on rakastava turvasatama, kaiken tapahtuvan hämmentämä ja repimä.
Kuoro-osuudet ovat hienoja, upeimmillaan yhteydessä Jeesukseen. Koreografioissa on monenlaisia mielenkiintoisia rakenteita, joskaan ihan kaikki "hysteriahetket" eivät minulle avautuneet. Sivurooleista löytyy monia helmiä. Jeesusta tuomitsevat ylipapit ovat korskean ylhäisiä, alentuvia ja jyrkkiä. Herodes on kuvattu mitä mainioimpana showmiehenä - hänen kohdallaan puvustus ja esiintyminen luovat jopa mielleyhtymän Freddie Mercuryyn ja Elton Johniin! Pilatus kamppailee itsensä kanssa mutta kokee kansan painostuksen raskaana.
Bändi soi muhkeasti ja rokisti. Valoilla luodaan todella upeita visuaalisia näkymiä ja tunnelmia. Puvustus on monipuolinen kansan yksinkertaisista asuista eliitin erilaisiin arvon ilmentymiin.
Vieressäni katsomossa sattui olemaan Jesus Christ Superstarin raskaan sarjan fani, joka kertoi käyvänsä katsomassa kaikki esitykset mitä musikaalista Wimbledonissa on tämän vajaan viikon aikana. En edes ihmettele.
Jesus Christ Superstar UK tour (linkki)
 |
| Jesus Christ Superstar -kiertueen juliste. |
 |
| Kuva Jesus Christ Superstar -kiertueen sivuilta. |
 |
| Kuva Jesus Christ Superstar -kiertueen sivuilta. |
Player Kings
Shakespearen näytelmät Henrik IV osat 1 ja 2 niputtavan Player Kings -näytelmän markkinoinnissa korostetaan hyvin selkeästi sitä, että Falstaffin roolin näyttelee Ian McKellen. Ja myönnän ihan suoraan, että hänen takiaan minäkin Noël Coward Theatren katsomoon hankkiuduin näkemään tämän tuhdit 3 h 40 min (sis. 20 min väliajan) kestävän teoksen. Näytelmää oli hieman haastavaa seurata, sillä käytetty kieli oli minulle vaikeaa - en ole ihan varma, oliko se niin vanhahtavaa Shakespeare-englantia vai oliko sanasto muuten sellaista, että en aina pysynyt mukana. Joka tapauksessa Ian McKellen oli ilo nähdä livenä - hänen luontevuutensa, huumorin pilkkeensä, karismansa! Esityksen puvustus oli toimiva ja roolihahmosta riippuen hyvinkin komea. Lavastus oli melko yksinkertainen samoin kuin valaistus - pääpaino annettiin selvästi näyttelijöille. Esityksessä korkean miesäänen laulama sanaton melodia useammassakin kohdassa oli kaunista kuultavaa. Tarinankuljetus vaikutti mielenkiintoiselta ja huumoria oli mukana kivasti, sen minäkin toki ymmärsin. Oli myös hauska pikku viittaus sormukseen! (Jos nyt kaikki lukijat eivät ole ihan perillä asiasta, niin Ian McKellenin luultavasti kuuluisin rooli on Taru Sormusten Herrasta sekä Hobitti -elokuvien Gandalf-velhona.)
Esityksen jälkeen harrastin ensimmäistä kertaa eläessäni stage-dooringia eli kirmasin henkilökuntaovelle, jossa ystävällinen vahtimestari näytti mihin nimmarijono muodostetaan. Olin eka, ja väkeä kertyi paljon. Pääsin vaihtamaan muutaman sanan McKellenin kanssa ja sain nimmarin. Kuvata sai, mutta ei kaverikuvia - niihin olisi mennyt liikaa aikaa jos jokainen haluaa pysäyttää näyttelijän poseerauksiin.
 |
| Player Kings. Kuva: Manuel Harlan (Kuva näytelmän sivuilta.) |
 |
| Player Kings. Kuva: Manuel Harlan (Kuva näytelmän sivuilta.) |
 |
| Ian McKellen fanien äärellä, näytelmän kyltti ja käsiohjelma nimmareineen. (Huomatkaa päheä Falstaff-nahkarotsi!) |
 |
| Player Kings -mainos. (Kuva näytelmän sivuilta.) |
Hadestown
Ilkikurisuutta, pahaa tahtoa, toivottomuutta, vallanhalua, svengaavaa fiilistä, toivoa, hyvää tahtoa, luottamusta - ja riipaisevaa rakkautta. Monipuolista, jouhevasti soivaa musiikkia. Sekä tanssillisia että muuten liikkeellisiä koreografioita. Lyric Theatressa esitettävä Hadestown on mielenkiintoinen kokonaisuus, joka tuo muinaiset kreikkalaiset jumaltarustot kosketuksiin nykymaailman kanssa. Hadeksen ja hänen vaimonsa Persefonen liitto rakoilee. Orfeus rakastuu Eurydikeen kahvilassa - eikä muuten soita lyyraa vaan kitaraa. Mukana sopassa eräänlaisena kommentaattorikertojana isännöiemännöi Hermes.
Lavastus on kiehtova. Miljöö muuntuu kätevästi ja jättää myös tilaa toiminnalle. Lavan visuaalisuus on aivan parhaimmillaan toisella puoliajalla, jossa etenkin pitkä taival on todella hienosti visualisoitu. Valaistus tekee myös ison osan näyttävyydestä. Kun alisiin mennään, lavatekniikka on hyvänä apuna. Myös puvustus on mielenkiintoinen ja monipuolinen; siinä missä Hermes sädehtii hopeaisessa paljettipuvussaan, Eurydike on kuin kuka tahansa syystalvisen kadun kulkija.
Monet Lontoon teattereista ovat ikivanhoja, ja ihmiset ovat tuolloin olleet lyhyempiä ja muutenkin pienempiä kuin nykyään. Tässä esityksessä istuin ylemmän parven etureunassa, mutta polvia särki kun ne painuivat pikkuruisessa jalkatilassa tiukasti parven etuseinään. Väliajalla kysyin vahtimestarilta paikanvaihtoa, hän ohjasi lippuluukulle, sain paikan kunnon jalkatilalla. Kannattaa kysyä!
 |
| Lyric Theatren sisäänkäynti Hadestown-kukoistuksessaan. |
 |
| Hadestown. (Kuva näytelmän sivuilta.) |
 |
| Hadestown. (Kuva näytelmän sivuilta.) |
Hamilton
Hamilton-musikaali kasvoi valtavaksi ilmiöksi ja nauttii edelleen suurta suosiota. Uskoisin, että suuri tekijä tässä on musiikki, joka eroaa selvästi suurimmasta osasta musikaalitarjontaa - musiikki on sekoitus hiphoppia, jazzia, R&B:tä ja perinteisempää Broadway-musikaalia. Minulle tämä oli toinen kerta, ja halusin tulla nimenomaan kuulemaan tämän uudestaan. Edellisellä kerralla Hamilton-kuume oli pahimmoillaan, ja yleisöstä kumpusi valtava huuto kun päähenkilö ensimmäisen kerran lauloi esittäytymisensä. Ihailla täytyy paitsi esiintyjien laulutaitoa sinänsä, myös kykyä tuottaa sanoja valtavalla nopeudella selkeästi artikuloituna.
Musikaalin koreografiat näyttäviä, joskaan eivät niinkään perinteisiä musikaalitanssinumeroita vaan muuta liikettä. Tarina on kiehtovaksi dramatisoitu tosikertomus Alexander Hamiltonista, joka eli Yhdysvalloissa 1700-1800 luvuilla ja oli lakimies, upseeri sekä valtiomies - yksi Yhdysvaltojen perustajia. Musikaalin lavastus on melko yksinkertainen, mutta silti kätevästi muuntuva niin, että se tarjoaa tarvittavat elementit. Pyörölavaa käytetään hyvin ja esiintymiselle on jätetty avaraa tilaa. Istuin varsin ylhäällä, ja sieltä näki miten valoilla luodaan hienoja kuvioita näyttämön lattiaan - mikä jää permantopaikoilta todennäköisesti näkemättä. Puvustus on kiinnostavasti kahtiajakoinen; se on tarkkaa ja yksityiskohtaista päähenkilöillä, mutta ensemble on kuin luonnoksia; heillä ei ole päälyspukuja, ja vaatteet ovat yleensä samaa vaaleaa sävyä. Värit ovat käytössä lähinnä pää- ja sivuhenkilöillä.
 |
| Väkeä kuin pipoa Victoria Palace Theatren katsomossa. |
 |
| Hamilton. (Kuva näytelmän Facebook-sivulta.) |
 |
| Hamilton-logo. (Kuva näytelmän Facebook-sivulta.) |
Two Strangers (Carry a Cake Across New York)
Tämä oli ensimmäinen käyntini The Criterion Theatressa. Sen sisäänkäynti on suoraan Piccadilly Circukselta, mutta sitten laskeudutaan maan alle - saliin ei kuulu lainkaan se ihmismassojen, liikenteen ja katuesiintyjien hälymöly mitä Piccadilly Circuksella usein on ja nytkin oli.
Musikaali oli yllätysriemastuttava, sympaattinen, pienimuotoinen, kuitenkin taitavasti tehty helmi! Laulavia näyttelijöitä on vain kaksi ja lisäksi pieni bändi. Näyttelijäparin kemiat toimivat hyvin ja yhteistyö oli saumatonta, vaikka hahmot on etenkin näytelmän alkupuolella kirjoitettu hyvin erilaisiksi toisistaan. Esityksessä oli yllätyskäänteitä ja iloista menoa, mutta myös tummempia sävyjä, epäonnistuneita ihmissuhteita ja toteutumattomia toiveita - elämälle ominaista kontrastia. Samoin musiikissa oli monenlaisia sävyjä ja se oli läpeensä hyvin esitettyä. Musikaali ei ole läpisävelletty, mikä antaa tilaa nokkelalle sanailulle.
Kekseliäs, muuntuva lavastus taipuu vaikka mihin, ja siinä on tarinaan sopiva väliaikaisuuden henki. Myös puvustuksessa - joka lähtökohdiltaan on hyvin tavanomainen - on hyviä oivalluksia ja yllättävyyttä.
Kaiken kaikkiaan tämä oli monella tavoin hyvänmielen esitys olematta lälly, yrittämättä liikaa, olematta liian hiottu. Tällä esityksellä on sielu ja sydän, mitä kaikilta paljon näyttävämmiltä musikaaliteatterin tuotteilta ei aina löydy. Suosittelen erittäin lämpimästi!
Two Strangers (Carry a Cake Across New York) (linkki)
 |
| Two Strangers (Carry a Cake Across New York). (Kuva näytelmän sivulta.) |
 |
| Criterion Theatren sisäänkäynti Piccadilly Circuksella. |
Standing at the Sky's Edge
Valtava kerrostalokompleksi, jossa asuu paljon ihmisiä. Kolme tarinaa, jotka alkavat vuosilta 1960, 1989 ja 2015. Sama talo, sama asunto, kolme eri asujakokoonpanoa. En tiedä onko tämä niinkään musikaali kuin draama, jossa on musiikkikohtauksia, mutta ei sillä oikeastaan ole niin väliä. Iso kerrostalo on iso yhteisö, kiinteämpine ja löyhempine suhteineen, joita tarkastellaan täältä yhdestä asunnosta käsin - ja toki elämää on tuon yhteisön ulkopuolellakin. Elämä on useimmiten arkista, tavallisten ihmisten ilojen ja surujen sävyttämää. Musiikkinumerot eivät ole niinkään kiinteä osa tarinaa eteenpäin vievää kerrontaa kuin sen tunnelmien sävyttämistä. Erityisen hyvin jäi mieleeni jäi toisen puoliajan avaava iso joukkolaulunumero. Tanssinumeroita tässä ei niinkään ole, vaan muuta liikettä.
Upea lavaste on ylös salin hämärään katoava kerrostalo. Tapahtumien keskipisteenä oleva asunto on etulavalla, mutta sen ulkopuolellakin on elämää. Bändi on sijoitettu mielenkiintoisesti kerrostaloon. Puvustuksessa ajankulu ja kunkin tarinan ajankuva näkyvät hyvin.
Gillian Lynne Theatre on yli 100 vuotta nuorempi talo kuin monet muut - ja sen kyllä huomaa. Vanhoissa teattereissa on valtava viehätyksensä ja koristeellinen persoonallisuutensa, mutta kyllä se toimiva ilmastointi ja riittävä jalkatilakin ovat oikein mukavia asioita. Ja sen sijaan, että täällä kiivettäisiin loputtomia rappusia, talossa on jopa liukuportaat!
Standing at the Sky's Edge (linkki)
 |
| Gillian Lynne Theatre ei ole turhan vaatimaton Standing at the Sky's Edge -näytelmän suhteen. |
 |
| Standing at the Sky's Edge -tuotteet näyttävästi myynnissä. |
 |
| Standing at the Sky's Edge Kuva: Jason Lowe (Kuva näytelmän sivulta.) |
 |
| Standing at the Sky's Edge Kuva: Jason Lowe (Kuva näytelmän sivulta.) |
 |
| Standing at the Sky's Edge Kuva: Jason Lowe (Kuva näytelmän sivulta.) |
 |
| Standing at the Sky's Edge -näytelmän lavanäkymä loppukiitosten jälkeen. |
Lopuksi
Kaikkien näiden hienojen suuren maailman elämysten jälkeen haluan kuitenkin todeta, että kyllä myös Suomessa tehdään upeaa teatteria - niin puhenäytelmiä kuin musikaalejakin. Arvostan myös suuresti Suomen suomenkielisiä näytelmäkirjailijoita ja kääntäjiä, joiden ansiosta me, pikkuisen suomenkielisen kielialueen yleisö, saamme katsomoissa nauttia esityksistä omalla äidinkielellämme. On mahtava mahdollisuus päästä käymään esimerkiksi Lontoon teattereissa, mutta samalla syvästi rakastan Suomessa esitettävää teatteria.
Kommentit
Lähetä kommentti