Katoava maa

Tekstiä on mukava lukea, kun ilmaisu on sujuvaa, kielioppi on kohdillaan ja ajatus välittyy ymmärrettävässä rytmissä. Vaan entä jos tekstistä sanoja? Ajatus katkeilee, eikä. Satunnaisessa järjestyksessä asiat esitetyt eivät kokonaisuutta ja vaikka. Yrittäisi, ei silti saa kiinni. Siitä, mitä on kirjoittamassalukemassa.

Entä, jos oman mielen toiminta käy katkonaiseksi ja ympäröivä maailma hajanaiseksi ja pelottavaksi? Entä jos hän, jonka kanssa on kuljettu yhteistä taivalta ihmisiän verran, onkin vieras - vaikka kuinka joinakin hetkinä tietäisit, että tästä ihmisestä pidä kiinni. Ja toisaalta haluat irti, eroon, pois. Ja vaikka hän kuinka pitäisi kiinni, silti loittonet. Sinne omaan pelottavaan maailmaasi, mihin et tahtoisi. Mutta ehkä siihen viereen pääsee myös takaisin.

Ihminen etsii paikkaa tärkeille asioilleen, paikkaa johon asettaa muistonsa - paikkaa johon asettaa itsensä, tehdä itsensämuotoinen tila. Kotia. Tunnelma on vähästä kiinni, elämisen onni haurasta. Eikä se tule - tai ole tulematta - vain omien valintojen mukaan, vaan myös toisen.

Huoneessa on eletyn elämän jälki; kauhtuneet tapetit, kuin meri tulisi läpi ja veisi paperille piirretyt nätit kuvat. Ihmisen mieli, kauhtunut kuin aaltojen kuluttama maa. Pikku hiljaa mieli hiutuu ja haurastuu, käy läpikuultavaksi. Kipeimmät muistot viiltävät vuosien läpi kirkkaana kuin kesäpäivä merenrannalla. Satuttavat uudestaan ja uudestaan.

Sitä rakastaa häntä, joka toinen kerran oli; nuori ja komea, kaunis. Osaava, hauska, ihana. Sitä haluaisi sanoa nuorelle itselleen "arvosta tätä, älä vaadi liikaa, älä riko". Kyllä se toinen yrittää parhaansa vaikkei tee ja sano ja ole juuri kuten sinä haluaisit. Jaksa olla läsnä, tukena, mukana. Et tekisi tuota, ei noin. Ja kuitenkin sen on tehnyt. Ja toinen on tehnyt. Ja kaikkea sitä kantaa mukanaan.

Jos voisi ohjata nuoruuttaan.
Kuva: Jiri Halttunen

Katkeruutta kantaa mukanaan läpi vuosien, ja kun tajuaa että kantamiseen ei ole enää paljon aikaa, pudottaa taakkansa. Toisaalta voi ja saa lopultakin pudottaa myös syyllisyytensä.

Toisen mielikuva ei ole peili; omaa kuvajaistasi et siinä näe vuosien yli, vaan sen toisen kuvan. Luulit olevasi tasainen ja tylsä, olitkin yhtäaikaa ihanan hullu ja niin kovin vihainen. Marraskuun loskamyrsky ja lämmin sade kesken hautovan kesäpäivän. Tai luulit salanneesi, ja toinen on nähnyt koko ajan.

Kaikki alkaa siitä yhteisestä uskosta ja unelmasta; juuri meidän maailmastamme, meidän elämästämme, meidän tarinastamne tulee kaunis. Ja kun elämäntarina alkaa olla lopuillaan, näkee mitä siitä on tullut. Kaiken vihaisuuden, surun, katkeruuden jälkeen - oliko myös hyvää? Onko vielä? Vieläkö näemme sitä samaa valoa kuin alussa?

Alussa kaikki on kaunista.
Kuva: Jiri Halttunen

Tarja Matilainen, Jouni Innilä, Anne-Mari Alaspää ja Miikka Tuominen tekevät vahvan ja vaikuttavan työn. Itse hieman vierastin ensimmäisen puoliajan riitelyä ja katkeruutta, mutta lopulta niitäkin tarvittiin voimallisen kokonaisuuden luomiseksi. Tarinan kaari on vahva, takaumat ja nykyaika lomittuvat luontevasti. Vanhan Helenan muutos tapahtuu silmien edessä; mistä pitää kiinni, mistä päästää irti. Nuoren Helenan unelmat, uhma ja epätoivo - tätäkö elämä on? Nuoren Aarnen ristiriita; asettuako paikalleen vai ollako vapaa. Vanhan Aarnen hellyys ja tehty valinta: minä olen tässä, minä olen sinua varten. Alkupuoliskollaan näytelmä on repivämpi kuin ehkä odotin, mutta tunnemyllerrys on voimallinen. Näytelmä on painava, ajoittain jopa raskas, mutta erittäin palkitseva. Niin siinä sitten istuu pakahtuneena, hengitys väristen ja vesikierteet silmissä. Tämä ei viihdytä, tämä koskettaa ja antaa elämälle syvempiä, kauniita sävyjä.

Millainen sinä olit ja olet? Millainen minä olin ja olen?
Kuva: Jiri Halttunen


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Evita (ensi-illat)

Hiljaista iloa (ensi-ilta)

Älä pukeudu päivälliselle (ensi-ilta)