Martti Suosalo ja Kiviä taskussa
Martti Suosalon ja Mika Nuojuan kahden miehen näytelmä Kiviä taskussa pyörii Helsingin kaupunginteatterissa - ja vierailunäytöksinä - nyt 14. vuotta, ja on aina vaan loppuunmyyty. Esityksiä on ollut yhteensä suunnilleen 650 kyläilyt mukaanluettuna. Myös Jyväskylässa esitys on nähty monta kertaa vierailuna, ja aina pitää olla yhtä kärppänä jos tahtoo paikan saada - liput myydään loppuun rivakkaan tahtiin jo ennen sen suurempaa mainontaa. Olin nyt toista kertaa katsomassa esitystä (edellinen kerta oli keväällä 2014), ja ennen sitä sain ilon ja kunnian jututtaa Marttia. Oli kuulkaa aika merkittävä hetki - ainakin minulle! Martti on todella mukava, ja oli aidosti kiinnostunut tästä blogistakin - ei muilla teattereilla ole tällaisia vastaavia blogeja, missä katsoja saa kulkea paitsi näytöksissä, myös harjoituksissa ja muutenkin kulissien takana. Vaikka toki teatteriblogeja noin ylipäätään paljon onkin.
Miltä siis tuntuu tehdä samaa näytelmää 14 vuotta? Aika menee kuulema niin nopeasti, ettei sitä aina tajuakaan - eli ei se tunnu 14 vuodelta. Esityksiä on kohtuullisen harvakseltaan, ja maakunnissa kiertely tuo mielekästä vaihtelua. Esitys on jollain lailla muuttunutkin tänä aikana, siitä on tullut rennompi ja joustavampi. Toisaalta tekstihän on sama. Joissakin kohdin on improvisoinnin varaakin. Paljolti yleisöstä riippuu, millainen jännite ja tunnelma kuhunkin näytökseen syntyy, kuinka hyvin esitys lähtee "lentoon".
Vierailut tuovat raikastavaa ja virkistävää tuntua verrattuna siihen, että aina olisi samassa talossa töissä. Keikkailussa on oma fiiliksensä. Jyväskylässähän Martti käy aika usein, joten tämä on jo tuttu paikka - tänä keväänä on vielä tulossa Palvelija-monologi toukokuussa. Vierailuilla ei koskaan tarvitse kuitenkaan käydä yksin - Kiviä taskussa -esityksessä mukana on voimakaksikko Suosalo-Nuojuan lisäksi tekniikan mies, Palvelijassa Martin kiertueseurana ovat tekniikka- ja äänimiehet.
Martti kertoo, että hänellä on tietyt rutiinit esitykseen valmistautumisessa. Ensin syödään n. 200 g lihaa, lisukkeena kasviksia. Tai jotain sen tyyppistä. Sitten ovat vuorossa tunnin unet - vartti selällään, kummallakin kyljellä ja vatsallaan jotta ihminen saa rullattua itsensä tasapainoiseksi. Tästä kuulema tulee lempinimi Vartti-Martti. Sitten Martti käy puolen tunnin lenkillä, mikä Jyväskylässä tarkoittaa vaikkapa hölkkää Harjun ympäri. Teatterilla he Mikan kanssa laittelevat vaatteet valmiiksi, käyvät tekstin nopeasti läpi ja seisovat käsillään. Tai yrittävät - esitys ei kuulema ala ennenkuin käsilläseisonta onnistuu! Rutiineissa ei sinänsä ole eroa, ollaanko sitten omassa teatterissa tai vieraisilla, mutta joskus tietysti saattaa vaikkapa lenkki jäädä väliin tms muiden tekemisten takia.
Parasta näyttelijän työssä Martin mielestä on itse työ, kahdenlainen kokonaisuus. Harjoitukset ovat luova, yhteisöllinen prosessi, ja valmiin teoksen esittäminen yleisön edessä on sitten omanlaisensa osuus. Työ on monipuolista, ja siihen liittyy jatkuvaa itsensä ja ympäristönsä havainnointia. Siinä pääsee käyttämään selkärankaansa, vaistojaan ja kokemustaan. Kyseessähän on taiteilijan työ. Näyttelijän työn haasteena on saada teksti elämään. Näyttelijöiden pitää pystyä luomaan sellainen ryhmähenki, että työ onnistuu - tosin tämähän koskee jollain lailla kaikkea ryhmässä tehtävää työtä. Koska osa työstä on vaistonvaraista, näyttelijän täytyy saada instrumenttinsa - eli itsensä - niin herkäksi, että vaistot toimivat.
Kysyn Martilta, onko hänellä jotain erityistä suosikkiroolia uransa varrelta. Ryhmäteatteriin vuonna 1993 tehdyn Nummisuutareiden Esko on ollut hänelle erityisen rakas, koska se oli hänen ensimmäinen iso roolinsa. Ja koska Kivi kirjailijana on rakas. Mitään erityisiä roolihaaveita Martilla ei ole - tulee mitä on tullakseen. Kuuluisuus tai tunnettuus ei sinänsä vaikuta Martin elämään tai työntekoon - se on kehittynyt pikkuhiljaa ja on osa työtä ja elämää. Tosin töissä kuulema aina naureskelevat, että Martti on "mummomagneetti" - mummot kansoittavat kaikki näytökset, joissa on mahdollista nähdä Marttia. (Kai minussakin sitten elää sisäinen mummo kun niin innolla olen menossa Martin vierailuita katsomaan...!)
Kysyn, olisiko Martilla kerrottavana joku sattumus uran varrelta. Kuulema sattumuksia on vaikka mitä, mutta kun niitä ei muista äkkiseltään... Martti kertoo kuitenkin jutun siitä, kun hän oli Yökyöpelit-ryhmän kanssa menossa Helsingistä Ouluun esiintymään. Norwegianilla piti mennä, mutta kuinka ollakaan, lento oli peruttu, koska "ei ole henkilökuntaa". Perillä odotti 1200-päinen yleisö, lapsia vanhempineen (mukana myös Mika Nuojua perheineen), ja lentoa tarjottiin aikaisintaan seuraavalle päivälle. Finnairilta kysyttäessä heidänkin lentonsa oli täynnä, mutta he yrittivät vaihtaa reitille isomman koneen - joskaan se ei sitten onnistunut. Lopulta Norwegianilta järjestyi liput Rovaniemelle, josta Martin Pentti-serkku kyyditsi ryhmän koulutaksillaan perille. Keikalle päästiin ja yleisö näki kovasti odottamansa esityksen.
Illalla olin sitten katsomassa Kiviä taskussa -näytelmää kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Kuten aika moni muukin, tupahan oli ihan täynnä. Mitäs tällaisesta esityksestä sitten voi sanoa? Monen näkemä, monen näkemä moneenkin kertaan, paljon kirjoitettu ja ylistetty. Ja ihan syystä! Kahden miehen loistavasta ammattitaidosta syntyy 15 roolia, joista jokainen on omalla tavallaan hurmaava ja hauska. Esitys on miesten keskinäisen kemian, mielettömän ajoituskyvyn, nopean ja äkkiväärän nokkeluuden sekä vuosien hioman ammattitaidon juhlaa. En yhtään ihmettele sitä, mitä Martti puhui vaistoista ja herkkyydestä - tällainen esitys ei synny opettelemalla teksti ja koreografia, tässä täytyy olla hereillä joka hetki, tarttua toisen tarjouksiin ja jalostaa niitä salamannopeasti eteenpäin. Ei sitä todennäköisesti ehdi ajatella, vaan täytyy osata luottaa vaistoonsa ja elää nopeasti kulkevassa hetkessä.
Simppeli lavastus koostuu taustakankaasta, muutamasta laatikosta ja vaaterekistä. Näistä sitten saadaankin aikaan vaikka mitä. Valot ja äänet luovat osaltaan tunnelmia ja tapahtumapaikkoja niin, että katsojalle syntyy selkeä mielikuva tapahtumista eri paikoissa.
Näytelmä itsessään kertoo irlantilaiskylästä, jonne Hollywoodin tähdet saapuvat tekemään elokuvaa. Kylän asukkaatkin saavat hommia elokuvan avustajina, "aitona paikallisvärinä". Niin hauska kuin esitys onkin, tarinassa itsessään on yllättävänkin tummia sävyjä; kyse ei ole vain hupailusta, kyse on elämän monimuotoisuudesta ja siitä, miten koomisia ihmiset ja asiat ovat, kun niitä tarkastellaan sopivasti. Ja toisaalta, ilonpidon keskelläkään ei aina naurata. Leikkaus naurusta suruun ja takaisin voi tapahtua silmänräpäyksessä. Ja eri ihmiset nauravat eri asioille. Syvällisiin puoliin ei jäädä rypemään, mutta niitäkin teemoja on monia. Ja toisaalta niistäkin on pääsy eteenpäin; huonoinakin aikoina voi - jos ei muuta - saada ainakin tyydytystä sanomalla "mitäs minä sanoin".
Miehillä on näytelmässä pari perinteisempää roolia, ja lisäksi erilaisia tyyliteltyjä sivuhahmoja. Monista loistavista karikatyyrihahmoista suosikkejani taitavat olla naiset; Mikan kuvausavustajatar ja Martin tähtinäyttelijätär. Roolien vaihdoksissa ei aikaa hupene, ja etenkin kesken dialogin tapahtuvissa vaihdoissa ei voi kuin äimistellä ajoituksen tarkkuutta - että miehet vaihtavat roolinsa monta kertaa toisiinsa vastaten samalla sekunnin murto-osalla. Muutenkin dialogissa on aivan loistavaa ajoitusta ja toinen toisensa lukukykyä - ja varmasti myös vuosien tuomaa varmuutta.
Kuten mainittua, näytelmässä on osioita, jotka tarjoavat mahdollisuuden improvisointiin. Muutaman kerran kaverin heitto näyttää osuvan ja uppoavan lavallakin niin, että siinä on ammattimiehelläkin ilmeessä pitelemistä. Mika kertoi jo etukäteen tavatessamme olevansa hieman flunssainen, ja välillä hänen äänensä oli sen kuuloinenkin. Kun Martti ohjaajan roolissa kuulutti "Kuvaus - ääni - menee!" Mika vastasi "no et oo ainut". (Onneksi ääni kuitenkin kesti esityksen loppuun saakka, toivottavasti ei mennyt sen jälkeenkään.)
Kaiken kaikkiaan upeaa työskentelyä ja hulvatonta komiikkaa. Menkää ihmiset ihmeessä katsomaan jos suinkin saatte tilaisuuden! Löytäkää sisäinen mummonne, magnetisoitukaa kohti Marttia ja Mikaa! Ja niiden lippujen kanssa ei kannata viivytellä - aikainen lintu saa madon, hitaille ei jää edes leivänmuruja. (Ja vaikka ajatus kylmästä, niljaisesta madosta aamutuimaan nielaistuna ei houkuttaisi, niin tämä on oikein, oikein maukas mato, nautitaan eläväisenä ja tunnetaan vaikutus vielä pitkään!)
 |
| Mika Nuojua ja Martti Suosalo näytelmässä Kiviä taskussa. Kuva: Helsingin kaupunginteatteri |
Martti
Miltä siis tuntuu tehdä samaa näytelmää 14 vuotta? Aika menee kuulema niin nopeasti, ettei sitä aina tajuakaan - eli ei se tunnu 14 vuodelta. Esityksiä on kohtuullisen harvakseltaan, ja maakunnissa kiertely tuo mielekästä vaihtelua. Esitys on jollain lailla muuttunutkin tänä aikana, siitä on tullut rennompi ja joustavampi. Toisaalta tekstihän on sama. Joissakin kohdin on improvisoinnin varaakin. Paljolti yleisöstä riippuu, millainen jännite ja tunnelma kuhunkin näytökseen syntyy, kuinka hyvin esitys lähtee "lentoon".
Vierailut tuovat raikastavaa ja virkistävää tuntua verrattuna siihen, että aina olisi samassa talossa töissä. Keikkailussa on oma fiiliksensä. Jyväskylässähän Martti käy aika usein, joten tämä on jo tuttu paikka - tänä keväänä on vielä tulossa Palvelija-monologi toukokuussa. Vierailuilla ei koskaan tarvitse kuitenkaan käydä yksin - Kiviä taskussa -esityksessä mukana on voimakaksikko Suosalo-Nuojuan lisäksi tekniikan mies, Palvelijassa Martin kiertueseurana ovat tekniikka- ja äänimiehet.
Martti kertoo, että hänellä on tietyt rutiinit esitykseen valmistautumisessa. Ensin syödään n. 200 g lihaa, lisukkeena kasviksia. Tai jotain sen tyyppistä. Sitten ovat vuorossa tunnin unet - vartti selällään, kummallakin kyljellä ja vatsallaan jotta ihminen saa rullattua itsensä tasapainoiseksi. Tästä kuulema tulee lempinimi Vartti-Martti. Sitten Martti käy puolen tunnin lenkillä, mikä Jyväskylässä tarkoittaa vaikkapa hölkkää Harjun ympäri. Teatterilla he Mikan kanssa laittelevat vaatteet valmiiksi, käyvät tekstin nopeasti läpi ja seisovat käsillään. Tai yrittävät - esitys ei kuulema ala ennenkuin käsilläseisonta onnistuu! Rutiineissa ei sinänsä ole eroa, ollaanko sitten omassa teatterissa tai vieraisilla, mutta joskus tietysti saattaa vaikkapa lenkki jäädä väliin tms muiden tekemisten takia.
Parasta näyttelijän työssä Martin mielestä on itse työ, kahdenlainen kokonaisuus. Harjoitukset ovat luova, yhteisöllinen prosessi, ja valmiin teoksen esittäminen yleisön edessä on sitten omanlaisensa osuus. Työ on monipuolista, ja siihen liittyy jatkuvaa itsensä ja ympäristönsä havainnointia. Siinä pääsee käyttämään selkärankaansa, vaistojaan ja kokemustaan. Kyseessähän on taiteilijan työ. Näyttelijän työn haasteena on saada teksti elämään. Näyttelijöiden pitää pystyä luomaan sellainen ryhmähenki, että työ onnistuu - tosin tämähän koskee jollain lailla kaikkea ryhmässä tehtävää työtä. Koska osa työstä on vaistonvaraista, näyttelijän täytyy saada instrumenttinsa - eli itsensä - niin herkäksi, että vaistot toimivat.
Kysyn Martilta, onko hänellä jotain erityistä suosikkiroolia uransa varrelta. Ryhmäteatteriin vuonna 1993 tehdyn Nummisuutareiden Esko on ollut hänelle erityisen rakas, koska se oli hänen ensimmäinen iso roolinsa. Ja koska Kivi kirjailijana on rakas. Mitään erityisiä roolihaaveita Martilla ei ole - tulee mitä on tullakseen. Kuuluisuus tai tunnettuus ei sinänsä vaikuta Martin elämään tai työntekoon - se on kehittynyt pikkuhiljaa ja on osa työtä ja elämää. Tosin töissä kuulema aina naureskelevat, että Martti on "mummomagneetti" - mummot kansoittavat kaikki näytökset, joissa on mahdollista nähdä Marttia. (Kai minussakin sitten elää sisäinen mummo kun niin innolla olen menossa Martin vierailuita katsomaan...!)
Kysyn, olisiko Martilla kerrottavana joku sattumus uran varrelta. Kuulema sattumuksia on vaikka mitä, mutta kun niitä ei muista äkkiseltään... Martti kertoo kuitenkin jutun siitä, kun hän oli Yökyöpelit-ryhmän kanssa menossa Helsingistä Ouluun esiintymään. Norwegianilla piti mennä, mutta kuinka ollakaan, lento oli peruttu, koska "ei ole henkilökuntaa". Perillä odotti 1200-päinen yleisö, lapsia vanhempineen (mukana myös Mika Nuojua perheineen), ja lentoa tarjottiin aikaisintaan seuraavalle päivälle. Finnairilta kysyttäessä heidänkin lentonsa oli täynnä, mutta he yrittivät vaihtaa reitille isomman koneen - joskaan se ei sitten onnistunut. Lopulta Norwegianilta järjestyi liput Rovaniemelle, josta Martin Pentti-serkku kyyditsi ryhmän koulutaksillaan perille. Keikalle päästiin ja yleisö näki kovasti odottamansa esityksen.
 |
| Minä ja Martti. Kuva: Jouni Huhtaniemi |
Kiviä taskussa
Illalla olin sitten katsomassa Kiviä taskussa -näytelmää kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Kuten aika moni muukin, tupahan oli ihan täynnä. Mitäs tällaisesta esityksestä sitten voi sanoa? Monen näkemä, monen näkemä moneenkin kertaan, paljon kirjoitettu ja ylistetty. Ja ihan syystä! Kahden miehen loistavasta ammattitaidosta syntyy 15 roolia, joista jokainen on omalla tavallaan hurmaava ja hauska. Esitys on miesten keskinäisen kemian, mielettömän ajoituskyvyn, nopean ja äkkiväärän nokkeluuden sekä vuosien hioman ammattitaidon juhlaa. En yhtään ihmettele sitä, mitä Martti puhui vaistoista ja herkkyydestä - tällainen esitys ei synny opettelemalla teksti ja koreografia, tässä täytyy olla hereillä joka hetki, tarttua toisen tarjouksiin ja jalostaa niitä salamannopeasti eteenpäin. Ei sitä todennäköisesti ehdi ajatella, vaan täytyy osata luottaa vaistoonsa ja elää nopeasti kulkevassa hetkessä.
Simppeli lavastus koostuu taustakankaasta, muutamasta laatikosta ja vaaterekistä. Näistä sitten saadaankin aikaan vaikka mitä. Valot ja äänet luovat osaltaan tunnelmia ja tapahtumapaikkoja niin, että katsojalle syntyy selkeä mielikuva tapahtumista eri paikoissa.
Näytelmä itsessään kertoo irlantilaiskylästä, jonne Hollywoodin tähdet saapuvat tekemään elokuvaa. Kylän asukkaatkin saavat hommia elokuvan avustajina, "aitona paikallisvärinä". Niin hauska kuin esitys onkin, tarinassa itsessään on yllättävänkin tummia sävyjä; kyse ei ole vain hupailusta, kyse on elämän monimuotoisuudesta ja siitä, miten koomisia ihmiset ja asiat ovat, kun niitä tarkastellaan sopivasti. Ja toisaalta, ilonpidon keskelläkään ei aina naurata. Leikkaus naurusta suruun ja takaisin voi tapahtua silmänräpäyksessä. Ja eri ihmiset nauravat eri asioille. Syvällisiin puoliin ei jäädä rypemään, mutta niitäkin teemoja on monia. Ja toisaalta niistäkin on pääsy eteenpäin; huonoinakin aikoina voi - jos ei muuta - saada ainakin tyydytystä sanomalla "mitäs minä sanoin".
 |
| Kuva: Helsingin kaupunginteatteri |
Miehillä on näytelmässä pari perinteisempää roolia, ja lisäksi erilaisia tyyliteltyjä sivuhahmoja. Monista loistavista karikatyyrihahmoista suosikkejani taitavat olla naiset; Mikan kuvausavustajatar ja Martin tähtinäyttelijätär. Roolien vaihdoksissa ei aikaa hupene, ja etenkin kesken dialogin tapahtuvissa vaihdoissa ei voi kuin äimistellä ajoituksen tarkkuutta - että miehet vaihtavat roolinsa monta kertaa toisiinsa vastaten samalla sekunnin murto-osalla. Muutenkin dialogissa on aivan loistavaa ajoitusta ja toinen toisensa lukukykyä - ja varmasti myös vuosien tuomaa varmuutta.
Kuten mainittua, näytelmässä on osioita, jotka tarjoavat mahdollisuuden improvisointiin. Muutaman kerran kaverin heitto näyttää osuvan ja uppoavan lavallakin niin, että siinä on ammattimiehelläkin ilmeessä pitelemistä. Mika kertoi jo etukäteen tavatessamme olevansa hieman flunssainen, ja välillä hänen äänensä oli sen kuuloinenkin. Kun Martti ohjaajan roolissa kuulutti "Kuvaus - ääni - menee!" Mika vastasi "no et oo ainut". (Onneksi ääni kuitenkin kesti esityksen loppuun saakka, toivottavasti ei mennyt sen jälkeenkään.)
 |
| Jalalla koreasti - se on vakava asia! Kuva: Helsingin kaupunginteatteri |
Kaiken kaikkiaan upeaa työskentelyä ja hulvatonta komiikkaa. Menkää ihmiset ihmeessä katsomaan jos suinkin saatte tilaisuuden! Löytäkää sisäinen mummonne, magnetisoitukaa kohti Marttia ja Mikaa! Ja niiden lippujen kanssa ei kannata viivytellä - aikainen lintu saa madon, hitaille ei jää edes leivänmuruja. (Ja vaikka ajatus kylmästä, niljaisesta madosta aamutuimaan nielaistuna ei houkuttaisi, niin tämä on oikein, oikein maukas mato, nautitaan eläväisenä ja tunnetaan vaikutus vielä pitkään!)
Kommentit
Lähetä kommentti