Kun isoisä Suomeen hiihti (ensi-ilta)
Vuorossa on jälleen ensi-ilta, tällä kertaa suurella näyttämöllä. Kun isoisä Suomeen hiihti perustuu Daniel Katzin samannimiseen romaaniin, ja sen on Jyväskylän kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ohjannut ja dramatisoinut Tommi Auvinen. Kävin tällä viikolla katsomassa sekä henkilökuntaennakon (torstaina) että ensi-illan (lauantaina). Auvisen ohjaus on hilpeä ja menevä, mutta vakavoituu vakavien teemojen
äärellä - olematta kuitenkaan synkistelevä tai ahdistava. Toisaalta jopa vakavistakin asioista saadaan iloa irti - kuten Suomen
hallituksen kohdatessa natsi-Saksan. Kokonaisuus on tiivis ja reilu
kaksi tuntia meni yhdessä hujauksessa - kummallakin kerralla!
Näyttelijät tekevät hienoa, sydänlämmintä työtä. Ari-Kyösti Seppo on ilmeikäs, jässikkämäinen nuori Benno, heittäytyen täysillä rooliinsa. Arja Koriseva hänen vaimonaan Werana on parhaimmillaan lauluissa, kuten herkässä Rakkauslaulussa mutta myös iloisen reippaassa kappaleessa Ollaan matkalla Smolenskiin. Vanhempana Bennona Jouni Innilä tekee taattua laatutyötä; laulaa, ilvehtii, ilmeilee, liikkuu - ei ikinä uskoisi että näin vetreän eläväinen mies on tekemässä viimeistä rooliaan ennen eläkkeelle jäämistä! Vanhempana Werana Anneli Karppinen on ihastuttava, topakka, omanarvontuntoinen juutalaisvaimo ja -äiti. Jouni ja Anneli ovat tehneet pitkään töitä yhdessä ja se yhteys näkyy.
Juho Rantonen tekee ihastuttavan roolityön kertojapoika Hammun hahmossa. Hän myös laulaa ja tanssii hienosti - silmät oikein loistavat tarinan pyörähtäessä käyntiin ja ensimmäisten reippaiden musiikkinumeroiden alkaessa. Ja kyllä siinä lantio liikkuu! Kertojapojan ominaisuudessa Juho on lavalla lähes koko ajan, ja näyttää viihtyvän. Olen varma että tästä nuoresta miehestä - joka on Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitoksen (Näty) opiskelija - kuullaan vielä paljon hyvää! Monta muutakin hienoa roolityötä ja suoritusta toki nähdään. Henri Halkolan laulusoolo lihakauppias Weissenberginä kajahtaa komeasti luihin ja ytimiin saakka. Miikka Tuominen tekee toisistaan varsin poikkeavat roolit hilpeänä rabbina ja vastuuta kantavana Arjena. Anne-Mari Alaspään Meeri sopeutuu paikkaansa perheyhteisössä miniänä ja vaimona, ja tietenkin laulaminen on yksi myös hänen vahvuuksistaan. Saara Jokiaho on ilmeikäs Leena, Weran topakka ja päättäväinen ystävätär, sekä kovaluontoisempi, rivakka sairaanhoitaja. Saara myös muuntaa lauluaan hienosti kuulostamaan siltä, miltä juutalaislaulu elokuvien ja tv:n muovaaman käsitykseni mukaan kuulostaa. Hannu Lintukoski tekee takuutyötä niin sotaan joutuvana Wolf Blonderina, "leikkausmestari" Telefojanskina kuin hohtavahampaisena Pilka Tartakinakin. Piia Mannisenmäki tekee monta pienempää roolia ja laulaa kauniisti. Itse asiassa lähes kaikilla näyttelijöillä on useampia pieniä sivurooleja. Muutamia hyvin pikaisia vaihtoja jään ihmetellen ihailemaan - muunmuassa roolinvaihdokset sotamiehestä pikkupojaksi tai sotilaista poliiseiksi ovat niin nopeita, että siinä ei turhiin liikkeisiin ole varaa.
Sari Kaasisen säveltämä ja sanoittama klezmer-musiikki saa jalan teputtamaan ja osan yleisöstä taputtamaan innokkaasti mukana. Musiikin sovitus ja johto ovat kapellimestari Lasse Hirven taattua käsialaa. Jouni Prittisen koreografiat, juutalaiset tanssit ovat vauhdikkaita ja viihdyttäviä musiikkinumeroita. Toisaalta yksi ihokarvoja nostattava musiikkihelmi on naisten a cappella laulama surumielinen kehtolaulu. Musiikista pitää ehdottomasti mainita myös bändi, joka soittaa lavalla; Matti Ekman, Jani Lappalainen ja Markus Lajunen / Henri Haapakoski ovat toimiva combo. Lisäksi näyttelijät Saara Jokiaho, Jouni Innilä ja Henri Halkola osallistuvat ajoittain musisointiin.
Tuovi Räisäsen suunnittelema tummanpuhuva puvustus on koreilematon ja toimiva. Karmo Menden suunnittelema lavastus on melko viitteellinen, mutta taipuu sujuvasti moneksi taustaksi tapahtumille - hautausmaaksi, kodiksi, sotatantereeksi... Valaistus toimii hyvin lavastuksen kanssa, nostaa esiin yksityiskohtia lavalta, luo tunnelmia - valot on suunnitellut Jukka Väisänen. Äänimaisema on Mika Filpuksen suunnittelema, ja se on luonteva osa tapahtumia.
Väliajalle lähdettäessä sekä esityksen jälkeen katsomosta lähettyviltä kuului paljon innokasta jutustelua siitä, miten hyvää työtä esiintyjät tekevät ja miten hyvä esitys oli - kaiken kaikkiaan hauska ja taitavasti tehty.
Henkilökuntaennakossa seuranani oli äitini. Hän piti näkemästään, joskin ihmetteli hieman näytelmän nimeä. Arja Korisevan näkemistä hän odotti etukäteen erityisesti, ja totesi hänkin että etenkin lauluosuuksissa Arja oli omimmalla alueellaan; vapautunut, luonteva ja sädehtivä - ja tietysti todella hyvä laulaja. Näyttelemisessä jännitys vielä ennakossa näkyi ammattinäyttelijöihin verrattuna, vaikka Arjakin on toki esiintymisen ammattilainen. Äidin mukaan Arjahan on huumori-ihmisiä, ja tämä näkyi kun hänellä oli humoristisia repliikkejä. Äiti ihasteli myös Saara Jokiahon ja Anne-Mari Alaspään laulua. Lavasteisiin hän kiinnitti huomiota - ne olivat toimivat ja muuntuvat. Kaikkiaan äidin mielestä tämä näytelmä todella kannattaa käydä katsomassa!
Ensi-illassa teatteriharrastin yhdessä parisuhdemiehen kanssa. Laajamakuisena mutta vaativana musiikinharrastajana hän piti aivan erityisesti musiikista, joka rullaa vetävästi eteenpäin - sitä olisi kuulemma kuunnellut paljon pidempäänkin! Ja laulajathan olivat hänen mielestään huippuja. Tarina oli mielenkiintoinen, etenkin kun se on tosi. Myös huumori osui ja upposi. Parisuhdemies suosittelisi näytelmää "kaikille jotka pitää semmoisesta ripeästä ja musiikillisesta".
Kaiken kaikkiaan Kun isoisä Suomeen hiihti on viihdyttävä näytelmä, josta jää hyvä mieli. Sen musiikki tarttuu jalkaan ja korvaan pirteästi ja kauniisti (korvassani asuva mato laulaa tälläkin hetkellä olevansa matkalla Smolenskiin). Osin vakavista teemoista huolimatta synkkyyteen ei vaivuta missään vaiheessa. Olennainen osa esityksen vetovoimaa on yhteisöllisyys perheen ja suvun kesken - välillä toisiin kyllästytään, mutta silti aina pidetään yhtä, pidetään huolta. Uskon, että tämä lämmöllä ohjattu näyttelijäkaarti, tarina, musiikki ja kokonaisuus tulevat ilahduttamaan monia katsojia jotka kaipaavat teatterilta sekä iloista menoa että elämänmakuista kertomusta! Itse viihdyin mainiosti kahtena iltana liki peräkkäin, samoin kuin molemmat seuralaiseni.
 |
| Benno (Ari-Kyösti Seppo) vauhdissa! Kuva: Jiri Halttunen |
Näyttelijät tekevät hienoa, sydänlämmintä työtä. Ari-Kyösti Seppo on ilmeikäs, jässikkämäinen nuori Benno, heittäytyen täysillä rooliinsa. Arja Koriseva hänen vaimonaan Werana on parhaimmillaan lauluissa, kuten herkässä Rakkauslaulussa mutta myös iloisen reippaassa kappaleessa Ollaan matkalla Smolenskiin. Vanhempana Bennona Jouni Innilä tekee taattua laatutyötä; laulaa, ilvehtii, ilmeilee, liikkuu - ei ikinä uskoisi että näin vetreän eläväinen mies on tekemässä viimeistä rooliaan ennen eläkkeelle jäämistä! Vanhempana Werana Anneli Karppinen on ihastuttava, topakka, omanarvontuntoinen juutalaisvaimo ja -äiti. Jouni ja Anneli ovat tehneet pitkään töitä yhdessä ja se yhteys näkyy.
 |
| Hammua (Juho Rantonen) huvittaa isoäiti Weran (Anneli Karppinen) ja isoisä Bennon (Jouni Innilä) meno. Kuva: Jiri Halttunen |
Juho Rantonen tekee ihastuttavan roolityön kertojapoika Hammun hahmossa. Hän myös laulaa ja tanssii hienosti - silmät oikein loistavat tarinan pyörähtäessä käyntiin ja ensimmäisten reippaiden musiikkinumeroiden alkaessa. Ja kyllä siinä lantio liikkuu! Kertojapojan ominaisuudessa Juho on lavalla lähes koko ajan, ja näyttää viihtyvän. Olen varma että tästä nuoresta miehestä - joka on Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitoksen (Näty) opiskelija - kuullaan vielä paljon hyvää! Monta muutakin hienoa roolityötä ja suoritusta toki nähdään. Henri Halkolan laulusoolo lihakauppias Weissenberginä kajahtaa komeasti luihin ja ytimiin saakka. Miikka Tuominen tekee toisistaan varsin poikkeavat roolit hilpeänä rabbina ja vastuuta kantavana Arjena. Anne-Mari Alaspään Meeri sopeutuu paikkaansa perheyhteisössä miniänä ja vaimona, ja tietenkin laulaminen on yksi myös hänen vahvuuksistaan. Saara Jokiaho on ilmeikäs Leena, Weran topakka ja päättäväinen ystävätär, sekä kovaluontoisempi, rivakka sairaanhoitaja. Saara myös muuntaa lauluaan hienosti kuulostamaan siltä, miltä juutalaislaulu elokuvien ja tv:n muovaaman käsitykseni mukaan kuulostaa. Hannu Lintukoski tekee takuutyötä niin sotaan joutuvana Wolf Blonderina, "leikkausmestari" Telefojanskina kuin hohtavahampaisena Pilka Tartakinakin. Piia Mannisenmäki tekee monta pienempää roolia ja laulaa kauniisti. Itse asiassa lähes kaikilla näyttelijöillä on useampia pieniä sivurooleja. Muutamia hyvin pikaisia vaihtoja jään ihmetellen ihailemaan - muunmuassa roolinvaihdokset sotamiehestä pikkupojaksi tai sotilaista poliiseiksi ovat niin nopeita, että siinä ei turhiin liikkeisiin ole varaa.
 |
| Siellä jossakin. Juho Rantonen, Miikka Tuominen, Henri Halkola, taustalla Jani Lappalainen. Kuva: Jiri Halttunen |
Sari Kaasisen säveltämä ja sanoittama klezmer-musiikki saa jalan teputtamaan ja osan yleisöstä taputtamaan innokkaasti mukana. Musiikin sovitus ja johto ovat kapellimestari Lasse Hirven taattua käsialaa. Jouni Prittisen koreografiat, juutalaiset tanssit ovat vauhdikkaita ja viihdyttäviä musiikkinumeroita. Toisaalta yksi ihokarvoja nostattava musiikkihelmi on naisten a cappella laulama surumielinen kehtolaulu. Musiikista pitää ehdottomasti mainita myös bändi, joka soittaa lavalla; Matti Ekman, Jani Lappalainen ja Markus Lajunen / Henri Haapakoski ovat toimiva combo. Lisäksi näyttelijät Saara Jokiaho, Jouni Innilä ja Henri Halkola osallistuvat ajoittain musisointiin.
 |
| Juhlaväen keskellä hilpeä rabbi (Miikka Tuominen). Kuva: Jiri Halttunen |
Tuovi Räisäsen suunnittelema tummanpuhuva puvustus on koreilematon ja toimiva. Karmo Menden suunnittelema lavastus on melko viitteellinen, mutta taipuu sujuvasti moneksi taustaksi tapahtumille - hautausmaaksi, kodiksi, sotatantereeksi... Valaistus toimii hyvin lavastuksen kanssa, nostaa esiin yksityiskohtia lavalta, luo tunnelmia - valot on suunnitellut Jukka Väisänen. Äänimaisema on Mika Filpuksen suunnittelema, ja se on luonteva osa tapahtumia.
 |
| Kuva: Jiri Halttunen |
Väliajalle lähdettäessä sekä esityksen jälkeen katsomosta lähettyviltä kuului paljon innokasta jutustelua siitä, miten hyvää työtä esiintyjät tekevät ja miten hyvä esitys oli - kaiken kaikkiaan hauska ja taitavasti tehty.
 |
| Etualalla Benno (Ari-Kyösti Seppo) ja Wera (Arja Koriseva). Taempana heidän lapsensa (Saara Jokiaho, Anne-Mari Alaspää, Miikka Tuominen). Kuva: Jiri Halttunen |
Henkilökuntaennakossa seuranani oli äitini. Hän piti näkemästään, joskin ihmetteli hieman näytelmän nimeä. Arja Korisevan näkemistä hän odotti etukäteen erityisesti, ja totesi hänkin että etenkin lauluosuuksissa Arja oli omimmalla alueellaan; vapautunut, luonteva ja sädehtivä - ja tietysti todella hyvä laulaja. Näyttelemisessä jännitys vielä ennakossa näkyi ammattinäyttelijöihin verrattuna, vaikka Arjakin on toki esiintymisen ammattilainen. Äidin mukaan Arjahan on huumori-ihmisiä, ja tämä näkyi kun hänellä oli humoristisia repliikkejä. Äiti ihasteli myös Saara Jokiahon ja Anne-Mari Alaspään laulua. Lavasteisiin hän kiinnitti huomiota - ne olivat toimivat ja muuntuvat. Kaikkiaan äidin mielestä tämä näytelmä todella kannattaa käydä katsomassa!
 |
| Nuori Wera (Arja Koriseva) ja Leena (Saara Jokiaho) ovat matkalla Smolenskiin. Kuva: Jiri Halttunen |
Ensi-illassa teatteriharrastin yhdessä parisuhdemiehen kanssa. Laajamakuisena mutta vaativana musiikinharrastajana hän piti aivan erityisesti musiikista, joka rullaa vetävästi eteenpäin - sitä olisi kuulemma kuunnellut paljon pidempäänkin! Ja laulajathan olivat hänen mielestään huippuja. Tarina oli mielenkiintoinen, etenkin kun se on tosi. Myös huumori osui ja upposi. Parisuhdemies suosittelisi näytelmää "kaikille jotka pitää semmoisesta ripeästä ja musiikillisesta".
 |
| Sotamiehiä. Edessä Wolf Blonder (Hannu Lintukoski) ja Benno (Ari-Kyösti Seppo). Takana Jouni Innilä ja Miikka Tuominen. Kuva: Jiri Halttunen |
Kaiken kaikkiaan Kun isoisä Suomeen hiihti on viihdyttävä näytelmä, josta jää hyvä mieli. Sen musiikki tarttuu jalkaan ja korvaan pirteästi ja kauniisti (korvassani asuva mato laulaa tälläkin hetkellä olevansa matkalla Smolenskiin). Osin vakavista teemoista huolimatta synkkyyteen ei vaivuta missään vaiheessa. Olennainen osa esityksen vetovoimaa on yhteisöllisyys perheen ja suvun kesken - välillä toisiin kyllästytään, mutta silti aina pidetään yhtä, pidetään huolta. Uskon, että tämä lämmöllä ohjattu näyttelijäkaarti, tarina, musiikki ja kokonaisuus tulevat ilahduttamaan monia katsojia jotka kaipaavat teatterilta sekä iloista menoa että elämänmakuista kertomusta! Itse viihdyin mainiosti kahtena iltana liki peräkkäin, samoin kuin molemmat seuralaiseni.
 |
| Isoisä Benno (Jouni Innilä). Kuva: Jiri Halttunen |
Kommentit
Lähetä kommentti