Kohtauksia eräästä avioliitosta (ensi-ilta)
Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä sai torstaina 6. helmikuuta ensi-iltansa näytelmä Kohtauksia eräästä avioliitosta. Näytelmän on kirjoittanut Ingmar Bergman, suomentanut ja sovittanut Pasi Lampela ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen. Rooleissa nähdään Hegy Tuusvuori Mariannena ja Henri Halkola Johanina.
Alkuperäinen teksti on liki 50 vuotta vanha, mutta yhtä aikaa ikiaikainen ja tiukasti tässä päivässä kiinni - etenkin tällaisena toteutuksena. Näytelmä on hyvin täynnä tunnetta, kuten aiheesta sopii olettaakin Johanin ja Mariannen ravistellessa parisuhdettaan, halujaan, toiveitaan, pelkojaan, kumppanuutta, vapautta... Elämän suurissa käänteissä tulee helposti satuttaneeksi niin itseään kuin muita, ja lopputulos voi olla hyvinkin erilainen kuin luulisi. Hahmoja esiteltäessä tulee esiin ensimmäinen herkullinen stereotypia siitä, miten mies kuvaa oman itsensä itsenään, nainen suhteessa muihin - ja kumpikin työnsä kautta. Mutta eihän tämä kummankaan kohdalla koko totuus ole.
Hegy ja Henri tekevät todella vahvaa, taitavaa näyttelijäntyötä säästämättä itseään hetkeäkään. Tunneskaala on kummallakin laaja; intohimoa, rakkautta, vihaa, epätoivoa, kaipausta... Tunteet näkyvät niin ilmeistä, puheesta kuin koko kehon ilmaisustakin. Hegyn ja Henrin yhteistyö on myös ihailtavaa; miten he tukevat toinen toisensa suoritusta silloinkin - tai oikeammin erityisesti silloin - kun roolihahmot repivät toisiaan kappaleiksi. Kaikessa näkyy hyvä työtoveruus, luottamus ja ammattitaito.
Tässä näytelmässä lavastus, valaistus ja videosuunnittelu tuntuvat erityisen tiiviiltä visuaaliselta paketilta, jota äänisuunnittelu täydentää yhtä olennaisena osana. Lavastuksen on suunnitellut Karmo Mende, videot Joonas Tikkanen, valot Asko Konttinen ja äänet Jani Lappalainen. Lavastus on realistinen pariskunnan koti, mutta sielläkin on hienot jipponsa. Valaistus korostaa, peittää, luo tunnelmaan lämpöä ja kylmyyttä, yksinäisyyttä ja yhteisyyttä. Ja kun pariskunta pystyy puhumaan rehellisesti, läpinäkyvyyden näkee myös valojen ja lavasteiden hienossa oivalluksesta.
Videoita käytetään esityksen visualisoinnissa komeasti. Niissä näkyy muistojen ylilyövä hyöky, mutta toisaalta myös muistoista luopuminen. Niissä näkyy vapaudenkaipuu. Ja niissä näkyy myös nykyhetki. Läsnä on ajatus siitä, miten paljon ihminen nykyään tallentaa muistojaan digitaalisesti. Kaikesta pitää olla kuvallinen todiste, mutta toisaalta kuvaaja myös määrittää, miten ja mitä kuvaa. Ääniraita luo tunnelmia omalla tavallaan. Hyvin yksinkertaisetkin musiikit ilmaisevat muutamalla sävelellä riipaiseviakin tunteita, sävyttävät olennaisesti sitä mitä lavalla nähdään.
Myös puvustus on Karmo Menden suunnittelema ja se yhdessä Anniina Saaren kampausten ja maskeerauksen kanssa luo ulkoiset puitteet hahmoille, jotka elävät monella mittarilla menestynyttä elämää.
Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama teos on ihastuttava myös siinä, että mitään ei ylikorosteta, millään ei mässäillä, vaan kokonaisuus on tasapainoinen. Kohtauksia eräästä avioliitosta sisältää niin riitakohtauksia, eroottisia kohtauksia, epätoivoa, suurta rakkautta, kuin paljon muutakin, mutta kaikki käsitellään hyvällä maulla ja ihmistä ymmärtäen.
Ensi-illassa yleisö naurahteli useassa kohdassa. Toki minäkin välillä - mukana on kohtauksia ja repliikkejä, jotka koin aidosti huvittavaksi. Toisaalta pohdin ajoittain kovaakin ristiriitaa siinä, mille yleisö nauraa ja miltä näytelmän henkilöstä tuntuu esimerkiksi kuulla sanottavan tiettyjä asioita. On mielenkiintoista, miten eri tavoin eri ihmiset mieltävät ja reagoivat näkemäänsä tai kuulemaansa - eikä tietenkään ole mitään väärää tapaa.
Ensi-illassa seuranani oli ikääntyvä äitini. Hän oli äärimmäisen vaikuttunut esityksestä - sekä aiheen käsittelystä että näyttelijäntyöstä, jota hän ihasteli aivan erityisen paljon. Hän sanoi myös, että kokonaisuus lavasteineen, videoineen, valoineen ja äänineen osui aivan nappiin. Tämä on hänelle kuulema yksi niitä harvoja näytelmiä, jotka painuvat mieleen niin, että elämyksen muistaa kirkkaana koko ikänsä.
Tuntuu kovin haikealta ajatella, että tämä näytelmä on sekä Henri Halkolan että Karmo Menden tähän tietoon viimeinen ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterissa - kumpikin heistä on tämän kauden jälkeen siirtymässä toisaalle. Mutta onhan tämä kummaltakin todella komea lopetus.
Kohtauksia eräästä avioliitosta ei ole mitään kevyttä viihdettä, vaan tunnepitoinen vahva elämys, syvä ja antoisa. Aika menee yhdessä hujauksessa kun nauliutuu seuraamaan Johanin ja Mariannen suhdetta sekä koko esitystä kaikkine visuaalisine ja äänellisine oivalluksineen. Mikään tekninen kikkailu ei kuitenkaan missään vaiheessa ole itsetarkoitus, vaan kaikki palvelee samaa päämäärää. Kokonaisuus on todellakin suurempi kuin upeiden osiensa summa. Ja kyllä yleisökin kiitti näytelmän lopuksi pitkin aplodein ja kannustushuudoin.
Kohtauksia eräästä avioliitosta Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).
 |
| Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne). Kuva: Jiri Halttunen |
Alkuperäinen teksti on liki 50 vuotta vanha, mutta yhtä aikaa ikiaikainen ja tiukasti tässä päivässä kiinni - etenkin tällaisena toteutuksena. Näytelmä on hyvin täynnä tunnetta, kuten aiheesta sopii olettaakin Johanin ja Mariannen ravistellessa parisuhdettaan, halujaan, toiveitaan, pelkojaan, kumppanuutta, vapautta... Elämän suurissa käänteissä tulee helposti satuttaneeksi niin itseään kuin muita, ja lopputulos voi olla hyvinkin erilainen kuin luulisi. Hahmoja esiteltäessä tulee esiin ensimmäinen herkullinen stereotypia siitä, miten mies kuvaa oman itsensä itsenään, nainen suhteessa muihin - ja kumpikin työnsä kautta. Mutta eihän tämä kummankaan kohdalla koko totuus ole.
 |
| Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne). Kuva: Jiri Halttunen |
Hegy ja Henri tekevät todella vahvaa, taitavaa näyttelijäntyötä säästämättä itseään hetkeäkään. Tunneskaala on kummallakin laaja; intohimoa, rakkautta, vihaa, epätoivoa, kaipausta... Tunteet näkyvät niin ilmeistä, puheesta kuin koko kehon ilmaisustakin. Hegyn ja Henrin yhteistyö on myös ihailtavaa; miten he tukevat toinen toisensa suoritusta silloinkin - tai oikeammin erityisesti silloin - kun roolihahmot repivät toisiaan kappaleiksi. Kaikessa näkyy hyvä työtoveruus, luottamus ja ammattitaito.
 |
| Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne). Kuva: Jiri Halttunen |
Tässä näytelmässä lavastus, valaistus ja videosuunnittelu tuntuvat erityisen tiiviiltä visuaaliselta paketilta, jota äänisuunnittelu täydentää yhtä olennaisena osana. Lavastuksen on suunnitellut Karmo Mende, videot Joonas Tikkanen, valot Asko Konttinen ja äänet Jani Lappalainen. Lavastus on realistinen pariskunnan koti, mutta sielläkin on hienot jipponsa. Valaistus korostaa, peittää, luo tunnelmaan lämpöä ja kylmyyttä, yksinäisyyttä ja yhteisyyttä. Ja kun pariskunta pystyy puhumaan rehellisesti, läpinäkyvyyden näkee myös valojen ja lavasteiden hienossa oivalluksesta.
 |
| VIDEOVALO Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne). Kuva: Jiri Halttunen |
Videoita käytetään esityksen visualisoinnissa komeasti. Niissä näkyy muistojen ylilyövä hyöky, mutta toisaalta myös muistoista luopuminen. Niissä näkyy vapaudenkaipuu. Ja niissä näkyy myös nykyhetki. Läsnä on ajatus siitä, miten paljon ihminen nykyään tallentaa muistojaan digitaalisesti. Kaikesta pitää olla kuvallinen todiste, mutta toisaalta kuvaaja myös määrittää, miten ja mitä kuvaa. Ääniraita luo tunnelmia omalla tavallaan. Hyvin yksinkertaisetkin musiikit ilmaisevat muutamalla sävelellä riipaiseviakin tunteita, sävyttävät olennaisesti sitä mitä lavalla nähdään.
Myös puvustus on Karmo Menden suunnittelema ja se yhdessä Anniina Saaren kampausten ja maskeerauksen kanssa luo ulkoiset puitteet hahmoille, jotka elävät monella mittarilla menestynyttä elämää.
 |
| Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne). Kuva: Jiri Halttunen |
Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama teos on ihastuttava myös siinä, että mitään ei ylikorosteta, millään ei mässäillä, vaan kokonaisuus on tasapainoinen. Kohtauksia eräästä avioliitosta sisältää niin riitakohtauksia, eroottisia kohtauksia, epätoivoa, suurta rakkautta, kuin paljon muutakin, mutta kaikki käsitellään hyvällä maulla ja ihmistä ymmärtäen.
 |
| Henri Halkola (Johan). Kuva: Jiri Halttunen |
Ensi-illassa yleisö naurahteli useassa kohdassa. Toki minäkin välillä - mukana on kohtauksia ja repliikkejä, jotka koin aidosti huvittavaksi. Toisaalta pohdin ajoittain kovaakin ristiriitaa siinä, mille yleisö nauraa ja miltä näytelmän henkilöstä tuntuu esimerkiksi kuulla sanottavan tiettyjä asioita. On mielenkiintoista, miten eri tavoin eri ihmiset mieltävät ja reagoivat näkemäänsä tai kuulemaansa - eikä tietenkään ole mitään väärää tapaa.
Ensi-illassa seuranani oli ikääntyvä äitini. Hän oli äärimmäisen vaikuttunut esityksestä - sekä aiheen käsittelystä että näyttelijäntyöstä, jota hän ihasteli aivan erityisen paljon. Hän sanoi myös, että kokonaisuus lavasteineen, videoineen, valoineen ja äänineen osui aivan nappiin. Tämä on hänelle kuulema yksi niitä harvoja näytelmiä, jotka painuvat mieleen niin, että elämyksen muistaa kirkkaana koko ikänsä.
 |
| Henri Halkola (Johan) ja Hegy Tuusvuori (Marianne). Kuva: Jiri Halttunen |
Tuntuu kovin haikealta ajatella, että tämä näytelmä on sekä Henri Halkolan että Karmo Menden tähän tietoon viimeinen ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterissa - kumpikin heistä on tämän kauden jälkeen siirtymässä toisaalle. Mutta onhan tämä kummaltakin todella komea lopetus.
Kohtauksia eräästä avioliitosta ei ole mitään kevyttä viihdettä, vaan tunnepitoinen vahva elämys, syvä ja antoisa. Aika menee yhdessä hujauksessa kun nauliutuu seuraamaan Johanin ja Mariannen suhdetta sekä koko esitystä kaikkine visuaalisine ja äänellisine oivalluksineen. Mikään tekninen kikkailu ei kuitenkaan missään vaiheessa ole itsetarkoitus, vaan kaikki palvelee samaa päämäärää. Kokonaisuus on todellakin suurempi kuin upeiden osiensa summa. Ja kyllä yleisökin kiitti näytelmän lopuksi pitkin aplodein ja kannustushuudoin.
Kohtauksia eräästä avioliitosta Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).
Kommentit
Lähetä kommentti