Jäniksen vuosi (Kansallisteatteri)

On näytelmiä, joista on helppo kirjoittaa. Sitten on niitä, joista syystä tai toisesta on vaikeaa tuottaa kokonaista blogijuttuja. Ja joskus harvoin näitä, joista tekisi mieleni vain julistaa Sir Elwoodin Hiljaisten Värien sanoin: "mä en mistään sulle mitään aio kirjoittaa, sun täytyy itse tulla katsomaan". Mutta se ei blogin lukijoita oikein palvelisi, joten kirjoitan kuitenkin. (Siitä en kerro, mistä olen valalla vannonut asioiden pysyvän teatterin seinien sisällä.) Suosittelen silti jo tässä vaiheessa, että älkää minun arvioni varaan jääkö, menkää ja nähkää ihan itse!

Kansallisteatteri esittää siis näytelmää Jäniksen vuosi. Näytelmä pohjautuu Arto Paasilinnan samannimiseen romaaniin, ja sen on ohjannut Kristian Smeds. Käsikirjoittajaa ei käsiohjelmassa mainita. Paasilinnan romaanin pohjalta tehdyn elokuvan olen nähnyt joskus kauan sitten - tarinassa on samanlaisuutta siteeksi, mutta tämä on todellakin ihan oma teoksensa.

Tommi Korpela ja Marja Salo. Kuva: Stefan Bremer

Smedsin omalaatuinen ohjaus on sanoinkuvaamaton riemukas, herkkä, absurdi, yllättävä, tarkan hallitusti ylilyöty, kiehtova pyörre. Kontakti yleisöön on vahva, näyttämön neljäs seinä hyvin huokoinen; esitykseen käytetään paitsi lavaa, myös koko katsomoa ja vähän muutakin. Kokonaisuus on erilaisinta mitä olen aikoihin saanut nähdä.

Tommi Korpela Vatasena tekee todella hienon roolityön - hän ei näyttele, hän elää kokemuksia läpi; koko olemus, ilmeet, eleet, äänenkäyttö, ihan kaikki. Välillä Korpelalla on suuria vaikeuksia pokan pitämisessä, mutta se taipuu osaksi luontevuuden kokonaisuutta. Sitten kun on aika ilmaista muuta, hän todellakin ilmaisee muuta.

Tommi Korpela ja Juha Varis. Kuva: Stefan Bremer

Marja Salo jäniksenä on ainutlaatuinen hahmo. Jänis on toisaalta ylinäytelty, ylivirittynyt lastenteatteripupu - mikä mieletön energia! - toisaalta myös äärimmäisen herkkä. Aluksi hahmo on kummeksuttava, sitten viihdyttävä ja lopulta hänestä välittää niin että vatsaa puristaa - hän luo yleisöön hienosti viritetyn tunnetason, sillä saman aistin kanssakatsojista. Siinä missä ensimmäisellä puoliajalla saa nauraa vedet silmissä, toisella puoliajalla jäniksen monologi nostaa vedet silmiin ja ihon kananlihalle aivan muista syistä.

Marja Salo. Kuva: Stefan Bremer

Sari Puumalainen tekee komean kavalkadin erilaisia hahmoja. Mekko pysyy, muut vaatteet saattavat vaihtua - ja siinä on näyttelemisen taika: mitä erilaisimmat hahmot syntyvät nimenomaan näyttelijästä, eivät siitä, mitä hänellä kulloinkin on yllään. Puumalaisen hahmogalleriasta löytyy ronskiutta, haavoittuvaisuutta, energisyyttä, vaikka mitä.

Juha Varis ja Heikki Pitkänen tekevät myös upeat hahmoparaatit taipuen vaikka mihin. Variksen hahmoista parhaiten mieleen jäi nimismiehen äitimuori; aivan hulvaton, kaikessa herttaisessa koomisuudessaan tarkasti tehty hahmo. Pitkäsen ylilyöty poliisimies, itseään etsivä entinen uskova ja röyhkeä korppi ovat hyvin eri laidoilta - ja kaikki ilmaisussaan taidokkaita.

Tommi Korpela, Sari Puumalainen ja Heikki Pitkänen. Kuva: Stefan Bremer

Auli Turtiaisen suunnittelema puvustus ja Minttu Minkkisen käsialaa oleva naamiointi täydentävät mahtavalla näyttelijäntyöllä luotuja hahmoja. Puvustuksessa annetaan hienosti pääpaino näyttelijäntyölle, mutta kuitenkin näppärillä oivalluksilla luodaan hahmoihin erottuvuutta ja tiettyjä sävyjä. Osa puvuista on hyvinkin realistisia, osa enemmän viitteellisiä. Naamiointi on useimmiten hienovaraista, mutta tarvittaessa myös vahvaa.

Juha Varis. Kuva: Stefan Bremer

Näytelmä on varsin kahtiajakoinen. Päähenkilöt pysyvät, tunnelma ja miljöö muuttuvat täysin. Silloin huomaa näyttelijäntyön hätkähdyttävän taidon, kun yhtäkkiä kaiken ilottelun jälkeen ollaankin mieltä puristavan syvissä vesissä paljaana ja arkana - hahmon pysyessä samana vaikka näyttääkin ihan eri puolen itsestään.

Siinä missä näytelmä on kahtiajakoinen, niin on Kati Lukan suunnittelema lavastuskin. Muutos on huomattava, ja sekä täyteen topattu, lyhyeksi lavastettu näkymä että syvä, tyhjä mustuus toimivat omilla kohdillaan loistavasti. Tekisi mieleni mainita myös eräs tietty omintakeinen lavastuselementti, mutta siitä vannoimme olevamme puhumatta, joten teidän pitää nähdä sekin itse.

Kuva: Stefan Bremer

Lavamaiseman lisäksi Hanna Rajakankaan suunnittelema äänimaisema toimii hienosti, luoden samoihin lavasteisiin metsän yöllä ja päivällä, auton, ihan mitä milloinkin tarvitaan.

Ville Seppäsen videosuunnittelu ja reaaliaikaisen videon käyttö ovat upeimmillaan hengästyttävän hienoja; videoilla voidaan sekä hullutella että luoda hyvin vahvaa ilmaisua. Seppänen on suunnitellut myös valaistuksen, joka tukee, täydentää ja sävyttää taitavasti kaikkea muuta visuaalista lavanäkymää.

Vasemmalta Juha Varis, Marja Salo, Tommi Korpela, Heikki Pitkänen ja Sari Puumalainen. Kuva: Stefan Bremer

Näytelmän loppukiitoksissa esittäytyi myös se mustiin pukeutunut ei-niinkään-pieni porukka, joka saa kaiken tämän toimimaan enimmäkseen kulissien takana, joskus hieman näkyvissäkin. Tämä oli erinomainen muistutus siitä, miten paljon työtä tehdään myös näkymättömissä näytöksen aikana.

Näytöksessä yleisö nauroi ja eli mukana, osallistui kun osallistettiin, toisaalta hiljeni mykäksi kun oli sen aika. Tosin valitettavasti teatterietiketti ei aina ole hallussa; toisen näytöksen avaava dramaattinen pimeys meni hieman rikki, kun jollakulla oli vielä valojen sammuttua tarve valaista itseään puhelimellaan. Kirkkaasti ja pitkään.

Heikki Pitkänen (vas.) ja Juha Varis. Kuva: Stefan Bremer

Seuranani Jäniksen vuotta katsomassa oli parisuhdemieheni, ja me molemmat pidimme tästä aivan valtavasti. Toisaalta se, miten tämä osuu ja uppoaa, lienee varsin henkilökohtaista. Yhden katsojan näin poistuvan väliajalla.

Parisuhdemieheni kehui Jäniksen vuotta monin sanoin. Hän muisteli täysin posketonta saunomiskohtausta ja useita muitakin kohtia vielä monena päivänä. Tommi Korpelan esiintymistä hän piti karismaattisena ja täydellisenä suorituksena. Myös muita näyttelijöitä hän kehui mahtaviksi. Hän sanoi, että tämä oli yksi parhaita näytelmiä mitä hän on nähnyt. "Välillä nauratti niin että kyyneleet tuli kuin rännistä vettä ja henki salpautui niin ettei ilmaa saanut!"

Vasemmalta Juha Varis, Marja Salo, Tommi Korpela, Heikki Pitkänen ja Sari Puumalainen. Kuva: Stefan Bremer

Jäniksen vuodessa ei ole mitään varmaksi pelattua, ei taattua kassamagnetismia vaan uskallusta ja taiteellista riskiä. Samalla tulee mieleen, että noinkohan tällaisia helmiä jatkossa enää nähdään, kun kulttuurin rahoituksesta ollaan niin kovin innokkaasti leikkaamassa. Tämän näytelmän syyskausi on jo kovin myyty, mutta keväälle mahtuu vielä hyvin. Onneksi myy ja onneksi vielä mahtuu! 

Kaiken kaikkiaan Jäniksen vuosi teki aivan lähtemättömän vaikutuksen monilla osa-alueilla. Ensimmäisen puoliajan istuin varmaan suu enemmän auki kuin kiinni - aluksi hölmistyksestä, sitten yhä enenevässä määrin ihastuksesta ja naurusta. Toinen puoliaika taas oli pitkästi mykistävä; koko yleisö oli aivan hiirenhiljaa. 

Tommi Korpela ja Marja Salo. Kuva: Stefan Bremer

Jäniksen vuosi Kansallisteatterin sivuilla (linkki).

Kansallisteatterin aulassa oli QR-koodeja, joista pääsi allekirjoittamaan Sakset seis -vetoomuksen kulttuurin rahoituksen puolesta. Lisään linkin siis tähänkin siltä varalta, että joku lukija ei ole vielä allekirjoittanut, mutta haluaisi, että kulttuuria rahoitetaan jatkossakin niin, ettei tarvitsisi puntaroida entistä enemmän mistä milloinkin niukennetaan. Että jatkossakin olisi varaa ottaa taiteellisia riskejä eikä tuottaa vain takuumyyviä kassamagneetteja (linkki adressiin).

---