Vaunua viettelyksekkääksi rakentamassa

Jyväskylän kaupunginteatterissa saa ystävänpäivänä 14.2. ensi-iltansa näytelmä Viettelyksen vaunu, joka on Tennessee Williamsin arvostettu ja palkittu klassikko jo liki 80 vuoden takaa. Jyväskylään sen ohjaa teatterin oma ohjaaja Anssi Valtonen. Näytelmän keskeisimmissä rooleissa näyttelevät Elina Saarela (Blanche DuBois), Asko Vaarala (Stanley Kowalski), Saara Jokiaho (Stella Kowalski) ja Markus Virtanen (Harold "Mitch" Mitchell). Pääsin seuraamaan harjoituksia kun ensi-iltaan oli hieman yli kaksi viikkoa. Lisäksi haastattelin Saaraa ja Askoa.

Ennen harjoituksen alkua ohjaaja Anssi kertoo, että tällä kertaa työn alla on näytelmän toinen puoliaika väliajasta alkaen. Näyttelijöillä on yllään osin roolivaatteita, osin omia. Roolimaskeja tai -kampauksia ei ole kellään. Pääpointit tässä harjoituksessa ovat kunkin oman työn syventäminen sekä valojen, videoiden, äänen ja näyttelijäntyön yhteensovittaminen. Valo- ja videosuunnittelijana tässä näytelmässä on Antti Silvennoinen, äänisuunnittelusta vastaa Juuso Voltti.

Elina Saarela ja Markus Virtanen.

Harjoituksen alkaessa Anssi kuvailee harjoituskertaa näyttelijöille; näytelmän toisesta puoliskosta kuosissa olevat osat mennään nopeammin, ja keskitytään vähemmän treenattuihin kohtiin. Anssi ohjeistaa myös, että paitsi hän, myös näyttelijät voivat keskeyttää etenemisen, jos heistä tuntuu, että jotakin pitää käsitellä.

Harjoituksen alettua tarkennetaan muun muassa väliajan jälkeistä aloitusta. Lavalla olevien vaatteiden ja tavaroiden paikkoja sekä niiden siirtelyä täsmennetään, samoin kuin istuinten sijaintia. Kohtausten edetessä Anssi käy aina välillä katsomon äärilaidoilla tarkistamassa, tuleeko sieltä nähtynä "peittoja", jolloin näyttelijät eivät näkyisi laidassa oleville katsojille - tarvittaessa muutetaan asemointia. Anssi myös kehuu näyttelijöiden työtä; "erittäin hyvä, hieno kuljetus!"

Välillä näyttelijät itse kysyvät tarkennuksia niin replikointiin kuin tekemiseenkin. Anssi opastaa sekä vahvistaa hyvin menneitä asioita. Hän erittelee kaiken mikä oli hyvää, pieniäkin eleitä myöten, ja antaa ohjeita mitä pitäisi tehdä toisin. Eräs näyttelijä toteaakin "hyvä kun sanot näistä, auttaa vahvistamaan että tämä on oikein tehty."

Asko Vaarala, Markus Virtanen, Hannu Lintukoski, Saara Jokiaho ja Piia Mannisenmäki.

Väliajan jälkeen lavalla on pitkään melko hämärää, ja Anssi kommentoikin, miten hienolta näyttää, että eräs henkilö jää välillä puolittain pimentoon "tällainen hämärä on harvinaista herkkua teatterissa, toimii todella hyvin!"

Välillä lavaste ei toimi odotetusti, ja Anssi antaa ohjeita siihen, miten siitä päästään eteenpäin jos sama tapahtuu esityksessä. Toki pyritään varmistamaan, että vastaavaa ei esityksessä tapahdu, mutta kaikenlaista kannattaa ennakoida.

Usein Anssi ohjaa tekemisen ja replikoinnin tarkennuksia, esiintymisen rintamasuuntaa, puheen rytmiä... On mielenkiintoista seurata, miten pieniltä tuntuvilla asioilla on iso vaikutus siihen, miltä esiintyminen näyttää katsomosta käsin. On esimerkiksi täysin eri asia, sanooko repliikin vihaisesti vai surullisesti, tai kääntääkö näyttelijä välillä selkänsä yleisölle vai pitää kasvonsa koko ajan näkyvillä. Välillä käydään keskustelua siitä, miksi tietty hahmo toimii kuten toimii, miten toiminnan voi perustella, millainen motivaatio hahmolla mihinkin tekemiseensä on. Tämä auttaa luomaan hahmoista kokonaisempia ja syvempiä - inhimillisempiä. Sekä näyttelijöiden kesken että ohjaajan kanssa puhutaan myös siitä, kuka hahmoista kulloinkin liidaa tilannetta, kuka toimii enemmän reaktiivisesti.

Elina Saarela.

Luonnollisesti myös äänisuunnittelu on tässä vaiheessa vielä kesken. Ääniraitaa käydään harjoituksessa läpi; esimerkiksi millaista musiikkia mihinkin kohtaan, millaisella volyymillä, kuinka pitkään... Kun tietty musiikki on ikään kuin liitetty tietyn henkilön mielenmaisemaan, sitä ei voi käyttää muualla. Eräiden ääniefektien tulee kuulua täsmällisesti, jotta kokonaisuus on kertova ja sujuva. Musiikin, toiminnan ja repliikkien ajoituksesta toisiinsa nähden keskustellaan myös, jotta olennainen saadaan nousemaan selkeimpänä esiin ja eri osa-alueiden harmonia säilyy.

Etenkin harjoitusten loppua kohti työteliäs viikko alkaa vaatia veronsa väsyneeltä työryhmältä, ja aina välillä koko porukka repeää nauruun. Ihailtavasti näyttelijät kuitenkin kokoavat itsensä nopeasti kaiken rätkätyksen jälkeen takaisin vakaviin tunnelmiin, ilmeisiin ja olemuksiin.

Markus Virtanen ja Elina Saarela.

Harjoituksen lopuksi Anssi kiittelee työryhmää hyvästä harjoitusviikosta. Roolityöt ja kaiken yhteensovitus on syventynyt ja selkeytynyt, eteenpäin on menty isoin harppauksin. Teoksen valmistuminen on hyvässä vaiheessa; isot asiat ovat todella vahvasti oikein, pieniä hiotaan. Seuraavalla viikolla ovatkin vuorossa ensimmäiset valmistavat harjoitukset.

Ensimmäisestä puoliajasta en siis ole nähnyt vilaustakaan, nyt toinen puoliaika mentiin väliajasta loppuun saakka. Harjoitus kulki esitystä hioen, kohtauksia ja hetkiä toistaen, valoja ja ääniä ajoittain hakien, tilanteista keskustellen, välillä nauraenkin. Kuitenkin tämä pelkkä näytelmän puolikkaan harjoitus onnistuu luomaan tuntuman vaikuttavuudesta - saati mitä se sitten on, kun näytelmän näkee kokonaan ja valmiiksi tehtynä!

Asko Vaarala ja Saara Jokiaho.

Harjoituksen jälkeen haastattelen Saara Jokiahoa ja Asko Vaaralaa. Viettelyksen vaunu on siis vanha klassikko. Kuinka tuttu se on Saaralle ja Askolle - entä ovatko he olleet tekemässä sitä aiemmin? Saara ei ole muuten ollut mukana, mutta vuonna 2007 opiskellessaan Lahden ammattikorkeakoulussa musiikkiteatterilinjalla hän on näyttelijäntyön tunnilla tehnyt monologin, jossa Blanche kertoo nuoresta aviomiehestään. "Se tuntui silloinkin tosi mielenkiintoiselta tekstiltä ja ihan fiiliksissäni sitä treenailin", Saara kertoo. Taustatyönä nyt tekeillä olevaan teokseen hän on tutustunut vuoden 1951 elokuvaan, jossa miespääosassa on Marlon Brando, sekä brittiläisen National Theatren 2024 versioon, jossa naispääosaa eli Blanchea näytteli Gillian Andersson. Asko on nähnyt samaisen on elokuvan joskus kauan sitten. Hän tuumii, että elokuvan voisi katsoa uudestaankin, mutta vasta ensi-illan jälkeen, jolloin saa katsoa rauhassa miettimättä vaikutteita omaan työhön.

Miksi Viettelyksen vaunu on tällä hetkellä ajankohtainen näytelmä? Saara pohtii: "Ehkä tämä riipivällä tavalla osoittaa, että ajat eivät hirveästi ole muuttuneet. Vaikka tämä sijoittuu 40-50-lukujen vaihteeseen, edelleen vaikkapa lähisuhdeväkivalta on valitettavan yleistä - ja Suomi on siinä kärkimaa. Henkilöt ja heidän välisensä dynamiikka on tunnistettavaa, joten uskon katsojien löytävän tästä tuttuja asioita." Asko jatkaa: "tämä teksti on perustellusti klassikko, jota on esitetty aikojen saatossa useita kertoja hyvästä syystä. Hyvän klassikon voi tehdä mihin aikaan tahansa, ja se on aina ajankohtainen. Me tehdään tätä klassikkoa perinteiseen tapaan, ei modernisoida tähän päivään, ja sieltä katsoja voi poimia sekä asioita, jotka eivät ole tätä päivää, että asioita, jotka valitettavasti ovat tätä päivää." Saara täydentää uskovansa myös, että eri aikakausien näyttelijät löytävät tästä eri sävyjä, ja että tänä päivänä tehty versio nostaa esiin teemoja, joita vaikkapa 50-luvulla ei niinkään ole ollut.

Mikä teoksessa inspiroi? Saara toteaa "Hyvä teksti! Olen ollut tällä kaudella niin iloinen, kun saan tehdä Seitsemän veljestä ja Viettelyksen vaunun! Ollaan aivan timanttiseksi hiottujen tekstien äärellä! Ei tarvitse miettiä, mitä mihinkin kohtaan keksisi, vaan teksti antaa paljon. Samoin kuin näyttelijäkavereiden tekeminen, joka ruokkii omaa tekemistä." Asko tuumaa: "Näyttelijän näkökulmasta on suunnaton ilo näytellä antagonista(*) roolihenkilöä, josta pystyy tutkimaan paljon eri asioita, ja joka on näyttelijäntyölle ihana haaste. Tässä ollaan perinteisen draaman perusasioiden ääressä, mikä on minusta äärimmäisen mielenkiintoista. Teksti on huikea ja siitä riittää ammennettavaa. Tällaisia rooleja ei kovin montaa kertaa pääse tekemään." Saara lisää vielä: "Minusta on ihanaa, että me ollaan otettu tämä omaksi! Tehdään meidän versio vertaamatta minkään brandoihin tai anderssoneihin.
[* Netti kertoo, että "antagonisti on vastustaja tai vastavoima, joka seisoo tarinan päähenkilön (protagonistin) tavoitteiden tiellä, luoden konflikteja ja jännitystä kertomukseen." -blog.huom.]

Saara Jokiaho ja Elina Saarela.

Miten Asko ja Saara esittelisivät roolihenkilönsä, ja mitä he heistä pitävät? Asko vastaa: "Stanley Kowalski on 20-30-vuotias entinen sotilas - ylikersantti pioneerijoukoissa - särmä kaveri, perheelleen äärimmäisen uskollinen, impulsiivinen, seksuaalinen ja intohimoinen, ehkä alkoholismiin taipuvainen hahmo. Näyttelijän täytyy aina ymmärtää roolihenkilöään, ja se tekee tästäkin teoksesta mielenkiintoisen! Näyttelijän täytyy päästä roolihenkilön pään sisään; miksi se toimii kuten toimii. Roolihahmon tapoja ja tekoja ei välttämättä tarvitse hyväksyä, mutta ne täytyy ymmärtää." Saara puolestaan kertoo: "Stella Kowalski, omaa sukua DuBois, on Stanleyn vaimo ja Blanche DuBoisin sisko. Stella ja Blanche ovat kotoisin hienolta plantaasilta, mutta nykyään Stella asuu Stanleyn kanssa pienessä asunnossa New Orleansissa. Minä pidän Stellassa siitä, että hän on tehnyt yhteiskuntaluokalleen erikoisia valintoja, vaihtanut ylemmästä luokasta työväenluokkaan, seisoo valintansa takana ja on tyytyväinen elämäänsä. Hänessä on maadoittunutta päättäväisyyttä siitä, että 'tämä on mun elämä ja näin mä sen haluan elää.' Hän on lapsena ja nuorena voimakaspersoonaisen siskon rinnalla oppinut pienentämään itseään, ja sama kuvio toistuu avioliitossa. Toki se on hänelle hyvä tapa selviytyä elämässä - ymmärrän sitä hirveän hyvin ja ehkä saatan hieman samaistuakin - mutta se on hänelle haitallista. Stellalle fyysinen yhteys ja rakkaus Stanleyn kanssa ovat todella tärkeitä."

Entä miten roolihenkilöt suhtautuvat toisiinsa? Saara aloittaa: "Stellaa kiehtoo Stanleyn alkukantaisuus ja impulsiivisuus - se on jännittävää ja innostavaa. Toki välillä vähän pelottavaakin, jos Stanleyn käytös menee överiksi, mutta ei niin paljon, että Stella olisi koko ajan hiirulainen, vaan hän pistää myös vastaan. Stanley myös haastaa Stellaa olemaan enemmän jalat maassa ja rehellisempi, kuin mitä hänen kasvatuksensa on ollut." Asko jatkaa: "Stanleyhan on kiimainen eläin, joka näkee Stellassa kumpuavan rakkauden ja intohimon. Stanleyn käytöksen motiivina on puolustaa perhettään, joka on hänelle kaikki kaikessa. 40-50-luvun ajankuva näkyy siinä, miten Stanley haluaa olla perheenpää ja elättäjä, Stellan ollessa kotirouva. Äärimmäinen rakkaus, ylpeys ja suojelevaisuus ajavat Stanleyn tekemään mitä hän tekee." Saara lisää: "Stanleyn äärimmäinen suojelevaisuus on Stellalle hyvin mieluisaa - että joku pitää hänestä huolen."

Saara Jokiaho ja Asko Vaarala.

Mikä on ollut mieleenpainuvinta tämän teoksen tekemisessä? Asko kuvailee: "se, mitä en aiemmin ole päässyt tekemään, eli tietynlainen hirviömäisyys. Sellaisen roolihenkilön taakse meneminen, että pystyy perustelemaan hänen tekonsa näytellessään häntä. Pääsee ratkaisemaan pohdintoja, miksi hahmo tekee kuten tekee - nämä minun näyttelijänä on ratkaistava, jotta pystyn häntä esittämään. Ja nämä ovat niitä hetkiä, miksi teatteri on ihanaa - viedään asioita äärimmilleen, shokeerataan, minä pidän siitä. Mielestäni elämme ajassa, jossa asioita sensuroidaan ja pyöristellään, jotta ihmiset eivät loukkaantuisi. Minun mielestäni pitää olla särmää, jotta ei aliarvioida katsojaa, joka ajattelee omilla aivoillaan ja tekee itse johtopäätöksensä. Siksi minusta tätä on ollut makeeta tehdä, että me ei etukäteen siloitella, vaan on sitä rosoa mikä sykähdyttää. Ei sitä tarvitse hyväksyä, mutta sen pitää tuntua jossakin." Saara toteaa Askolle: "sä olet tehnyt tosi hyvin sen, että Stanley ei ole vain paha, vaan kokonainen ihminen, jossa on monet puolensa!" Saara jatkaa: "Minä olen 'pahan mielen teatterin' suuri ystävä - jos on liian pyöristettyä, ei tunnu oikein miltään. Tässä teoksessa pidän kovasti siitä, että kun on tuttuja näyttelijöitä ja tuttu Anssi, joiden kanssa tehdä, on tosi turvallista mennä syvään päähän. Tässä meillä on mukana myös läheisyyskoreografi Emma Castrén. Tämä on ensimmäinen kerta, kun työskentelen läheisyyskoreografin kanssa. On tosi mielenkiintoista, että joku lukee tekstin pelkästään sillä silmällä, minkälaista kosketusta eri henkilöiden välillä on. Kun me opettelemme tekstiä, emme ehdi ajattelemaan samalla tavalla syvällisesti kuin hän. Emmalla on ollut hirveän hyviä ehdotuksia, miten kaksi henkilöä koskee toisiaan, mitä kosketus kertoo heidän välisestään suhteesta - tai miten he vain ovat toisensa lähellä. Kun tällaiset puhutaan auki ja mietitään yhdessä, tuntuu turvalliselta. Silloin voi esimerkiksi rohkaista Stanleya 'laita ne kädet sinne perseelle, koska suhde on läheinen, ei tarvitse pitää kohteliaasti selällä'. Tai kuten Blanchen ja Stellan suhteessa; miten Blanche koskettaa Stellaa ja ylittää rajoja. Minua ilahduttaa se rohkaisu, että mitä paremmin kaikki on puhuttu auki, mitä selkeämmät rajat on sovittu ja löydetty yhteinen kieli, sitä hurjempaa ja läheisempää kosketus voi turvallisesti olla. Minusta on tosi hieno asia, että työkulttuuri on nykyään tällainen. Samaan aikaan on surettanut nuoren itseni puolesta; mitä kaikkea on tehnyt vain reippauttaan uran alussa näytelmissä, eikä ole tiennyt, että voisi sanoa vaikka että 'ei tänään' tai 'ei siihen kohtaan'." Asko täydentää: "Läheisyyskoreografilta saa tukea siihen, miten rakennetaan intiimikohtaukset, joissa voi olla väkivallan uhkaa tai erilaisia intohimoja. Niiden tutkiminen on mielenkiintoista, kun mukana on kolmas henkilö, joka sanoittaa tiettyjä asioita. Mekin olemme tehneet pitkään töitä yhdessä, mutta on sykähdyttävää, että kun asioita puretaan auki, pääsemme vielä pidemmälle. Yhteistyö syvenee, tulee yhteisiä impulsseja." Yhdessä Saara ja Asko miettivät, että näyttelemisessä on muun muassa taistelukoreografioita, tanssikoreografioita ja intiimikoreografioita - nämä kaikki ovat yhtälailla fyysisen toiminnan näyttämöllistämistä.

Asko Vaarala, Saara Jokiaho ja Elina Saarela.

Mikä on kummankin lempikohtaus tässä näytelmässä? Asko tuumaa, ettei halua paljastaa omaansa. Saara valottaa: "Minulle kierolla tavalla parhaita ovat hirveimmät. Kun Stellalla on hirveää, näyttelijä-Saaralla on kivaa. Toki sekin vaihtelee, ja kohtaukset, joita on parhaiten harjoiteltu, ovat varmimpia ja sikäli kivoimpia tehdä."

Miten Saara ja Asko kuvailisivat tätä näytelmää muutamalla sanalla potentiaaliselle katsojalle? Yhdessä he tiivistävät tässä olevan tarjolla "mitä parhainta draamaa, klassikkoteos, näyttelijävetoista teatteria jossa tilanteet ovat selkeitä, suuria tunteita, suurta jännitystä, varmasti ajattelemisen aihetta jokaiselle. Tämä on perusteatterin ydintä."

Tämä julistekuva on minusta kerrassaan upea kaikessa viehättävässä retroudessaan! Valokuvaus: Jiri Halttunen Kuvanmuokkaus: Eija Haukka

Viettelyksen vaunun ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin Paviljongin tiloissa Aune-näyttämöllä on lauantaina 14. helmikuuta klo 15. Ennakkonäytös edellisenä iltana. Näytelmä on ohjelmistossa kevään ajan 30.4. saakka. Viettelyksen vaunu teatterin sivuilla (linkki).

---