Maija ja Anne-Mari - tuoreet taiteilijat

Marraskuussa haastattelin Ruttua ja Jormaa, jotka ovat aloittaneet näyttelijänuransa 70-luvulla. Heti seuraavalla vuosikymmenellä syntyivät kaksi naista, joita minulla on ilo haastatella seuraavaksi: Jyväskylän kaupunginteatterin tuoreimmat näyttelijät Maija Andersson ja Anne-Mari Alaspää.

Maija Andersson (vasemmalla) ja Anne-Mari Alaspää (oikealla).
Kuvat: Jyväskylän kaupunginteatteri

Nuorten naisten jutustelua on hauska seurata; he kyllä antavat toisilleen tilaa, mutta paljon puhuvat myös niin, että toinen aloittaa lauseen ja toinen jatkaa sen loppuun. Usein he katsovat toisiinsa, tuntuvat sanattomasti luovan yhteisiä vastauksia. He puhuvat paljon kontaktissa olemisesta, joka on oleellinen osa näyttelijäntyötä - ja ilmeisen sisäistetty asia. Ja he nauravat paljon.

Aloitetaan jälleen uran alusta. Anne-Mari on aloittanut tanssi- ja teatteriharrastuksen ala-asteella. Samoin Maija on tanssinut pienestä pitäen, ja teatteri tuli elämään 18-vuotiaana. Varsinaisen näyttelijänuran molemmat katsovat alkaneen siitä, kun he aloittivat alan opinnot TEAK:issa; Anne-Mari 2009 ja Maija 2010. Molemmat ovat valmistuneet viime keväänä, ja saaneet kiinnityksen Jyväskylän kaupunginteatteriin syksyllä 2015.

Anne-Mari ja Jouni Salo Jekyll&Hydessa.
Kuva: Jiri Halttunen

Anne-Mari kertoo harkinneensa myös matkailu- ja kauneudenhoitoaloja, mutta näyttelijän ammatti oli ainoa joka tuntui hyvältä ja omalta. Tietoisuus ammatista alkoi jo ala-asteella, ja sitä silmällä pitäen hän hakeutuikin Aleksis Kiven peruskouluun ja Kallion lukioon, koska niissä oli mahdollisuus painottaa ilmaisutaitoa. Näyttelijän ammatista tuli hänelle niin tärkeä haave, että se kuulema suorastaan pelotti; kouluun pääsy tuntui mahdottomalta. Maija kertoo tehneensä paljon sosiaali-, hoito- ja opetusalan töitä, ja nämä alat kiinnostavat edelleen. Hänellekin kuitenkin näyttelijän ammatti oli ainoa vaihtoehto siihen, että hän olisi onnellinen. Tosin hänelle ajatus kirkastui myöhemmin kuin Anne-Marille; vielä 18-vuotiaana Maija ei tajunnut, että tätä voisi tehdä työkseen; ajatus, että näyttelemällä voisi elättää itsensä, tuntui absurdilta. Hän ajatteli myös, ettei hänellä ole mahdollisuuksia päästä TEAKiin. Ensimmäisen kerran hän haki sinne vuonna 2006.

Maija ja Jukka-Pekka Mikkonen Juhlista jaloin -näytelmässä.
Kuva: Jiri Halttunen

Anne-Mari lainaa Vesa Vierikkoa: "Näyttelijän koulutuksen tärkein anti on itsevarmuus ja kyky harjoitella." Koulutus tarjoaa paitsi teknisiä taitoja, myös itsetuntemusta ja -varmuutta sekä vastaanottokykyä. Maija painottaa, että TEAK oli hänelle paras mahdollinen koulu; se valmisti paitsi työhön, myös elämään. Koulutus oli todella laaja ja monipuolinen, ja se kasvatti omaa identiteettiä. Näyttelijän työn jälki on aina omanlaistaan, omasta persoonasta lähtöisin, tekipä sitä missä tahansa. Näyttelijän ammatti on erityinen, sillä taiteen opiskelussa yhdistyy henkilökohtainen, kunkin persoonan omalaatuinen taiteen jälki ja tekninen osaaminen. Kiinnitettynä näyttelijänä laitosteatterissa tahti on uudella tavalla tiivis; kaupunginteatterissakin saattaa olla kolme-neljä esitystä päällekkäin, osa harjoituvaiheessa, osa esitettävänä. Työssä on kiinni aamusta ja illasta. Kun yksi näytelmä saadaan ensi-iltaan, seuraavan harjoitukset alkavat ja sen ensi-ilta siintää parin kuukauden päässä. Voimiaan pitää jakaa, ja opetella oma tapa tehdä työtä. Toisaalta, jos tietyn paikan työrytmi ei toimi itselle, paikkaa voi vaihtaa - ammattia kun voi toteuttaa monella muotoa.

Niskavuoren naiset - Maija ja Miikka Tuominen.
Kuva: Jiri Halttunen

Minulle kerrottiin ennen haastattelua, että Niskavuoren naiset oli Maijan taiteellinen lopputyö. Intoudun siis kyselemään vielä tästäkin lisää. Maisterin opintoihin kuuluvat mm. taiteellinen  ja kirjallinen lopputyö. Taiteellisen lopputyön voi tehdä joko koulussa tai koulun ulkopuolella - tämän saa itse valita, kuten myös kirjallisen lopputyön aiheen. Lopputyön arvostelijat kommentoivat, mitä vahvuuksia näyttelijällä on, mitä kehittämiskohteita, millaista näyttelijän "taiteilijuus" on, millainen persoonallinen ote näyttelijällä on. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinaisesti näyttökoe, eikä taiteellisesta lopputyöstä anneta arvosanaa, kuten ei TEAKissa yleensäkään. Maija mainitsee vielä, että Niskavuoren naiset oli taiteellisesti todella kiinnostava.

Maija ja Ruttu Niskavuoren naisissa.
Kuva: Jiri Halttunen

Kuva Anne-Marin taiteellisesta opinnäytteestä eli
näytelmästä Vain kauniit ja laihat naiset, ohj. Alma Lehmuskallio

Mitä hyviä puolia näyttelijän työssä Anne-Marin ja Maijan mielestä on? Anne-Mari sanoo, että lavalla pääsee kosketukseen maailman kanssa. Tavallaan on irrallisena arkitodellisuudesta, ja tavallaan kaikessa kiinni. Maija kertoo kokevansa, että vaikka on olemassa tietynlainen teatterin taika, se ei tarkoita sitä että näyttelijä olisi jotenkin kohotettuna muiden yläpuolelle. Teatteri on keino kommunikoida, olla yhdessä muiden kanssa. Maija kertoo hahmottavansa maailmaa rytmin kautta; luonnossa, valossa, ihmisissä, äänessä - kaikessa on oma rytminsä, ja siihen rytmiin hän haluaa luoda visuaalista, fyysistä taidetta, tutkia ilmiöitä näyttämöllä. Se on elämän, ihmisten ja ympäristön loputonta tutkimista, johon ei kyllästy. Se on vuosikausien omistautumista; ensin haetaan kouluun monena vuotena, sitten opiskellaan, sitten tehdään työtä joka vaatii paljon mutta myös antaa paljon. Nuoret naiset toteavat - itse asiassa samoin kuin alalla 40 vuotta olleet Ruttu ja Jormakin - että kokevat olevansa etuoikeutettuja siinä, että saavat tehdä taidetta työkseen.

Rytmiä elämässä - ja lavalla. Maija ja Jukka-Pekka Mikkonen Niskavuoren naisissa.
Kuva: Jiri Halttunen

Entä onko työssä huonoja puolia? Huonoja hetkiä tai päiviä ainakin on, mutta toisaalta myös negatiiviset tuntemukset antavat ihmiselle tärkeää informaatiota hänestä itsestään, ja negatiivisia asioita, haasteita, tuntemuksia kannattaa tutkailla. Kyseessä saattaa olla jokin asia, jota pitäisi muuttaa, vaikkapa oppia uutta. Huonotkin tuntemukset ovat heijastusta jostain, opettavat itsestä, kannustavat  muutokseen - sikäli ne ovat siis lopulta hyvä asia. Jos työryhmässä jokin nyppii, siitä keskustellaan ja haetaan ratkaisua. Työssä pitää opetella armollisuutta ennenkaikkea itseään kohtaan; virheitä ei ole (vaikka kehitettävää ehkä olisikin). Näyttelijän ammatissa on sisäänkasvaneena ajatus siitä, että jokainen on ja saa olla vastuussa itsestään; asioihin voi aina vaikuttaa jos on tyytymätön. Toisaalta sellaisia vastuita taas ei ole kuten esimerkiksi hoitoalalla, jossa hoidetaan toista ihmistä ja ollaan siten vastuussa hänen hyvinvoinnistaan. Näyttelijän ammatti on ryhmätyöskentelystä huolimatta itsenäinen. Työajat ovat toki haastavat, saattavat rajata jotain muuta elämästä pois, mutta sitten kannattaa miettiä, olisiko työstä valmis luopumaankaan. Ihan yleisellä tasolla ajateltuna näyttelijän ammatin huonoja puolia on alan yleinen työllisyystilanne.

Kun kysyn, mitä työyhteisö merkitsee, vastaus on kattava: työyhteisö merkitsee kaikkea. Se on se pelikenttä jossa työ tapahtuu, omanlainen perheensä, yksikkö. Asiat tapahtuvat sillä tavoin miten yhteisö toimii ja elää. Tehdään taiteellista, herkkää työtä, ollaan voimakkaassa kontaktissa toisten kanssa päivittäin. Näyttelijät tekevät työtä omalla itsellään, ja yhteisössä on voitava puhua ja olla vapaasti, paljaimmillaan. Välit ovat läheiset, ja luottamus on kaiken perusta.

Anne-Mari ja Jouni Innilä näytelmässä Katoava maa.
Kuva: Jiri Halttunen

Se, että Maija ja Anne-Mari ovat porukan nuorimmat, näkyy työyhteisössä joiden työtapojen eroina sukupolvissa. Se näkyy myös roolituksissa, mutta toisaalta esimerkiksi Ruttukin voi aivan hyvin näytellä lasta. Tekijä tuo aina mukanaan uusia asioita; tavan rakentaa rooleja, olla kontaktissa, koko ilmaisunsa. Vastavalmistuneet näyttelijät tuovat tämänhetkisen koulutuksen antia, ideoita, miten teoksia rakennetaan. Koulutus uudistuu jatkuvasti, ja se koskee paljolti fyysisyyttä, työtä jota tehdään kirjaimellisesti keholla. Molemmat painottavat, että heidät on otettu avosylin, sydämellisesti vastaan osaksi yhteisöä.

Vaikka Anne-Mari ja Maija ovat näyttelijöinä uransa alussa, he ovat ehtineet tehdä muitakin töitä kuin Jyväskylän kaupunginteatterissa. Anne-Mari teki taiteellisen lopputyönsä teatteri Takomossa Helsingissä. Hän on tehnyt myös joitakin kameratöitä, esimerkkinä viimeisin työ Tellus-nimisessä tv-sarjassa. Hän vietti vuoden opiskelijavaihdossa Madridissa, jossa pääsi kokemaan eri kielellä ja eri kulttuurissa toimimista. Maija on ollut Tukholman Orion-teatterissa kulttuurivaihdon merkeissä - osana suurta Pohjoismaista yhteistyötä - ja sanoo että näytelmän tekeminen uudella kielellä oli aivan uudenlainen kokemus. Kyseessä oli ihmiskaupasta kertovan Dream Business -näytelmän kantaesitys, ja tuohon aikaan ihmiskauppa oli paljon esillä mediassa Ruotsissa - ja on edelleekin aivan eri tavalla kuin Suomessa. Maija on ollut myös mm. Berliinissä tekemässä tanssiteatteria Pretty Bruises -ryhmän jäsenenä.

Maija Berliinissä Pretty Bruises -ryhmän teoksessa Unknown.
Kuva: Katja-Maria Taavitsainen

Maija Berliinissä Pretty Bruises -ryhmän teoksessa Unknown.
Kuva: Katja-Maria Taavitsainen

Kysyessäni, onko näyttelijättärillä jotain haaveita tietystä esiintymispaikasta Maija sanoo, että työpaikka paikkana ei ole niin tärkeä kuin se, että ympärillä on taiteilijoita, joiden kanssa syntyy hyvä työtä. Anne-Mari toteaa, että taival Jyväskylän kaupunginteatterissa on vasta niin aluillaan, ettei hän ole haaveillut muualle. Molemmat puhuvat siitä, että haluaisivat viedä teatteria teatteritalon ulkopuolelle, jonnekin kenties yllättäviinkin paikkoihin, kontaktiin yleisön kanssa sinne, missä ihmiset liikkuvat. Teatterille vuorovaikutus on tärkeää, ettei se eriydy elämästä ja maailmasta. Esimerkkinä naiset puhuvat Prinsessa Ruusunen -näytelmän jälkihetkistä, kun näyttelijäkaarti tuli tapaamaan yleisöä narikka-aulaan; lapset olivat tohkeissaan ja luottavaisia, kaverikuvia otettiin pikkulapsista mummoihin saakka.

Anne-Mari ja Ruttu Prinsessa Ruususessa.
Kuva: Jiri Halttunen

Ammatillisen vireyden ylläpitäminen on tärkeää. Täytyy ehtiä itsekin nähdä ja kokea elämää ja maailmaa, päästä ulos neljän seinän sisältä. Uutta virettä työhön, uutta muotoa teatterin tekemiseen tulee aina myös uusien ohjaajien myötä. Kaikki taidemuodot, kirjallisuus, koko maailma ruokkivat teatteritaidetta. Näyttelijäliitto järjestää myös täydennyskoulutusta. Lisäksi omasta kehosta täytyy pitää huolta; liikkua, käydä vaikkapa tanssitunneilla. Naiset käyvät myös katsojina teatterissa mikäli se suinkin on mahdollista; alan työajat hankaloittavat tätä. Anne-Mari sanookin, että tuntuu suorastaan absurdilta, että viime syksyn aikana hän näki vain kaksi teatteriesitystä.

Maija Lukkina Jekyll&Hydessa.
Kuva: Jiri Halttunen

Mieleenpainuvia rooleja on ehtinyt olla kummallakin. Anne-Mari kertoo, että koulun 2. vuosikurssilla hän oli Samuel Beckettin näytelmässä Onnelliset päivät. Näytelmässä on vain kaksi henkilöä, mies ja nainen. Esitystä tekemässä oli todella hieno työryhmä; valot, äänet, puvustus, lavastus, ohjaus, näyttelijäntyö - kaikki keskusteli keskenään. Ilmapiiri oli turvallinen, kaikkea saattoi kokeilla. Anne-Mari kuvaa, että harjoitus- ja tekoprosessi olivat iloisen onnellisia, taiteellinen toteutus uutta luova ja näytelmä kaikessa outoudessaan inhimillinen kuvatessaan ihmisen kaipuuta. Maija mainitsee Niskavuoren Naisten Ilonan roolin, jolloin hän oli juuri tullut itselleen uuteen taloon ja valmistuminen oli lähellä. Hän muistelee myös Ruotsissa tehdyn Dream Businessin Mariellen roolia. Lisäksi hänen tärkeimpiin teoksiinsa kuuluu Lutkalampi, joka tehtiin Helsingissä 2013. "Se oli viiden naisen kollektiivi ja sellaista teatteria, jota en ollut ennen tehnyt enkä nähnyt. Se yhdisti dokumenttia ja fantasiaa. Ja prinsessoja. Osa esityksen materiaalista oli harjoiteltuja ja osa oli täysin improvisoinnin varassa. Se oli valtavan voimakas esitys ja ryhmä." Maija toteaa myös, että aina näyttelijä pyrkii rakastumaan omaan tyyppiinsä, olemaan sen puolella.

Anne-Mari Beckettin näytelmässä Onnelliset päivät. Anne-Marin "hame" on kasa sokeria, johon hän oli haudattuna vyötäisiään myöten, toisella puoliajalla kaulaansa myöten.
Näytelmän ohjasi Alma Lehmuskallio.
Kuvassa toinen näyttelijä on Miika Laakso.

Anne-Mari Beckettin näytelmässä Onnelliset päivät.

Tähänkin mennessä on jo tullut vastaan sellaisiakin roolitöitä, jotka eivät oikein ole tuntuneet omalta. Anne-Marin mukaan voi olla, että että työryhmällä ei ole yhteistä käsitystä siitä, mitä ollaan tekemässä; ei yhteistä väylää, yhteinen kieli ei muotoudu. Harjoituskaudella jokin ei vaan loksahda paikalleen, teos jää irralliseksi ja repaleiseksi. Tämäkin on kuitenkin luonnollista, osa työtä, että välillä näin käy. Ja aina kuitenkin pyritään yhteiseen näkemykseen, yhteiseen teokseen. Näyttelijän on ymmärrettävä, miksi hahmo toimii kuten toimii. Tässä näyttelijä on itsenäinen; ei voi jäädä pelkästää odottelemaan mitä sanotaan, täytyy olla itse aktiivinen päästäkseen hahmon nahkoihin ja pään sisään.

Dream Business, Ruotsissa tehty esitys jossa Maija esitti Mariellea
- yksi Maijalle henkilökohtaisesti tärkeimmistä rooleista.
Kuva: Elias Lindén

Entä onko nuorilla naisilla jotain tiettyjä rooleja, joita he haluaisivat päästä joskus esittämään? Maija vastaa, että mahdollisimman paljon kaikkea. Hän haluaisi kuvata hyvin erilaisia naisia, moninaisesti kuvattuja, ei yksiulotteisia hahmoja. Teatterilla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mikä saa tulla nähdyksi, mikä on kaunista, mikä saa tilaa. Samoin hän haluaisi esittää tekstejä, joissa on aitoja historiallisia, unohdettuja naishahmoja ja heidän aitoja tarinoitaan niin Suomesta kuin pitkin maailmaa. Lastenteatterissa toiverooleja olisivat Peppi Pitkätossu tai Ronja Ryövärintytär - nekin ovat hienoja naishahmoja. Anne-Mari sanoo, että tiettyä roolia tärkeämpää on se, keiden kanssa töitä tehdään, millaisessa muodossa ja missä. Hän on joskus nähnyt Q-teatterissa Pirjo Lonkan esittämässä Macbethia, ja sen innoittamana kertoo, että olisi mielenkiintoista ja itselle uutta päästä esittämään hullua, hurjaa, pahaa hahmoa, jolla on valtaa.

Anne-Mari Ateenassakin vierailleesta, kreikkalaiseen tragediaan Antigoneen pohjautuvassa
Antigone Reloaded -näytelmästä kesällä 2015.
Ohj. Janne Pellinen, muut kuvassa näkyvät näyttelijät Pyry Nikkilä ja Elias Keränen.

Kun pyydän kertomaan jotain juttuja - mahdollisesti yhteisiä muistoja - uran varrelta, Anne-Mari ja Maija katsovat taas toisiinsa ja purskahtavat nauruun. Yhdessä he selittävät, miten keväällä kaksi erilaista naista kohtasivat toisensa ja ystävystyivät. Vietettiin harjoitusten päivätaukoa, ja yhdessäolosta lähti syntymään erilaisia hahmoja, muun muassa brittinaiset. Näille naurettiin yhdessä, ja siitä alkoi "Sketsikesä 2015". Toiveissa on saada joskus toteutettua yleisöllekin vastaavaa sketsiviihdettä. Mutta ennenkaikkea kumpikin löysi toisessaan kolleegan, jonka kanssa avautui aivan uusi maailma; sen myötä kumpikin on löytänyt itsestään uusia ulottuvuuksia, luottamusta toiseen, mahdollisuuden heittäytyä turvallisesti naurunalaiseksi.

Anne-Mari ja Maija Elämänmenossa kera Saara Jokiahon ja Roosa Karhusen.
Kuva: Kari Junnikkala

Kysyessäni, olisiko vielä jotain mistä Anne-Mari ja Maija haluaisivat puhua, heillä on kovastikin asiaa tärkeästä aiheesta: teatteri kuuluu kaikille! Kukaan ei omista teatteria, vaan se on kaikkien oikeus. Taide ei ylipäätään ole omaa, vaan kaikkien yhteistä - ja toisaalta taide on itsestä lähtevää. Näyttelijän työ ei ole hänen omaisuuttaan, vaan yleisölle tarkoitettu. Teatterin piirissä on pohdittu paljon  sitä, mihin suuntaan teatterin pitäisi kehittyä - ja suunta on lähemmäs ihmisiä. (Sivuhuomautus: tässä kohtaa tunnen, että saan kunnian osaltani olla mukana tässä teatterin ja katsojien lähentämisessä, kun pääsen avaamaan kaikkea sitä, mikä ei yleensä näy.) Naiset haluaisivat teatterin olevan kommunikaatiota monella tavalla, myös "turuilla ja toreilla". Nykyteatterin ei ole tarkoitus verhota jotain hienoa, vaan tarjota elämyksiä ihan kaikille. Esitykset saa ja pitää kokea miten itse haluaa - ei ole olemassa oikeaa tai väärää reaktiota. Suomessa teatterin juuret ovat työväenteatterissa, jo alun alkaenkin kansan parissa - monissa muissa maissa teatteri on lähtöisin hoviteatterista, jolloin siihen on lyöty eliitin ja ylimystön leima. Joskus ihmiset kuvittelevat, että teatteri on liian hienoa, pitäisi pukeutua hienosti ja ei sitä kumminkaan ymmärrä. Mutta pukeutua saa miten haluaa - Maijalle on muodostunut tavaksi mennä teatteriin arkisimmissa vaatteissaan vahvistaakseen, että teatteriin mennään katsomaan esitystä, ei toisten muotitietoisuutta. Ei teatteriväki ole sen hienompaa, älykkäämpää, kohotetumpaa kuin kuka tahansa muukaan. Teatterissa yritetään luoda tunnelmia ja kokemuksia kaikille.

Ystävykset ja kolleegat.
Kuva: hei se on selfie, katsokaa siitä. ;)

Tämän haastattelun tekemisen jälkeen - ennenkuin sain kirjoitettua tämän tekstiksi - ehdin nähdä Anne-Marin ja Maijan yhdessä lavalla parikin kertaa; Elämänmenon läpärissä sekä Jekyll&Hydessä. Tuo oman lisänsä heidän yhteisen roolityönsä seuraamiseen, kun tietää kuinka läheisiä he tosielämässä ovat. Erityisesti tämä toi kivan lisäpilkkeen Elämänmenon yhteistyöhön.


Kommentit

  1. Tuohon "teatteri kuuluu kaikille" -ajatukseen liittyen: mielestäni Jyväskylässä tätä edistää mm. viimetippailun mahdollisuus. Ilman viimetippalippua minulla ei olisi opiskelijana mahdollisuutta kovin usein teatterissa käydä. Olisi hienoa, jos tällainen mahdollisuus olisi useammassakin paikassa käytössä.

    Kiitokset mielenkiintoisesta blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viimetippailu on kyllä hyvä systeemi. Ja kiitos kiitoksesta, on aidosti ilo kuulla että tämä kiinnostaa lukijoita! :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Evita (ensi-illat)

Hiljaista iloa (ensi-ilta)

Älä pukeudu päivälliselle (ensi-ilta)