Läpi sydämen ja maan
Kävin katsomassa Sydänmaa-näytelmän kolmannen valmistavan harjoituksen. Tästä on enää hieman reilu viikko ensi-iltaan. Ennen harjoituksen alkua luodaan uutta valotilannetta ja esitellään se näyttelijöille. Valoja testaillaan muutenkin. Soundcheckissä lauletaan kauniisti soiva perinteinen sävelmä. Näyttelijät kerääntyvät lavalle aloituspukeissaan ja treenaavat vielä "pomppua" - minullekin selviää piakkoin mistä on kyse.
Esirippu laskeutuu - ja ensimmäinen hieno näkymä nähdään jo ennen kuin se nousee uudelleen. Eikä mene montaa minuuttia ensimmäisiin kylmiin väreisiin. Tarina on väkevä ja kerronta kaunistelematonta. Näyttelijät eivät todellakaan säästele itseään ilmaisussaan. Ohjaaja Jarno Kuosa on edellisen kerran Jyväskylän kaupunginteatterissa vieraillessaan ohjannut näytelmän Kauas pilvet karkaavat, ja jotain samaa visuaalisessa "käsialassa" on myös Sydänmaassa tunnistettavissa, vaikkakaan tämä produktio ei tietenkään millään lailla matki aiempaa. Näytelmästä olisi tietysti paljonkin sanottavaa, mutta sen aika on sitten ensi illan jälkeen, kun näytelmä on valmis yleisölle esitettäväksi. Tällä reissulla tapaan myös Anni Pesosen ja Oliver Kollbergin, jotka molemmat ovat vierailevina näyttelijöinä Sydänmaassa ja loppusuoralla näyttelijänopinnoissaan oppilaitoksissaan - Anni Teakissa, Oliver Nätyssä.
Jään noin laajemminkin pohtimaan sitä, miten katsojana näytelmien henkilöihin yleensä tutustuu - ja tarkoitan nyt nimenomaan roolihenkilöitä, en näyttelijöitä. Joskus näytelmän henkilöt ovat hyvinkin tuttuja jo silloin kun näytelmää menee katsomaan. Ajatellaanpa vaikka syksyllä Turun kaupunginteatterissa näkemäni Taru sormusten herrasta -näytelmää; olen lukenut kirjan, nähnyt elokuvat moneenkin kertaan, lukenut ja nähnyt elokuvina myös Hobitin joka liittyy asiaan. Tämähän on todennäköisesti aika yleistä, että tunnetuissa tarinoissa henkilöt ovat katsojille jo ennestään tuttuja. Välillä henkilöihin tutustuu vasta näytelmän alkaessa ja edetessä. Silloin mukana ei ole ennakko-odotuksia eikä mielikuvia. Jossain tapauksessa henkilöt saattavat olla jopa hieman toissijaisia itse tarinaan nähden; esimerkiksi Huoneteatterin taannoin esittämän Sarasvatin hiekkaa -näytelmän tarina oli minulle hyvin tuttu, sillä pidän valtavasti Risto Isomäen kirjoista ja olin Sarasvatin hiekankin tottakai lukenut. Mutta siinä tarina jää mieleen, eivät niinkään henkilöt, vaikka näytelmässä kaikki tietysti tapahtuu henkilöiden kautta. Perusteellisimmillaan hahmot tulevat tutuksi silloin, kun ensin lukee näytelmän käsikirjoituksen, sitten pääsee monissa harkoissa seuraavan hahmojen heräämistä henkiin ja lopulta näkee valmiin näytelmän useampaankin kertaan. Tästä loistoesimerkki oli vuonna 2016 kaupunginteatterissa esitetty Nummibodarit, jonka valmistumista seurasin hyvin tiiviisti alusta loppuun ja kävin sen katsomassakin useamman kerran.
Sydänmaan ihmisiin - perheen isään, äitiin, poikaan, tyttäreen, isoisään ja muihin suvun ja yhteisön jäseniin - olen nyt tutustunut kertaalleen. Läpimenossa ei ole muuta yleisöä (työryhmän jäseniä tietysti, mutta ei montaa eikä katsomossa ketään lähellä), joten kaikki vaikutelmani ovat omiani. Kun isompi yleisö on läsnä, saattaa käydä niin että katsojien yhdessä luoma ilmapiiri (joka on ihan kuultavissa esimerkiksi nauruna, hiljaisuutena, kohahduksina, ihmettyneinä hengenvetoina) voivat sävyttää omia havaintojani. On hyvin mielenkiintoista nähdä, miten näytelmä on kenties vielä muokkautunut ensi-iltaansa mennessä.
Sydänmaan ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä on lauantaina 26.tammikuuta. Sydänmaa teatterin sivulla (linkki).
 |
| Anni Pesonen edessä, hieman taempana Eino Heiskanen. Kuva: Jiri Halttunen |
Esirippu laskeutuu - ja ensimmäinen hieno näkymä nähdään jo ennen kuin se nousee uudelleen. Eikä mene montaa minuuttia ensimmäisiin kylmiin väreisiin. Tarina on väkevä ja kerronta kaunistelematonta. Näyttelijät eivät todellakaan säästele itseään ilmaisussaan. Ohjaaja Jarno Kuosa on edellisen kerran Jyväskylän kaupunginteatterissa vieraillessaan ohjannut näytelmän Kauas pilvet karkaavat, ja jotain samaa visuaalisessa "käsialassa" on myös Sydänmaassa tunnistettavissa, vaikkakaan tämä produktio ei tietenkään millään lailla matki aiempaa. Näytelmästä olisi tietysti paljonkin sanottavaa, mutta sen aika on sitten ensi illan jälkeen, kun näytelmä on valmis yleisölle esitettäväksi. Tällä reissulla tapaan myös Anni Pesosen ja Oliver Kollbergin, jotka molemmat ovat vierailevina näyttelijöinä Sydänmaassa ja loppusuoralla näyttelijänopinnoissaan oppilaitoksissaan - Anni Teakissa, Oliver Nätyssä.
 |
| Etualalla Hannu Lintukoski. Kuva: Jiri Halttunen |
Jään noin laajemminkin pohtimaan sitä, miten katsojana näytelmien henkilöihin yleensä tutustuu - ja tarkoitan nyt nimenomaan roolihenkilöitä, en näyttelijöitä. Joskus näytelmän henkilöt ovat hyvinkin tuttuja jo silloin kun näytelmää menee katsomaan. Ajatellaanpa vaikka syksyllä Turun kaupunginteatterissa näkemäni Taru sormusten herrasta -näytelmää; olen lukenut kirjan, nähnyt elokuvat moneenkin kertaan, lukenut ja nähnyt elokuvina myös Hobitin joka liittyy asiaan. Tämähän on todennäköisesti aika yleistä, että tunnetuissa tarinoissa henkilöt ovat katsojille jo ennestään tuttuja. Välillä henkilöihin tutustuu vasta näytelmän alkaessa ja edetessä. Silloin mukana ei ole ennakko-odotuksia eikä mielikuvia. Jossain tapauksessa henkilöt saattavat olla jopa hieman toissijaisia itse tarinaan nähden; esimerkiksi Huoneteatterin taannoin esittämän Sarasvatin hiekkaa -näytelmän tarina oli minulle hyvin tuttu, sillä pidän valtavasti Risto Isomäen kirjoista ja olin Sarasvatin hiekankin tottakai lukenut. Mutta siinä tarina jää mieleen, eivät niinkään henkilöt, vaikka näytelmässä kaikki tietysti tapahtuu henkilöiden kautta. Perusteellisimmillaan hahmot tulevat tutuksi silloin, kun ensin lukee näytelmän käsikirjoituksen, sitten pääsee monissa harkoissa seuraavan hahmojen heräämistä henkiin ja lopulta näkee valmiin näytelmän useampaankin kertaan. Tästä loistoesimerkki oli vuonna 2016 kaupunginteatterissa esitetty Nummibodarit, jonka valmistumista seurasin hyvin tiiviisti alusta loppuun ja kävin sen katsomassakin useamman kerran.
 |
| Jorma Böök, Hannu Lintukoski,
Anneli Karppinen, Eino Heiskanen ja Anni Pesonen. Kuva: Jiri Halttunen |
Sydänmaan ihmisiin - perheen isään, äitiin, poikaan, tyttäreen, isoisään ja muihin suvun ja yhteisön jäseniin - olen nyt tutustunut kertaalleen. Läpimenossa ei ole muuta yleisöä (työryhmän jäseniä tietysti, mutta ei montaa eikä katsomossa ketään lähellä), joten kaikki vaikutelmani ovat omiani. Kun isompi yleisö on läsnä, saattaa käydä niin että katsojien yhdessä luoma ilmapiiri (joka on ihan kuultavissa esimerkiksi nauruna, hiljaisuutena, kohahduksina, ihmettyneinä hengenvetoina) voivat sävyttää omia havaintojani. On hyvin mielenkiintoista nähdä, miten näytelmä on kenties vielä muokkautunut ensi-iltaansa mennessä.
Sydänmaan ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä on lauantaina 26.tammikuuta. Sydänmaa teatterin sivulla (linkki).
Kommentit
Lähetä kommentti