perjantai 25. tammikuuta 2019

Supernaiivi (ensi-ilta)

Tiedättekö sen fiiliksen kun on nähnyt niin hykerryttävän hyvän mielen tuottavaa teatteria, että tekisi jotenkin mieli rutistushalata koko kokonaisuutta - ei vain työryhmän jäseniä, vaan jotenkin kaikkea? Sellainen tunne minulle jäi Supernaiivin ensi-illasta.

Johanna Sorjosen ohjaus on ihmisenlämmin ja sydämellinen. Tekstin on alunperin kirjoittanut Erlend Loe ja sen on dramatisoinut Tiina Lymi.

Supernaiivi (Aaro Vuotila) ja lelukauppias (Hegy Tuusvuori).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Aaro Vuotila pääroolissa Supernaiivina on aivan suvereeni itseään ja elämän tarkoitusta etsivänä kilttinä naapurinnuorukaisena (kun 25-vuotias ei enää ole ihan naapurinpoika). Roolissa on avoimuutta ja herkkyyttä, Supernaiivin suorapuheisuutta joka näyttäytyy yhtäaikaa hellyttävänä, koskettavana - ja ehkä joissain tapauksissa hieman kiusallisena, muttei koskaan ilkeänä. Supernaiivi on lavalla koko ajan, kaikessa mukana - mutta ei tyrkyttäydy kaiken keskipisteeksi, vaan antaa tilaa myös muiden tarinoille.

Isoisä (Jouni Salo) ja Supernaiivi (Aaro Vuotila.
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Jouni Salon rooleista kuusivuotias Panu on aivan yliveto! Muut roolit kuten charmantti isoisä ja leppoisa isä toimivat toki myös, lempeästi ja luontevasti. Panuun Jouni tekee uskomattoman tarkasti ja uskottavasti pikkupojan eleet, ilmeet (voi niitä virnistelyitä!), äänenpainot, lapsen suoruuden - ei ihme että loppuaplodien aikaan yleisöstä kuului huuto "Hyvä Panu!" Hegy Tuusvuori tekee monta erilaista roolia. Hegyn naisroolit ovat ihailtavan erottuvia - miten hän taipuu moneen ja heittäytyy jokaiseen rooliinsa absurdista lelukauppiaasta seksuaalisuutta korostavaan psykologianopiskelijaan ja tavalliseen, mukavaan nuoreen naiseen. Myös Henri Halkola pääsee revittelemään erilaisessa rooleissaan menestyneestä isoveljestä meteorologinörttiin, Einsteiniin ja itsekorosteiseen mensalaiseen - ja tekee sen huumorilla ja taidolla. Yksi näytelmän hienouksista ovatkin nämä - joskus hyvinkin nopeilla vaihdoilla tehtävät - lukuisat roolit, joissa näyttelijät pääsevät tekemään katsojien iloksi niin monta erilaista hahmoa; osa karrikoituja, osa arkipäiväisen tavallisia ja juuri siksi niin vetoavia.

Keke (Henri Halkola), Supernaiivi (Aaro Vuotila) ja Keken tyttöystävä (Hegy Tuusvuori).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Lavastus on pienelle näyttämölle harvinaisen iso; tilaa käytetään maksimaalisesti ja näkymät muuttuvat sujuvasti. Paitsi oivaltavan lavastuksen myötä, myös upeiden lavasteisiin heijastettavien videoiden avulla tehdään milloin puutarha, milloin New Yorkiin - ja avaruuskin on käsinkosketeltavan lähellä. Lavastus- ja videosuunnittelun on tehnyt Suvi Saari. Saumattomana osana tätä visuaalista kokonaisuutta toimivat myös Asko Konttisen suunnittelemat valot - en minä ainakaan osaa eritellä täsmälleen, mikä kaikki kuuluu valosuunnitteluun, mikä videoihin, joten voin vain todeta että hienoa yhteistyötä! Myös Jani Lappalaisen suunnittelema ja toteuttama ääniraita toimii hyvin yhteen muun kokonaisuuden kanssa, taustoittaen ja luoden tapahtumapaikkoja ja tunnelmia.

Einstein (Henri Halkola) ja Supernaiivi (Aaro Vuotila).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Tellervo Syrjäkarin suunnittelema puvustus on tärkeä osa hahmoja. Panun housunpolvien ruohotahrat, lelukauppiaan asussa käytetyt Lego-palikat, hahmojen tavallisuus tai liioittelu - kaikki on tarkkaan harkittua yksityiskohdista toimivaan kokonaisuuteen. Yhtälailla tärkeitä hahmoissa ovat Suvi Taipaleen luomat kampaukset ja maskeeraus. Saa siinä kulissientakainen pukija-, kampaaja- ja maskeeraajatiimikin huhkia, että roolinvaihdot toimivat sujuvasti!

Vasemmalta veli (Henri Halkola), äiti (Hegy Tuusvuori), isä (Jouni Salo)
sekä Supernaiivi (Aaro Vuotila).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Ensi-illassa seuranani oli äitini, joka myös piti näytelmästä todella kovasti! Aivan erityisesti hän sanoi, että Joppe Salon Panu kosketti niin, että olisi voinut itkeä siitä nöyrästä ihailusta ja liikutuksesta, minkä roolityö nostatti. Mutta että kaikki näyttelijät olivat todella taitavia, kokonaisuus toimiva ja näytelmä kaikkineen aivan huippu.

Supernaiivi (Aaro Vuotila) ja Panu (Jouni Salo).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Supernaiivi liikkuu monenlaisissa tunnelmissa; välillä katsomossa naurettiin äänekkäästi, välillä koettiin suurta myötätuntoa, välillä hiljennyttiin koskettavan tunnelman äärelle. Tyhjiä hetkiä näytelmässä ei ole, vaan tarina rullaa tiiviinä. Supernaiivi on paitsi hauska ja sydämellinen, myös ajatuksia nostattava. Varmasti aika moni on jossain muodossa käynyt läpi ajatuksia siitä, mistä elämässä oikeastaan on kyse. Mikä elämässä on hyvää? Mitä elämästä puuttuu? Mitä eri ihmiset, asiat ja tapahtumat elämään tuovat? Miten elämään voi löytää syvemmän merkityksen? Millä elämässä on ihan oikeasti väliä? Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti. Elämässä on hyvyyttä. Asioita ei kannata analysoida puhki, jos niistä voi nauttia hetkessä. Yksin ei tarvitsen pärjätä. Itselleen kannattaa olla lempeä; kun Supernaiivi juttelee linnulle, joka on elänyt ennen hänen syntymäänsä, osoittaako hän myötätuntonsa ja hellyyteensä pienille hauraalle eläimelle - vai omalle hauraalle itselleen?

Supernaiivista jää hyvä olo, hyvä mieli, usko siihen että elämässä tapahtuu hyviä, mielenkiintoisia ja innostavia asioita.

Kaiken tämän häpeämättömän hehkutuksen ja suoranaisen rakastuneisuuden fiiliksen jälkeen lienee tarpeetonta enää sanoakaan, että suosittelen. Etteköhän te sen ole jo arvanneet. :)

Supernaiivi Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti