Arkuttajat (Teatterikone)
Lauantaina koettiin Teatterikoneen ensi-ilta Arkuttajat - tragikomedia kuolemasta. Minäkin olin siellä vierailulla. Näytelmä on Teatterikoneessa toimivan Annu Sankilammen käsikirjoittama ja ohjaama. Lavalla nähdään Aaro Vuotila, Kirsi Sulonen, Annu Sankilampi ja Minna Tuomanen. Kyseessä on kantaesitys.
Henkilöt esitellään kuten satunnaisesti tavatun ihmisen kohtaisi - ensivaikutelma on ensivaikutelma, mutta tutustumisen syventyessä pinnan alta löytyy paljon monisyisempi kokonaisuus, ihmisyys kokemuksineen, reaktioineen, pelkoineen, suruineen ja toiveineen. Miten elämä on kutakin kuluttanut - mutta myös antanut. Näyttelijät tekevät hyvää työtä paitsi jokainen omassa pääroolissaan, myös sivurooleissa. Vaihdot tapahtuvat sujuvasti ja roolista toiseen hypättäessäkin jokainen rooli pysyy ehjänä.
Ääniraita elävöittää esitystä toimivasti nousematta kuitenkaan liikaa esiin - joissakin kohtauksissa yksikin lyhyt ääni riittää selittämään valtavasti (äänisuunnittelu Aaro Vuotila). Lavastus on enimmäkseen melko simppeli, mutta hyvin toimiva ja valaistus tukee esityksen kulkua (valosuunnittelu Jouni Lindgren). Puvustus tukee hyvin jokaista henkilöhahmoa; luo tietynlaisia stereotypioita, joiden alta kuitenkin löytyy aidon oloisia ihmisiä.
Esityksessä osallistetaan yleisöä kevyesti, mikä etenkin pienten repliikkien kohdalla toimii loistavasti, jotta kohtaukseen saadaan moniäänisyyttä. Osallistamista ei kuitenkaan tarvitse kenenkään pelätä, se on vapaaehtoista.
Näytelmän tunnelma vaihtelee surusta nauruun - kuten sana "tragikomedia" tietysti antaa osviittaakin. Nauruun tuntuu usein sisältyvän pieni vino hymy; juuri tällaisia ihmiset ovat. Nauru ei kuitenkaan koskaan ole ilkeää, ennemmin oivaltavaa. Kovin sydämeenkäypinä koin esimerkiksi lemmikkikaniin liittyvän painostamisen (sekä ihmistä että eläintä kohtaan) tai kohtauksen, jossa nainen palaa töihin - ja miten hänet siellä otetaan vastaan. Läheskään aina elämässä ei päde ajatus siitä, että muut hyväksyisivät yksilön sellaisena kuin tämä on. Moni muukin kohtaus kosketti tai ilahdutti - ja usein myös yhtä aikaa molempia. Henkilöihin ja tapahtumiin suhtaudutaan lämmöllä ja lempeydellä.
Esityksessä käydään läpi monenlaisia tunteita - ovathan kaikki tunteet teemaan liittyen sallittuja. Tässä käy hienosti ilmi se, miten erilaisista tilanteista voi kummuta samansuuntaisia tunteita - esimerkiksi syyllisyyttä tai itsensä suojelemista vetäytymällä omaan kuoreensa. Toisaalta myös myötätuntoa, hyväksymistä, ystävyyttä ja iloa. Rakkaus on tärkeä voima, kohdistuupa se kauan sitten kuolleeseen omaiseen tai vaikkapa luontoon. Menetyksestä ja surusta on tärkeää saada puhua, jotta sen kanssa voi oppia elämään - ja selvitä siitä. Esitys herättää monenlaisia ajatuksia, jotka pysyvät mielessä pitkään.
Ihminen kovettuu jos ympäristö rankaisee herkkyyden ilmaisemisesta. Tai jos ei kovetu, murenee. Mutta onneksi muutosta voi tapahtua myös toiseen suuntaan. Arkuttajien teemana on kuolema - oma kuolevaisuus tai ihmisen kokemus toisen kuolemasta. Kuitenkin monet näytelmässä käsitellyt asiat, tilanteet ja tuntemukset voi helposti liittää myös muuhun suruun tai vaikkapa vaikean sairauden kanssa elämiseen - sikäli näytelmä tarjoaa vielä teemaansakin laajemmalti kosketuspintaa ja mahdollisia samaistumisen hetkiä. Kaikkiaan Arkuttajat käsittelee arkaa aihettaan kauniisti, mutta ei tabuna. Kuolemasta pitää voida puhua.
Arkuttajat Teatterikoneen sivuilla (linkki).
Esityskausi 9.4.2020 saakka.
Henkilöt esitellään kuten satunnaisesti tavatun ihmisen kohtaisi - ensivaikutelma on ensivaikutelma, mutta tutustumisen syventyessä pinnan alta löytyy paljon monisyisempi kokonaisuus, ihmisyys kokemuksineen, reaktioineen, pelkoineen, suruineen ja toiveineen. Miten elämä on kutakin kuluttanut - mutta myös antanut. Näyttelijät tekevät hyvää työtä paitsi jokainen omassa pääroolissaan, myös sivurooleissa. Vaihdot tapahtuvat sujuvasti ja roolista toiseen hypättäessäkin jokainen rooli pysyy ehjänä.
 |
| Edessä Raisa Kärsämäki (Annu Sankilampi). Taustalla Jaakoppi Junkkaala (Aaro Vuotila), Arska Perälä (Kirsi Sulonen) ja Minttu-Liina Makkonen (Minna Tuomanen). Kuva: Matti Partanen. |
Ääniraita elävöittää esitystä toimivasti nousematta kuitenkaan liikaa esiin - joissakin kohtauksissa yksikin lyhyt ääni riittää selittämään valtavasti (äänisuunnittelu Aaro Vuotila). Lavastus on enimmäkseen melko simppeli, mutta hyvin toimiva ja valaistus tukee esityksen kulkua (valosuunnittelu Jouni Lindgren). Puvustus tukee hyvin jokaista henkilöhahmoa; luo tietynlaisia stereotypioita, joiden alta kuitenkin löytyy aidon oloisia ihmisiä.
Esityksessä osallistetaan yleisöä kevyesti, mikä etenkin pienten repliikkien kohdalla toimii loistavasti, jotta kohtaukseen saadaan moniäänisyyttä. Osallistamista ei kuitenkaan tarvitse kenenkään pelätä, se on vapaaehtoista.
 |
| Edessä Arska Perälä (Kirsi Sulonen)- Kuva: Matti Partanen. |
Näytelmän tunnelma vaihtelee surusta nauruun - kuten sana "tragikomedia" tietysti antaa osviittaakin. Nauruun tuntuu usein sisältyvän pieni vino hymy; juuri tällaisia ihmiset ovat. Nauru ei kuitenkaan koskaan ole ilkeää, ennemmin oivaltavaa. Kovin sydämeenkäypinä koin esimerkiksi lemmikkikaniin liittyvän painostamisen (sekä ihmistä että eläintä kohtaan) tai kohtauksen, jossa nainen palaa töihin - ja miten hänet siellä otetaan vastaan. Läheskään aina elämässä ei päde ajatus siitä, että muut hyväksyisivät yksilön sellaisena kuin tämä on. Moni muukin kohtaus kosketti tai ilahdutti - ja usein myös yhtä aikaa molempia. Henkilöihin ja tapahtumiin suhtaudutaan lämmöllä ja lempeydellä.
 |
| Jaakoppi Junkkaala (Aaro Vuotila), Arska Perälä (Kirsi Sulonen), Raisa Kärsämäki (Annu Sankilampi) ja Minttu-Liina Makkonen (Minna Tuomanen). Kuva: Matti Partanen. |
Esityksessä käydään läpi monenlaisia tunteita - ovathan kaikki tunteet teemaan liittyen sallittuja. Tässä käy hienosti ilmi se, miten erilaisista tilanteista voi kummuta samansuuntaisia tunteita - esimerkiksi syyllisyyttä tai itsensä suojelemista vetäytymällä omaan kuoreensa. Toisaalta myös myötätuntoa, hyväksymistä, ystävyyttä ja iloa. Rakkaus on tärkeä voima, kohdistuupa se kauan sitten kuolleeseen omaiseen tai vaikkapa luontoon. Menetyksestä ja surusta on tärkeää saada puhua, jotta sen kanssa voi oppia elämään - ja selvitä siitä. Esitys herättää monenlaisia ajatuksia, jotka pysyvät mielessä pitkään.
Ihminen kovettuu jos ympäristö rankaisee herkkyyden ilmaisemisesta. Tai jos ei kovetu, murenee. Mutta onneksi muutosta voi tapahtua myös toiseen suuntaan. Arkuttajien teemana on kuolema - oma kuolevaisuus tai ihmisen kokemus toisen kuolemasta. Kuitenkin monet näytelmässä käsitellyt asiat, tilanteet ja tuntemukset voi helposti liittää myös muuhun suruun tai vaikkapa vaikean sairauden kanssa elämiseen - sikäli näytelmä tarjoaa vielä teemaansakin laajemmalti kosketuspintaa ja mahdollisia samaistumisen hetkiä. Kaikkiaan Arkuttajat käsittelee arkaa aihettaan kauniisti, mutta ei tabuna. Kuolemasta pitää voida puhua.
Arkuttajat Teatterikoneen sivuilla (linkki).
Esityskausi 9.4.2020 saakka.
Kommentit
Lähetä kommentti