Haapajärven Elvis (Lahden kaupunginteatteri)

Haapajärven Elvis on näytelmä, joka iskee kovaa ja syvään. Tarina, jonka äärellä on mahdotonta olla välinpitämätön. Esitys, joka onnistuu yhtä aikaa riipimään sydäntä mutta myös tuomaan olon siitä, että kaiken kammottavuuden keskellä maailmassa on kuitenkin vielä jäljellä jotain hyvää ja lämminhenkistä. Aitoa välittämistä.

Haapajärven Elvis on näytelmä, jota esitetään Lahden kaupunginteatterin studionäyttämöllä. Se perustuu Katariina Vuoren kirjaan Erään tapon tarina (Like 2018). Näytelmäksi sen on kirjoittanut Lauri Maijala, joka on myös ohjannut teoksen.

Tapani Kalliomäki ja Vilma Kinnunen. Kuva: Janne Vasama

Haapajärven Elvis kertoo nuoresta pojasta, Askosta, joka on elää perheväkivallan painon alla. Uhka on läsnä aina kun isä on kotona, ja muuttuu todeksi varsin usein. Kuten niin monet pojat, Askokin haluaa toisaalta ihannoida isäänsä, mutta toisaalta tiedostaa tilanteen konkreettisen kipeästi. Äiti haluaa ja yrittää olla hyvä äiti, mutta ei pysty Askoa suojelemaan. Mummolassa on rauha, mutta sekin horjuu ajoittain. Mutta kun Asko uppoutuu Elviksen musiikkiin, hän on hetken kaukana kaikesta pahasta - Elvis tuo turvaa, tukee ja kannattelee.

Lumikki Väinämö ja Vilma Kinnunen. Kuva: Janne Vasama

Maijalan ohjaus on tarkkanäköinen, tiivis, äärimmäisen intensiivinen - eikä päästä ketään helpolla, ei näyttelijöitä eikä katsojia. Näytelmässä on hetkiä, jolloin tuntuu kuin hidastettua kolaria katsoisi - oikeastaan ei haluaisi nähdä pahaa, mutta ei kertakaikkiaan voi olla katsomatta. Kun näkee, mihin tapahtumat ovat menossa, ja on täysin kyvytön estämään sitä. Tyylikäs ohjauksellinen valinta on se, että väkivallan voima, vimmaisuus ja vaarallisuus ei varmasti jää kenellekään epäselväksi, vaikka väkivaltaa ei tarvitsekaan aivan suoraan näyttää.

Ilmapiiri vaihtelee paljon. Isän läsnäolo, vaikka kauempaakin taustalta, luo aina uhkaa ja levottomuuden tunnetta. Jännitteisyyden muutokset on kuvattu hienosti; jonakin hetkenä saatetaan naureskella yhdessä, ja yhdellä silmien väläyksellä koko tilanne muuttuu niin, että katsoja vain toivoo heikompien pääsevän pakoon. Toisaalta katsoja palkitaan myös suunnattoman lämpimin tuntein, ilonhetkin. Suurin liikutus näytelmässä kumpuaakin näistä hyvistä hetkistä. Näytelmä jättää hyvin vahvoja mielikuvia sekä visuaalisesti että tunnemuistiin.

Jari-Pekka Rautiainen ja Vilma Kinnunen. Kuva: Janne Vasama

Askoa näyttelevä Vilma Kinnunen on roolissaan hätkähdyttävän hyvä. Koko elekieli, ilmeet, puhetapa, kaikki vaikuttaa pojalta, joka pyrkii parhaansa mukaan selviytymään siinä elämässä, johon on sattunut päätymään. Kinnunen elää rooliaan sisäistyneesti todeksi niin kipeää tekevän taitavasti, että katsoja elää hänen kanssaan Askon nahoissa, Askon tunnetiloja; riemua, pelkoa, suuttumusta, huolta, innostusta. Myös Askon yhteys Elvikseen tulee käsinkosketeltavan, konkreettisen tärkeäksi.

Anna Pitkämäki ja Vilma Kinnunen. Kuva: Janne Vasama

Teemu Palosaaren esittämä Elvis on erittäin onnistunut roolityö sekin - eihän tässä näytelmässä heikkoja roolitöitä olekaan! Palosaaren Elvis on aivan oikea idoli; yhtä aikaa etäinen ja läheinen, palvottava mutta silti myös lähestyttävä. Ja kuten olennaista on, Palosaari laulaa hyvin - ja sanalla sanoen elvistelee oivallisesti! 

Teemu Palosaari. Kuva: Janne Vasama

Askon isää, Eskoa, näyttelevä Tapani Kalliomäki tekee raivokkaan intensiivisen roolityön. Kuten käy ilmi, ei Esko syntyjään hirviö ole, mutta näyttäytyy pahimmillaan varsin hirviömäisenä. Kalliomäen Esko pystyy pelkällä läsnäolollaan, puhumatta, liikkumatta, määrittämään tilanteen tunnelman.

Tapani Kalliomäki. Kuva: Janne Vasama

Askon elämän tärkeät naiset, äiti Ulla ja mummo Helvi, pyrkivät molemmat aidosti hyvään. Anna Pitkämäki tuo esiin Ullan pyristelyn elämässään; alkujaan hyväuskoisena, sittemmin elämän koulimana. Hän yrittää kaikkensa, mutta jotkut voimat ovat liian suuria vastustettavaksi - eikä virkavallaltakaan konkreettista apua saa. Pitkämäki tuo osuvasti esiin näitä tunnetiloja. Lumikki Väinämö Helvin roolissa piirtää lämpimän kuvan mummosta, jolla on elämänkokemusta ja syvää näkemystä. Hän tarttuu tilanteisiin keinoilla, jotka ovat joskus pienempiä, joskus hyvinkin vaikuttavia - mutta ensisijainen tarkoitus on tuottaa hyvää, pitää huolta omasta lapsestaan ja lapsenlapsestaan.

Koko näyttelijäkaarti tekee kerrassaan erinomaista työtä lukuisissa rooleissaan. Osa pikkurooleista on karrikoidumpia, mutta enimmäkseen henkilöhahmot ovat realistisen eläviä. Aki Raiskion näyttelemä opettaja näkee, mutta ei pysty auttamaan kuin hitusen - vaikka kuinka haluaisi. Esiin täytyy vielä nostaa Jari-Pekka Rautiaisen Kimmo, Askon kaveri, joka on myös oikein onnistunut ilahduttavassa pikkupojan olemuksessaan. Kimmon replilkeistä katsoja saa paljon tietoa Askon elämästä kuin ohimennen, lapsekkaan suorapuheisesti kerrottuna.

Jari-Pekka Rautiainen, Aki Raiskio, Jori Halttunen, Vilma Kinnunen, Lumikki Väinämö ja Anna Pitkämäki. Kuva: Janne Vasama

Tiina Hauta-Ahon suunnittelema realistinen puvustus heijastelee 90-luvun ajankuvaa ja henkilöiden yhteiskuntaluokkaa. Kati Kerosen naamiointisuunnittelu noudattelee samaa linjaa. Komean poikkeuksen vaatimattomien ihmisten olemuksiin tekee itseoikeutetusti kuningas Elvis, joka on rock ja kimmeltää kuin ihannekuva konsanaan.

Aki Raiskio, Vilma Kinnunen, Jori Halttunen ja Liisa Vuori. Kuva: Janne Vasama

Näytelmän lavastus on ohjaaja Maijalan käsialaa. Räsymatoista ja kukkaverhoista syntyy kotoisa tunnelma, ja vaatimattoman pelkistetysti kalustetut tapahtumapaikat muuttuvat hyvin helposti näyttämön päädystä toiseen ja keskelle. Katsomo on jaettu näyttämön kahdelle puolelle; ratkaisu on toteutettu toimivasti niin, että ei tullut oloa, että jompikumpi puoli olisi jotenkin parempi.

Jouni Nykoppin valosuunnittelulla on tärkeä osuutensa tunnekuljetuksessa ja tilanteiden luomisessa. Valot elävät jopa rytmisesti ja ajoittain hyvinkin väriräikeästi, mikä sopii esitykseen loistavasti. Samoin Jukka Vierimaan suunnittelema äänimaisema luo osaltaan tiloja, tilanteita ja tunnelmia.

Vilma Kinnunen. Kuva: Janne Vasama

Studionäyttämön katsomo oli paria paikkaa vaille loppuunmyyty siinä esityksessä, jonka kävin kokemassa. Yleisö eli ja hengitti näytelmää yhtenä organismina; yhtäaikaiset hengenpidätykset, vapautuneet naurahdukset, satunnaiset niiskahdukset - kaikki sävyttivät yhteistä kokemusta. Koska katsomon puoliskot ovat vastakkain toisiaan näyttämön eri puolilla, ajoittain näimme myös toistemme ilmeet, voimme peilata omia tuntemuksiamme tuntemattomien kasvoista.

Seuranani oli parisuhdemieheni, joka on paljon teatteria nähnyt, vaikuttunut erilaisista esityksistä, liikuttunut, joskus vuodattanut hiljaisen kyynelenkin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun iso mies itkee ääneen ulkona teatterinäytöksen jälkeen sitä liikutusta, valtavaa tunnetilaa, jonka esitys hänessä herätti. Etenkin tietäen, että näytelmä pohjautuu tositapahtumiin. Suuri vaikutus oli silläkin, että istuimme eturivissä, jolloin todella tuntuu kuin olisi tapahtumissa mukana; siellä olohuoneessa, keittiössä, leikkipaikalla, koululuokassa, Askon kanssa.

"Mitäpä sanoa nyt enää. Koko sydämeni on jo tullut ulos suusta." kirjoittaa Eeva-Liisa Manner. Ja se pätee tähän blogijuttuun. Menkää hyvät ihmiset katsomaan ja kokemaan.

Vilma Kinnunen ja Teemu Palosaari. Kuva: Janne Vasama

Haapajärven Elvis Lahden kaupunginteatterin studionäyttämön ohjelmistossa 16.5. saakka. Näytelmä teatterin sivuilla (linkki).

---