p01kak00d1 (ens1-1lta)

Eilen keskiviikkona 25.1. ensi-iltansa Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä sai p01kak00d1 - eli Poikakoodi. Näytelmän teksti on Kati kaartisen kirjoittama ja Jyväskylään sen on ohjannut Anssi Valtonen. Lavalla nähdään pojan roolissa Markus Virtanen, äitinä Piia Mannisenmäki ja N:n roolissa Saara Jokiaho.

Markus Virtanen (poika) ja Piia Mannisenmäki (äiti).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Kati Kaartisen kirjoittama teksti on ajassa ja arjessa elävästi kiinni. Tapahtumapaikkana on ja pysyy yksi ja sama asunto, kolmihenkisen perheen koti, mutta myös kodin seinien sisäpuolella elämää on paljon - niin nykyhetkessä kuin muistoissa ja tulevaisuudenkuvissakin. Kaartisen kirjoittama dialogi toimii hienosti antaen jokaiselle roolihenkilölle omanlaisensa äänen ja sanavalinnat. Osin kyllä mietin sitä, että jos katsoja ei osaa englantia eikä hallitse käytettyjä nuoriso- tai nettikielen ilmauksia ja lyhenteitä, kuinka hyvin hän pysyy kerronnassa mukana - haittaako se, että osa asioista menee ohi?

Anssi Valtosen ohjaus on jokaista roolihahmoa ymmärtävä ja kannustava. Tarinan etenemisessä on hyvä tempo, kerronta on tiivistä mutta ei tupattua. Siirtymät tunnelmasta toiseen voivat tapahtua tilannetta kehitellen tai hetkessä. Aikahypyt leikkaavat mahdollisen joutokäynnin pois. Kerronta pysyy kuitenkin samalla koko ajan selkeänä. Toteutuksesta näkee, että pienetkin yksityiskohdat on huomioitu ja hiottu niin, että kokonaisuus on sopusointuinen ja viimeistelty.

Markus Virtanen (poika).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Markus Virtasen näyttelemä poika on hyvin monipuolinen roolihahmo. Yhtä aikaa määrätietoinen ja hukassa, sarkastinen ja vilpitön, kova ja herkkä, kapinallinen ja kiltti, kyyninen ja hilpeä, itsenäinen ja tarvitseva. Virtanen ilmentää hienosti sitä, miten ei ole helppoa kasvaa mieheksi nykyajassa, etenkään, jos ei löydä itselleen miehenä olemisen esikuvaa - tai löytää niitä liikaa, vastakkaisia, eikä tiedä kenestä haluaa ja kannattaa ottaa mallia. Virtanen pääsee olemaan ja osaa olla monena, tuoden nuoren ihmisen energisyyden ja ailahtelevaisuuden hyvin luontevasti esiin.

Pia Mannisenmäen esittämä äiti ei yritäkään olla pullantuoksuinen "äiti tietää kaiken" -hahmo, vaan pyrkii rehellisesti pärjäämään elämänsä kanssa, ollen itsekin edelleen keskeneräinen mutta myös halukas kasvamaan ja ymmärtämään uutta. Mannisenmäki eläytyy uskottavasti äidin tuntemuksiin laidasta laitaan, tuoden ne paljaana katsojien nähtäväksi.

Saara Jokiaho (N) ja Piia Mannisenmäki (äiti).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Saara Jokiaho N:n roolissa ilmentää kauniisti itsensä kanssa (enimmäkseen) sopusoinnussa elävää, maailmaa, elämää ja ihmislajia ihmettelevää filosofista ajattelijaa. N ei ehkä yhteiskunnan mittareilla saa paljon aikaan, mutta sitäkin enemmän tapahtuu hänen mielessään. Lisäksi N on luontainen diplomaatti, vaikeinakin hetkinä taitava kommunikoija, monien tilanteiden tasapainottaja. Tämän kaiken Jokiaho saa tuotua hyvin esiin.

Henkilöhahmojen väliset suhteet on myös kuvattu hienosti; erilaiset äiti-lapsi -suhteet sekä sisarussuhde. Monenlainen kommunikaatio, huumori, tunteiden pidäkkeetönkin tuulettaminen... Välillä naljaillaan, välillä keskustellaan vakavasti, välillä rupatellaan kepeästi. Ja välillä vaietaan, kun sivutaan asiaa josta ei haluta - tai osata - puhua.

Näytelmän hahmot suorastaan kutsuvat katsojaa löytämään yhtymäkohtia ja ristiriitoja itseensä, elämäänsä ja omiin ajatuksiinsa.

Markus Virtanen (poika) ja Saara Jokiaho (N).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Poikakoodin lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut Annina Nevantaus. Pieni näyttämö vaikuttaa yllättävän suurelta, kun siihen on mahdutettu asunto, joka kattaa kolme makuuhuonetta, keittiön ja olohuoneen. Lavastus on mielenkiintoinen ja toimiva; siihen on yhtä aikaa saatu ilmavaa läpinäkyvyyttä mutta myös yksityisiksi suljettavia tiloja. Suurin osa lavastuselementeistä on hyvin konkreettisia. Puvustus on näytelmään sopien varsin arkinen, ilmentäen kuitenkin osaltaan kunkin roolihahmon olemusta.

Piia Mannisenmäki (äiti) ja Saara Jokiaho (N).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Juuso Voltin suunnittelema ääniraita on erittäin tärkeä osa Poikakoodia! Äänet kertovat ja täydentävät ison osan roolihenkilöiden maailmasta, etenkin pojan kohdalla. Ovet paukahtelevat merkitsevästi, unilla on omat äänensä, musiikki soi... Yksi ääniraidan oivallushelmistä on heti alussa äidin ja pojan "ikiaikaisen taistelun" äänissä - näyttelijöiden eläytyessä niihin tietysti myös. Voltti on säveltänyt näytelmän tunnusmusiikin, joka jää helposti korvamadoksi pyörimään ja jota näytelmässä myös varioidaan mukavasti.

Markus Virtanen (poika).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Valaistuksen ja videoprojisoinnit on suunnitellut Jonna Rautala. Niilläkin on hyvin olennainen osa näytelmän kerronnassa. Erilaisia valotilanteita on paljon ja ne kertovat tunteista, tunnelmista, vuorokaudenajoista... Projisoinnit täydentävät kerrontaa sekä tuovat näkyväksi sitä, miten visuaalinen on nettimaailma, jossa poika osan ajastaan elää.

Seuranani ensi-illassa oli ystäväni, joka on itsekin kahden nuoren äiti; aikuinen nuori on muuttanut omilleen, teini asuu vielä kotona. Hän kommentoi löytäneensä valtavasti tuttuja, osuvia elementtejä hahmoista - niin äidistä kuin nuoristakin - sekä perhe-elämän kuvauksesta, mikä huvitti häntä kovasti.

Piia Mannisenmäki (äiti), taustalla Markus Virtanen (poika).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Ensi-iltayleisö tuntui viihtyvän hyvin. Monta kertaa naurettiin ääneen, välillä taas istuttiin aivan hiiskumatta vakavamman asian äärellä. Lopuksi kiitettiin aplodein ja kannustushuudoin.

Kaikkiaan Poikakoodi on virkeä purskahdus nykyajan elämää iloineen ja huolineen, vastoinkäymisineen ja onnentunteineen. Näytelmästä välittyy vahva välittäminen, vaikkeivat perheen sisäiset ihmissuhteet aina niin helppoja olekaan. Toisaalta juuri silloin voi tuulettaa tuntojaan, kun ympäristön ja läheiset kokee turvallisiksi. Se, että ihmisillä on huonot hetkensä, ei tee heistä huonoja ihmisiä. Poikakoodi on monella tapaa vahvasti ajassa kiinni, sekä viihdyttäen että antaen pureskeltavaa.

Saara Jokiaho (N).
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

p01kak00d1 Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).

---