Suruttomat (ensi-ilta)

Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä sai lauantaina 3.9. ensi-iltansa musikaali Suruttomat. Se pohjautuu Minna Canthin näytelmään Työmiehen vaimo, joka julkaistiin 1885. Musikaaliksi sen on käsikirjoittanut Sirkku Peltola, säveltänyt Matti Puurtinen ja sanoittanut Heikki Salo. Jyväskylään sen on sovittanut ja ohjannut Jukka Keinonen. Kapellimestarina on Lasse Hirvi ja koreografina Jouni Prittinen.

Keinosen ohjaus on monisyinen kokonaisuus. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ajoittain kiihkeinä, ajoittain rauhoittuen. Nainen kulkee virrassa kuin lastu laineilla, miehellä on enemmän - joskaan ei täysin - mahdollisuuksia vaikuttaa kohtaloonsa. Ohjaus tuo esiin näkökulmia kummaltakin puolelta. Myös "paremman väen" ja työläisten katsantokannat tuodaan näkyviksi, samoin kuin vähemmistön.

Keskellä Saara Jokiaho (Johanna) ja Jukka-Pekka Mikkonen (Risto).
Kuva: Jiri Halttunen

Ihana Saara Jokiaho tekee valtavan hienon roolityön Johannana, eläen ja ilmentäen monisävyisen kirjon tunteita laidasta laitaan, heittäytyen ja itseään säästelemättä. Alun ylitsepurskahteleva ilo, onni, rakkaus. Naiivius. Järkytys, pettymys. Alistuminen, nöyryys. Toiveikkuus. Äidinrakkaus, luottavaisuus, epätoivo. Monenkirjava speksi tunteita kuohuu hänestä esiin ilmaisulla, joka on tarvittaessa mitä vain raivokkaasta rääkynästä aina hienovaraisen eleettömään läsnäoloon. Jokiaho ilmentää Johannassa tapahtuvaa muutosta, sopeutumista tapahtumien edetessä, selviytymistahtoa epäoikeudenmukaisuuden puristuksessa. Hän myös laulaa upeasti. Minulle eniten ihon alle menevä oli Johannan kehtolaulun yksinkertaisen kaunis sävel - ja yksinkertaisen kaunis hetki Johannan elämässä, joka muuten ei ole yksinkertaista kestää, eikä kovin kaunistakaan. Monta hienoa roolia olen Jokiaholta nähnyt, mutta tämä Johanna nousee niistä koskettavimmaksi.

Kuva: Jiri Halttunen

Jukka-Pekka Mikkonen Johannan miehenä Ristona maalaa taitavasti kuvan miehestä, joka vaikuttaa yhtäältä rakastettavalta velikullalta, antaa vaikutelman muka parempaan pyrkivästä aviomiehestä, mutta on ainoastaan omaa etuaan tavoitteleva ruoja ja hulttio, jota ei haittaa käyttää naisia - ja heidän omaisuuttaan - hyväkseen omaksi ilokseen.

Kolmiodraaman kolmantena terävänä kärkenä ensi-illassa säkenöi Siina Mäkikoivu nuoren romaninaisen Kertun eli Homsantuun roolissa. Mäkikoivu saa Kerttuunsa vapaan vaeltajan ylpeää ja teroitettua särmää, joka muodostaa hienon vastapainon Johannan mukautuvuudelle. Mäkikoivu antaa Kertun leimuta niin vihaa kuin rakkauttakin - joskin on Kertussa myös pehmeämpi puolensa. Tanssi on viettelevän villiä ja laulu soi kesyttömän kauniisti.

Paavo Honkimäki (Toppo), Jukka-Pekka Mikkonen (Risto) ja Miko Petteri Jaakkola (Kustaa).
Kuva: Jiri Halttunen

Kun esiintyjiä on 25, on valitettavan mahdotonta käydä kaikkien panosta erikseen läpi. Kaikki kuitenkin tekevät hyvää työtä heittäytyen rooleihinsa - monilla on useampi kuin yksi rooli. Paavo Honkimäki ja Miko Petteri Jaakkola ovat rempseitä juomaripoikia (Toppo ja Kustaa) sekä yhtä lailla omanarvontuntoisia romanimiehiä. Sami Ulmanen on sympaattinen seppä Yrjö - ja romanitanssissa jalka nousee kepeästi! Piia Mannisenmäki, Tytti Vänskä, Jouni Salo ja Asko Vaarala tekevät osuvat kopeankylmät roolityöt "parempana väkenä". Toisaalta Mannisenmäki on ronski Sauna-Liisa ja Vänskä äidillinen romaninainen, Homsantuun täti Helka. Jaana Pesonen tekee Johannan ystävästä Vapusta lempeän, jalat maassa olevan naisen, joka mahdollisuuksien mukaan tyynnyttää edes vähän Johannan elämän tyrskyjä. Anneli Karppinen esittää mainiosti Johannan ja Riston naapurin rouvaa Leena-Kaisaa. Vaikka roolihahmoja on paljon, he erottuvat hienosti toisistaan; jokaisella on oma persoonansa, omat arvonsa, oma tapansa olla ja elää.

Kuva: Jiri Halttunen

Roolihahmojen ulkoisesta olemuksesta vastaavat pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari sekä kampaukset ja maskeeraukset suunnitellut Suvi Taipale. Puvustus on moni-ilmeinen; kyläläisten värikkäistä juhla-asuista letkeän elämän nuhruistamiin juomaripoikien kamppeisiin. Romaninaisten monikerroksisista hameista sivistyksen selkärankana toimivien "kunnon ihmisten" mustiin asuihin. Jokainen vain hetkellisesti esillä vilahtava pikkuroolikin on puvustettu huolella. Kampaukset ja maskeeraukset täydentävät ulkoista olemusta. Hyvä esimerkki on Johannan muutos rusoposkisesta morsiamesta elämän painon harmauttamaksi vaimoksi.

Kuva: Jiri Halttunen

Annina Nevantauksen suunnittelema lavastus tarjoaa hyvät puitteet tarinalle. Mukana on perinteisiä suomalaisia elementtejä; koivuja, lämpimän sävyistä puuta talojen, kotien rakennusaineena. Toimiva on myös värikäs vaeltavien romanien leiri, joka tuodaan oivaltavasti esille vaeltajien pystyttämänä - niinhän se kiertolaisten elämässä tehtiin. Yksi kauneimmista näkymistä on mielestäni Johannan ja Riston koti kangaspuiden loimineen ja taempana näkyvine kylineen. Myös suuria kankaita käytetään hienoina elementteinä, erityisesti vaimoväen onnesta kertovassa musiikkinumerossa - ja kuinka onni karkaakaan käsistä.

Jukka-Pekka Mikkonen (Risto) ja Saara Jokiaho (Johanna).
Kuva: Jiri Halttunen

Antti Silvennoisen suunnittelema valaistus toimii kauniisti yhteen lavastuksen ja tapahtumien kanssa. Valo on kirkasta, värikästä, hämärää, kalvakkaa, kylmää, lämmintä - mitä milloinkin tarvitaan. Valot peilaavat ja luovat tunnelmia, sävyttävät sekä näkyvissä olevaa että pinnan alta aistittavaa.

Keskellä Jukka-Pekka Mikkonen (Risto) ja Saara Jokiaho (Johanna).
Kuva: Jiri Halttunen

Matti Puurtisen säveltämä, Heikki Salon sanoittama sekä tähän produktioon Lasse Hirven sovittama ja editoima musiikki on luonnollisesti olennainen osa musikaalia. Sävellykset ovat monipuolisia, kauniita ja usein "helposti jalan alle meneviä" - kyllä siinä rytmijalka teputti moneen kertaan. Salon sanoituksissa kuulee heikkisalomaisia ilmauksia - niin kauniita kuin kujeileviakin - ja sanoitukset vievät osaltaan kerrontaa eteenpäin. Lasse Hirven luotsaama bändi soi komeasti niin villeissä kuin rauhallisissa, sekä voimakkaissa että hiljaisemmissa hetkissä. Lauluissa kuullaan monta hienoa hetkeä, niin sooloissa kuin muutaman tai useidenkin äänien kuoroissa. Musiikin teemat toistuvat ovelasti eri kohdissa, muistuttaen tapahtuneesta tai ennakoiden tulevaa. Mika Filpuksen suunnittelema äänimaailma täydentää kuultua entistä rikkaammaksi.

Anton Avela (Johannes), Jaana Pesonen (Vappu) ja Juha Valkama (Valee).
Kuva: Jiri Halttunen

Musiikkinumeroista oma suosikkini on Johannan kehtolaulu, jonka sävelkulku sävyttää kohtausta pitemmästikin. Muita erityisesti mieleen jääneitä musiikkinumeroita ovat romanileirissä laulettu ja tanssittu kappale villistä ja vapaasta sydämestä sekä suorastaan hilpeän absurdille tasolle (vai joko ollaan deliriumin puolella?) nouseva juomaripoikien viinaverolaulu. Toisaalta myös Johannan (Saara Jokiaho) soolot Siemen ja Vaimoväen onni ovat hienoja hetkiä.

Musiikkinumeroihin ja osin muuhunkin toimintaan liittyvät olennaisesti koreografiat, jotka on luonut Jouni Prittinen. Koreografioissa näkyvät selkeästi niin suomalainen tanssi kuin romanitanssitkin, mutta myös muunlaiseen tanssi-ilmaisuun lukeutuva liikekieli, joka osaltaan kuvittaa hyvinkin selkeästi laulettuja tai muuten ilmaistuja tapahtumia. Tanssi on usein fyysisesti hyvinkin vaativaa ja ihailen tanssijoiden suorituksia; miten helpon näköisesti he esittävätkään pitkät rytmiset sarjat tai kepeät, vauhdikkaat, hyvin paljon liikettä sisältävät koreografiat. Kaikkea tätä on ilo seurata!

Kuva: Jiri Halttunen

Canthin ja Peltolan teksti - samoin kuin Salon sanoitukset - suomii kovalla kädellä miesten yliolkaisuutta ja välinpitämättömyyttä, joskin Yrjön hahmossa osoittaa myös hyvyyttä olevan olemassa. "Maailman suuressa hullunmyllyssä mies on jyvä ja nainen akana" - naisen asema kaikkien miesten takana tulee hyvin vahvasti esiin monin tavoin. Samoin vähemmistöjen tilanne ja kohtelu tuon ajan yhteiskunnassa on voimakas teema. Alkoholin turmelevaa vaikutustakin vyörytetään lavalle - joskin juomaripoikien äkkiväärien selitysten myötä siitä olisi muka hyötynsäkin. Eivätkä nuo teemat 1800-luvulle jää. Vaikka Työmiehen vaimon julkaisemisesta on liki 140 vuotta, jotkut asiat eivät tunnu muuttuneen. On edelleen ihmisiä, joiden mielestä nainen on selvästi "heikompi astia" mieheen verrattuna, naisen paikan kuuluu olla miesten määräämä. Edelleen ihmiset ovat kärkkäitä tuomitsemaan ja nostamaan itseään paremmaksi jos joku on heikoilla. Samoin edelleen osa miettii hyvinkin raskaasti "mitä ihmisetkin ajattelee" ja antaa sen vaikuttaa itseensä ja elämiseensä. Vähemmistöjen osa voi yhä olla hyvinkin vaikea valtaväestön rinnalla.

Saara Jokiaho (Johanna).
Kuva: Jiri Halttunen

Suruttomat kestää helposti monta katsomiskertaa. Itse kävin tällä viikolla sekä ennakossa että ensi-illassa. Ennakossa olin ikääntyvän äitini kanssa; hän ihasteli esiintyjien tanssi- ja laulutaitoa sekä hienoa puvustusta. Ensi-illassa seuranani oli parisuhdemies. Johannan kehtolaulun musiikin hiipivä alku ja tunnelmanluonti, varsinainen laulu ja sen jälkeiset tapahtumat, kohtauksen loppuun saakka, "olivat varmasti parhaat teatteriminuutit mitä olen ikinä nähnyt" sanoi mies.

Yleisö eli näytelmän mukana. Musiikkinumeroille annettiin reippaita väliaplodeja ja välillä taputettiin musiikin rytmissä. Ajoittain katsomosta kuului kollektiivisia ihmettelyn tai paheksunnan tuhahduksia, erityisesti tuota ajankuvaa toteuttaville miesten ajatuksille. Loppuaplodit olivat pitkät ja tapahtuivat seisaaltaan. Poislähtiessä kansasta kuului sieltä täältä monia kiittäviä lausahduksia.

Kuva: Jiri Halttunen

Suruttomat Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).

Suruttomien traileri (linkki).

---